Jos ketään kiinnostaa, niin saikku jatkuu. Onneksi. On tässä niin heikoilla hapoilla menty.

Se vaan kiinnostaisi, että miksi mitään parempaa ei näy vaikka apua on tarjottu (ja otettu vastaan).

Juu, sinne sairaalaan en jostain syystä suostu... tuonkin syyn kun tietäisi.

Hei,

hyvä kun saikkusi jatkuu. Viestisi ovat olleet sen verran masennuksen alhosta tulleita, että loma on varmaan paikallaan.

Sairaalaa ei voi suositella. Tietysti äärimmäisessä hädässä sinne pitää hakeutua. Itse en edes hyötynyt päiväsairaalasta kun tuntui että hoitajat on siellä vain itseään varten, ei meitä raukka potilaita. Muistelen toisaalta että olet kokenut itsesi yksinäiseksi. Silloin päiväsairaala voisi olla oikea paikka, saahan siellä vertaistukea. Sitäpaitsi hoito kustansi vain 7.50 e päivä ja siihen sai herkullisen lounaan. Onko sinulle ehdotettu tätä?

Voimia Sinulle paljon!

Nyt pitäisi keskittyä terapiaan.

Mietin, onko parempi ottaa diapam ennen sessiota, jolloin pahin ahdistus on lieventynyt vai mennä tapaamiseen "sellaisena kun on".

Jotenkin tuntuu, että vähemmän ahdistuneena voisi keskittyä paremmin ja ottaa esille asioita paremmin.

Jos siellä istuu ahdistuksesta hengästyneenä niin jutut voivat jäädä pinnallisiksi, kun voimat ja ajatukset keskittyvät epäoleelliseen.

Onko muilla millaisia ajatuksia tästä?

Jaksaako? kirjoitti 27.6.2012 9:35

Nyt pitäisi keskittyä terapiaan.
Mietin, onko parempi ottaa diapam ennen sessiota, jolloin pahin ahdistus on lieventynyt vai mennä tapaamiseen "sellaisena kun on".
Jotenkin tuntuu, että vähemmän ahdistuneena voisi keskittyä paremmin ja ottaa esille asioita paremmin.
Jos siellä istuu ahdistuksesta hengästyneenä niin jutut voivat jäädä pinnallisiksi, kun voimat ja ajatukset keskittyvät epäoleelliseen.
Onko muilla millaisia ajatuksia tästä?

Itsee olen aina mennyt "selvänä". Eikös juuri ahdistus ole sitä oleellista, mitä pitäisi selvitellä? Toisaalta haitanneeko sekään, jos joskus menee aineissa - ehkä silloin tulee esille tietoa, joka muuten jäisi pimentoon? Kysy, mitä terapeutti ajattelee!

Juuri nyt menee paremmin. Ehkä syynä on se, että saikku jatkuu, sittenkin.

Ja varmaan uusi lääkityskin alkaa vasta nyt purra. Olen ihan tyytyväisenä "lääkehiiri" lopun elämääni, jos oloni siten on parempi.

Sitä vain on niin kauan ollut maassa, että ei osaa irrottaa otettaan pelosta, että koska seuraava paha jakso alkaa. Täytyy tästä(kin) puhua terapeutille.

Ja sellainen ongelma hyvästä jaksosta on, etten osaa ilmaista asioita. Tunnen yhtä, mutta käytän vääriä sanoja sen kertomiseen.

Vähättelen pahaa oloa, kiellän ongelmien olemassaolon. Täytyy opetella tästä(kin) irti. Muutenhan terapia valuu hukkaan.

Näki viime yönä (taasi) kamalia painajaisia. Syke on vieläkin korkea. Millä niistä pääsisi eroon? Ei niissä ole hirviöitä tai muuta, ne ovat unia ihan tavallisista asioista, silti niissä on se painajaistunne: ei ehdi, ei osaa, pelkää, ahdistaa...

Hei "Jaksaako"!

Tulen ihan kesken kaiken tähän ketjuun mukaan omalla pienellä kommentillani: Älä tee itsaria, sillä sen jälkeen sinä et voi kokea niitä hyviä hetkiä ja päiviä, jotka odottavat sinua tässä elämässä. En halua antaa heppoisia ohjeita, mutta sehän on totta: jos poistuu näyttämöltä, ei voi tietää mitä kaikkea hauskaa ja hyvää vielä tapahtuukaan.

Itse olen kamppaillut monenlaisten vaikeuksien kanssa ja olen minäkin joskus halunut kuolla, mutta tässä minä nyt kirjoittelen sinulle ja iloitsen elämästä.

Auringonpaistetta elämääsi🙂

Hei "Jaksaako"!

Mä töppäsin vastaamalla tammikuun viestiisi🙂 No, joskus voi käydä näinkin, mutta ei sen sisältö sinänsä vanhentunut ole.

Kerroit viimeisimmässä viestissäsi painajaisistasi. Muistan itsekin nähneeni joskus painajaisia ja kaikenlaisia ihmeellisiä unia. Unimaailmassa me käsittelemme niitä asioita, joita emme uskalla/pysty jostain syystä valveilla ollessamme kohdata. Ja tunteet ovat unissa tärkeitä, niitä kannattaa miettiä.

Tuskin ajatus itsarista enää mihinkään pois kokonaan katoaa. Sen verran kauan ja vakavasti sitä on tullut mietittyä.

Mutta toteuttaminen? Se onkin eri juttu. Nyt on positiiviset fiilikset ja terapia varmaan auttaa eteenpäin. Onneksi se on nyt varmistunut ainakin vuodeksi.

Yritän ottaa siitä kaiken irti, koska, kuten sanoit, jossain niitä hyviä juttujakin on tiedossa - tulevaisuudessa.

Jaksaako? kirjoitti 3.7.2012 17:36
---
Nyt on positiiviset fiilikset ja terapia varmaan auttaa eteenpäin. Onneksi se on nyt varmistunut ainakin vuodeksi.

Tarkoitatko, että terapian rahoitus on järjesrynyt? Siinä tapauksessa ei nyt ole syytä valittaa, että muut saavat aina kaiken, mutta sinä et mitään. Toiset maksavat itse...

Terve taas, "Jaksaako?"

Olen todella iloinen, että olet saanut terapiapäätöksen; se on hieno juttu. Toivon, että pääsisit askeleen tai pari eteenpäin terapian avulla. Psykoterapia on niin hyvä juttu, että jos minulla olisi ylimääräisiä seteleitä taskussani, niin minä kustantaisin ihmisille psykoterapiaa muutamaksi vuodeksi. Mutta kun minulla ei ole niitä ylimääräisiä...

Lämmintä kesää sinulle "Jaksaako?"

P.S. Ai niin, pitää kai tuohon nimimerkki-kysymykseesikin vastata: Jaksa ihmeessä🙂

Ymmärrän, että välillä on pakko "tuulettaa tunteita". Mutta silti, onko ihan pakko esittää just se negatiivinen kommentti? Onko se vahinko? Onko se ärsyttämistä? Mistä siinä on kyse?

Kohta 50 vee olen parhaani mukaan yrittänyt pärjätä "rumana ja tyhmänä", kuten lapsena sain kuulla olevani. En ole ikinä, siis IKINÄ, tuntenut olevani tarpeellinen, hyvä, haluttu, tai mitään positiivista.

Kaikesta on pitänyt taistella.

Lapsena mua rangaistiin pikkuveljen jutuista, vaikka veli tunnusti tekemisensä. Lapsena kaikki sanomani oli "väärää, valhetta, itsekästä".

En usko, että minulla on oikeus mihinkään hyvään. En usko, että kukaan voi pitää minusta.

Joo, aina on joku, jolla menee huonommin. Syyllistän siitä itseäni jo ihan tarpeeksi.

Kuka tulee ottamaan henkeni? Itse en siihen ihan just nyt ole valmis.

Hyvä "Jaksaako"!

Älä anna ilkeiden kommenttien pilata sitä iloa, jota terapiapäätös sinulle on tuonut. Iloitsen todellakin saamastasi päätöksestä. Se on hieno juttu!

On totta, että kaikki eivät saa myönteistä päätöstä, mutta se tosiasia ei saa estää sinua olemasta iloinen ja kiitollinen. Ja aina löytyy niitä, jotka syystä tai toisesta haluavat lyödä ja olla ilonpilaajia, MUTTA MINÄ ILOITSEN TÄSTÄ TERAPIA-ASIASTA KANSSASI. SINÄ OLET ANSAINNUT SEN, SILLÄ EI NIITÄ HEPPOSIN PERUSTEIN MYÖNNETÄ!

En ole vielä ehtinyt lukea koko ketjua, joten en tiedä mitä kaikkea oletkaan kokenut tai mistä kaikesta olet kertonut näillä sivuilla. Mutta vaikka en tiedäkään historiaasi, voin silti iloita kanssasi jostain myönteisestä asiasta elämässäsi.

Aurinkoista kesän jatkoa!

Sori... Olemme muutaman kerran keskustelleet siitä, onko onnen määrä vakio ja jaetaanko sitä epätasapuolisesti niin, että jotkut jäävät ilman. Olet useasti ilmaissut kokevasi, että Sinä jäät kaikesta kohtalonomaisesti paitsi. Nyt (itse kateellisena) vinkkasin, että Sinua potkaisi tällä kertaa onni. Olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta. Onnea ei tosiaankaan ole määäräseltään niin, etä se mitä toisella on, olisi toiselta pois.

Olemmekohan kateudessa ikäänkuin alempien aivotoimintojen vallassa? Ruokaa, elintilaa ym. aineellisia resurssejahan on rajoitettu määrä, ja niistä on aiheellista olla "kateellisia" ja tapella. Olemmeko jotenkin eläimen tasolla, kun rinnastamme abstraktit asiat konkreettisiin emmekä tajua, että niitä, kuten rakkautta ja onnea, ei ole määrättyä määrää, jota jaettaisiin ihmisten kesken? Esim. sisaruskateus on ymmärrettävää - jos toista suositaan, toinen on kateellinen, mutta siinäkään rakkaus ja huomioonottaminen ei ole kuin materiaa, jota jaetaan tasan tai epätasapuolisesti. Vanhempi voi yhtä hyvin antaa runsaasti rakkautta kaikille lapsilleen kuin jättää jonkun paitsi. Ehkä suosiminen perustuu juuri samaan alkeelliseen ajatteluun - jonka uhri vanhempi on - ja hänen vanhempansa jne.