Mulla aika samanlaista. Illat on pahimpia... Tuntuu että en kohta enää hallitse itseäni ja vedän lääkkeitä purkillisen... Olen vaan niin saatanan masentunut: elämään ja ihmisiin ja itseeni.

Tämä yksin olo on kammottavaa... Tai itse asiassa koko elämäni on tällä hetkellä kammottavaa... Kun koko ajan pyörii mielessä, että koska otan sen yli-annostuksen...

Olen minä apuakin hakenut vaikka mistä, mutta mikään ei auta... Tuntuu että päivä päivältä tää muuttuu vaan pahemmaksi... Itkettää, mutten jaksa itkeä. Olen niin turtunut tähän kärsimiseen...

Haaveilen että jonain päivänä teen sen lopullisen... En vaan jaksa enää tätä... Niin kauan olen joutunut kärsimään...

Tuntuu ettei mikään enää mua pelasta...☹️

Tasha, hyvä viimeinen kappale. Samaa mieltä, itsemurha/tuhoisuus aiheuttaa kärsimystä läheisissä ja ihmisessä itsessäänkin. Olen aina ollut sitä mieltä, että on äärimmäisen surullista, että joku tekee itsemurhan. Mielestäni se ei ole tuomittavaa, en ihmettele sitä, miksi joku tekee sen ratkaisun, vaan se on surullista ja sen ihmisen elämä menee tavallaan "hukkaan". Jos olisikin voitu auttaa ja pelastaa hänet elämään.

Nyt olen kuitenkin itsekin miettinyt yli puolen vuoden ajan vakavasti. Miten teen sen, miten toteutan sen. Välineetkin on. Olen miettinyt, missä sen tekisin. Olen miettinyt milloin tekisin. Olen tehnyt testamentin. Olen miettinyt jäähyväiskirjeen sisältöä. Olen miettinyt, mitä siitä seuraisi läheisilleni. Tämä ei ole mitenkään järkevää eikä tietoista ajattelua, sehän siinä eniten pelottaakin. ihan kuin joku laittaisi ne ajatukset päähäni, ihan kuin se, joka ajattelee näitä, en olisi minä. En oikeasti haluaisi kuolla, mutta en vain jaksa enää elää, kun ei ole voimia. Tai no, olen jaksanut tämän puolenkin vuoden ajan, joten kai sitten vain jatkan eteenpäin.

Asun yksin, enkä ole kertonut kenellekään läheisilleni näistä ajatuksista. Siten en kuormita näillä ajatuksilla läheisiä. Heillä ei ole mitään aavistusta näistä ajatuksista. Suurin osa läheisistä ei edes tiedä masennuksestani. Hyvä näin. Kääntöpuoli siinä on se, etten saa tukea paranemiseen. Esitän, että kaikki on hyvin, ja siihen menee hirveästi energiaa. Mutta en voi kertoa, monista syistä. Haluan suojella läheisiäni huolestumiselta, enkä halua häpeän vuoksi kertoa.

Yhdelle olen vuodattanut murheitani ja väsymystäni. Kuten viime kirjoituksessa sanoin, jo liikaakin. Hän kuormittui liikaa ja nyt olen tosiaan sössinyt senkin. Häpeän ja kaduttaa, noin käy, kun ei osaa rajoittaa valittamistaan. Kyllä ne ihmiset ympärillä väsyvät. Toisaalta, jos useampi tietäisi, niin sitä auttamista ja kuuntelemista voisi jakaa. Näin yksi ei väsyisi. Onhan tällä yhdellä ollut aikamoinen kuorma, kun hän on ainoa, jolle uskoudun. Eikä hänkään onneksi tiedä, kuinka syvällä oikeasti olen. Hänen ansioistaan kuitenkin jaksoin kevään ja kesän, olen kiitollinen hänelle siitä. Nyt hän on useamman kerran ilmaissut, ettei jaksa enää minua ja purkautumistani. Olen kertonut hänelle aika usein, että olen niin väsynyt, etten pääse sängystä ylös tai ettei huvita mennä ulos, kun olen niin väsynyt. Olen pohtinut muitakin asioita hänen kanssaan. Hän ei tiedä, että itken työpäivän jälkeen väsymystäni, itken iltaisin väsymystäni, en jaksaisi enää käydä kaupassa, en jaksa laittaa mitään ruokaa. Hän ei tiedä itsemurhasuunnitelmistani. Onneksi en ole niistä kertonut!

Toivon, että kaikilla olisi useampi ihminen tukena. Yhdellä se ei onnistu, vaikka kuinka olisi läheinen. Nyt tuntuu todella yksinäiseltä. Itkenyt tämän ja eilisen päivän.

Yritetään kaikki yhdessä jaksa taistella ajatuksia vastaan, vaikka se tuntuu vaikealta ja raskaalta!

Mulla tulee aina iltasin, kun oon yksin kotona niin aivan käsittämättömiä olotiloja... Ennen nautin illoista. Nyt ne on silkkaa helvettiä... Kun ei jaksa tehdä mitään, mutta ei viittisi mennä kuitenkaa liian aikasin nukkumaan...

Olen soittanut joskus jopa terkkuun illalla, kun on ollut levoton olo. Mutta en soita enää. Ne sano ettei siellä pysty mitenkään auttamaan.

Urheilu auttaa parhaiten, silloin kun sitä jaksaa tehdä säännöllisesti... En muuta keinoa ole löytänyt... Siitä vaan välillä syytän itseäni, että olen liian laiska... Yritän kyllä parantaa tapani, mutta itse asiassa tämä skitsofrenia minusta laiskan tekee...

Olen pyörinyt musiikki maailmassa aika paljon ja se voi pelastaa ihmisen tai sitten tuhota... Itsellä meinas käydä jälkimmäinen, kun olin tavallaan liian kiinni taiteessa... En yhtään ihmettele että muusikoita kuolee nuorena. Se musiikin tekeminen on henkisesti rankkaa ja kaikki keikat sun muut. PItäisi olla idoli...

Semmosesta harvat selviää ihan selvä järkisinä... Olen yrittänyt tavallaan taistella tätä musiikki maailmaa vastaan. Mutta se on niin syvällä mun sisimmässä. Kuuntelu ja soittaminen, että tuskin pääsen siitä ikinä täysin irti... En vain halua kuolla nuorena.

Meni vähän asian ohi mutta menköön.🙂

Kuka sen tässä viestiketjussa sanoi, näin tai toisin sanoin; "en jaksa enää jaksaa". Nuo ovat olleet niin pitkään ajatuksissani. Toisaalta pelkään, toisaalta toivon niin hirveän kovasti joka aamu kun herään, että tänään on se päivä, jolloin viimeinenkin osa minusta luovuttaa. Tämä on niin helvetillistä taistelua ihan jatkuvasti.

On ollut kaikenlaisia ajatuksia mielessä. Kyllä, luovuta, olet viallinen, se on rakennettuna päähän eikä siitä pääse eroon, halu pois, jonnekin muualle. Toisaalta joku osanen jaksaa taistella ja käskee odottamaan huomiseen, aina huomiseen. Olen niin kyllästynyt siihen. Haluaisin luovuttaa, sanoa että hei oon sekaisin, viekää mut jonnekin suljetulle etten satuta itseäni. Sitten toinen puoli sanoo, ettei sellaista saa paljastaa, täytyy pitää kulissia yllä. Täytyy olla normaali!

Puolisoni on pyytänyt minua pitämään enemmän itselläni. Ymmärtäähän sen, ei toisen epätoivoa alati jaksa. Ärsyttää, viimeiset vuodet olen opetellut avoimuutta ja asioiden kertomista, jota puoliso on peräänkuuluttanut. Nyt täytyisi jälleen sulkeutua, kun menee pahemmin. Toki joskus ei jaksa. Tuntuu vaan niin epäreilulta, en minäkään jaksaisi. Miksen minä voi kieltää päätäni oireilemasta, "hei ole hiljaa nyt, en jaksa, tiedän kyllä että on paha olla mutta leikitään nyt hetki onnellista".

Masennuslääkityksen aloittamista olen taas miettinyt. Olisi pitänyt havahtua ennemmin. Nyt pelottaa aloittaa, kun niissä on usein se notkahdus, että tulee itsetuhoisia ajatuksia ja muutenkin menee pahempaan suuntaan. En tiedä selviäisinkö siitä. Enkä haluaisi lääkkeitä, en tämän ahdistuslääkkeen lisäksi, tämä vielä juuri menee. Mutta en kyllä selviä näinkään. Tuntuu kuin kävelisi veitsenterällä. Koska viiltää itseään?

Surettaa, kun niin moni ihminen kärsii näistä asioista. Ne keiden tiedän kärsivän masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, ovat todella hienoja ja upeita ihmisiä, sellaisia joille ei missään nimessä haluaisi sellaista taakkaa kannettavaksi. Epäreilua. Ei sitä vain osaa omaan itseensä soveltaa, itse on aina vain niin viallinen ja rikkinäinen...

Mä olen tullut siihen päätökseen, etten voi tehdä itsemurhaa. Se olisi kauheaa tuhlausta tavallaan, mun elämä loppuisi siihen. Vaikken oikein jaksa uskoa, että paranisin tästä ainakaan kokonaan, niin toivon, että joskus on aika, jolloin ei ole niin tuskainen olo. olen nyt lomalla, ja helpotus, ettei tarvitse mennä töihin, on suuri. Saa vain olla ja tehdä jotain, jos jaksaa.

Pelkään, mitä tapahtuu, kun menen takaisin töihin. Jatkuuko sama? Väsynkö heti uudestaan, makaan vain kotona illat tekemättä mitään? Yöt menee taas huonosti, pätkissä nukkuen. Nyt olen nukkunutkin paremmin. Pelottaa tuleva.

En voi tehdä itsemurhaa, koska olen tärkeä lähipiirini lapsille. Sain myös kuulla työkaveriltani, että olen hänen läheisimpiä työkavereita. Itsemurhani vaikuttaisi varmaankin melkoisesti työyhteisööni, vaikka minusta tuntuukin, että olen vain pieni nappula isossa työyhteisössäja minusta ei ole enää hyötyä työyhteisölle. Olen ajatellut sitäkin, että jos minua ei olisi, työnantaja voisi palkata tilalleni ihmisen, jolla on virtaa ja ajatuksia ja joka pystyy ne toteuttamaankin.

Nyt tekisi mieli viedä apteekkiin kotiin varastoimani lääkkeet. Kai se on varovainen merkki, että parempaan päin? Toivon ainakin. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen tulee tämä mieleen. Mutta... En vain pysty vieläkään. Olen miettinyt sitä viikon. En vain pysty. Ihan kuin se sama pieni ääni, joka hokee itsemurhaa mielessäni, estäisi myös lääkkeiden viennin apteekkiin.

Ehkä asiaa täytyy kypsytellä vielä. Mutta pystyn ehkä taistelemaan sisäistä ääntäni vastaan. Olenhan tähänkin asti pystynyt vastustamaan sitä. Kerran pimeänä hetkenä keskellä yötä otin tabletit viereeni ja sekin helpotti jo. Se on minun lohdutukseni, pelkästään tablettien olemassaolo lohduttaa, vaikka en ikinä niitä käyttäisikin. Typerä ajatus, mutta en voi sille mitään. Toivon, että saan vietyö tabletit apteekkiin, ettei minun vaan tule mieleen käyttää niitä, jos se sisäinen ääni taas voimistuu. (En oikeasti kuule harhoja, mutta siltä se tuntuu, että se en ole minä, joka ne ajatukset päähäni laittaa... 😟 )

Tuttua toi sisäinen ääni joka sanoo että "olet luuseri" ollet mokannut kaiken" ja jopa "tapa itsesi" ja "kaikki kärsimyksesi on omaa syytäsi".... Kai se sitten on se vakava masennus mitä lääkäritkin kauppas...

Tiedän sen olon kun yrittää joka päivä puskea eteenpäin siinä loputtomassa suossa. EI näy muuta kun karua erämaata joka puolella. Ei mitään valoa. Mutta silti sitä puskee eteenpäin että ehkä jonain päivänä voisin olla taas onnellinen. Vaikka se pieni piru päässä sanoo että luovuta jo...

Itse asiassa olen jo aivan siinä jyrkänteen reunalla. Tämä ääni myös sanoo "että on kohtalosi kuolla nuorena".

Tiedän että monella tässä maassa on näitä ajatuksia. Että ajattelee: vielä teen tämän pienen asian velvollisuuden takia ja sitten romahdan...
Itse olen jo tavallaan käynyt siellä melkein pimeimmässä kuilussa. Yritän jotenkin sieltä kaivon pohjalta saada elämään edes jonkin näköistä mielekkyyttä...

Minulla on fyysisiä ja henkisiä kipuja. Ajattelin että kumpa vain saisin fyysiset ensin kuriin niin ehkä henkisetkin poistuisi... En ole siitä varma enää... Tätä pahempaa vaihetta on jatkunut noin 10 kuukautta.

Haluaisin vain olla sellaisessa tilassa, että voisin maata. Ei tarvisi huolehtia mistään. Täysin stressittömässä tilassa. Makaisin siinä koko loppu elämäni... Jotain hyvää musiikkia taustalla. En vaan enää jaksa pysyä tässä oravan pyörässä. Kun vaan joku tulisi sanomaan, että saat luovuttaa. Olet taistelusi taistellut... Mutta kun sitä päivää ei tule...

En minäkään itsemurhaa halua tehdä... Nämä sairaudet mitä minulla on ovat vain sitä luokkaa, että joka päivä se pyörii mielessä. Mikä virka minulla enää on, kun olen sairas-eläkkeellä?

Tiedän että taistelun on vaan jatkuttava... Kaadun sitten saappaat jalassa... Tai en tiedä, jotenkin vaan tekisi mieli vaipua iki uneen... Vaikeaa on.

Nyt tuntuu siltä että luovutan. En vaan jaksa enää olla yksin ja muutenkin psykkinen ja fyysinen vointi on huono.Enkä pysty keskittyyn mihinkään....

En tiedä... Pitäiskö vaan vetää ittensä jojoon. Tää sairaus ja olotila on niin karmiva etten jaksais elää enää seuraavaa päivää... Kai se kuolema jonkinlainen helpotus olis...😭

En tunne sinua minäitse89, joten kysyn, onko sinulla ketään, jolle voisit soittaa tai jonka luo voisit mennä? Yksin oleminen on ehkä pahinta tuossa mielentilassa. ☹️ Mikä tällä hetkellä tuntuu olevan se viimeinen niitti, joka tuntuu vaativan hengen riistämistä? Voisiko se syy muuttua pian jo helpommaksi niin, että nyt kannattaisi mennä pahan olon helvetin läpi?

Anteeksi, jos kysymykseni kuulostavat tunkeilevilta tai tönköiltä. Minulle tuli huoli sinusta, mutta voi olla että tämän viestin julkaiseminen menee huomiseen. Voimia. 🙂🌻

Minäitse89, olen samaa mieltä kuin Atardecer. En ole kyllä hyvä lohduttaja, kun itselläkin pyörivät samat asiat päässä, mutta kuten aiemmin kirjoitin, niin olen vähän päässyt ylemmäs sieltä kuopasta, vaikka luulin, etten ikinä pääse ylöspäin. Itsemurha ja kuolema ei pyöri päivittäin mielessä, en suunnittele juuri nyt hautajaisiani tai muistokirjoitustani. Ihmeellistä. Jaksaminen ei muuten nyt ole dramaattisesti noussut, mutta viikonloppuna sain aikaiseksi mennä ulos ja pitkästä aikaa nauttiakin siitä. Varovainen parannus.

Voimme jakaa täällä kokemuksia, omia tuntoja ja yrittää tsempata toisiamme tai tukea toisiamme, mutta kukaanhan ei voi oikeast tietää, miltä toisesta tuntuu. Masennus ei ole samanlaista eri ihmisillä, se on henkilökohtainen, erilainen. Se on yhteistä, että se muuttaa persoonaa, peittää sen, mitä joskus olemme olleet tai parhaimmillamme, terveenä olisimme. Se syö voimat ja ilon ja juuri siksi sitä vastaan on niin vaikea taistella. Sitä vastaan taisteluun tarvitsee apua, ei sellaista ihmistä olekaan, joka selviää vaikeasta masennuksesta yksin.

Viikonloppuna en ehtinyt ajatella itsemurhaa. Lasten kanssa ei onneksi ehdi murehtia omia murheita ja asioita. Saa keskittyä ihan muihin asioihin. Illalla sitten ajatukset alkavat taas väsyneenä pyöriä oman navan ympärillä, ja puran sitä sitten tänne ja muihin teksteihini. Läheisteni takia on pakko jaksaa, en voi tehdä heidän takiaan itsemurhaa. On vain pakko pakertaa eteenpäin, vaikka tuntuukin, että on kapealla sillalla, silta jatkuu vaikka kuinka pitkälti, alla on synkkä vesi ja kova vastatuuli estää etenemistä. Itse koen olevani aika arvoton tässä vaiheessa, koska en ole kunnossa.

Minäitse89 ja kaikki muut, voimme ajatella, että tämä auttaa meitä olemaan ketjussa siinä kapealla sillalla, ja yksikin kaveri auttaa taistelussa vastatuulta vastaan, varsinkin, kun se kaveri tai tukihenkilö menee edellä ja halkoo sitä tuulta.

atardecer, käyn kyllä päivä-osastolla joka arki päivä joten siellä saa puhuttua ongelmista.
Mulla vaan on se, että haluaisin koko ajan vaan eristäytyä ja sitten kun eristäydyn niin tulee itsetuhoisia ajatuksia.

Se viimeinen niitti on tämä iän ikuinen rintakipu, jota on nyt ollut 10 kuukautta. Ei pitäisi olla mitään sydän peräistä, mutta se nakertaa koko ajan psyykettä. Ja toinen niitti on se että syytän tästä huonosta voinnista itseäni. Tuntuu kuitenkin että jotenkin olen silti taistellut. Tää mun kirous on vaan tämä eristäytymisen halu... Kiitos huolen pidosta.🙂

Tyars, tuo on varmasti totta. Haluaisin vaan olla onnellinen. Mutta kun skitosofreniaan ja masennukseen sairastuu, niin se on aika vaikeeta. Ymmärrän sen että pitäisi olla ihmisten ilmoilla ja puhua muitten kanssa. Olen vaan henkisesti niin uupunut, että haluaisin olla horroksessa.

Sitten kun itsessä asuu vielä jonkin näköinen taiteilija, joka sanoo että tee elämästäsi taide teos. Niin alkaa meneen jo liian hankalaksi. Myönnän sen että minulla on (valitettavasti) ns. taiteilijan sielu. Olisin varmaan onnellisempi jos ei olisi... Olen kuitenkin yrittänyt välttää sellaista taiteellista jargonia ja olla realisti.

Tämä nyt on kaikille: "Pitää ajatella että tulee vielä se päivä, jolloin osaat nauttia elämästä. Ja sen päivän takia kannattaa elää vuosia helvetissä. Ja kun se päivä tulee niin huomaat että elämä on elämisen arvoista. Ja se päivä tulee varmasti, jos vain olet kärsivällinen". Tämmönen tuli tähän loppuun vaan mieleen.... Tähän kun itsekin uskoo, niin jaksaa ehkä vähän paremmin...

Ai niin, minäitse89, pitihän minun tämä sanoa sinulle, että sinun kommenttisi tässä taannoin herätti minut. Kirjoittelin pimeänä, itkuisena hetkenäni, etten osaa pelätä kuolemaa, varsinkin, kun olo on näin tuskainen. Alla oleva kommenttisi herätti minut ajattelemaan, kiitos siitä! Toivoisin, että voisin samalla tavalla auttaa sinua. Yritä elää niin pitkään kuin pystyt, kuten viisaasti kirjoitit loppuun.

minäitse89 kirjoitti 10.8.2016 11:42

Kuolemaa olisi kyllä syytä pelätä... Tiedän kokemuksesta, kun on ollut lähellä. Esim. jos on ottanut lääkkeitä liikaa ja meinaa tukehtua... Kyllä kuolema on pelottava asia. Vaikka itsekin sitä välillä toivon... Pointtina vaan että kuoleminen on aivan hirveetä... Kannattaa yrittää elää niin pitkään kun pystyy...

Minäitse89, aivan. Onko eristäytyminen osa skitsofrenian taudinkuvaa vai masennuksesta johtuvaa? Jos niitä nyt voi erottaa niin toisistaan. Onhan sydän tutkittu kunnolla? Minulla oli koko lapsuuden rintakipuja, joten ymmärrän hyvin, miten se voi huolestuttaa. ☹️

Tiedät sen itsekin, mutta sanon kuitenkin, vaikkei se ehkä tunnetasolla uppoa niin syvälle kuin pitäisi, jotta olosi helpottuisi... ei ole sinun vikasi, että olet sairastunut. Sinun mielesi on kipeä. Voimia sinulle! 🙂🌻

P.S. Minua kiinnostaa tuo sana taitelijasielu, mitä tarkoitat sillä? 🙂

Olisipa se niin helppoa. 🙂 Elämä on jotenkin niin moni mutkaista tällä hetkellä. Haluan olla yksin, mutta kuitenkin silloin alkaa ahdistaa. En haluasi käyttää rauhoittavia, mutta tuntuu että ilman niitä en selviä... Haluaisin urheilla enemmän, mutta tuntuu että rintakipu voimistuu silloin... Haluan elää pitkään, mutta mieli koko ajan janoaa pois lähtöä...

Toivon vaan että kaikki olis edes pikkasen paremmin... Edes hieman... En toivo liikoja, mutta vähän enemmän valoa sais olla mun elämässä...

Illat on pahimpia, jos ei saa ajoissa nukuttua... Yritän vaan kaikin keinoin saada rinta kipua pois... Pää osin lääkkeillä. Buranaa ja Panadolia...

atardecer, luulen että se eristäytyminen johtuu enemmän skitsofreniasta kuin masennuksesta.

On otettu sydän-käyrä monta kertaa. Sitten on röntgen-kuvattu ja vielä ultra-äänellä katsottu. Ja sitten lääkäri on monta kertaa kuunnellut sydäntä ja keuhkoja. Ja aina on todettu, että ei sydän peräistä. En oikeestaan jaksa olla enää huolissani noista kivuista. Ne vaan ärsyttää mua. Haluan vaan ne pois mahdollisimman pian. Olen alkanut jo kyllästymään tähän olotilaan.

Taiteilija-sielulla meinaan, että ajattelen asioista ehkä liiankin romanttisesti. Tarkoitan esim. sitä että aikanaan ajattelin kuolemastakin sillä tavalla että kyllä se on varmasti vapauttava kokemus kun pääsee ruumiin kahleista... Tällaisia tavallaan epärealistisia ajatuksia. Ja sitten luin paljon filosofisia ja teologisia kirjoituksia. Ja ajattelin että elämä on tällainen väli-vaihe jonka jälkeen pääsemme taivaaseen jossa ei ole tuskaa... Tällaisia vääristyneitä ajatuksia.

Tiedän ettei tämä sairaus ole minun vika. Se voi olla perinnöllistä tai sitten on vaan ollut sellaiset olo-suhteet nuorempana että taudilla oli mahdollisuus puhjeta...

Kaikkein pahin asia skitsofreniassa on se, että se uuvutta täysin kehon ja mielen... Mikään urheilu tai hyvä ruoka-valio ei välttämättä auta hirveästi.

Tällä hetkellä yritän pienin askelin saada oloa paremmaksi. Jos vaan saisi ensin tuon kivun jotenkin nujerrettua niin sitten voisin taas paremmin taistella sairautta vastaan...

Sain lopultakin, kolmen viikon yrittämisen jälkeen, vietyä sen purkin apteekkiin, minkä olin varannut kaappiin. En tiedä, miltä tuntuu. Ensin olin vähän ylpeä itsestäni, se oli ponnistus saada vietyä ne sinne.

Mutta nyt tuntuu musertavalta se, ettei minulla nyt ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa, vaikkei jaksaisikaan. En tiedä, onko teilä muilla vastaanlaisia ajatuksia, mutta minua lohdutti se purkki, ja sen voimalla jaksoin. Jaksoin sillä, että minulla olisi ollut vaihtoehto, jos en oikeasti jaksaisikaan, vaihtoehto minun käsissäni. Vaikken ikinä sitä käyttäisikään, lohdutti se olemassaolollaan. Onko tämä ihan tyhmää, en tiedä? Siltä minusta tuntui, varmaankin ihan tyhmää, mutta se toimi minulla.

Nyt ei vaihtoehtoa ole. Nyt tuntuu, etten jaksa enää yhtään, olen ihan loppu. Toisaalta on hyvä, ettei sitä purkkia enää ole, nyt en ainakaan päädy siihen ratkaisuun "vahingossakaan". Milloin tämä tuskainen olo loppuu?

Minäitse89, olen tosi pahoillani, että sinulla on lisäksi fyysisiä kipuja henkisten kipujen lisäksi. Se tekee lisähaastetta elämään, toivottavasti kivut helpottavat jossain vaiheessa tai ainakin lievittyvät. En voi tietenknään verrata omaa tilannettani sinuun, ja olen siinä onnellisessa asemassa, että fyysisiä kipuja ei enää ole. Koko viime vuoden olikin maha kipeä, olen lapsesta asti reagoinut mahallani esim. johonkin jännittävää. Kesti jonkun aikaa ennen kuin tajusin, että mahakivut johtuvat masennuksestani. Mutta tämä tuskainen olo henkisestikin on kamalla, varmaan muutkin tiedätte, mitä se on.

Itsetuhoisista ajatuksista en kuitenkaan täysin ole päässyt, mutta vaikkei lääkitys muuten ole auttanutkaan, uskon, että on se lievittänyt noita ajatuksia.