Olen ihan samaa mieltä, että kiusaaminen jättää jälkensä! En tiedä, saadaanko sitä ikinä lopetettua kouluista. Toivon, että saataisiin. Kun mä olin koulussa, niin ala-asteen opettaja ei varmaan edes tiennyt koko kiusaamisesta. Tosin olen jälkeenpäin ajatellut, ettei sitä ehkä kuitenkaan voinut olla näkemättä, muttei se ainakaan mitenkään puuttunut asiaan. Enkä kertonut kenellekään. Yläasteella luokanvalvoja sanoi kerran koko luokalle, että olen huomannut, että teillä on jotakin (minun nimeni) vastaan. En muista enempää, mutta se oli todella nolo tilanne minulle. Muistan sen lopun ikääni. Eikä se tietenkään mitään auttanut. Enkä yläasteellakaan kertonut kenellekään. En usko, että se olisi mitään auttanut, vaikka olisinkin kertonut. Että kyllä se jättää jälkensä! Moni mun luonteenpiirre ja mun ongelmat kumpuavat sieltä.

Toisaalta olen sen jälkeen kokenut hyviäkin hetkiä, lukio oli mukavaa aikaa, samoin opiskeluaika. Saanut ystäviäkin, joten ei se minun kohdallani onneksi ihan kaikkea pilannut.

Mua ahdisti ihan törkeästi lauantaina. Pitkästä aikaa. Levoton ja tuskainen olo, ihan kuin räjähtäisi sisältä. Se oli kamalaa. Menin nukkumaan ja onneksi sunnuntaina ei ollut enää niin kamala olo. Mutta huomaan nyt, että on asioita, joiden miettiminen aiheuttaa taas sen ahdistuksen. Yritän olla miettimättä niitä. Mä pelkään, että mä menetän kohta loputkin järkeni.

Mulla taas ollu sitä iän ikuista rintakipua... Oon vaan saanut jo siitä tarpeekseni. Suunnittelin jo että jos tää vielä kauan jatkuu, niin pistän jollain stopin sille.

Kohta vuoden ollut. Tää on aivan käsittämätöntä kun siihen ei auta mikään. Ei sähkö hoito, ei burana, ei Panadol, rauhoittavat auttavat vähän, mutta niitä käytän välillä liikaa...

En kohta enää muista millaista kivuton elämä oli. Tarkoitan tällä fyysistä kipua. Olen miettinyt usein itsemurhaa. En sitä varmaan pystyisi tekemään, mutta se tulee väkisin mieleen kun ajattelee ettei tää kipu ikinä lopu.

Olen siitä puhunut ja puhunut. Nyt olen jo niin paljon siitä puhunut, etten jaksa enää jankuttaa sitä kenellekkään. Olkoon vaan. Muutenkin tuntuu välillä niin masentuneelta, että huh huh...

Yritän silti suuntautua ulosppäin niin hyvin vaan kun pystyn. Päivä-osasto on ollut sen takia hyvä asia. Edes muutaman tunnin päivästä on kohtalainen olo. Sitten illaksi palaan taas tänne murheen tyyssiaan...

Taistelusta ollaan puhuttu, mutta mitä se loppujen lopuksi on? Miten taistella sellaista vastaan mihin mikään ei tehoa?

No yritän kuitenkin vielä pysyä hengissä. Ja sitten kun en enää jaksa nousta sängystä, niin luovutan siihen. Niin surullista kuin se onkin. Niin se on fakta...☹️

Mullekin on illat kaikkein vaikeimpia. Aamu menee ihan hyvin, jos pitää lähteä töihin. Silloin saan itseni ylös sängystä. Vapaapäivinä sängystä ylös pääseminen ja päivävaatteiden pukeminen viivästyy ja on sekin ponnistus. Olen keksinyt vapaapäiville itselleni jotain, minne pitää lähteä, niin saan lähdettyä. Päivä menee yleensä ihan ok, mutta illalla iskee ahdistus ja masentunut olokin pahenee. Sitten sitä vaan alkaakin toivoa, että pääsee nukkumaan. Nukkuessa ei ahdista, ei masenna, se on kiva olotila.

Tänään on parempi päivä. Niin on ennenkin ollut, parempia päiviä. Sitten taas sukelletaan yhtäkkiä alas. Ihan kuin tämä masennus tekisi kiusaa: ähäkutti, tällaista voisi olla, mutta eipäs olekaan. Missään tapauksessa olo ei ole normaali tai hyvä edes hyvänä päivänä, mutta ei ole niin tuskainen ja toivoton olo.

En tajua, mistä olen repinyt sen voiman, jolla on jaksanut koko kevään ja kesän. Usein on tuntunut, että nyt ne voimat loppuu, mutta kun ei ole vaihtoehtoa, niin on pakko jaksaa. Sen jälkeen, kun päätin, etten voi tehdä itsemurhaa, niin sitten on vain ollut pakko jaksaa. Ei se silti estä ajattelemasta sitä. Vähän aikaa huomasin, että tein tekemättömiä töitä työpaikalla, kaiken valmiiksi ja mietin, että teen tätä vähän siihen malliin, että joku toinen voi jatkaa työtäni. Minun jälkeeni.

En tiedä minäkään, miten taistella mitään sellaista vastaan, joka on oman pään sisällä. Psykologi puhui mulle sisäisestä puheesta ja siitä, että pitää tehdä vastaväitteitä sille. Ei mua auta hitustakaan, jos teen jotain vastaväitteitä sille, että olen huono, syyllinen tähän jne. Ei tätä saa ajettua pois päästä ajattelemalla toisella tapaa. En tiedä, millä tämän saa pois. Olen päätynyt siihen, etten koskaan parane kokonaan, tämä on seurana koko loppuelämän. Ehkä joskus on parempia kausia, mutta sitten taas sukelletaan.

Viikonloppu edessä. Ne on vaikeita. Yritän keksiä huomiselle tekemistä. Sunnuntaina voisi mennä kylään, vaikka en kestäkään ihmisten ilmoilla olemista. Mutta silloin päivät eivät tuntuisi niin pitkältä, ei ahdistaisi. En ole jaksanut tänään edes mennä kävelylle.

Mua haittaa, kun keskittymiskyky on niin huono. En ole pitkään aikaan pystynyt katsomaan tv-sarjoja; elokuvia en pariin vuoteen. Kirjan lukeminenin on niin ja näin, muutama sivu ja sitten pitää tehdä jotain välillä, vaikka sitten vain olla möllöttää tai nukkua. Pitäisi kai siivota, mutta ei kiinnosta.

Mun on tosi vaikea hyväksyä sitä, etten pärjää töissä kuten ennen. Työtehtäviä on helpotettu, vastuita on otettu pois. Tulee ihan epäonnistunut olo. Teen lyhennettyä viikkoa, en ole kovinkaan hyödyllinen työnantajalleni. Parempi olisi joku muu minun tilalleni. Toisaalta pitäisi olla ylpeä, että on jaksanut olla töissä, ja yritän olla siitä ylpeä. Noi negatiiviset asiat vaan jyrää nämä positiiviset.

Tänään on surullinen olo. Miten ihmeessä mun elämästä tuli tällaista? Hävettää rypeä itsesäälissä, kun monilla muilla on asiat huonommin. Hävettää suunnitella itsemurhaa, kun on ihmisiä, jotka kuolevat onnettomuuksissa tai vakavaan sairauteen. Hävettää itkeä omaa jaksamattomuuttaan. Mullahan on kaikki hyvin ja silti valitan, silti pohdin synkkiä ajatuksia. Okei, tämä on sairaus, mutta silti hävettää. Hävettää terapiassakin aina vain valittaa ja kertoa, kuinka elämä on kietoutunut vain oman navan ympärille. Milloin tämä loppuu?!

Tuttu tunne se että syyttää kaikesta itseään. Olen alkanut muutenkin vähän eristäytyä, vaikka se kyllä vie huonompaa jamaan. En vaan jaksaisi olla tekemisissä toisten kanssa, kun olo on tällainen.

Toisaalta tuskin toi sktsofrenia mun vika on? Helvetti se kyllä on.

En minäkään oikeen jaksa lukea tai katsoa tv:tä. Keskittymis kyky on aika surkea. Pitäisi vaan olla itselleen kiltti, mutta vaikeeta se on.

Alkoholiakin mennyt viime aikoina aika paljon. Olen aika rappiolla, jos niin voisi sanoa. Jotenkin mää vaistosin sen viime vuoden loppu kesästä että jos tää meno tällasena jatkuu niin huono olo lisääntyy. Sitten se opiskelu oli kaiken huippu. Siellä opistolla menin niin huonoon kuntoon etten päässyt sängystä ylös.

No mulla on tällainen paska elämä. Monella muullakin näyttää olevan. Pitäis vain jostain saada sitä toivoa...☹️

Pillereiden voimalla elänyt pari viimestä vuotta. Ja nyt se alkaa tuntumaan. Toisaalta "Sitä saa mitä tilaa." Mutta on tässä asiassa sekin puoli, että ilman temestaa olisin jo varmaan kirkkomaassa...

Mulla on niin pahat traumat ja niistä johtuva skitsofrenia, että en tule ikinä elämään sellaista ns. normaalia elämää. Toki haluaisin, mutta tuskin siihen pystyn.

Tällä hetkellä haluaisin elää vain kivutonta elämää. Ja mieluiten ilman harhoja.

Mutta toisaalta en pysty tekemään paljoakaan mitään tätä sairautta vastaan, muuta kuin syödä määrättyjä lääkkeitä...

Toivoisin vain, että sitten kun oma aika koittaa (toivottavasti ei pian) niin musta jäis jonkinmoinen jälki tänne maapallolle. Että edes joku muistaisi...

No ehkä sekin on liikaa vaadittu. Tällä hetkellä haluaisin vain kivut pois ja väsymyksen, että voisin taas jatkaa helpommin tätä rämpimistä...

Mikä siinä onkin, ettei pysty olemaan itselleen kiltti tai lempeä, vähemmän ankara? Miksi piiskaa ja ruotii itseään, ajattelee itsestään huonoa ja negatiivisesti? En mä ajattele toisista ollenkaan siten. Miksi ajattelen itsestäni niin? Miksei voi tykätä itsestään? Tai no, kyllä mä ennen masennusta olin tyytyväinen itseeni ja pidin itsestäni. Miten tää sairaus voi muuttaakin ajatusmaailmaa ja käsitystä itsestään näin paljon? Aivot ovat monimutkainen asia. Masennus voi ruokkia vaikka minkälaisia ajatuksia, esim. juuri nää itsetuhoiset ajatukset. Ihan kuin se en olisi minä, joka ajattelee tällä hetkellä. Ehkä se on se sairaus, joka nyt ajattelee.

Itseään yrittää lohduttaa jollakin ja helpottaa ahdistusta. Sulla se on alkoholi, mulla se on ahmiminen. Olen nyt ollut ahmimatta kesän alusta asti ja koko ajan pelkään, että se palaa. Jos mua ahdistaa, niin ajatukset helposti menevät niin, että pitäisiköhän ostaa jotain herkkua kaupasta, ahmia kunnolla, niin se voisi helpottaa. Eihän se mitään helpota. Kahta syyllisempi ja epäonnistuneempi olo sen jälkeen. No joo, on sillä hetkellinen helpotus. Se hetki kun syö, maistaa makean, herkuttelee ja lohduttaa itseään suklaalla. Mutta se on pieni, hetken humaus ja sen jälkeen ollaan taas samassa jamassa. Varmaan sulla sama juttu alkoholin kanssa. Mun pitäisi opetella käsittelemään sitä ahdistusta muulla tavoin... Vaikeaa se on, mutta toivon, että onnistuu. Toivon, että sullakin käy niin!

Mä olen aina ajatellut, että ei skitsofrenia todellakaan ole oma vika. Jos ihmiselle on tapahtunut isoja traumaattisia tapahtumia, ei ole ihme, jos mieli järkkyy. Sitäpaitsi skitsofrenia on monimutkainen sairaus ja menee suvuttainkin. Mutta tiedän, että vaikka kuinka sanotaan, ettei se ole oma vika, niin silti sitä ajattelee kuitenkin niin. Mulla on edelleen masennuksestakin sellainen olo, on tosi vaikeaa ajatella, etteikö se olisi oma vika, että on sairastunut. Tai että mä oon heikompi kuin muut, kun sairastuin. Musta tuntuu, että mun ajatukset pyörii vaan samaa rataa koko ajan ja murehdin koko ajan samoja asioita. En jaksaisi enää ajatella niitä. Mutta en voi olla ajattelemattakaan mitään, ei päätä saa tyhjäksi. Tuntuu vain välillä, että mun aivot on ihan ylirasittuneet ja ylikuumentuneet.

Kaikilla on keinonsa estää ahdistusta. Alkoholi tietty auttaa hetkellisesti, mutta ei se ole lopullinen ratkaisu.

Mulla on toi sama masennuksen kanssa, että tuntuu kun aivoihin syötettäisiin ne ajatukset jostain muualta. Sitä rataa että "olet luuseri", "ei susta ole mihinkään", "vedä yli-annostus". Sitten kun tällaiset ajatukset pyörivät päässä yötä päivää, niin niitä alkaa kuuntelemaan ja uskomaan.

Kyllä määkin joskus sitä ahmimista oon harrastanu, mutta ei auttanut yhtä hyvin kuin olut.

Mulla on vielä se, että jonkinlainen epätoivo on koko ajan päällä ja semmoinen musta valkoinen ajattelu. Tää saattaa kuulostaa hassulta: mutta nään itseni jotenkin traagisena sankarina, joka taistelee päivästä toiseen olemassa olostaan. Että joka jonain päivänä murtuu.

En tiedä onko sulla samanlaisia ajatuksia? Mulla on vielä sekin että välillä hermostun tähän huonoon oloon. Kun sitä on päivästä ja viikosta toiseen. Yritän käyttää kaikkia mahdollisia konsteja paranemiseen, mutta tuntuu että mikään ei oikeen auta...

Tuntuu että joka aamu kun herää niin se on taas sitä samaa taistelua, mitä nyt on jatkunut jo monta vuotta. Joka päivä tekis mieli luovuttaa. Totella tavallaan tota masennusta. Toivottavasti tästä kummatkin selvitään....

minäitse89 kirjoitti 19.9.2016 10:52

Mulla on vielä se, että jonkinlainen epätoivo on koko ajan päällä ja semmoinen musta valkoinen ajattelu. Tää saattaa kuulostaa hassulta: mutta nään itseni jotenkin traagisena sankarina, joka taistelee päivästä toiseen olemassa olostaan. Että joka jonain päivänä murtuu.

En tiedä onko sulla samanlaisia ajatuksia? Mulla on vielä sekin että välillä hermostun tähän huonoon oloon. Kun sitä on päivästä ja viikosta toiseen. Yritän käyttää kaikkia mahdollisia konsteja paranemiseen, mutta tuntuu että mikään ei oikeen auta...

Mulla on samanlaisia ajatuksia. En näe tulevaisuutta kovin toiveikkaana. Nyt mulla on kyllä ollut kolme päivää parempaa, mutta sitten koko ajan pelkää, että sukeltaa taas mustaan. Mutta yritän nauttia nyt näistä päivistä. Mä näen itseni huonona ja epäonnistuneena, mutta jollain tavalla olen myös ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut. Päässyt kuitenkin niistä tosi pahoista hetkistä yli. Mä toisaalta toivoisin tukea ja empatiaa, mutta en mä sitä mistään saa, kun niin harva tietää. Ajattelin, että nyt kun alan olla jotenkin sinut tämän kanssa, niin voisi vähän laajentaa tukiverkkoaan, kertoa harvoille ja valituille.

Mä olen pelännyt sitä mun romahtamista. Kun tuntuu, ettei enää jaksa ja pelkää, että romahtaa kokonaan. Mitäköhän silloin tapahtuisi? En tiedä. Mäkin väsyn tähän oloon ja odotteluun, että olo paranisi. Kärsivällisyys loppuu. Mutta nautitaan niistä päivistä, kun on parempi olo. Huomasin viikonloppuna, että vaikka ensin ei yhtään huvittaisi mennä toisten seuraan, niin kyllä se sitten kuitenkin tekee hyvää ja ruokakin maistuu paremmin (siis kyseessä oli mun vanhemmat, että ihan läheiset ihmiset, muttei viime aikoina ole jaksanut olla läheisimpienkään kanssa).

Olis se kiva nauttia hyvästä päivästä, jos sellainen koskaan tulisi. Nyt melkein vuoden ollut joka päivä paska... Sen takia alan oleen ihan naatti, kun pitää koko ajan taistella pahaa oloo vastaan.

En määkään tästä ole kertonut muuta kuin psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tavallaan joskus mulla oli sellaisia harha ajatuksia, että monet haluaisi minun kuolevan ja minusta tulisi jokin ihmeen legenda.

Nyt tunnistan nämä ajatukset harhaksi. Mieluummin elän kuin kuolen. Ehkä se kivuton päivä vielä koittaa. En voi muutakaan kuin vain toivoa. Olen yrittänyt lääkkeillä, rasvoilla, oluella saada oloo siedettäväksi. Ja kai mää tän siedän, mutta vuosi on pitkä aika kärsiä. Kai tässä sitten omaa vikaakin on. En vaan enää jaksais kelata tätä samaa, mutta kun se sama toistuu päivästä toiseen.

En mää tiedä enää mitä tehdä? Olen niin paljon jo yrittänyt ja silti joka päivä on fyysisesti ja henkisesti huono olo... Se oli varmaan se opiskelu joka mut veti tähän jamaan. En vaan pysty opiskeleen. On niin paha sairaus. Mutta sitten tuntee itsensä hyödyttömäksi ja samalla koko oman elämänsä. Ei mua ole oikeen koskaan kannustettu mihinkään, enkä kehuja ole saanut. Kai niiitäkin joskus kaipaisi. Ettei aina vaan risuja...

Kai mää alan oleen aika lopussa. Joku ihme jos tapahtuis jonain päivänä ja kivut lähtis, niin ehkä sitten olisin taas onnellinen...

Vittu mää oon ihan poikki. Haluaisin vain kuolla. Vedän noita pillereitäkin kun leipää...

Tällä menolla oon kohta montussa.. Oon aivan uupunut. Hyvä kun jaksan seistä...

Kaikkeni olen yrittänyt ja mistään ei ole apua...

Haluaisin vain nukkua pois. ARG!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Vittu kun voikin olla ihminen väsynyt ja masentunut ja uupunut ja kivuissa...☹️

Haluaisin, että voisin jotenkin lohduttaa tai tsempata sua, mutta ei mulla oikein ole ja kaikki, mitä sanoisin, olisi ihan tyhmää. Siis sellaiset, mitä ihmisiltä yleensä kuulee, kuten tsemppiä, koita jaksaa jne. Olet jo jaksanut aika kauan. Toki toivon itsesikin takia, että jaksat vieläkin jatkaa. Jos sulle tulee synkkä hetki, niin onko sulla joku varasuunnitelma, joku jolle soittaa tai jonnekin?

On sellasia ihmisiä ja terkkuun tietenkin jos hirvee hätä on. Mutta tänään ollut taas vähän parempi päivä kuin eilen. Näin psykiatria ja olin päivä-osastolla...

Kiitos Tyars lohdutuksesta. 🙂 Tiedän että ei se ole helppoa. Kuitenkin täällä kun oot jutellu mun kanssa niin sekin riittää ja purkanut asioita.

Tää Tukinet on ihan hyvä verkosto masentuneelle ja ahdistuneelle. Kiitos siitä ylläpitäjille. 🙂

Olen huomannut sen, että kun on ihmisten parissa niin olo on ihan ok. Vaikka vaan kuuntelis , niin sekin jo auttaa.

Mun pitää ja meidän pitää taistella yksinoloa vastaan. Ettei hautauduta murheeseen. Kyllä kuitenkin uskon että meille vielä tulee se päivä, kun voidaan sanoa että kannatti taistella tämän hyvän olon puolesta.

Sitä ei oikeen ymmärräkkään millaista voimaa saa toisista ihmisistä... Ehkä mulla sittenkin on toivoa. Sanon tämän kyllä varoen. Ei liikaa valoa kerralla, mutta kun rinta kipu ei ole vakavaa, kun saan lääkityksen kuntoon, niin voin jälleen hymyillä. 🙂

Mites sulla Tyars menee?

Minkä takia ihmisten tuolla ulko-maailmassa pitää olla niin vittumaisia. Ei ihme, että Suomessakin on niin paljon masentuneita, kun suurin piirtein jokainen vastaan tulija vaan vittuilee. SItten tappeluita näkee vähän väliä tuolla kaupungilla...

Mikä tätä maailmaa oikeen vaivaa? Tuntuu että täällä on niin paljon väkivaltaa ja pahuutta, että ei voi muuta kuin eristäytyä.

Yksin ei voi kyllä hirveästi parantaa maailmaa, mutta aina sitä voi yrittää. Oon tosin niin herkkä etten varmaan pystyisi hirveästi mitään tekemään. Ehkä se on totta että ihminen on vaan heitetty maailmaan ja huudettu perään että koita jotenkin selvitä... Jotenkin vaan oksettaa tää maailman meno.

KYllä sulla on vielä toivoa, jos näet toiset ihmiset voimavarana ja jaksat/pakotat itsesi heidän seuraan. On tosi hyvä, että huomaat, että toisten seura auttaa! Mulla vähän sama juttu, on toisaalta raskasta olla toisten seurassa, mutta esim. töissä on kuitenkin kiva, että saa olla muiden seurassa eikä vaan aina yksin kotona. Mutta tarviin sen oman ajan, esim mökillä, jos olen koko viikonlopun siellä, niin pää hajoaa, koska siellä ei ole omaa yksityisyyttä. Pakko sitten päästä siellä johonkin yksinkin. Ehkä se on se, että toisten seura kuitenkin väsyttää. Mutta samaa mieltä, että seura kuitenkin auttaa ja pitää tosiaan taistella yksinäisyyttä vastaan! Mulla on ollut kausia, että olen halunnut eristäytyä, en ole ottanut kehenkään yhteyttä enkä ole käynyt vieraisilla. En tosin nytkään käy kenelläkään kylässä eikä mulla käy ketään kylässä, mutta se on ok mulle. Viikonloput tuntuvat pitkiltä, jos en ole mökillä, mutta en toisaalta jaksa olla koko viikonloppua siellä. Olen ratkaissut pulman niin, että menen jompana kumpana päivänä sinne vain päiväksi.

Mä en ole varmaan vuoteen jaksanut lukea juurikaan uutisia. Luen mä otsikot ja vähän tekstiä, mutta en jaksa keskittyä huonoihin uutisiin enkä jaksa murehtia maailman menoa. Hyvä, jos sä olet vielä kiinnostunut ulkomaailmasta! 🙂 Mua lähinnä ahdistaa, kun on väkivaltaa ja pommeja jne ja haluan käpertyä omaan suojaan. Mulle sopisi sellainen, että olen jossain Lapin tuntureilla enkä tiedä ulkomaailmasta mitään.

Mä en oikein tiedä, mitä mulle kuuluu. Kai vähän parempaa, ei enää niin synkkää, mutta jaksamisen kanssa ei yhtään parempaa, väsyttää koko tilanne. Ihan kuin se junnaisi paikallaan. Odotan ehkä ihmettä, että lääkkeillä tämä olo paranisi. Julkisuudessa on juttuja, kuinka joku selätti masennuksen, että lääkkeet auttoivat kuukaudessa ja sitten aloitti liikunnan ja söi terveellisesti ja hups vaan elämä hymyilee ja nyt olen niin paljon parempi ihminen, kun masennus opetti hidastamaan vauhtia! No just, ei kyllä päde muhun eikä moneen muuhunkaan täällä. Voi kun olisikin sellainen lievä, josta paranisi nopeasti ja liikuntaa lisäämällä.

Mä olen kitkutellut töissä, vaikka on mun terapeutti moneen kertaan puhunut sairausloman puolesta. En oikein jaksaisi enää. Tai siis en ole ollenkaan hyödyllinen mun työnantajalleni. Musta tuntuu, että olen ihan turha ihminen. Töissä ja vapaalla. Märehdin vain surussani, en tee mitään hyödyllistä ja valitan lähipiirilleni tai äksyilen. Olen huono ihminen, kun olen pahalla tuulella. Mä en voi jäädä sairauslomalle, koska sitten olisin ihan turha ihminen, ei olisi mitään arvokkuutta jäljellä, ei mitään, miksi olisin olemassa. En jaksa olla enää läheistenikään kanssa kuten ennen.

Mutta siis tätä samaa, eipä ole mennyt huonompaan eikä parempaan. Siitä olen edelleen tyytyväinen, että itsemurha-ajatukset ovat olleet vähäisempiä. Ehkä se on nyt asteella "jos minua ei olisikaan, niin" tai olen miettinyt, minkälainen kuolinilmoitukseni olisi, mutta nyt ei ole aktiivisia suunnitelmia tai haluja. Onhan sekin parannusta!