Kiitos, Desper, että "sorittelit" ja pahoittelit 6.7. antamaasi kommenttia. Vaikka olen ihan ulkopuolinen tässä jutussa. kommenttisi tuntui minustakin pahalta. MUTTA "SORITTELUSI" JA PAHOITTELUSI MYÖHEMMIN TUNTUI PUOLESTAAN HYVÄLTÄ. Näin sen pitää mennäkin: kun itse kukin meistä kirjoittaa välillä jotenkin sopimattomasti, tapahtunutta voi aina pyytää anteeksi - kukin omalla tavallaan.

Kaikkea hyvää teille molemmille, "JAKSAAKO?" ja "DESPER"!

Musta on tullut kauhean herkkähipiäinen. En näemmä kestä oikein mitään... Mutta pakko uskoa, uskotella, että se johtuu tästä taudista. On jotenkin vereslihalla...

Välillä pitää ihan ääneen sanoa itselleen, että HEP, nyt olet hölmö!

Herkkähipiäinen, tuohon on pakko tarttua. Nyt kun itse on suhtko hyvässä kunnossa niin en löydä mitään muuta syytä tähän kuin masennuksen (martta martta ja vielä kerran martta). Huomaan sen itsekkin ja kaverit on nyt puolen vuoden sisällä monesti sanonnu et en pahoita mieltäni niin herkästi kuin ennen 🙂.
Omasta kokemukseta sanoisin että on ihan hyvä sanoa itselleen toisinaan et HEI mietihän nyt vielä ennen kuin pahoittaa mielensä.
Tiedän, vaikeaa silloin kun "martta" vie ja minä vaan vikisen. Yllättävää kyllä tässä on väliin menty niinkin päin et minä olen vienyt ja lujaa 😀.

Mulla on myös kokemusta tuosta herkkähipiäisyydestä, ja se mitä ilmeisimmin kulkee masennuksen kanssa käsi kädessä. Mutta silloin kun on herkällä mielellä, kannattaa yrittää suojella itseään, ettei tulisi loukatuksi. Sen voi myös sanoa toiselle, että nyt on sellainen vaihe, että otan helposti itseeni. Ja voi sitä päivää, jolloin saa puhua kaikesta tästä menneessä aikamuodossa ja huomaa olevansa paremmassa kunnossa.

Onkohan muuten niin, että masennus, herkkähipiäisyys ja tosikkomaisuus ruokkivat toinen toistaan? En tiedä, voiko sitä yleistää, mutta omalla kohdallani ne kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään. Sitten tuli päivä, jolloin ne kaikki olivat hävinneet taistelun minua vastaan, ja tänään minä saan iloita elämästä!

Teki saamaansa rentoutusharjoitusta. Ihan yes, kyllä sen varmaan ajan kanssa oppii. Se vaan, että kun tuli kohta, missä piti ajatella itselleen lämpimiä ja hyviä ajatuksia, olla itselleen hellä ja hyvä, niin..... tuli toppi. Kyyneleet alkoivat kertyä, mutta estin ne. Ei varmaan olisi saanut...

Itsensä kanssa taistelu, riitely ja vihanpito on tosi raskasta. Vaan ei tässä paljon muuta ole oppinut. Ja usein sitten ajattelee, että parempi pysyä siinä, minkä tietää.

Kun rentoutuneessa tilassa kyyneleesi pyrkivät esiin, se on erittäin hyvä ja positiivinen asia. Se on viesti siitä, että sinä olet elossa ja sinulla on tunteet. Tapahtunut kerto myös siitä, että olet joutunut elämässäsi tosi koville, mistä myös puhut, kun kerrot itsesi kanssa taistelusta, riitelystä ja vihanpidosta. Nämä ovat kaikki sellaisia asioita, jotka nakertavat elämäniloa. Mutta sinulla on toivoa, josta esiin pyrkivät kyyneleesikin kertovat jotakin.

Anna siis kyyneltesi virrata niin sopivissa kuin sopimattomissakin tilanteissa. Se pehmittää maaperää uudelle kasvulle, elämälle🙂

Olen jatkanut noita rentousharjoituksia, enää ei ihan niin pahalta tunnu kuin alussa. Tässäkin lienee kyse siitä, että antaa itselleen luvan tuntea jotain positiivista.

Mutta voimat ovat vielä(kin) vähissä. Vietin iltaa yhden tutun kanssa. Toipumiseen meni kolme (3) päivää. Ei me ryypätty, että krapulasta en kärsinyt. Mutta se ulkona ihmisten ilmoilla ja jonkun seurassa oleminen. Oli pakko kuunnella ja vastata, olla vuorovaikutuksessa - se otti voimille.

Tajuntaan iski läpi se, että olen menettämässä viimeisen ystävän/tuttavan.

Hän on aloittanut seurustelun. Kaikki tuttuni, kaverini olen menettänyt seurustelun seurauksena: joko toinen puolisko ei siedä minua tai sitten minulle ei vain jää aikaa ja vieraannumme.

Siinä on sekin, että ei voi enää puhua henkilökohtaisista jutuista, kun ne kerrotaan eteenpäin sille seurustelukumpppanille. Luottamus menee.

Mistäkö sitten tiedän, ettei toinen puolisko pidä minusta? On se niin monta kertaa sanottu ihan suoraan: "En halua, että te olette kavereita", "Mä en tykkää susta", "Tuskin X jaksaa kauan sun kaveri enää olla" jne.....

Taas on vaikea perustella täällä elämistä. Työni ei pelasta maailmaa tai ketään, en harrasta tai ole mukana sellaisissa jutuissa, että joku hyötyisi. Ei ole rahaa, mitä kuluttaa ja auttaa lamassa.

Olen vain ulkopuolinen, jota siedetään kun pystyn antamaan jotain, kun on jotain mitä minulta voi ottaa.

On muutaman päivän reissu kohta entisen tutun kanssa takana. Nuo päivät menivät kuunnellessa hänen juttujaan, hänen mielipiteitään. Kuunnellen sitä, kuinka ihana suhde hänellä nyt on, mitä ovat tehneet ja kuinka mahtavaa kaikki on... Yritin väliin kertoa jotain omista jutuistani - turhaan.

Parempi varmaan, että onkin entinen tuttu. Yksin on parempi kuin jonkun seurassa, joka aiheuttaa vain pahemman tunteen yksinäisyydestä ja erillisyydestä, siitä ettei kuulu mihinkään.

Kyyneleita taas virtaa. Elämä muistaa aina ilmoittaa kuinka raaka ja julma se on. Vahvimmat selviytyvät, en minä, jonka voimat ovat loppuneet. En vain jaksa. Jatkuvasti pitäisi puolustella olemassaolonsa oikeutusta, en jaksa. 😭

Mietti pitkään, uskaltaako tännekään kirjoittaa. Tuntuu, että joka paikassa on tiellä, vaivaksi. Että pitäisi pysyä poissa jaloista. No, enpä paljoa asunnolta poistukaan, vain pakolliset kaupassakäynnit. Nekin voisi hoitaa netin kautta... Enkä kirjoittele netissäkään, virtuaalisestikin poissa jaloista.

Usko tulevaan mennyt, miten asiat voisivat muuttua? Miten annoinkaan itseni mennä halpaan ja luulla, että ei kaikki aina ole surkeaa.

Tällaisena en kelpaa, mutta kukaan ei kerro miksi. Miten voisin muuttaa asioita, kun en tiedä, mitä muuttaa. Niin, eivät kaikki muut voi olla väärässä; vika on minussa, olen pienin yhteinen nimittäjä.

Taas tätä valitusta. Tästäkin moitin itseäni. On muita, joilla menee paljon huonommin ja joilla on oikeita ongelmia.

Koen, ettei ole oikeutta tuntea oloa surkeaksi, että pitäisi vain hymyillen mennä eteenpäin.

Vääntäytyi väkisin ulos, pienelle kävelylle. Vaan voimat olivat niin poissa, että pitkälle ei jaksanut.

Miten tästä kierteestä oikein pääsee pois? Heti kun tuntuu vähänkään paremmalta, jostain ilmaantuu jotain ikävää.

Heräsi aamulla ja yllättyi huomatessaan, että oli olikin ihan jees. Toivoa sopii, että tätä kestää jonkin aikaa 🙂

No, ainakin yleisurheilua on kiva katsella töllöttimestä. Että seuraava viikko on sitten rankkaa penkkiurheilua 😎

Samoin menee täällä, onneksi finaalit ovat aina illalla eikä työaikana.
Keskisalo kyllä juoksi upeesti ja eikä haittaa vaikka jää viimeiseksi finaalissa.
Mikä sun lempilaji on? Mun miesten 100 metriä ja korkeushyppy.
Ei taida nyt pärjätä tuo Mäkelä-Nummela mutta vesiltä voi tulla mitalleja.

maanvaiva, melkein kaikki käy. Tietty lyhyet juoksut, heittolajit ovat pop. Mutta myös naisten 7- ja miesten 10-ottelu. Niissä urheilijoissa on sellaista sitä jotain, mitä kaipaan itselleni.

Ajatteli yrittää kertoa, miksi juuri nämä nimimerkit...

Jaksaako? = työuupumus pisti maailman pirstaleiksi. Kaikki kaatui niskaan, mitään ei kyennyt tekemään ja kaikki menetti merkityksensä. Itsesyytökset ja itseinho olivat olympialukemissa. Tuosta tulee kohta 10 kuukautta eikä olo ole sanottavasti parempi. Kiitos työnantajalle, kun ei puuttunut asiaan lukuisista pyynnöistä/vaatimuksista huolimatta...

Ei tiedä, onko edes olemassa = inhoaa itseään niin paljon, että on sitä mieltä, että parempi olisi kun ei olisi olemassa. Toivoo, ettei olisi edes syntynyt.

Kaupan jonoissa häpeää ja haluaisi päästää kaikki ohitseen, eikä sitä kassaakaan haluaisi omilla ostoksillaan häiritä.

Nolottaa, kun auto pysähtyy päästämään suojatien yli; mieluummin vain odottaisi, että autoja ei tule ja sitten vasta ylittäisi kadun.

Haluaisi vajota maan uumeniin, jos on ainoa henkilö bussipysäkillä: ei haluaisi häiritä kuskia pysähtymään vain itseni takia.

Joka paikassa, kaikissa tilanteissa tuntee, että olisi parempi olla poissa.