On mitä ilmeisemmin löytänyt terapeutin. Toivottavasti.

Sain mukaani sellaisen Elämäkerta-kyselylomakkeen täytettäväksi. Siinä kysytään vaikeitakin asioita, ja niihin vastaaminen on osoittautunut vaikeaksi. Osaan en tunnu tietävän vastausta, osaan en haluaisi vastata (rehellisesti), osa aiheuttaa kauhunsekaisia tunteita enkä pysty vastaamaan.

Onneksi terapeutti sanoi, että lomakkeen saa täyttää ajan kanssa, ei kiire. Mutta kyllä siitä huomaa aika hyvin, missä kohdin tekee kipeää eli ne ovat varmaan niitä kohtia, joita terapiassa aletaan työstää.

Jo nyt huomaa, että helppoa ei tule olemaan. Mutta kuitenkin, jotenkin, pelkkä puhuminen tuntuu auttavan - ainakin juuri nyt. Uskaltaisiko tässä antaa toivon herätä? (Kelan päätös terapian korvaamisesta puuttuu eli sieltä tuleva hylky voi viedä pohjan kaikelta...)

Elämäkerta-lomake on osoittautunut ahdistavaksi täytettäväksi.

Siinä on pakko palata mm. lapsuuden ikäviin kokemuksiin, jotka oli painettu kauas jonnekin pimeään.

Ja kun pistetään miettimään, mitä kuvittelee muiden itsestä ajattelevan, niin itku ei ole kaukana.

Ja kuvailepa viisi pahinta pelkoasi... pakosta pysähtyy miettimään. Ensin en keksinyt mitään, mutta kun alkuun pääsi niin vain viiden valitseminen olikin vaikeaa.

Mutta sen päätin, että yhtään en valehtele. Parhaani mukaan kirjoitan asiat niin kuin ne (omasta mielestäni) ovat. Muut saavat olla mitä mieltä tahansa...

Pari kuukautta sitten ei lomakkeen täyttäminen olisi onnistunut ollenkaan. Silloin olisin murtunut tehtävän edessä. Se olisi vaatinut liikaa voimia enkä olisi uskaltanut ajatella joitakin kysytyistä asioita.

Kuitenkin mietin, vastaanko "oikein".... 😟

Näki viime yönä taas sellaisen maailmanloppu-unen. Eivät ne painajaisia ole, päinvastoin.

Tulee jotenkin rauhallinen ja levollinen vaikkakin haikea olo.

Kun näkee viimeisen auringonnousun, kun katsoo sinistä taivasta viimeisen kerran, kun huomaa puiden ja kukkien kauneuden - huomenna niitä ei ole.

Näen näitä kohtalaisen usein. Mitä mahtavat tarkoittaa...

Uusi alamäki alkanut. Turha enää lääkärille yrittää kertoa, ei se ole uskonut tähänkään asti. Lopettakoon saikun ja lääkitykset, I don't give a shit.

Täysin tyhjä olo. Todella outo tunne.

Terapeutti huomasi, että oli takana vaikeampi viikko. Mitenköhän se näkyy? Ja ihan tyhmä juttu... lueskelin näitä tekstejä taaksepäin ja edellinen kommentti on kuukauden takaa... Ajatella, edes virtuaalisesti en kiinnosta... Nimimerkkini osuu enemmän oikeaan kuin osasin kuvitellakaan.

Ensimmäinen aloittaja: Aloitit hyvän viestiketjun. Tajuan tuon tavallaan omasta kokemuksesta. Olen täällä kirjoittanut nuoruusiällä sairastetusta syömishäiriöstä ja sen syistä. Siihen kuuluu sitten jo tuo fyysinen ns. kuoleminen. Ovat syyt sitten mitkä tahansa. Nyt kun yritän kieltäytyä siitä kiltin tytön roolista, ja harjoitella puolensa pitämistä, niin ongelmana on taas ympäristö. Ympäristöhän tulee aina sosiaalisesta kehityksestäsi vähän jäljessä. On edelleen liikenteessä vanhoja juttuja anorexia-ajan persoonastani. Väitetään ties miksi. Se mikä näyttää kylmältä ja kovalta, saattaakin olla peroonaan liittyviin loukkauksien aiheuttamaa ns. sosiaalista kovettamista. En haluaisi kuulla niistä ajoista mitään enää koskaan.Miksi ei kukaan koskaan kysy minulta itseltäni, että
millainen olen nykyään? Kovetan juuri siksi itseni vieläkin ajoittain tälle kaupungille, jossa edes salaisuuksia ei osata pitää. Olen irtautunut vihdoinkin jopa Facebookista, koska en halua joka päivä katsoa sitä tuskaa silmiin, mitä julma koulu historiassani aiheutti. Olen käynyt kaikki ne kipeät sosiaaliset kuviot läpi, jotka minua satuttivat. Mutta täysin yksin en siihen pystynyt. Edelleen minulla on se sama ongelma: " en saa tässä kaupungissa sosiaalista pääomaa". Nauran terapeuttini kanssa aina tunneilla käydessäni sille kaikelle, että tämähän on jo suurin koomisin näytelmä tässä kaupungissa. Näytelmä , jonka haluaisin kirjoittaa oikeasti. Siksi, koska ethän saa kuitenkaan kulunutta aikaa takaisin. Olen ajat sitten jo tajunnut, että eihän kiusaaja koskaan tunnusta. Nykyään minulla on kuitenkin tähän suureen vitsiin ja valtiollekin heitettyihin kustannuksiin jo sanat, kirjoittaminen, osittain oikea kehonkuva sekä ennenkaikkea sisäpiirivitsit. Ne saattavt joskus sosiaalisista syistä mennä liian pitkälle, mutta sisäpiireissä ajattelen vain, että menkööt. Enhän koskaan enää halua painaa liian vähän. Anorexiavaiheen kuvia katsoessani ajattelen vain, että olen ylpeä itsestäni, selvisin kuitenkin. Omistan asunnonkin. Voisinhan olla jopa asunnoton. Yksi heistä asuu suuressa isossa talossaan ja rakentaa. Rakentakoot vaan ajattelen. Minä olen nähnyt sen vaiheen jo lapsuudessani. Asiat olivat niin hyvin taloudellisesti silloin. Tottakai minua kiusattiin.
Minua sisimmässäni lohduttaa se, että vaikka heistä kukaan ei ole ovellani pyytämässä anteeksi, tiedän, että heidän tuskansa on ikuinen huono omatunto. Ja toisaalta, vaikka tulisivat ovelleni, niin enhän minä heille ovea avaisi. Miksi avaisin? He eivät veroja maksaessaan koskaan puhu mitään. Näin he jäävät kiinni. Verotuksessa on hyvän ja huonot puolensa. Hyvää jatkoa kiusaajat! Tiedän nykyään, että ole sosiaalisesti olemassa. Etsin sosiaalista pääomaa edelleen. ja kyllä se tulee vielä minunkin elämääni. Surullistahan se on, että ette itse hoitaneet itsämme kuntoon. Mutta sehän on oma valinta.

Kirjoituksessani oli muutamia virheitä. Korjaan ne, koska niistäkin voi alkaa kiusaaminen. Tarkoitin: itseänne. Ja ihan koko tarinaa ilmeisesti ei saanut julkaista. Mutta ehkä parempi näin. Onhan osa siitä mitä kirjotin, jo julkaistu muualla...

Ulkona paistaa aurinko, on lämmintä. Kaikilla näyttää olevan iloinen hymy huulilla....

Se saa oloni tuntumaan entistä pahemmalta. Mikä oikeus on tuntea olevansa mustassa kolossa tällaisena päivänä..... haluaa vain kömpiä entistä kauemmas noista vieraista olennoista. Miten he sen tekevät? Miten he saavat valoa elämäänsä? En ymmärrä...

Saikkua ei enää jatketa... pakko palata työhön. Siellä on kaikki edelleen sekaisin, kuulin. Eikä lääkäri uusinut kaikkia reseptejäkään. Mut tosiaan halutaan pois kuvioista. 🤕

Tukka on ihan paskainen ja haisen hieltä. Pitäisi varmaan käydä suihkussa, kun on pakko mennä apteekkiin. Mutta kun ei jaksa. Aioin jäädä vain sänkyyn makaamaan, mutta jossain porataan siihen malliin, ettei siitä mitään tullut.

Miksi ulkona on aurinkoista? Luvattiin sateita. Niitä kaipaan, saisi itkeä ulkona eikä kukaan kiinnittäisi huomiota.

Unet viime yönä olivat taas ihan älyttömiä, ja rankkoja: jouduin tekemään kaikin yksin, vaikka kyse oli ryhmätyöstä. Muut vain jättivät minut. No, tuo on myös hereilläolevan meikäläisen elämää. Miksi siitä ei pääse karkuun edes unissaan?!?!?!? Miksi ei riitä, että päivät ovat kamalia, täynnä pelkoja ja ahdistusta.

Mutta hei, lääkärin mukaan olen ihan ok, takaisin töihin vain...

Kaikista pahimmalta tuntuu se, että ei siellä kukaan halua mua takaisin. Se kyllä tuli selväksi jo ennen saikkua. 😳

Sain olla viikkoja ihan yksin. Ei mua pyydetty kahveille tai syömään. Eivät aina edes kokouksiin muistaneet kutsua.

Lomien jälkeenkin todettiin vaan, että noi ja noi odottaa hoitamista. "Tervetuloa takaisin. Miten loma meni?", ei minulle näin sanottu.

Miksi sitten en lähde? Kun se olisikin niin helppoa... ei työpaikkoja enää tuosta vaan saa.

Jaksaako? kirjoitti 28.5.2012 13:26

Kaikista pahimmalta tuntuu se, että ei siellä kukaan halua mua takaisin. Se kyllä tuli selväksi jo ennen saikkua. 😳

Sain olla viikkoja ihan yksin. Ei mua pyydetty kahveille tai syömään. Eivät aina edes kokouksiin muistaneet kutsua.

Lomien jälkeenkin todettiin vaan, että noi ja noi odottaa hoitamista. "Tervetuloa takaisin. Miten loma meni?", ei minulle näin sanottu.

Miksi kukaan ei haluaisi sinua takaisin, kun sinulle ennen lähtöä sanottiin: "olet niin tarpeellinen" ja "emme pärjää ilman sinua"? Muilla voi olla samanlaisia vaikeuksia ilmaista luontevasti itseään kuin sinulla, vaikka he haluaisivatkin olla ystävällisiä. Ehkä hekään eivät saaneet sanaa suustaan tai eivät "kehdanneet" kysellä kuulumisia ja toivotella takaisin.

Luin ketjusi läpi ja ymmärsin paremmin itseäni. Taustoissamme on paljon samaa. Eiköhän keskeistä ole se, että olet aivan pienenä joutunut syrjäytetyksi, kuten kerroit: "Jouduin pieneä sairaalaan ja kun palasin kotiin, siellä odotti täydellinen poikavauva. Siitä alkaen olen saanut taistella tullakseni huomatuksi. Ja vaikka aikuisena ei ehkä enää - aina - tarvitsikaan taistella, niin en osaa muutakaan."

Nyt näet kaiken edelleen tuon pikkulapsen silmälasien läpi (vaikkei sinulla varmaan silloin ollut rillejä 🙂 ). Koet pienimmätkin hylkäyksen merkit todisteina tuosta, mistä vakuutuit pikkulapsena: että olet arvoton ja ei-haluttu. Todellisuus ei kuitenkaan välttämättä ole sitä, mitä koet. Kannattaisi ruveta - terapeuttisi tukemana - tunnustelemaan hylkäyskokemusten tullessa sitä, miten toistat tuota lapsuuden kokemistapaa nykyisissä tilanteissa ja pikkuhiljaa oppia näkemään, etteivät asiat ihan välttämättä ole niin kuin sinusta tuntuu, vaan varhaiset kokemukset vääristävät nykytodellisuutta. Se on kamalan tuskallista ja kestää kauan. Mutta vähitellen voi muutosta tapahtua. Voisit myös alkaa muotoilla noita väitteitä mahdottomuudestasi toisin, ei: "mut tosiaan halutaan pois kuvioista", vaan "musta tuntuu, että mut halutaan pois kuvioista" - eihän ole mikään tosiasia, että näin halutaan.

Toivottavasti tämä ei vaikuta ylimieliseltä neuvomiselta, kerroin vain omien sinun tapaustasi muistuttavien kokemusteni perusteella, mikä tuntuisi järkevältä.

Desper, kiitos taas sanoistasi. Ne tuntuivat helliltä ja lämpöisiltä. 🙂

Katsotaan, josko saisin asian esille terapeutin kanssa...