Hei minäitse
Onko se viha sitä ettei kukaan ymmärrä sinua oikein? Kaikki jotka ovat ymmärtävinään
ovat ymmärtäneet sinut ihan väärin.🤨

Kiitos kysymästä, Soroppi! Nyt menee taas paremmin, mun olo on nykyisin vähän niinkuin ylä- ja alamäkeä. Toisaalta olen tyytyväinen, että on niitä parempiakin kausia, oudosti se mieliala saattaa laskea ihan yhtäkkiä, mutta parempiakin aikoja on. Kuolema oli mielessä taas viime viikolla, ei aktiivisia toiveita, mutta ajattelin asiaa. Nyt viikonloppu ollut parempi, ei ole ollut onneksi. Mä olen edelleen tosi järkyttynyt mun aiemmista ajatuksista ja teoista, mä olin varmaan aika lähellä ja sen takia olen tosi järkyttynyt. Ja häpeissänikin, onneksi en tehnyt mitään, niin ei saanut lähipiiri tietää siitä mitään. Ja nykyisin olen taas ihan tyytyväinen, että olen elossa. Tai tulee mulla niitä epätoivon ja väsymyksen hetkiä, etten jaksa tätä enää ja helpompi olisi, jos mua ei olisi olemassa, mutta yritän työntää ajatukset pois mielestä. Tuntuu, että nyt niitä on helpompi hallita eikä ne ota mua valtaansa.

Mun mielestä on tosi pelottavaa, mitä masennus tekee ihmiselle, kuinka lähellä täälläkin on moni ollut itsemurhaa ja osa sitten kuoleekin. Tosi pelottavaa ja se mua pelottaakin eniten, että jos tämä pahenee uudestaan sille tasolle. Oli helpottavaa lukea, että joku muukin kokee niiden ajatusten tulevan jostain "ulkopuolelta", kai ne on niitä masennusajatuksia, mutta kyllä niiden vallassa voi olla tosi syvällä ja niitä voi olla tosi vaikea vastustaa. En mä ainakaan synkimpänä hetkenä mitenkään pystynyt niitä vastustamaan tai edes kunnolla ymmärtänyt, mitä olen tekemässä. Sitä vain oli niin epätoivoinen ja väsynyt ja tuskastunut ja koki olevansa muille vain taakka. Tää on mulle tosi iso asia ja varmaan pitää käsitellä vielä kauan, lähinnä mun järkytystä.

minäitse89 kirjoitti 13.11.2016 13:8

Temestaa menee vähemmän kuin aikaisemmin. Kävin lauantaina Terkussa, kun oli hirveän ahdistava ja levoton olo. Sanoin siellä lääkärille että nyt varmaan tarvis osasto hoitoa jos tää tällaisena jatkuu pitkään. Lääkäri oli samaa mieltä, mutta antoi muutaman diapamin mukaan kotiin ja zyprexaa nostettiin. Se sano että jos ne ei helpota oloa niin soitan uudestaan ja katotaan sitten että menenkö osastolle.

Musta kuulostaa että toi sun Temesta-juttu on menossa parempaan suuntaan. Vähän kerrassaan, älä vaadi itseltäsi liikaa liian nopeasti!

soroppi kirjoitti 13.11.2016 20:37

minäitse89 kirjoitti 13.11.2016 13:8

Temestaa menee vähemmän kuin aikaisemmin. Kävin lauantaina Terkussa, kun oli hirveän ahdistava ja levoton olo. Sanoin siellä lääkärille että nyt varmaan tarvis osasto hoitoa jos tää tällaisena jatkuu pitkään. Lääkäri oli samaa mieltä, mutta antoi muutaman diapamin mukaan kotiin ja zyprexaa nostettiin. Se sano että jos ne ei helpota oloa niin soitan uudestaan ja katotaan sitten että menenkö osastolle.

Musta kuulostaa että toi sun Temesta-juttu on menossa parempaan suuntaan. Vähän kerrassaan, älä vaadi itseltäsi liikaa liian nopeasti!

Kyllä se ehkä parempaan suuntaan on menossa. Välillä vaan tulee niitä mustia päiviä, kun tekis mieli vetää 5 temestaa kerralla. Eipä se tokkurassa olokaan mitään hienoa ole...
En vaan tiedä että kauanko kestän tätä oloa enää. Välillä tuntuu että on pakko päästä osastolle. Välillä se tunne on poissa. Keskustelin eilen pitkään Terkussa lääkärin kanssa. Oli kyllä tosi ymmärtäväinen ja ei mikään ankara. Sain siitä taas vähän voimaa jatkaa eteenpäin.

Se auttaa jo paljon, kun tiedostaa sen että terkkuun voi aina mennä jos olo on semmoinen ettei tiedä miten päin olisi...

minäitse89 kirjoitti 13.11.2016 13:8

soroppi kirjoitti 12.11.2016 16:46

murmeli, mitä kuuluu? Entäs Tyars?

minäitse, mulle tuli sun puheista mieleen yksi juttu jota luin jonain iltana viime viikolla. Siinä puhuttiin siitä, miten masennus/uupumus ovat jotenkin semmoisia tiloja, että päähän tulee sellaisia ajatuksia tai tunteita, joita ei normaalisti tulisi. Mua auttaa joskus muistaa, että mä en ole pelkästään mun ajatukset ja tunteet, vaan paljon enemmän. Ne on semmoisia ohimeneviä, jotain joka on välillä mun mielessä pinnalla, mutta joka ei määrittele sitä millainen mä oikeasti olen.

Kuulostat aika ahdistuneelta tosta lääkejutusta. Meneekö sulla sitä Temestaa enemmän vai vähemmän kuin aikaisemmin?

Temestaa menee vähemmän kuin aikaisemmin. Kävin lauantaina Terkussa, kun oli hirveän ahdistava ja levoton olo. Sanoin siellä lääkärille että nyt varmaan tarvis osasto hoitoa jos tää tällaisena jatkuu pitkään. Lääkäri oli samaa mieltä, mutta antoi muutaman diapamin mukaan kotiin ja zyprexaa nostettiin. Se sano että jos ne ei helpota oloa niin soitan uudestaan ja katotaan sitten että menenkö osastolle.

Kun menin eilen terkkuun, niin kiroilin koko matkan.🙂 Tais siinä ohikulkijatkin ihmetellä. Oli vaan pakko jotenkin saada sitä vihaa ulos. Nyt tuntuu siltä, että diapami helpottaa jonkin verran oloa. Ei ainakaan tällä hetkellä tee mieli laittaa kämppää remonttiin.

Ainut vaan että on vieläkin rinta kipeä ja tuntuu että se kipu tuottaa tota raivoa... Sitä raivoa ei voi oikein sanoin kuvailla. Ne on sellaisia vihanpuuskia että pitää vetää syvään henkeä ja yrittää vaan jotenkin tainnuttaa se tunne. Yhden tuolin pistin eilen jo kappaleiksi...

Kiitos kysymästä samaa alamäkeä tässä mennään päivästä toiseen tai jos yhtenä päivänä meneekin jokin asia paremmin niin huomenna asiat on entistä huonommin.Mulla menee 3x10 diapamia päivässä ja tuntuu ettei se riitä mihinkään kun on pään sisällä niin paljon asioita jotka pitäisi käsitellä mutta kun ei ole hoitosuhdetta mihinkään niin miten tästä yksin nousee ylös.Parisuhdekkin on vuosia ollut ees taas soutamista ja huopaamista.Me ei asuta yhdessä mutta olen ollut kumppanini luona kunnes sen mieli muuttuu lähes joka viikko ja hän käskee minut kotiin.Kumppanillani todettiin tänä vuonna kaksisuuntainen mielialahäiriö ja alkoa menee myös runsaasti.Kyllä tämä on rankkaa.Jos lähden omaan asuntooni kun kumppanini alkaa juoda niin joudun jatkuvasti pelkäämään että ottaako hän yliannostuksen.Niin monet sairaalareissut on tullut tehtyä vuosien varrella ettei jaksais enää,joka kerta kun avaan kumppanini oven niin saan pelätä onko toinen täällä elossa kun hänellä on taipumusta ottaa raakaa viinaa ja lääkkeitä sekaisin.En tosiaan tiedä kauanko jaksan tätä elämää jossa ei ole mitään järkeä.

Mullakin vaikeaa... Tuntuu että haluais olla jo kuollut...☹️ Kaiken pahan alku ja juuri on Temesta. Haluaisin siitä eroon, mutta en pääse. Olen monta vuotta yrittänyt mutta aina palaan lähtö pisteeseen..

Jos olis joku Jumala olemassa ja tietäisin että pääsen sen luokse jos pamauttaisin aivot pellolle, niin tekisin niin. Mutta kun tuntuu ettei ole mitään Jumalaa. Kaikki maailmassa on epäoikeuden mukaista. Jotkut eivät saa elää edes 27-vuotta. Sitten jotkut saavat, mutta puolet siitä ajasta on harhojen katselua, masennusta, lääke-riippuvuutta, huonovointisuutta, fyysisiä kipuja yms. En keksi tällä hetkellä mitään hyvää mikä olisi tapahtunut mun elämässä ja varmaan aika harvoin muillekaan tapahtuu.

Kun joka ikinen päivä tekisi mieli luovuttaa. Tuntuu että sillä lailla pääsisin kärsimyksestä... Oon vaan kyllästynyt jo tähän sairauteen ja täysin poikki...☹️

Mää oon jo kyllästynyt tähän yksin oloon ja muutenkin olotilaan. Jos Jumala olet olemassa ja armollinen niin päästä mut jo kärsimyksestä...😭

Hei minäitse
Älä tee mitään itsellesi!
Hanki seuraa!

Mistä minä seuraa hankkisin? Vai tarkoitatko maksullista? Tuntuu siltä että tää mun elämä on ihan paskaa... Ja kuka tällaista ihmistä huolisi, joka on ihan rappiolla ja miettii koko ajan kuolemaa?☹️

Ala miettimään jotain iloisampaa, vaikka joulua, menetkö jouluna kyläilemään?😍

Menen varmaan vanhempien luokse. En tiedä mennäänkö sukulaisilla käymään... Semmosta.

Heippa minäitse89! Onpa kurjaa, että sulla on noin paha olo. En keksi mitään sanottavaa, mutta olet sydämellä kuitenkin. ☺️❤️ Ajattelen, että yks elämä meille vaan on annettu niin jos kuitenki katsottais se loppuun asti? Oot ollu tosi rohkea, kun oot jaksanu elää 27 vuotta, vaikka sulle on tapahtunut niin pahoja asioita. Kuitenki tulevaisuudessa voi tapahtua myös hyviä asioita, jopa tosi hyviä asioita, vaikka niitä pahojakin aina tapahtuu.

Mitä Jumalaan tulee, niin minusta siinä suhteessa on parasta olla rehellinen. En viitsi ruveta jeesustelemaan, vaikka uskovainen olenkin, tai ylhäältäpäin latelemaan varmoja "totuuksia". Siitä ei oo mitään apua.

Mä "tulin uskoon", jos niin voi sanoa, vuonna 2009 ja ainakin ensimmäisen vuoden ajan mun rukoukseni oli lähinnä sellaista "haista vittu vitun sadistihullu, äläkä kuvittelekaan, että musta tulis kristittyä". Oli jatkuvasti tosi paha olo ja vihdoin oli joku, jota saattoi syyttää kaikesta menneestä kärsimyksestä, senhetkisestä tuskasta ja toivottomasta tulevaisuudesta. Pikku hiljaa sitten aloin huomata, että tää ei ookkaan vaan huutamista ja itkemistä tyhjyyteen vaan vuodattaessani tuskaani Jumalalle saan jotain takaisinpäinkin... rauhaa ja toivoa, jopa iloa ja elämänhalua. Nyt oon kulkenu Jumalan kanssa 7 vuotta ja luottamus on hiljalleen kasvanut. 🙂

Ajattelen, että parasta on olla puhtaalla sydämellä, rehellinen niin itselle ku Jumalalle ja tietty toisille ihmisillekin. Ei oo mitään järkeä yrittää uskoa semmosta, mitä ei oikeesti usko tai uskotella itselleen uskovansa jotain mitä ei usko.

Valon pilkahduksia toivon sulle kipeään oloosi! Onks tää loppuvuoden pimeä aika sulle tavallisesti vaikeampaa?

Hei kaikki, olen uusi tämänkaltaisissa sivustoissa. Minä olen miettinyt jo 6v oman elämäni lopettamista. Ainoa asia joka on minua estänyt kaikki nämä vuodet on se että vanhempani ovat vielä elossa. En tiedä pahempaa kuin sen että vanhemmat elävät kauemmin kuin lapset. Mietin vaan sitä että mitä tapahtuu kun vanhempani ovat siirtyneet täältä ikuisuuteen, mikä minua silloin estää?
Minulla on hyvä työ, vaimo, asunto, raha-asiat ovat kunnossa jne.
Minulta on ainoastaan loppunut mielenkiinto kaikkeen. Mikään ei enää tunnu miltään.
Minulla on jo suunnitelmat ja tavarat valmiina odottamassa kun en enää jaksa.
En ole puhunut asiasta kenellekkään, en syö lääkkeitä, en juo viinaa jne.

Joie kirjoitti 18.11.2016 12:32

Heippa minäitse89! Onpa kurjaa, että sulla on noin paha olo. En keksi mitään sanottavaa, mutta olet sydämellä kuitenkin. ☺️❤️ Ajattelen, että yks elämä meille vaan on annettu niin jos kuitenki katsottais se loppuun asti? Oot ollu tosi rohkea, kun oot jaksanu elää 27 vuotta, vaikka sulle on tapahtunut niin pahoja asioita. Kuitenki tulevaisuudessa voi tapahtua myös hyviä asioita, jopa tosi hyviä asioita, vaikka niitä pahojakin aina tapahtuu.

Mitä Jumalaan tulee, niin minusta siinä suhteessa on parasta olla rehellinen. En viitsi ruveta jeesustelemaan, vaikka uskovainen olenkin, tai ylhäältäpäin latelemaan varmoja "totuuksia". Siitä ei oo mitään apua.

Mä "tulin uskoon", jos niin voi sanoa, vuonna 2009 ja ainakin ensimmäisen vuoden ajan mun rukoukseni oli lähinnä sellaista "haista vittu vitun sadistihullu, äläkä kuvittelekaan, että musta tulis kristittyä". Oli jatkuvasti tosi paha olo ja vihdoin oli joku, jota saattoi syyttää kaikesta menneestä kärsimyksestä, senhetkisestä tuskasta ja toivottomasta tulevaisuudesta. Pikku hiljaa sitten aloin huomata, että tää ei ookkaan vaan huutamista ja itkemistä tyhjyyteen vaan vuodattaessani tuskaani Jumalalle saan jotain takaisinpäinkin... rauhaa ja toivoa, jopa iloa ja elämänhalua. Nyt oon kulkenu Jumalan kanssa 7 vuotta ja luottamus on hiljalleen kasvanut. 🙂

Ajattelen, että parasta on olla puhtaalla sydämellä, rehellinen niin itselle ku Jumalalle ja tietty toisille ihmisillekin. Ei oo mitään järkeä yrittää uskoa semmosta, mitä ei oikeesti usko tai uskotella itselleen uskovansa jotain mitä ei usko.

Valon pilkahduksia toivon sulle kipeään oloosi! Onks tää loppuvuoden pimeä aika sulle tavallisesti vaikeampaa?

Kiitos! Mullakin tavallaan se Jumala suhde on sellanen, että haistatan sille vitut. Nyt on kuitenkin (tai ainakin tuntuu siltä) parempi jakso alkamassa. Olen ruvennut kuntoilemaan ja olo on ehkä 25% parempi kuin kesällä. Sitten olen saanut lääkkeiden käytön kuriin. Tapaan tuttuja lähes joka päivä. Ryhmäterapia alkaa keväällä. Nyt on jotenkin sellanen ajatus hiipinyt takaraivoon että ehkä selviän.

Ei pidä kuitenkaan olla liian optimistinen, mutta toisten ihmisten avulla olen nousemassa täältä pimeimmästä kuilusta. Pienin mutta varmoin askelin. Eikä vähiten siitä syystä että olen tännekin kirjoitellut...
🙂

Mies37, on hyvä, että kirjoitat tänne. Tänne voi purkaa tuntojaan ja saada vertaistukea. Mutta ei tämä riitä yksistään. Jos sulta tuntuu tuolta, täytyy sun ehdottomasti saada apua! Vaikka se tuntuisi alkuun vaikealta, niin hae apua. Ehdottoman tärkeää. Vaikka nyt tuntuisi synkältä, niin täälläkin on paljon ihmisiä, joilla on sitten kuitenkin elämä alkanut voittaa. Aikaa siihen voi mennä, mutta pikkuhiljaa.

Mä olen paljon miettinyt mun itsetuhoajatuksia nyt viime aikoina. Mä häpeän niitä, vaikka olen itse sitä mieltä, etten mä mitään niille voinut. En tiedä, miksi tuntuu, että niitä pitää hävetä. Nehän kuuluu tähän masennukseen, ei ne ole harvinaisia. Onkohan muilla sama? Ehkä eniten hävettää se, että mä valmistelinkin sitä, useammallakin tavalla, tein mm. testamentinkin. Näistä mun suunnitelmista ja valmisteluista tietää työterveyspsykologi ja mun terapeutti ja siinäkin on jo liikaa ihmisiä. Mua haittaa hirveästi se, etten mä saanut puhuttua mun työpsykologin kanssa siitä, miksi se oli mulle niin ankara ja vihainenkin mun itsemurhasuunnitelmista. Tai ainakin siitä sai sellaisen käsityksen. Siitä jäi niin paha mieli, hävetti entistä enemmän. Mutta en saanut kysyttyä siitä, koska en sen kerran jälkeen halunnut puhua enää koko aiheesta.

Mä olen edelleen järkyttynytkin siitä, että mulle tuli niitä itsemurha-ajatuksia. Musta on tosi omituista, että itsemurha-ajatukset voi olla lohduttavia, niin kuin ne mulla oli. En sitten tiedä, onko se joku mielen puolustustapa selvitä tästä tuskasta ja sairaudesta. Mua lohdutti, että jos menee vielä pahemmaksi, niin mulla on joku keino, mitä voin itse säädellä, itse vaikuttaa elämääni, kun mitään muuta ei enää ollut jäljellä. Elämä oli synkkää enkä mä pystynyt mitenkään vaikuttamaan siihen, kun en jaksanut. Itsemurhasuunnitelma oli hirveän lohduttava ja on aivan paradoksaalista, että sen voimalla mä jaksoin ne pahimmat hetket.

En mä sano, että ne ajatukset olisivat pelastaneet ne, koska olin välillä aika pitkälläkin suunnitelmissa, että jos olisin vaikka ottanut alkoholia, niin en tiedä, miten olisi käynyt. Mutta se tuntui musertavalta, kun vein lääkkeet apteekkiin, niin sitten mulla ei ollut enää mitään vaihtoehtoa. Se tuntui kauhealta, koska sitten piti vain jaksaa. Ja niinpä mä olen jaksanut nyt tähän asti. Kaikkea se mieli tekee, oonko mä ihan järjetön vai onko muillakin samanlaisia kokemuksia? Musta tuntuu, etten mä ymmärtänyt yhtään mitään, mitä olin tekemässä silloin. Ihan kuin en olisi ollut tässä maailmassa.

Nyt siis menee paremmin itsetuhoajatusten kannalta, mutta mua pelottaa koko ajan, että se toistuu. En enää jaksaisi sitä uudelleen.