Tyars, en minäkään enää millään jaksaisi tätä elämää ja taistelua... Olen aivan poikki... Olen ollut jo melkein vuoden. Tekisi vaan mieli vaipua johonkin horrosmaiseen tilaan...

Tää on jotenkin vaan niin säälittävää, mutta en minä tätä sairautta valinnut... Olen yrittänyt nyt päästä kerralla eroon rauhoittavasta lääkityksestä. Tuntuu välillä että mieli hajoaa. Koko ajan nään jotain täpliä tai rintaan sattuu. Tää on aivan sietämätöntä. Minkä takia mun pitää kärsiä? En ymmärrä... Ihan kuin olisin muka niin paha ihminen, että päälle on langetettu joku kirous...

Susta tuntuu varmaan välillä samalta? Että kärsimyksesi olisi sun omaa vikaa... Luulen että se on yleistä näissä mielenterveys ongelmissa... Että syyttelee hirveesti itseään.

Mulle on tullut vähän sellainen hällä väilä mentaliteetti, että en jaksa enää huolestua. Makaan vaan kotona, ihan sama menköön kaikki sitten päin v....a.

Olen varmaan liian itsekäs ja mitä vielä..? Tuntuuko sustakin että et jaksa enää välittää? Vai voitko tällä hetkellä ihan kohtalaisen hyvin?

Luulen että kaikki nämä mun ongelmat juontuvat teini-iästä, joka oli aivan karsee. Mua kiusattiin niin kovasti, että se jätti valtavat arvet. En voisi juuri kuvitella kamalampaa teini-ikää.

Eristäydyin silloin täysin. Ja nyt, yli kymmenen vuotta kaiken sen nöyryytyksen jälkeen, mulla on hirveät traumat. Kiusaamisesta tuli niin hirveitä pakko-ajatuksia, että yritin aikanaan itsemurhaa. Olin myös monta kertaa psykoosissa ja edelleenkin psykoosi jaksoja on ajoittain...

En voi ymmärtää sitä, minkä takia luokka toverit oli niin julmia... Olin tietenkin jotenkin heikko, niin ne vaistosivat sen ja iskivät puukon selkään.

Koulukiusaaminen on niin kamala asia, ettei siitä edes viitsisi puhua... Se voi tehdä ihmisestä täysin raunion.

Minä en näistä raunioista välttämättä nouse, mutta haluan silti viedä viestiä eteenpäin: Kiusaaminen on kuoleman vakava asia. Sitä ei pidä suvaita missään olo-suhteissa.

Ylä-aste oli mulle melkein kuin Auschwitch. Tiedän, että raju vertaus mutta niin se vaan on...

Että kiusaamisesta tää paha olo sai alkunsa.☹️

Minäitse89, sun ajatukset on samanlaisia kuin mulla! En jaksa, mäkin haaveilin eilen siitä, että voisi vain jäädä makaamaan siihen, missä just olin.Tosiaan, mulla on nykyisin väliin sellainen olo, että ihan sama, mitä tapahtuu, ihan sama olenko huono ihminen, en jaksa välittää. En jaksa välittää sotkusta kotona, en muista ihmisistä ja oikeastaan mistään. En edes itsestäni. Kai se on periksi antamista?

Hirveä syyllisyys mullakin on. Syyttelen itseäni, kun en saa itseäni täältä ylös. On minun vikani, etten parane. Tämä koko masennuskin on minun vikani, koska en pitänyt huolta itsestäni, tein liikaa töitä, tai sitten muuten vain olen niin heikko.

Mulle on hirveän vaikeaa hyväksyä tämä. Työkavereissakin on sellaisia, jotka ovat kokeneet tosi isoja menetyksiä tai sairastuneet itse vakavasti, ja niin he ovat palanneet töihin ja olleet samanlaisia kuin ennenkin. Mulla ei ole mitään syytä olla masentunut. Tästä ajatuksesta en pääse yli. Toisaalta voihan olla, että niillä työkavereilla on ollut myös masennusoireilua, mutta eihän näistä puhuta. Mutta he ovat pystyneet tekemään työnsä, mä en pysty täysin. Mun työtä on kevennetty, enkä tee yövuoroja. Olen myös ärtynyt ja pahantuulinen ja vetäytyvä töissä ja perheeni kanssa. Miksi en pysty hillitsemään käytöstäni? Olen senkin takia ihan huono ja syyttelen ärtymyksestänikin itseäni. Pitäisi osata käyttäytyä ja peitellä tämä masennus paremmin.

Olen salannut tämän melkein kaikilta, vain yksi perheestäni tietää ja yksi töistä. Kohta olen siinä pisteessä, että olen niin väsynyt, että ihan sama, vaikka kaikki saisivat tietää. Olen niin väsynyt, ettei tunnu missään. Raskasta on pitää kulissiakin yllä. Mä olen surullinen kaikesta, mistä olen jäänyt paitsi tämän masennuksen takia. No, mä olen sairastanut tätä pahaa vaihetta vasta kaksi vuotta, mutta nämä vuodet on menneet ohi. Voiko parantua, jos ei hyväksy tätä ja syyttelee itseään? Miksi mulle tuli masennus? En olisi halunnut.

Mulla on niin pitkiä kirjoituksia, että laitan toisen viestin, enkä kirjoita kaikkea putkeen...

Minäitse89, oli tosi ikävää kuulla sun teini-iän kokemuksista. Tunnen sympatiaa sua kohtaan. En tiedä, minkä tasoista sun kiusaaminen oli, mutta mä olen kokenut myös kiusaamisen. Koulukiusaaminen on tosi hirveää, ne kokemukset vaikuttaa aikuisiälläkin. Mä en tiedä, onko mun masennusoireilu sieltä lähtöisin, mutta mua kiusattiin 5. luokasta 9. luokkaan asti. Ala-asteella oli väliin fyysistäkin, muuten henkistä ja porukan ulkopuolelle jättämistä. Välillä ei ollut oikein ketään kaveria luokasta, kun ne harvatkin kaverit käänsivät välillä selkänsä, kun eivät halunneet olla kiusatun kanssa. Jotenkin mä olen ajatellut, että siitä johtuu, että mä en uskalla sanoa useinkaan sitä, mitä haluaisin, en osaa puolustautua enkä sanoa ei, haluan olla hyvä tyyppi, jotta mut hyväksytään.

Varmaan kaikki kiusatut tietävät, miltä tuntuu, kun ei haluaisi mennä kouluun. En ole ikinä ollut uskonnollinen, mutta silti iltaisin rukoilin, että mulle tulisi kuumetta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. Eikä sitä kuumetta ikinä tullut... En kertonut kotona, en kertonut kenellekään, koska häpesin. Mussa oli joku vika, kun mua kiusattiin. Siis täh? Miksi mä ajattelen niin, että mussa on vika ja on mun syy, että olen masentunut...

Tyars, kannattaa kokeilla kirjoittaa aina iltaisin kolme positiivista asiaa, mitä päivän aikana on tapahtunut. Sekin vaikkaa että oli lämmin päivä tai että tein hyvää ruokaa.

Opin ton mun oma-hoitajalta. Jotenkin pitää suuntautua positiiviseen ajatteluun itsekin. Tiedän että se on hankalaa tässä maailmassa, mutta esim. jotkut huumori sarjat tai vastaavat voivat auttaa.

Musta on alkanut tuntuun että elämä on pelkkä vitsi, mutta nauretaan sitten sille yhdessä. Olen kokenut kovia ja kaikki jotka täällä kirjoittelee on.

Jotenkin vaan tuntuu siltä, että vaikka peukku pystyssä hautaan. Olen perus luonteeltani aika melankolinen. Mutta yritän jotenkin muuttaa tätä kärsimystä. PIenin askelin.

Yleensä jonkin näköinen yhteisö auttaa. Kun tuntee kuuluvansa johonkin. Ei ole yksin olonsa kanssa... Vertaistuki on parasta tukea...

Tiedän että olen tehnyt välillä itselleni hallaa ja tämä sairaus on suurin syy siihen. Mutta kun on porukassa, niin ei pyöri vaan itsensä ympärillä.

Tietenkin jos porukassa on huono ilmapiiri niin se voi pahentaa oloa, mutta jotenkin kannattaisi yrittää etsiä sellaista seuraa joka kannattelee.

Meinaan tiedän sen, että yksinäisyyteen lopulta hukkuu. Olen lähes kokenut sen. Suomessakin on liian paljon yksinäisiä...

Sanon vielä, että kokeille sitä huumorilla suhtautumista. Ainakin omalla kohdalla se auttaa pahaan oloon...🙂

Tuntuu välillä, kun on näitä harhoja ja kipuja sun muita. Niin mikä virka mulla on, kun en pysty töitäkään tekeen. Sitten välilläl kotona ollesssani ravaan vaan huoneesta toiseen ja olen äärimmäisen levoton. Sitten ens saa rauhaa rinta kivulta. En pysty rentoutumaan. Tekisi mieli koko ajan olla yksin.

Voiko tää kaikki johtua skitsofreniasta: kivut ja muut. En tiedä. Toivo kuolee viimeisenä. Sitä en sentään vielä ole täysin menettänyt.

Harrastuksia mulla on monia. Yritän jotenkin vaan puskee eteenpäin, vaikka välillä keho ja mieli pistää vastaan. Tällä hetkellä elämä on taistelua.

Kyllä ne pahat ajatuksetkin välillä käy mielessä, mutta ennen kaikkea haluaisin parantua. En vain tiedä miten tästä suosta nousen. Kaikki tuntuu vaan niin vaikealta: herääminen aamulla, kaupassa käynti ja päivä-osastolle meno. Haluaisin linnottautua ikuisiksi ajoiksi... Muilla varmaan ollut samanlaista?☹️

2 päivää menny itsemurhaa pohtien. En pysty keskittymään mihinkään. Olen aivan poikki. En nuku kunnolla. En vaan jaksa tehdä mitään. Olen henkisesti ja fyysisesti täysin rätti.

En tiedä miten selviän tällä menolla vielä montaa päivää. JOs vain pystyis keskittyyn. En pysty lukemaan, jotenkin pystyn kirjoittamaan. En pysty keskittymään musiikkiin. En jaksaisi tavata ihmisiä. En jaksa katsoa tv:tä, hyvä kun jaksan ruokaa tehdä.

En tiedä... Tää elämä on vaan välillä täyttä Helvettiä. ☹️

Mitä jos et yrittäisi liikaa? Tekisit vaan ihan välttämättömimmät: syöminen, juominen, peseytyminen ja pukeminen? Sitten jos noiden jälkeen on vielä energiaa, niin miettisit mitä kivaa voisit tehdä? Jotain pientä. Esim. syksyn lehtien tutkiminen puissa, syksyn tuoksut, tai jotain muuta mitä keksit. Olen huomannut, että syksyssä on monia eri tuoksuja. Vaikka kuvittelisi, että kesällä tuoksuu, mutta itse olen kiinnittänyt huomioni syksyn tuoksuihin. Ne ovat erilaisia eri paikoissa. Tuovat joskus jonkun muiston, tai toisen syksyn mieleen. Jos lähistöllä missä asut on viljelypalsta, niin menepä sinne tuoksuttelemaan 🙂 Tuoksut on melko ihanat alkuillasta.

Minäitse89, sä olet kuitenkin jaksanut puskea eteenpäin! Kun jaksat harrastaa ja mennä päiväosastolle, niin samallahan sä kuntoutat itseäsi ja yrität päästä sieltä suosta ylös.

Ihan samoja fiiliksiä täällä. Tekisi niin mieli jäädä sänkyyn, olla tekemättä mitään. Illat yleensä meneekin sängyssä makoillen, väliin en edes tee mitään, makailen vaan. Yritän lukea, mutta en mä jaksa kovin montaa sivua lukea. En mäkään telkkaria pysty katsomaan. Netissä tulee surffailtua. Kai tää on sopivaa tällaiselle keskittymiskyvyttömälle ihmiselle.

Mä teen oikeastaan kaikkea vain, kun on pakko. On pakko nousta ylös, mennä töihin, pärjätä siellä, pakko syödä ja pakko käydä kaupassa. Mitä ei ole pakko, en tee. Noihin mä pystyn pakottamaan itseni, mutta se vie ihan hirveästi energiaa. Toi työssäkäynti on sellainen juttu, että ylpeys ei salli jäädä sairauslomalle, vaikka mieli tekisi ja olisi varmaan järkevää. Toisaalta se just saa mut pysymään kiinni arjessa ja näen sentään toisia ihmisiä, vaikkei niitä aina jaksaisikaan.

On se vaan niin, etteivät mielen sairaudet ole vain mieleen vaikuttavia. Ne vaikuttaa koko elimistöön ja ovat fyysisestikin tuskaisia. Ei sitä tajua kuin ne, jotka on sairastuneet psyykkisesti. Mun mielestä kamalinta on se kokonaisvaltainen väsymys. On puhki sekä henkisesti että myös fyysisesti. Ihan kuin ei jaksaisi edes raajojaan liikuttaa. Sekin on jo ponnistus.

Mullakin on edelleen itsemurha-ajatuksia, mutta nyt ne eivät ole niin intensiivisiä ja pystyn sentään torjumaan niitä. On sekin parannus entiseen. Eilen illalla mietin vain, että eikö tämä ikinä lopu? En tiedä, onko mulla enää toivoa. Aika vähän, mutta ehkä vähänkin riittää.

Pompulalla oli hyvä lause, että ei saisi vaatia liikaa itseltään. Se vain on niin vaikeaa, ilmeisesti sullekin? Pitäisi jaksaa, pitäisi parantua, pitäisi pitäisi. Miksei me voida olla armollisempia itsellemme? On se niin vaikeaa. Sä olet kuitenkin jaksanut puskea eteenpäin, hyvä!

Olen miettinyt armollisuutta. Yleensä olen itselleni aika armollinen mutta muu maailma ei ole. Kun pitäisi tehdä sitä sun tätä. Olla siellä sun täällä. Olen ehkä 55% kunnossa. Toi päivä-osastolle menokin on välillä mission impossible...

Haluaisin olla horroksessa, niin kuin joskus sanoin. Ja herätä vuoden päästä terveenä ja hyvin voivana.

Okei nämä asiat jaksan päivän aikana jotenkin tehdä(riippuu tosin päivästä): Käydä kaupassa, tehdä ruokaa, käydä pesulla ja muut pakolliset, mennä välilä päivä-osastolle. En pysty sinne joka päivä menemään.

Ihan hyvä idea Pompula toi luonnossa liikkuminen. En vaan saa itseäni sinne...

Voin tässä vielä myöntää että olen täysin riippuvainen buranasta ja temestasta. Pitäisi niistäkin päästä eroon. Silloin varsinkin käytän lääkkeitä paljon, jos en ole nukkunut hyvin...

Eilen meni ihan överiksi, kun olin nukkunut niin vähän. Vedin olutta, temestaa, Panadolia, Buranaa... Mää en vaan jaksais enää tätä pahoin vointia. Vuosi melkein ollut tätä Helvettiä.😭

Kun vaan pystyis keskittyyn taas, niin voisin olla onnellisempi... Ei tätä skitsofreniaa kenellekkään soisi. Siihen päälle vielä rinta kivut, niin jippii!☹️

En viitsi enempää nyt tässä masentaa teitä. Kiitos viesteistä. 🙂

Tuli tänään tuolla osastolla mieleen, että ihmisen perimmäinen tarkoitus on taistella... Ja en tarkoita semmosta naama irvessä umpi hangessa (vaikka joskus sekin on paikallaan). Tarkoitan lähinnä sitä että tekee päivän rutiinit, menee sovittuihin tapaamisiin ja menoihin. Ei jää moneksi päiväksi sinne sängyn pohjalle.

Ymmärrän kyllä että on niin vaikeita sairauksia, että sinne on pakko jäädä. Mutta kuitenkin taistelee olemassa olon puolesta silloin, kun on niin sanoituissa raja-tilanteissa. Että valitsee sen oikean tien, vaikkei se aina olisi helpoin.

Ja se vielä että ei anna sairauden häiritä liikaa. Toki se on taustalla, mutta pitäisi yrittää suuntautua johonkin muuhun kuin sairauden ja oireiden tarkailuun. Toki välillä sitäkin pitää tehdä, mutta pitäisi yrittää suurimman osan ajastaan käyttää johonkin muuhun. Aloittaa vaikka joku harrastus. Vaikka joku jossa saa liikuntaa.

Mielellä on valtava voima. Ja kun sen voiman saa keskitettyä johonkin positiiviseen asiaan niin varmasti paraneminenkin nopeutaa. Taistellaan kaikki, vaikkei se ole helppoa.🙂👍

minäitse89 kirjoitti 8.9.2016 14:49

Taistellaan kaikki, vaikkei se ole helppoa.🙂👍

Kiitos 🙂

Minäitse89, joo, samaa mieltä, yritetään kaikki taistella!

Mulle on nyt tullut sellainen olo, että olen ihan hirveän yksinäinen. Ja se omaa syytäni. Olen eristäytynyt sukulaisistani ja ystävistä. Olen pari vuotta halunnut vain käpertyä sisälle, en ole halunnut ottaa osaa mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Eivät ystävät tule kotoa hakemaan eivätkä ota yhteyttä, koska minä en ota. Ei mulla ikinä ole tosiystäviä ollutkaan, sellaisia puoliystäviä, joiden kanssa on ollut hauskaa, mutta tosiystävyys puuttuu. Ja vuosiin ei ole mun ystävät ottaneet yhteyttä, edes puhelimella/tekstareilla. Käyn töissä, joten siinä ne sosiaaliset kontaktit ovat. En voi purkaa ajatuksia kuin täällä ja päiväkirjaan. Se itketti, olen niin yksin.

Tiedän, että mun pitäisi vaan alkaa tavata ihmisiä, alkaa harrastaa jotain. Mutta kun en jaksa eikä suoraan sanottuna kiinnosta yhtään. Mulle olisi nyt kauhistus, että mun pitäisi mennä jonnekin harrastusryhmään ja ruveta puhumaan ihmisten kanssa. Ihan ylitsepääsemätön ajatus. Sen sijaan olen pakottanut itseni kävelylle ja retkille metsään, ja toivon saavani olla yksin. Onko tää joku noidankehä? Luonnossa liikkuminen tekee hyvää, samaa mieltä Pompulan kanssa. Syksyllä tuoksuukin hyvälle ja voi etsiä sieniä, joka saa ajatukset välillä johonkin muuhun. Mutta en kyllä saa sitä nautintoa siitä, mitä ennen.

Musta tuntuu, että mä pakotan itseni kaikkeen. Pakotan syömään, pakotan töihin, liikkeelle, kävelylle, metsäretkille, mökille muiden seuraan. Mikään ei huvita ja mistään ei saa nautintoa niin kuin ennen vanhaan. Ei edes luonnosta, joka on ollut mulle tosi tärkeää lapsesta asti. Mun ajatukset vain kiertää samaa rataa, yritän olla ajattelematta mun tilannetta, mutta en voi ja mua ahdistaakin taas enemmän. Tuntuu, että kohta räjähdän! 😯🗯️

Vuosi on nyt menty ja tilanne ei etene mihinkään. Okei, useimmilla täällä on pidempikin tausta, mutta mun mielestä toi vuosi on jo ihan älyttömän pitkä aika. Tää vuosi on mennyt ihan ohi. Mulla ei ole mitään mielikuvaa enää keväästä ja kesästä. Ihan kuin olisin mennyt sumussa koko ajan.

Mä olen nyt viikon ajan purkanut töissä mun tekemättömiä töitä. En tiedä, miten olen saanut aikaiseksi, hyvä vain. Jos vaikka aloitekykyä olisi jo vähän enemmän. Samalla vaan pulpahti päähän ajatus, että jos mä laitankin ne työt kuntoonsen takia, että jos joku vaikka joutuu jatkamaan niitä mun jälkeeni. En tiedä, onko ne synkät ajatukset taas nostamassa päätään... Toivottavasti ei... ☹️

Tyars, mulla on periaatteessa ollut aivan samanlaista. Synkät ajatukset saa välillä vallan ja tuntuu että pää hajoaa.

Kun vain pystyisi paremmin keskittymään. Semmonen pieni pyyntö vaan. Vaikka taistelusta puhun, niin kyllä sitä monta kertaa päivässä käy mielessä että pitäiskö vaan antaa olla. Jäädä kotiin makaamaan. Haistattaa vitut laskuille ja ikäville ihmisille...

En tiedä... Oon vaan välillä niin raunio. Tuntuu että elämä on välillä pelkkää tuskaa...😭

Ravaan kotona huoneesta toiseen. En pysty kestittymään edes 10 minuutiksi esim. Tv ohjelmaan... Yritän kuunnella musiikkia mutta alankin vaan tarkkailemaan kipujani...

Alan oleen täysin neuvoton...☹️

Olen tässä lueskellut tämän sivuston ihmis-kohtaloita... Vaikka kuinka väitetään, että Suomi on hyvinvointi valtio, niin kun vähän raaputtaa pintaa löytyy se todellisuus... Minusta suurin syy näihin kaikkiin ikäviin sairauksiin ja vaivoihin on hyljeksintä ja kiusaaminen...

Joskus jopa uskoo sitä mitä Jehovan todistajat kuuluttavat, että maailma on saatanan vallassa... Kun näkee miten ihmiset kohtelevat toisiaan... Ei ihme että Suomessa on niin paljon yksinäisiä...

Koulukiusaaminen on varmasti yksi suurimmista perkeleistä tässä maassa. Kun sitä ei kaikki käsitä, kuinka se loppujen lopuksi voi tuhota koko loppu elämän... Sitä ei ymmärretä, että se ei rajoitu vain siihen nuoruuteen. Vaan siitä jää ihmisen psyykkeeseen sellaiset jäljet, että se on melkein kuin kuolemantuomio... Psykooseja, masennusta, itsetuhoisuutta. Ne kaikki ovat usein seurausta siitä että ihminen jätetään hylkiöksi... Ei kenenkään psyyke maailmassa kestä 10 vuoden kidutusta. Harva edes muutaman. Voisi jopa sanoa että koulukiusatut elävät lyhyemmän elämän. Vai pitäisikö sitä kutsua helvetiksi...

Helvettiä on turha etsiä mistään pyhistä kirjoista. Joillekin se on täällä maan päällä. Ehkä viimenen oljenkorsi on uskonto. Ehkä se voisi antaa jotain lohdutusta murskatuille... Mutta onko se sitten totta, sitä ei voi sanoa. Mutta se voi antaa lohdutusta tähän kurjuuteen...

Se on vaan fakta että elämä on epäreilua. ☹️