Olen tauotta pohtinut tuota paluuta töihin. Sinne samaan sotkuun ja sekamelskaan, missä kukaan ei johda ja missä vallitsee viidakon laki...

Kun työterveyslääkäri ei usko mua, niin olen pohtinut sitäkin, miten pystyn olemaan poissa töistä. Saikkua ei siis tule. Tässä iässä uuden työn saaminen on lähes mahdotonta, ja kun ottaa huomioon miten pahassa jamassa yhä olen, niin ei kukaan ota tällaista sekopäätä.

Vaihtoehtoja olen keksinyt tasan yhden.

Hyvä Jaksaako, unohda se 'tasan yksi vaihtoehto'. Minä olen absoluuttisen varma, että yksikään ihminen, joka tähän maailmaan on syntynyt, ei ole sattumalta tänne tullut. Mutta tämä maailma on täynnä pahuutta ja riistoa, eivätkä kaikki saa samoja inhimillisiä eväitä siltä suojautua. Siksi onkin tosi tärkeää, että tälläisiä palstoja on olemassa, missä voidaan antaa vertaistukea.
Minusta on hirveää, että sinulle on sanottu (ihan ammattiauttajien taholta), että jokaisella olisi pakko olla ainakin yksi ystävä, kenelle purkaa kaikki, tai että olisi pakko luoda sosiaalinen tukiverkosto. Eihän se niin mene... jos se noin vain jokaiselta onnistuisi, eihän ne ongelmatkaan enää niin isoja olisi, ehkä niitä ei olisi koskaan tullutkaan. Tiedän erittäin hyvin, miltä tuntuu kun on omassa lapsuuskodissa läpinäkyvä. Ja kun vielä aikuisenakin omat vanhemmat ja sisarukset karttavat seuraa... kun eivät pidä minään, eivät kommentoi mitenkään, jos sanon jotain, eivätkä koskaan kerro, mitä olen tehnyt väärin....miksi en kelpaa.
Olin itse vuosikausia kiusattu sekä koulussa että kotona, olin sisaruksiini nähden täysin ala-arvoinen. Luin paljon lapsipsykologian yleisteoksia lukioikäisenä ja sitten myöhemminkin. Mistään terapioista minulle ei koskaan ollut mitään hyötyä, ei myöskään sosiaalisiin tilanteisiin menosta. Minua tunnuttiin inhoavan joka paikassa, jopa vielä vuosien jälkeen lukion aikaiset opettajat saattoivat kääntää päänsä pois nähdessään minut kadulla, ettei tarvinnut tervehtiä, vaikka en ollut tehnyt heille mitään pahaa. En käyttäytynyt ilkeästi tai agressiivisesti, koulutyöni hoidin erittäin tunnollisesti, mutta häpesin itseäni, jotenkin epämääräisesti koko persoonaani, ja myöhemmin tajusin, että nuo ihmiset, jotka eivät sitä kestäneet kohdata, eivätkä siksi tahtoneet kommentoida minua tai katsoa minuun päin, olivat ihmisiä, jotka eivät kestäneet kohdata omassa itsessään rikkinäisyyttä ja epätäydellisyyttä, epäonnistumista jne. Luulen, että sinun kohdalla toistuvasti tapahtuu näin. Minun mielestä sinä olet työpaikkakiusattu kun sinut on eristetty jotenkin yhteydestä. Tosin se eristäminen on varmaan heidän omaa kykenemättömyyttäänkin. voi kun sinä voisit tulla kohdatuksi ihmisenä. Että joku vain pysähtyisi kohdallesi kuuntelemaan sinua, ihan sama, mitä puhut tai miten olet, mutta kohtaamaan, koko persoonasi (ihmisen viestintähän on 90%:sti muuta kuin sanallista), hyväksyen, ei hyljäten.
Kaikki tuo ahdistuksesi on mielestäni ihan normaali ihmisen reaktio tuohon elämän tilanteeseen ja noihin kokemuksiisi. Olisi mahdotonta olla olematta ahdistunut. Ja yksinäisyys ja kosketuksen puute vuosikausia on hirvittävää, senkin tiedän.
Olen itse uskossa, ollut jo lapsesta saakka, eikä uskoni tai Jumalani ole minua mitenkään parantanut omista haavoistani. Pystyn elämään joten kuten normaalia elämää vain rauhoittavan lääkityksen avulla. Olen kuitenkin jollain käsittämättömällä tavalla tajunnut, että Jumala on luonut minut, tuntee minut ja on tarkoittanut suunnitelman elämäni varalle ja rakastaa minua, ja kääntää vielä kaiken kokemani tuskan voimavaraksi ja ottaa käyttöönsä. Ja ehdottomasti uskon, että sama koskee sinua myös. Rukoilen, että Hän johdattaa yhden ymmärtävän ihmisen elämääsi, joka tulee ja kohtaa sinut, oikein todella.
Lämpimät halit sinulle☺️❤️

Lääkäri selvästi sanoi, että hän ei enää sairaslomaa kirjoita - eikä anna lähetettä psykiatrille. Että töihin vain, olenhan tässä jo löhöillyt.

Siis kun seuraavan kerran voin huonosti, en voi kääntyä lääkärin puoleen.

Tiedän, että huonossa jamassa en jaksa vaatia mitään - hädin tuskin pyytää.

Ahdistaa, kun ei ole enää ketään kenen puoleen kääntyä. Miksi jaksaa ollenkaan kun ei lääkäriäkään kiinnosta muu kuin se, että käy töissä.

On niin paha olo, etten löydä sanoja, eivätkö nuo hymiötkään auta.

Voin samaistua sinun tunteisiisi. Ei vain jaksa enää. Sitä miettii, että jos armoa olisi olemassa, niin kuolisi. Maa nielisi, salama iskisi, jotain. Mutta ahdistukseen ei kuole. Ei vaikka henkeen ottaa ja yökkii itku silmässä.

Mitä kerroit näkymättömyydestä. Sitä ikäänkuin lakkaa olemasta, kun lakkaa puhumasta.

Onhan sitä älliä itelläkin sen verran päässä, että tajuaa, ettei negatiivisuus ainakaan hyvää tee, mutta ne konkreettiset keinot...Kuka niitä antaisi?

Mulle parhaiten toimineet konkreettiset keinot:

Aamulla kun herää ja kömpii vaatekaapilleen, niin miettii "Jos ei tarvisi välittää siitä sopivatko vaatteet yhteen tai ovatko ne sopivia kyseiseen tilaisuuteen, niin mitä laittaisin päälle?"

Olen aina pukeutunut kovin soveliaasti ja asianmukaisesti maanläheisiin väreihin (lue:tykkään pukeutua niin, että sulaudun massaan), mutta kun tuon vaatepohdiskelun aloitin, niin minussa on herännyt tarve pukeutua 'väärin', joko rumasti, rajusti tai räikeästi tms. Pieni kapinahenkisyyteni on saanut minuun uutta puhtia. Tosin se on herättänyt myös pelkoja. "Voinko lähteä ulos tämännäköisenä?" Yllätyksekseni omasta mielestäni raju vaatetus on muiden silmissä ollut ihan tavallinen. (tai en ainakaan ole huomannut kenenkään katsovat minua oudosti)

Toinen konkreettinen keino, jonka tehosta olen hämmästynyt: Kun ahdistaa, niin tunnistan, missä kohti kehoa ahdistus tuntuu, mulla usein sydämessä tai kurkussa. Sitten vaan silittelen, paijailen ja lohduttelen sitä kuten pientä lasta. "Tässä mä olen. Kuuntelen sua. Itke vain kaikki pois. Sä oot tosi arvokas ja hieno Sydän. Mä rakastan sua ihan tosi paljon!" Toi TUNTUU tosi pöljältä ja tekee mieli kuikuilla ympärilleen, että "Ei kai kukaan kuule tai näe mua?" (vaikka on yksin kotona ja puhuu kuiskaten) mutta keho ei tee eroa sen välillä onko lohduttelija minä itse vai joku ulkopuolinen. Se on tyytyväinen, kun joku silittää ja sanoo sille kauniita sanoja ja vaan on läsnä. Ja kun se on jokin konkreettinen osa kehossa, kuten sydän, johon oikeesti sattuu, niin sen paijaaminen on mulle luontevampaa kuin yrittää väkisin keksiä peilin edessä "Olen hieno ihminen!" kun olo on "Olen kurjista kurjin!"

Tota voi myös jatkaa tarjoamalla itselleen kupin kahvia. Ei ole välttämätöntä olla sosiaalista verkostoa, että voisi olla sosiaalinen!! Siinä saa kummasti vertaistukea, kun juttelee ja kuuntelee itseänsä. (tietysti ääneenpuhuminen ei julkisilla paikoilla ole niin suotavaa...ellei sitten halua olla todellakin huomion keskipisteenä!!)

Toivon, että nuo toisivat sinunkin elämääsi näkyvyyttä. Ja tarkoitan nimenomaan, että olisit itse itsellesi näkyvä, kuuluva ja tunteva olento. Koska vaikkei sinusta (omasta mielestäsi) piitata työpaikalla, eikä ryhmässä, eikä julkisilla paikoilla eikä oikeastaan missään paitsi tällä keskustelupalstalla, niin ainakin voit peilikuvallesi todeta "Tässä mä olen! Tänään mun tekee mieli pukeutua harmaaseen, itkeä, ottaa diapamia ja laittaa taustalle soimaan itsarimusat!!" Sitten kaadut takasin sänkyyn, kömmit peiton alle ja mutiset ääneen kurjaa kohtaloasi ja aina välillä annat huomion sille osalle kehoasi, joka eniten kärsii. Paijailet ja nautiskelet lempeästä kosketuksesta. Jos ei sua kukaan halua koskea, niin sulla on (oletettavasti) kaksi toimivaa kättä, jotka haltsaa homman ja tekee sen ei-pakosti vaan mieluusti koko sydämestään ihan vain auttaakseen sinua!! 🌻🙂🌻
☺️❤️☺️ Ja sanon tän todellakin aikuisten oikeesti enkä vittuillakseni!! Oon iteki yksinäinen, eikä mua kukaan ole paijaamassa, paitsi minä itse. Ei ole menetettävää...ja lohtu se on pienikin lohtu...

Manna83,

Kyyneleet silmissä tuon luin, mutta hyviä kyyneleitähän nämä 🙂

Oikeita ohjeita ja neuvoja, joita voin oikeasti noudattaa! Joku paikka, mistä aloittaa!

Kiitos 🙂🌻

Hei Manna83!

Todella hyviä neuvoja sinulla.

Minullakin on käytössä tuo vertaistuki itseni kanssa. Minulla on pitkä n. puolentunnin työmatka moottoritietä ajellen. Siinä ajellessa olen kertonut itselleni tämän minua kohdanneen pettämistarinan moneen kertaan. Se on ihan yhtä tehokasta kuin esim. tänne kirjoittaminen. Ajatukset saa väkisin johonkin järjestykseen, kun ne puhuu ääneen.

Tuota itsensä silittelemistä ja paijaamista täytyy kokeilla. Pitää siis antaa itselle lupa kokea kaikenlaisia tuntemuksia ja helliä ja lohduttaa ne sitten pois sitämukaa kun niitä ilmaantuu.

🙂👍

😭 Kyllä alkoi päivä taas "hyvin"... Oli tullut viesti yhdeltä tyypiltä töistä (minne siis pitää kohta palata). Oli vaan sellainen viesti, että hyvä kun en parvekkeelta hypännyt. Itku pääsi, ja tuli paha, kylmä olo. Olo on nyt, parin tunnin jälkeen, yhä kuin olisin saanut turpiini oikein kunnolla. Mikä mussa on näin pahaa ja väärää? Kun edes tietäisi, niin voisi yrittää muuttua.

Käynti lääkärillä edessä, viimeinen ennen paluuta töihin. Pelottaa.

Jätän kertomatta saamastani viestistä, mitä se hyödyttäisi.

Haluan pois.

Hyvä Varjossa!

Tarinasi kuulostaa samalta kuin minun pääosin. Sairasta eristämistä milloin mistäkin yhteisöstä milloin milläkin tavalla. Toivon samaa taas, voi kun joku näkisi minut ihmisenä. Miten tämä on voinut mennä näin pitkälle? Eiväkö ihmiset herää edes siitä, kun konkrettisesti näytän uimarannalla merkin älä hyppää kohdalla, että jättäkää minut rauhaan! Miksi kukaan ei soita? Eikö lehtiartikkeli eräästä jo kuolleesta tytöstä herätä?
Tajusin tänään uimarannalla, että jos nyt en lähde pois eräästä sairaasta kuviosta, minulle saattaa käydä kuten tälle eräälle jo kuolleelle tytölle. Katsoin kauas merelle, ja tajusin, että otan askeleen kohti ensimmäistä ihmistä joka ei omasta mielestäni kiusaa. Se oli vanha mummo, joka ei mennyt mukaan. Sitten kun kiusaaminen menee niin pitkälle kuin tässä eräässä kuviossa josta mukamas ei saisi edes puhua, ei sille enää voi tehdä mitään. Tämä yhteiskunta on niin täynnä sairaita kiusaajia. Miksi aitoa empatiaa ei arvosteta? Milloin ihmiset heräävät? Tämä palsta on hyvä palsta, koska taas minäkin vain kirjoitan, koska sisimpäni huutaa tämänpäiväisestä apua! Mutta jäin henkiin. Koska jäin henkiin, en kaihtanut keinoja sille, että selviäisin yksin omaan kotiini turvaan. Täällä olen minä. Täälllä ei ole mitään muistoja siitä historiasta, joka tuhosi mahdollisuuteni tässä elämässä. He loivat minulle ja äidilleni helvetin, joka ei saisi olla äitini ongelma. Sanouduin äitini takia irti siitä kuviosta, jota minun piti viikko sitten muka nöyristellä vieläkin. Äitini avulla olen monet kerrat jäänyt henkiin. Ainoastaan siitä syystä, että hän on nähnyt minut ihmisenä. Hänelle olen aina ollut persoona, joka on hyväksytty juuri sellaisena kun olen. Minun luottamustani ei nyt voita kuin oma äiti. Hän ei ole kiusaaja. Minulle sanottiin tänään että koet kaikki ihmiset jotenkin että he ovat sinua vastaan. Teki mieli sanoa, että omaa äitiäni en koskaan ole sillä tavalla kokenut. Koska hän on luottamukseni arvoinen. Ne ihmiset jotka ovat pidettyjä, eivät aina ole luotettavia. Hekään eivät koskaan kysyneet, miten sinua pitää kohdella. He muodostivat minusta omnan käsityksensä, ja huomasin, että he eivät edes oppineet tuntemaan minua. Ja taas he jatkavat omaa tarinaansa minusta. Tiedän kuitenkin sisimmässäni että se ei ole totta. Se mitä he näkivät ei ollut minä. Se oli joku muu...

Kirjoittelen taas, koska olen niin eristetty muista ihmisistä, paitsi rakkaasta äidistäni. Soitin taas äidille eilen. Olin syömässä eräässä yliopistoruoklassa ja otin kontaktin erääseen poikaan, joka ei mennyt mukaan yleiseen yliopistohenkeen. Katselin ihmisten katseita. Niissä näkyi epäluottamusta, murtuneita mieliä, ja myös paljon rooleja.Pitääkö meidän tosiaan vieläkin näytellä? Minua pidettiin varmaan ihan outona, kun en mennyt yleisen kulttuurin mukaan. Mutta poika jonka kanssa oikeasti istuin pöydässä ei kiusannut. Hänen perhetaustansa vaikutti siihen, että hän pystyi kulkemaan etäällä siitä ilmiöstä. Sen vaistosi heti. Hän oli oikeasti luotettava. Lopulta kun avauduin ja kieltäydyin siitä roolista, mihin minut oltiin laitettu ja vain puhuin ja puhuin, hänkin kertoi kokeneensa samaa. Minä regoin eilen edelleen todella voimakkaasti. Mutta hän sai aikaan hyvän kokemuksen elämässäni. Hän oli myös vähän vanhempi opiskelija. Jos mietin, millainen olin kun aloitin opintoni, niin voin huomata, että olen nykyään paljon avoimempi.
Silloin joskus toistin koulutraumaani. He, jotka eivät hakeneet apua siihen tai saaneet apua vaikka kenties hakivat apua toistavat sitä traumaa edelleen opiskelijapiireissä. He eivät tiedosta vaan toistavat. Sitä on paha katsoa. Sitä ilmiötä ei kannata ratkaista etsimällä joukosta joku, joka sen on aiheuttanut. Siitä kannattaa puhua, siitä kannata kirjoittaa, ja ennekaikkea jos tutustuu oikeasti johonkin olla luottamuksen arvoinen. Sitä, että kaikki eivät ole luottamukseni arvoisia opettelen edelleen. En onneksi ole siinä ihan yksin. Äitini opettaa minua edelleen. Hän on hyvä roolimalli. Hän kunnioittaa itseään niin paljon, että ei edes hae joukon suosiota. Hän valitsee sosiaaliset kontaktinsa itse omilla ehdoillaan. Hän ei ole aina joukon suosituin, mutta joukon luotettavin. Ihminen joka ei petä luottamusta. Kun olemme julkisella paikalla, hän asettaa rajat. Kun olemme kotona, hän puhuu. Tässä on kyse luottamuksesta. Kaikki asiat eivät ole julkisia. Mutta sitten kun olen julkisella paikalla nään edelleen niitä, jotka hölöttävät kaiken. Tämän ilmiön uhri olen ajoittain edelleen. Siksi, koska minua ei otettu luotettavaan joukkoon. Kotini asettamia rajoja ei kunnioitettu. Persoonaani ei kunnioitettu. Minut eristettiin. Siksi valitsen edelleen opiskelijaruokaloissa sen terveellisimmän lounaan. Se on minun tapani reagoida tähän ilmiöön, joka ei kohdallani loppunut. Mutta huomaatteko, minä tuotan kuitenkin tekstiä. Ja haluan syödä. Haluan hoitaa itseäni. Olen kehittynyt. Eilinen lounastapaaminen tuntemattoman kanssa oli hyvin antoisa. Hänen kaltaisiaan vahvoja persoonia haluaisin enemmän elämääni ystäviksi. Siellä ruokalassa oli myös hyvin paljon pahoinvointia. Sinne tultiin jopa kostamaan. Tulevatko nämä kenties työvoimatoimistosta vai mistä? En tiedä. Päätin sanoutua sosiaalisista syistä ainakin täksi kesäksi irti opiskelumaailmasta. Ja etsiä edelleen luotettavaa seuraa...

Käväisin hetki sitten osittain opiskelijamaailmassa. Katselin ympäristöäni kotini asettamien rajojen avulla. Kasvatukseni asettaa käytökselleni edelleen tiukat rajat tässä yhteiskunnassa. Älä petä luottamusta, älä hölötä kaikkea, ei ainakaan arkaluontoista. Yritin viestiä hieman ihmetellen täysin tuntemattomalle joukolle, että mitäs siinä hölisette. Ruokanjonon fiksuimmat eivät näkyneet eivätkä kuuluneet. Tänään en nähnyt yhtään kostajaa. En järkyttynyt sillä tavalla kuin eilen. Ruoka oli hyvää. Valitsin taas sen terveellisimmän vaihtoehdon. Tutustuin taas yhteen uuteen ihmiseen. Otin riskin, että minua pidetään jopa hieman outona, koska en enää vetäydy, suostu ja oireile kuten joskus aiemmin. Halusin näyttää koko opiskelijayhteisölle omin ehdoin, että olen selvinnyt aika hyvin. Yhteiskunnall ja minullehan se maksoi, mutta ilman asioiden käsittelyä olisin edelleen samanlainen kuin jotkut heistä. Poika jonka kanssa puhuin kertoi hurjia juttuja omista kouluistaan. Heitin tilanteeseen sopivan läpän yleisellä tasolla ja kerroin tosi tarinan omasta kouluhistoriastani. Mitäs sitä salailemaan, kun entisaikaan mielenterveyttäni järkyttänyt tapatuma ei ollut edes mediassa. En kerro tapahtumaa kuitenkaan teille. Kerroin sen jo hetki sitten reaalielämässä. Nykyään paha oloni noista kokemuksistani on poissa. Yhteiskunnallinen pahoinvointi on käsitelty, hoidettu. Mutta silti kirjoitan. Nauran sisimmässäni niille, jotka uhkailevat oikeussalilla. He eivät enää muista. Sehän vasta huvittava näytelmä olisi, jos eräs lapsuudenkodissani tapahtunut todellinen tapahtuma joka tuli vanhemmilleni oikeasti kalliiksi pitäisi peitellä. Pitäisikö minun mennä oikeuteen vieläkin anomaan hyväksyntää heiltä jotka eivät tulleet koskaan vastaan? Hyvänen aika, sinne tulisi sitten terapeuttini, perheeni ja jopa jokin hämärästi tuttu ihminen viereiseltä reviiriltä. Ei kait omalla reviirillä nyt kannata oikeusjuttuja nostaa... Kannattaa mielummin tulla vastaan ja tarjota töitä, sosiaalista pääomaa yms. Oikeuteen kannattaa hyvin harvoin mennä todistamaan sosiaalisia kuvioita. Minä sen sijaan näen paremmaksi tavaksi kirjoittaa, laulaa ja hoitaa itseäni. Ruokailutapani ovat edelleen hyvin terveelliset. Ei kait kukaan nyt naurunalaiseksi halua enää juristin edessä. Perheellämme oli juristikin. Perhetutuissammekin on juristeja. Ja lääkäreitä. Tosin he ovat jo eläkkeellä. Ei kait kukaan nyt halua päätyä juristipiirien tai lääkäripiirien eläkepäivien yleiseksi naurun aiheeksi mitä tulee noiden juristien ja lääkäreiden uran kohokohtiin? En minä ainakaan haluaisi. Oikeussalikin on oma valinta. Me emme koskaan ole olleet itse siellä mitä tulee kouluihin. Tosin olemme tarjonneet silloin joskus taloudellisesti ilmaisia purjehdusreissuja, ratsastuskokemuksen ja sitä kauttta tavallaan ilmaisia kokemuksia sekä aitoa välittämistä. Minä opin lapsuudenkodissani, että pitää muistaa olla kiitollinen. Suuret ikäluokat ovat nyt jääneet eläkkeelle. Meille hyvinvointiyhteiskunnan kasvateille luvattiin lukioaikoina, että kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, niin sitten tulee töitä. Missä ovat työpaikat? Faktahan on se, että ei niitä kunnollisia ole. Olen kuitenkin tehnyt kaikenlaisia töitä. En ole siis työnvieroksujakaan. Vaikka olen akateemisesta perheestä, niin meillä ei vaadittu tohtorin hattua. Onneksi. Minua tuettiin taloudellisesti myös riittävästi kotona, mutta mikään pappa betalar allt -tyyppi en ole koskaan ollut. Meillä isä ja äiti opettivat, että raha ei kasva puussa. Olen suorittanut kiitettäviä arvosanoja eräässä korkeakoulussa, mutta olen siellä edelleen kirjoilla, koska minulla on ikuinen opiskeluoikeus. Olen kuitenkin ottanut välitutkinnon ulos saadakseni töitä. Minulla on kuitenkin alempaan tutkintoon liikaa opintoviikkoja, koska tähtäsin maisteriksi. Eu uudistusten takia pyörin jo kehää. Oikeasti. Katselen työpaikkoja ja valmistun ehkä. Kaikki eivät koskaan valmistu. Minä valmistun ehkä...

Kirjoitan taas tänne, koska olen taas tässä tilanteessa niin yksin. Omistan velattoman asunnon eikä minulla ole penniäkään opintovelkaa. Olen hakenut töitä, mutta kukaan ei vieläkään ole tullut vastaan. Joudun pyörimään kotonani, koska se kannattaa taloludellisesti enemmän kuin se, että osoittaa viimeisen puristuksen loppututkinnossa. Opintoni alkuvaiheen rahoitti isäni, mutta minua ei palkittu työllä. En joutunut koskaan katsomaan sillä tavalla tilejäni, kuin keskiverto opiskelija. Nyt olen kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässä vähän vakavammassa tilanteessa. En uskalla teillekään kertoa miksi, etten menettäisi työpaikkamahdollisuuksiani. Jotkut tietävät, toiset ei. Minut ajettiin ensimmäistä kertaa elämässäni julkisella paikalla tilanteeseen, jossa arvoni kunnon perhetyttönä, itseäni kunnioittava naisena sai yhteiskunnallisista syistä hirveän loukkauksen. Siksi olen pyörinyt koko päivän kotona. Tiedättekö lukijat mitään pelkän oikeasti? Että joudun myymään itseäni. Tämä ei ole vitsi.
Mitä jos rahat loppuvat? Nauratteko silloin vielä itseään myyvälle perhetytölle? En ole vielä joutunut siihen, mutta mitä jos joudun tekemään sen laittomasti pitääkseni kunniallisen naisen asuntoni? Olen tullut taloudellisesti tilanteeseen, että en voi tehdä muuta kuin pyöriä kotona. Valtio vei kiinteistöbusineksemme lopulta, koska minulle ei tarjottu töitä. Sodanajan suvun perinnön siis. Miten myydä itseään,kun tietää että sitä ei saa tehdä? Haluan tehdä töitä laillisesti. Oliko kateus tosiaan niin kova?
Tiedän että en kykene siihen, mutta enää en pidä prostituutiota samana asiana kuin joskus ennen. Minua oikeasti pelottaa, että jossain vaiheessa joudun tekemään sen. Mitä tästä ajattelevat äitini ja isäni, jotka ovat kasvattaneet minut kunnon tytöksi? Minä en tiedä vastausta. En halua katsoa itseäni siksi tällä hetkellä miehen silmin. Haluan olla yksin. Prostituution rajalle ajaminen täytyisi olla tässä yhteiskunnassa se raja. Jotkut toisaan joutuvat tekemään sitä rahasta. Minä en ole vielä joutunut siihen tilanteeseen. Meillä on aina korostettu, että itseään ei saa myydä. Toivon, että työnanantajat tulevan vihdoin vastaan. En uskalla tällä hetkellä opiskella, etten joutuisi sen vuoksi rahojen loputtua myymään itseäni. Ensiviikonloppua odotan. Menen juuri kunnostetulle perintöhuvilallamme syömään. Siellä olen turvassa, vielä.

Se päivä, kun pitää palata työpaikalle lähestyy. Ja sen mukana ahdistus ja paheneva paniikki.

Vielä olisi yksi käynti lekurilla, mutta toivon olen kyllä heittänyt siitä, että apua saisi.

Täytyy yrittää sen verran kerätä voimia, että uskaltaisi pyytää kunnon lääkitystä, että jaksaisi työpäivät.

Oksettaa ja kurkkua kuristaa, koko ajan. Yöt menevät painajaisten parissa.

Mutta hei, IS-netissä oli juttu, että positiivinen ajattelu parantaa! Joo-o... tuli syyllinen olo: olen itsekäs kusipää, kun kehtaan olla masentunut. Kiitos tuostakin.

Jaksaako? kirjoitti 15.6.2012 9:48
Mutta hei, IS-netissä oli juttu, että positiivinen ajattelu parantaa! Joo-o... tuli syyllinen olo: olen itsekäs kusipää, kun kehtaan olla masentunut. Kiitos tuostakin.

Hei, eihän siellä niin sanottu - että olet kusipää, kun kehtaat olla masentunut! Muuttiko negatiivinen ajattelu sanoman? Ja eikös itsekästä päinvastoin olisi olla ei-masentunut?

Sai eilen elämänsä ensimmäisen pakokauhukohtauksen. Suuressa marketissa. Sinne jäi kori tavaroineen, kun oli juostava pois. Heti.

Mikä lie aiheuttanut.... oliko syynä se kakara, joka kiljui sitä korkeaa ääntä, mikä melkein rikkoo lasin? Eikä loppua tullut. Oliko syynä iso ja avara kauppa? En osaa sanoa. Tunne oli melkoisen kamala.