Se on jo hyvä ettei koko ajan pohdi itsemurhaa. Mullakin ollut aikamoista välillä. Onneksi kivut rinnassa eivät ole ainakaan pahentuneet. Liikunta kyllä auttaa tohon mielialaan ainakin hetkellisesti...

Lääkkeiden käytön kanssa ollu pulmia, mutta sekin on parempaan päin menossa: olen saanut vähennettyä käyttöä huomattavasti. Nykyään pärjää jo välillä 2 x 1mg Temestalla päivässä. Kyllä toi päivä-osasto on ollut pelastus. Mulla oli kesä ihan hirvee ja viime kevät. Ja kaikki melkein johtu lääkkeiden väärin käytöstä.... Kohta varmaan pärjään ilman Temestaa ja muitakin lääkkeitä pikku hiljaa vähennetään.

Suosittelen sulle sitä sairaslomaa, jos tuntuu työt Helvetiltä. Tietenkin ei kannata silloinkaan jäädä vaan kotiin, vaan kannattaa mennä johonkin päivä-osastolle jos on siihen mahdollisuus. Toisaalta voihan se töissä käynti olla myös terapeuttista.

Itse en ole vielä tässä vaiheessa miettinyt tota opiskelun aloittamista... Kyllä elämässä pitää palata ihan niihin perus asioihin, jos on vaikeaa. Se että syö säännöllisesti ja nukkuu tarvittavan tunti määrän. Ja liikkuu säännöllisesti. Ja pitää nähdä ihmisiä vaikka tiedän että se on vaikeaa. Kyllä mullakin välillä paniikki päällä tuolla ihmisten ilmoilla, mutta ei siihen paniikkiin kuole. Pitää vaan altistaa itseä niille tilanteille, vaikka itsestäkin tuntuu että aina se on yhtä samaa paniikkia. Johtuu varmaan menneistä asioista. Mutta ei tässä voi jäädä tuleen makaamaan. Pitää vaan elää tasapainoista elämää ja aktiivista. Siitä on kokemusta, että jos jää neljän seinän sisään, niin sieltä on vaan päivä päivältä vaikeempi päästä pois.... Yritetään elää hyvää elämää vaikeuksista huolimatta....🙂👍

Mun on pakko kirjoittaa tänne ja purkaa ajatuksia. Nää illat on pahoja. Onneksi tämä on olemassa. Jotenkin helpottaa. Jo se tieto, että täällä on muitakin samoista ongelmista kärsiviä, helpottaa tai lohduttaa.

Mun mielestä mun pitäisi selvitä tästä yksin. On vaikea myöntää itselleen tarvitsevansa apua ja vaikea ottaa sitä vastaan. Lopulta oli vaan mentävä lääkärin luokse ja sanottava, etten varmaan selviä tästä yksin. Mutta siitä on kohta vuosi ja edelleen on vaikeaa hyväksyä se, että tarviin apua. Toisaalta mä kuitenkin haluaisin lähipiiriltäni enemmän tukea ja välittämistä. Sitä, että kysyttäisiin miten menee, mitä kuuluu. Joku oikeasti välittäisi minusta. Olisi kiinnostunut minusta. On mulla yksi ihminen, mutta en mä voi odottaa, että sekään aina jaksaa mua. Enkä mä voi sille kaikkea kaataa niskaan. Olen nyt rohkaissut itseni ja kertonut toisellekin lähipiirini ihmiselle, mutta en mä sieltä tukea tai välittämistä kuitenkaan tule saamaan. Eli ei se helpottanut. Muutama työkaveri tietää jotakin, hyvin vähän, mutta työkavereilta odotan vain sellaista tukea, että he ymmärtävät mun helpotetut työtehtävät eivätkä tuomitse mua, en mitään muuta heiltä odotakaan. En aio puhua lähipiirini ulkopuolisille omista asioistani juurikaan.

Terapeutti on sitä mieltä, että mitä useampi tietää, sen enemmän saa tukea. Mutta ei se läheiseni ole soittanut tai kysynyt, miten menee, se on aina niin, että mä otan yhteyttä tai nähdään vanhempien luona. Miten se auttaisi minua, jos useampi tietäisi? No, ei tarvitsisi esittää ja pitää jotain onnellisen roolia yllä ja valehdella työkiireistänsä. Toisaalta kaipaisin väliin apua konkreettisiinkiin asioihin: siivoamiseen, ruohon leikkuuseen, roskien viemiseen... Siivoamisen kanssa on ollut jo pitkään tosi huonoa. Mutta en takuulla pyydä ketään auttamaan. En pysty. Siedän sotkun, ei se mua haittaa, kun en jaksa välittää.

En jaksa harrastaa liikuntaa viikolla. Vapaapäivänä lähden usein tunninkin kävelylle. Viikolla ei jaksa eikä kiinnostakaan, makoilen vain illan ja illat tuntuvat tosi pitkiltä. Odotan vain nukkumaan menoa. Mistä mä saisin energiaa lähteä sinne ulos...!? En mä jaksa uskoa, että liikunta auttaisi, kun ei se auttanut viime vuonnakaan, kun sitä sentään jaksoin harrastaa enemmän (hiihdin talvella). Mitään silloinkaan piristänyt. Vitsit mä valitan koko ajan! Pitäisi lopettaa tämä valitus, niin ehkä vois joskus nähdä jotain positiivistakin elämässään. Kukaan mua jaksakaan, jos valitan koko ajan. Mutta en mä siitäkään välitä... 😋

Pakko sitä on valittaa, jos asiat on päin helvettiä... Parempi valittaa, kuin roikkua jossakin köyden jatkona. Ihmisellä on oikeus tunteiden purkamiseen ja ahdistavasta olosta puhumiseen. On oikeus saada hoitoa.

Ootko miettinyt mitään helpottavaa lääkitystä? Edes vähäksi aikaa? Tietty lääkitys voi koitua taakaksikin. Mulla on tällä hetkellä lääkkeiden käyttö ihan minimissä.

Mulla oli melkein vuoden verran ongelma käyttöä ja siitä koitui ikäviä oireita. Mussa on vaan sellanen joku kytkin, että kun se menee päälle niin oon aivan levoton ja tekee mieli ottaa lääkkeitä liikaa. Se on semmoinen että tuntuu joku naksahdus ja sitten oon aivan vastuuttomassa tilassa. Onneksi olen jo oppinut kontrolloimaan sitä jotenkin. Mutta kyllä se tuolla pinnan alla kytee... Toivottavasti pystyn silti vastustamaan sitä. Tsemppiä sulle!🙂👍

Luin tänään koko viestiketju läpi ja ajattelin kertoa hieman omasta tilanteestani jos se vaikka helpottaisi jonkun oloa...

Elikkä... Olen nyt ollut mielenterveyskuntoutujana noin kymmenen vuotta. Alku tähän putkeen lähti juuri noista masentavista ja itsetuhoisista ajatuksista. Olin periaattessa miettinyt itsemurhaa jossain peruskoulun 5-7:en luokan välillä. Selvisin noista vuosista jotenkin eteenpäin ja sain kouluja käytyä. Myöhemmin löysin jopa työpaikan.

Viimeiset kuukaudet töissä ollessani kuitenkin olin alkanut taas ajatella pahoja asioita ja itsemurhaa. Periaatteessa se tilanne meni niinkin pitkälle, että minulle tuli niiden ajatusten takia jokin kohtaus. Olo oli niin paha henkisesti, että jos olisin pystynyt pitämään veistä kädessäni niin varmaan olisin lopettanut sen henkisen huonon olon fyysiseen kipuun. Ja varmaan samalla olisi henki lähtenyt. 😭

Onneksi sen verran oli järki päässä ja käsissä vielä tuntoa, että olin pystynyt pyytämään apua puhelimitse. Tästä sitten alkoikin se kymmenen vuoden kuntoutus jolla ollaan vieläkin. Asiassa kuitenkin oli se hyvä puoli, että pystyin irtautumaan muusta elämästä ja velvoitteista jouduttuani osastolle. Eikä se mahdollisuus lepoonkaan tehnyt pahaa. 🙂

Yritän vain sanoa, että joskus on ihan hyvä myöntää itselleen oma jaksamattomuus. Minulla tuo tilanne tuli hieman pakon edessä mutta vaikka se sairasloman ottaminen tuntuukin pahalta ja luovuttamiselta ei se välttämättä sitä ole. Ihminen vain aina välillä tarvitsee hieman taukoa ja aikaa itselleen.

Ja saadakseni tähän viestin loppuun jotain positiivista asiaa, niin nykyiselläni olen vähitellen saamassa elämästäni otetta ja enemmän positiivisia ajatuksia. Olen ensimmäistä kertaa diagnoosin saatuani lääkketön ja edes pieni toive asioiden paranemisesta on ilmassa. Näistä ajatuksista siis on mahdollista selvitä vaikka aikaa se tuleekin viemään. 🙂

Sekin vielä... Minua oikeastaan hirvittää aivan suunnattomasti kirjoittaa tätä viestiä, mutta joskus vain on kerrottava asioista muille vaikka reaktiot varmasti vaihtelevat ihmisestä riippuen. 🙂👍

Moi!

En tiedä minkä otsikon alle tämä nyt kuuluu, mutta tavallaan mulla tulee noita itsetuhosia ajatuksia siitäkin, että on niin kovat fyysiset kivut välillä. Rintaan sattuu välillä tosi paljon. Sitä on tutkittu ja todettu, että ei ole sydän peräistä. Mutta kipu on silti inhottava... Vaikea välillä keskittyä mihinkään muuhun, kun kivut on päällä. Olen syönyt kipulääkkeitäkin, mutta ei ne hirveästi auta.

Muutenkin pitäisi vähentää tota lääkkeiden syöntiä...☹️ Olisi kiva jos olisi taas hyvä olo. Sitä ei tajuakaan kuinka tärkeää terveys on ennen kuin sen menettää... En enää jaksa lääkärissä ravata. Kun aina sama tulos... No viimeksi ne anto ton Tens-laitteen, joka tuottaa heikkoja sähkösignaaleita kehoon. Ei sekään tunnu oikeen auttavan. On välillä aika toivoton olo, kun on niin paljon kaikenlaista vaivaa. Henkistä ja fyysistä. Kun olis ees hetken kivut pois, niin olisin tyytyväinen. Tai kyllähän ne välillä onkin, mutta hyvin vähän aikaa...

Sitten tuntuu välillä, etten viitsi lähteä kotoa mihinkään. Haluaisin vaan maata ja olla jossain horroksessa, ettei tarvisi tehdä mitään... No parempia aikoja kohti...🙂

minäitse89 kirjoitti 1.10.2016 9:21

Pakko sitä on valittaa, jos asiat on päin helvettiä... Parempi valittaa, kuin roikkua jossakin köyden jatkona. Ihmisellä on oikeus tunteiden purkamiseen ja ahdistavasta olosta puhumiseen. On oikeus saada hoitoa.

Ootko miettinyt mitään helpottavaa lääkitystä? Edes vähäksi aikaa? Tietty lääkitys voi koitua taakaksikin. Mulla on tällä hetkellä lääkkeiden käyttö ihan minimissä.

Hei! Oot ihan oikeassa siinä, että kyllä sitä täytyy jossain ja jotenkin purkaa paha olonsa pois. Ennen lähdin lenkille, mutta nyt vähän jäissä noi lenkkeilyt. Olen kyllä "löytänyt" uudelleen kävelyn, joka ennen oli musta ihan tylsää, kun se on niin hidasta... 🙂

En oo miettinyt mitään helpottavaa lääkettä, en missään nimessä haluaisi sellaisia, kun niin monella on niistä sitten tullut ongelmia. Keksin muita keinoja tilalle.

Lihapulla, kiitos viestistä, se oli hyvä, on ensinnäkin lohduttavaa kuulla, ettei ole yksin. Tämä kirjoittelu tänne ja tämän palstan lukeminen on paljon auttanut mua. Ei yhtään kannata arastella tänne kirjoittamista tai muiden reaktioita. Samanlaisia kertomuksia on täällä itsekullakin. Mulle auttoi se tosi paljon, kun sain nimettömänä kirjoittaa tänne esim. itsemurha-ajatuksistani, koska niistä oli niin vaikea kertoa kenellekään. On hienoa kuulla, että sulla menee nyt paremmin! Sitkeä ja vahva olet ollut, kun tuollaisen tien olet kulkenut ja jaksanut sen käydä läpi. Vaikka jossain vaiheessa mä ajattelin, että jos haluaa elää, ei ole muuta mahdollisuutta kuin jaksaa kun ei vaihtoehtoja ole.

Mä oon kokenut syyllisyyttä siitäkin, että olisko pitänyt aiemmin jo höllätä ja esim. jäädä sairauslomalle. Kun jos tää olisikin mennyt nopeammin ohi? Ja nyt oon itse pitkittänyt tätä paranemista. No jälkiviisas voi aina olla, enkä tiedä, miten tämä olisi mennyt. Ehkä olisin vain jäänyt sänkyyn. Mulla on pelko, että jos myönnän oman jaksamattomuuteni ja pysähdyn, niin sitten en pääse enää liikkeelle. Noin niin kuin kuvaannollisesti. Aika hassu ajatus.

Se, että myöntää itselle, ettei enää jaksa, vaatii kyllä hyvää itsetuntoa ja myötätuntoa itselle. Mä vaan piiskaan itseäni eteenpäin, koska en osaa olla itselleni myötätuntoinen, muille kyllä. Mä vaadin itseltäni enemmän kuin muilta. Ja musta on heikkous myöntää oma jaksamattomuutensa. No, senhän arvaa mihin tällainen asenne johtaa.

Sen tää on opettanut, että musta on tullut vähän itsekkäämpi sellaisella terveellä tavalla. Ajattelen itseänikin ja jaksamistani, enkä aseta liian korkeita tavoitteita. Toki tuo "terve itsekkyys" on tullut pakon edessä, vähän kuin sullakin. Sen verran olen tosiaan tunnustanut jaksamattomuuttani, muuten en olisi pärjännyt tähänkään asti.

No jos minäkin laitan jotain positiivista tähän, niin olen iloinen siitä, että olen pystynyt nauttimaan näistä syksyn aurinkoisista päivistä, kaikesta huolimatta. Luonnossa olo kyllä rauhoittaa ja vähentää ahdistusta.

Pakko kirjoittaa ajatuksiaan taas tänne. Ehkä helpottaa, kun purkautuu tänne. Mulla oli siis noin kuukausi tosi hyvää aikaa, energiaa oli ja oli tosi hyvä olo. Olin tosi iloinen, tästä tämä nyt lähtee paranemaan! Sain aikaiseksi kaikkea, kävin lenkillä joka päivä ja työtkin alkoivat taas sujua. Olin sosiaalinen. Suunnittelin tulevaisuutta ja tulevaisuuden lomareissuja.

Sitten ihan yhtäkkiä mieliala muuttui. Yhtenä päivänä. Sinä päivänä ei edes tapahtunut mitään ihmeellistä, ihan tavallinen sunnuntai. Illalla vain alkoi tuntua taas tuttu ahdistus, huono olo. Nyt on alakuloinen olo, väsyttää taas, en saanut tänään lähdettyä lenkille. Sekin harmittaa. Olen taas ihan huono ihminen. Yhtäkkiä tuntuukin taas, että tulevaisuus on viety pois, ei tämä sittenkään ole parantunut. Tuntuu taas toivottomalta. Pelkään, että luisun taas sinne kuoppaan, en enää ikinä haluaisi sinne. Tämä on nyt kolmas huono päivä. Toivon, että tämä olisi jotain väliaikaista. Sinänsä päivissä ei ole tapahtunut mitään huonoa, kaikki on sujunut hyvin, joten ei ole sellaisia tavallisia huonoja päiviä, jolloin mikään ei suju ja joita on kaikilla. Ei, tämä kumpuaa sisältä ja sillä se pelottaakin. Ei kai se vain ala uudestaan? Onko muilla ollut samanlaisia notkahduksia, pääseekö sieltä ylös? Tiedän, että pitäisi kai ajatella positiivisesti ja jatkaa omaa kuntouttamistaan, mutta nyt tuntuu, että tiputus oli niin kova, etten tiedä jaksanko sittenkään. Ihan kuin olisi ojennettu karkkia ja sitten otettu se pois. Olo oli niin mahtava, ei ole pitkään aikaan ollut sellainen, sain kokea, miltä tuntuisi olla "normaali" se vanha minä ja nyt se on poissa.

Kivaa Tyars että kirjotit. Ei niin kivaa, että vointisi on notkahtanut alaspäin, mutta musta oli mukavaa että kerroit siitä. Tekis mieli kirjoittaa muutakin, mutta tiedän että jos notkun netissä yhtään pidempään, siitä tulee morkkis. Ja ehdin edellistä viestiketjua selatessani ryhtyä kuvittelemaan miten kiva voisi olla kävelemässä ulkona, joten lähden nyt sinne.

(Mustasta huumorista nauttiva osa mielessäni naureskelee sille, että onpas tämä sisällötön ja turha viesti. No, yrittänyttä ei laiteta. Vaikkei mulle yhtään selvää olekaan mitä yritän. Ehkä lykätä sitä ulos menoa, kun viesti venyy ja venyy. Lörpöttelen. Alan olla siinä aika lahjakas. 😋 )

Ikävä kuulla, että niin monella näitä ajatuksia on. 😭 Mullakin niitä vilisee milloin missäkin vaiheessa, varsinkin silloin kun mikään ei tunnu menevän hyvin. Välillä sitä vaan romahtaa, tuntuu että elämältä lähtee pohja. Apua oon pyytänyt ja lähes aina sitä saanutkin, vaikka auttaisi vain hetkellisesti. Onneksi on pysynyt vain ajatuksen tasolla.

Soroppi, ei ollut yhtään turha viesti, ainakin minua ilahdutti! En tiedä, pitäisikö vaihtaa ketjua, kun ei noi itsetuhoiset ajatukset enää ole voimakkaina, mutta en tiedä, minne muuallekaan viestiketjuun alkaisin kirjoitella.

Voiko parantua, jos ei itse usko paranemiseen? Mietin, että kun en taaskaan usko paranemiseen, niin estääkö tämä mun asenne paranemisen. En vaan jaksa enää odottaa enkä jaksa enää kuntouttaa itseäni, kun en mä tiedä, johtaako se mihinkään. Tiedän, että kai pitäisi uskoa ja vain jaksaa, kun en mä muuten täältä pääse ylös. Millä te muut olette saaneet pidettyä yllä motivaatiota? Tai ei se kai muillakaan pysy yllä, kun lukee näitä viestejä täällä. Mä pelkään, ettei mulla sitten loppujen lopuksi olekaan voimia kuntoutua täältä ja mä jään tällaiseksi, osin parantuneeksi osin en. Jos mun loppuelämä on tällaista, että väliin on parempia jaksoja ja sitten taas huononee, niin en jaksa. En mä jaksaisi näitä huonoja jaksoja enää yhtään. Toivottavasti ei sukella niin pahasti kuin tänä vuonna on vointi ollut.

Väliin edelleenkin tosin tuntuu, että olisi varmaan helpompi, ettei enää olisikaan olemassa, mutta se liittyy tähän taisteluväsymykseen. Enkä mä edes ole kovin kauaa sairastanut, muutaman vuoden. Täällä on osa sairastanut paljon kauemmin. En edes ole jaksanut niinkään kauaa kuin te jotkut. Olo on taas ollut alakuloinen, kun se tässä välillä oli jo selvästi parempi ja oli tosi hyvä olo ja jaksoi tehdä vaikka mitä. Tiputus taas tänne kuopan reunalle tuntui pahalta ja nyt pelottaa, että luisun takaisin kuoppaan. Sen takia pitäisi jaksaa itse vastustaa sitä, ja nyt yritänkin kaikin voimin, mutta jos en jaksakaan, jos en uskokaan siihen, niin enhän mä ikinä parane.

Oon tosi huono ihminen. Oon heikko, kun en jaksa, kun muut jaksavat. Muut jaksaa tehdä töitä kunnolla ja kehittää sitä, olla monessa mukana, mä en jaksa. Muilla on pienet lapset ja silti ne jaksaa. Mä asun yksin ja saan löhötä silloin, kun haluan. Siltikään en jaksa. Mä olen ihan epäonnistunut. Mä olen loukannut kahta ihmistä, kesäkuussa jo, ja me sovittiinkin se, mutta silti mulla on huono omatunto. Syyllisyys painaa, enkä pääse siitä irti. Mä en jaksa sitäkään.

Tänään on huono päivä. Muut jaksaa olla iloisia ja nauttia kaikesta kivasta. Miksi mä oon tällainen? Mua ahdistaa ja raivostuttaa ja väsyttää. Tekisi mieli antaa periksi. Jos antaisikin, lakkaisi ponnistelemasta ja lakkaisi yrittämästä. Mä olen yrittänyt kuntouttaa itseäni, mutten jaksa. Liikunnan olen löytänyt uudestaan ja se auttaa ahdistukseen. Mitään muuta hyvää ei sitten olekaan. Jos mä en usko paranemiseen ja annan itseni vaipua kuoppaan takaisin, mä en ikinä parane. Ja sitten on huono omatunto siitä, etten yritä enää ja ryven vain itsesäälissä. Jos jäisi vain makaamaan. Väsyttää, mutta siitä en voi kertoa kenellekään, koska muiden mielestä mulla ei ole mitään syytä olla väsynyt, kun ei ole lapsia. Mulla ei muiden mielestä pitäisi olla mitään murehdittavaa, kun ei ole taloudellisia huolia työpaikan takia eikä lapsia. Saan vain elää itselleni. Mutta musta ei kukaan pidä huoli, mä en ole kenellekään se maailman tärkein ihminen. Väliin tuntuu tosi yksinäiseltä ja mussa on varmaan joku vika, kun en löydä kumppania. Toisaalta parempi, ettei ole perhettä, musta ei olisi nyt kenellekään hyötyä tällaisena.

Huono päivä. Viikonloput on aina vaikeita. Toivottavasti huominen on parempi päivä. Täytyy vaan jaksaa uskoa. Millä saisi uskoa tulevaisuuteen?

Tosi surkee juttu Tyars, ei mullakaan oo lapsia, ja mulla ei oo ees töitä, mulla vasta onkin
syytä olla pettynyt itseeni. Ja asun kaupungin vuokra-asunnossa. Olen vain eläkkeellä, ja
lorvin kaiket päivät kuin muut tekevät töitä. Todella kamalaa.

Sain vähän aikaa tuntea, miltä taas parempi olo tuntuisi, energiaa, hyvä mieli. Miksi se meni pois, mä haluan sen takaisin. Nyt mennään taas alamäkeä. Mä tiedän, että alamäet kuuluu tähän, mutta mä en jaksaisi, en tiedä kuinka pitkään tämä alamäki taas kestää ja kuinka syvälle siihen kuoppaan taas tipun. Itsetuhoajatuksetkin ovat taas aktivoitumassa, tai ainakin kuolemaa ajattelen. En mä kestä sitäkään, että ne tulee takaisin, en halua niitä. Pysykööt poissa. Voisin yrittää jotenkin vastustaa niitä, viimeksikin ne loppuivat, ne loppuvat tälläkin kertaa. Voisin etsiä syitä, jonka takia elämä on elämisen arvoista, mutta en tiedä toimiiko ne. Musta tuntuu, että ne on pakonomaisia ajatuksia, en mä niitä valitse tai halua ajatella. Olo on tuskainen, haluaisin räjähtää. Tuleva viikko uuvuttaa jo ajatuksena. Millä mä jaksan sen? Millä mä jaksan eteenpäin, jos taan luisun kuoppaan, montako kertaa mä jaksan sieltä ponnistaa ylös? Ei kai mun voimat loputtomiin riitä. Vaikka kai niiden on pakko riittää, koska vaihtoehto on, että mä jään tällaiseksi, enkä mä sitä halua.

Taas on vainonnut tuhoisat ajatukset....☹️

En tiedä mikä mun päätä vaivaa, kun koko ajan tekis vaan mieli vetää ranteet auki. Onneksi ne on vain ajatuksia, enkä ala niitä tottelemaan. En tiedä mikä se diagnoosi sitten on masennus, kaksisuuntainen tai joku muu...

On tää kyllä niin ihmeellistä, kun tulee sellasia välähdyksen omasia ajatuksia jotka ovat itsetuhoisia. Ja sitten olo menee ihan levottomaksi. Yksin olo on pahasta. Pitää vain olla mahdollisimman paljon ihmisten seurassa, että ajatukset pysyy positiivissa asioissa.