Hei minunkin puolesta. Olipa hyvä hetki löytää tämmöinen viestiketju. Olen joskus etsinyt nettihauilla jotain vastaavaa. On kamalaa elää kun tuntee olevansa joka paikassa ulkopuolinen. Välillä se ei niin vaivaa, sitä on oppinut ihmisistä aika paljon ja on oppinut joten kuten pärjäämään. Sitten tulee näitä päiviä, kun töissä naisporukka kahvipöydässä puhuu aiheista joihin en saa mitään sanottua, menen ikään kuin lukkoon, ja tuijottelen vain kaukaisuuteen. Olen joskus koittanut sanoa jotain, mutta se on todella väkinäistä, ja minusta aivan varmasti huomaa etten ole oikeasti jutussa mukana. Enää en edes viitsi yrittää. Ja tuntuu että toisetkin huomaavat kyvyttömyyteni osallistua, kun puhujat eivät ota minuun päin mitään katsekontaktia, ottavat kyllä muihin. Tulee olo että on suljettu pois. En tunne ollenkaan olevani mikään arka hissukka, minulla on paljonkin mielipiteitä kun päästään minua kiinnostaviin aiheisiin. Silloinkin kyllä tunnen erilaisuuteni kun olen suorapuheinen eivätkä muut oikein osaa kommentoida sanomisiani mitenkään. Toivoisin että syntyisi keskustelua, ja settä toisetkin sanoisivat oman mielipiteensä mutta niin ei käy. En millään jaksa päivitellä onnettomuuksia, puhua sisustamisesta, vaatteista, koruista yms. Väkivallantekojen päivittelyn sijaan minua kiinnostaa asioiden taustat, se että miksi joku tekee rikoksen, mikä saa ihmisen toimimaan niin. Heti kun porukassa on joku miespuolinen niin tunnen oloni paljon vapaammaksi koska puheen aiheet eivät ole samoja kuin naisten kesken. Tämä ilta siis on sellainen että on tosi mäntti olo, minusta ei oikeasti välitä kukaan. Olen mieluummin yksin, viihdyn yksin, mutta en haluaisi kuitenkaan että näin olisi. Kaipaan seuraa. Olen tavallaan joutunut valitsemaan yksinäisyyden kun toisten seurassa oleminen ei anna minulle mitään enkä näemmä osaa antaa muillekaan mitään. Olen kohta jo viidenkymmenen, ja eikä vain tunnu helpottavan 😟. Minulla on mies, mutta hän on paljon tavallisempi kuin meikäläinen. En voi puhua pahasta olostani hänelle. Palaamisiin, kirjoitelkaa lisää, ettei ketju sammu!

Lempi kirjoitti 27.11.2013 22:14

Hei minunkin puolesta. Olipa hyvä hetki löytää tämmöinen viestiketju. Olen joskus etsinyt nettihauilla jotain vastaavaa. On kamalaa elää kun tuntee olevansa joka paikassa ulkopuolinen. Välillä se ei niin vaivaa, sitä on oppinut ihmisistä aika paljon ja on oppinut joten kuten pärjäämään. Sitten tulee näitä päiviä, kun töissä naisporukka kahvipöydässä puhuu aiheista joihin en saa 9mitään sanottua, menen ikään kuin lukkoon, ja tuijottelen vain kaukaisuuteen. Olen joskus koittanut sanoa jotain, mutta se on todella väkinäistä, ja minusta aivan varmasti huomaa etten ole oikeasti jutussa mukana. Enää en edes viitsi yrittää. Ja tuntuu että toisetkin huomaavat kyvyttömyyteni osallistua, kun puhujat eivät ota minuun päin mitään katsekontaktia, ottavat kyllä muihin. Tulee olo että on suljettu pois. En tunne ollenkaan olevani mikään arka hissukka, minulla on paljonkin mielipiteitä kun päästään minua kiinnostaviin aiheisiin. Silloinkin kyllä tunnen erilaisuuteni kun olen suorapuheinen eivätkä muut oikein osaa kommentoida sanomisiani mitenkään. Toivoisin että syntyisi keskustelua, ja settä toisetkin sanoisivat oman mielipiteensä mutta niin ei käy. En millään jaksa päivitellä onnettomuuksia, puhua sisustamisesta, vaatteista, koruista yms. Väkivallantekojen päivittelyn sijaan minua kiinnostaa asioiden taustat, se että miksi joku tekee rikoksen, mikä saa ihmisen toimimaan niin. Heti kun porukassa on joku miespuolinen niin tunnen oloni paljon vapaammaksi koska puheen aiheet eivät ole samoja kuin naisten kesken. Tämä ilta siis on sellainen että on tosi mäntti olo, minusta ei oikeasti välitä kukaan. Olen mieluummin yksin, viihdyn yksin, mutta en haluaisi kuitenkaan että näin olisi. Kaipaan seuraa. Olen tavallaan joutunut valitsemaan yksinäisyyden kun toisten seurassa oleminen ei anna minulle mitään enkä näemmä osaa antaa muillekaan mitään. Olen kohta jo viidenkymmenen, ja eikä vain tunnu helpottavan 😟. Minulla on mies, mutta hän on paljon tavallisempi kuin meikäläinen. En voi puhua pahasta olostani hänelle. Palaamisiin, kirjoitelkaa lisää, ettei ketju sammu!

Hei!
Tuo edellinen, lainaamani
Lempin kirjoitus voisi olla minun, paitsi ettei minulla ole puolisoa, eikä kyllä nyt työtäkään, mutta tuollaiseksi itsekin tunnen juuri esim. Työporukassa oloni.
Tämäkin päivä on ollut jotenkin niin surumielinen, kävin "jouluostoksilla", vaikka ostinkin vain enimmäkseen halvalla kaikkea välttämätöntä, mutta jouluostoksilla olevat ihmiset todella rasittavat, tönimistä, poukkoilua. Ja sitten taas yksin kotiin, jossa ei kukaan odota, eikä ole ketään, jolle soittaisi tai viestittelisi.
Elämäni tuntuu niin turhalta, että kyselen itseltäni, miksi edes olen täällä maailmassa.
Jos todella on noin paljon muitakin yksinäisiä, kuin tässä ketjussa tuntuu olevan, pitäisikö tai voisikohan perustaa jonkin kiinteämmän ryhmän ajatusten vaihtoon?
Lieneekö se sääntöjen mukaistakaan?
Kun kuitenkin meillä on niin paljon yhteistä, eivätkä vanhat ennakkoluulot painaisi, kuten usein tosieläämässä?

Taas on perjantai-ilta, pitkä ja pimeä ja yksinäinen. Mutta aina siitäkin on yli päästy. Huomenaamulla lenkille pirteään pakkasilmaan! Ollaan vaan omia itsejämme, rohkeasti! 🙂👍

Jotenkin tuntuu, että yksinäisyys painaa tavallista enemmän nyt. Voimat vähissä, ja masennus nostanut ilkeätä päätään...

Esim. ratikassa yritin puhua yhdelle, jolla oli koira mukana. Vähän väkinäisesti vastasi, mutta eipä hätää: apuun riensi toinen matkustaja, näillä kahdella ventovieraalla sitten puhetta riitti. Ihan nolostuin, kuinka kehtasinkaan. 😳

Sitten olen laittanut muutaman sähköpostin ns. tuttaville, joista ei ole kuulunut. Kysyin, että jos ehtisivät vaikka glögille. Yhtään vastausta ei ole tullut. Noh, en odottanutkaan. 😟

Entä sitten töissä? En saa lounasseuraa, aina on muka jotain muuta sovittuna. Miksi edes yritän? Koska opin, että parempi vaan pysyä hiljaa omissa oloissa? Ehkä nuokin rentoutuisivat eivätkä pelkäisi, että koska toi sekopää pyytää kahville. 🤕

Terapeutti inttää, että kyllä hyvät asiat kuuluvat minulle siinä missä muillekin. No joo, teoriassa kai, mutta ei aikuisten oikeesti elämässä.

Hei kaikki!

Teidän kokemuksenne ovat niin tuttuja... Minulla on ollut siinä mielessä hyvät työyhteisöt, että en ole joutunut hyljityksi, mutta "marsilaiseksi" olen siitä huolimatta usein tuntenut itseni. Juuri nuo naisporukan puheenaiheet ja myrskyt vesilasissa. Olen istunut lukemattomat kahvitauot hiljaa, lehteä selaillen tms. Kun naisjoukko viikonlopun jälkeen kertoo, miten on siivonnut, leiponut, haravoinut ja maalannut, minua alkaa ahdistaa. Eipä ole mitään erityistä kerrottavaa, juuri ja juuri huusholli pysyy pystyssä. Ja vaikka minulla on mukavat pojat, joita rakastan, en heistäkään keksi kehumista, joka kannattasi nostaa toisten naisten musikaalisten,ahkerien ja urheilullisten lasten tekemisten rinnalle. Tämä omien ansioiden kertominen tuntuu minusta jotenkin oman pinnan kiillotukselta, kerrotaan, miten hyviä ihmisiä ollaan. No, minä en ole hyvä ihminen. Taidan olla kateellinen. Tässä tulee esiin se muiden ihmisten touhukkuuskin. Vasta tätä ketjua lukiessani olen tajunnut, että myös tämä vähäenergisyys on minunkin piirteeni. Ehkä se ei olekaan laiskuutta. Minä suorastaan tarvitsen aikaa, jolloin voin vain olla ja vaikka tuijottaa tyhjyyteen tai upota kirjaan. En jaksa koko ajan tehdä ja suorittaa. Kun työskentelen ihmisten parissa, olen esim. perjantai-iltana niin poikki, etten kuvittelekaan tekeväni mitään suurisuuntaista tai lähteväni mihinkään.

On ristiriitaista, että puheenaiheet eivät kiinnosta, mutta joukkoon kuuluminen kiinnostaisi. En osaa näytellä, enkä kuulu joukkoon omana itsenäni. Olen toki oppinut olemaan sanomatta kaikkea mitä ajattelen, koska tuntuu, että erilaiset mielipiteet koetaan loukkaavina. Tai sitten en osaa esittää niitä, vaan töksäyttelen. Minusta olisi upeaa tutustua ihmisiin, joiden joukossa jokainen voisi sanoa mielipiteensä ja ne voisivat olla hyvinkin erilaisia, eikä silti niitä kauhisteltaisi tai pyrittäisi muuttamaan toinen toistaan. Ja voisi olla myös hiljaa, jos ei ole puhumista, eikä sitäkään pidettäisi outona tai epäkohteliaana. Eli pitäisi löytää se oikeanlainen joukko, johon kuulua.

Oletteko koskaan kuulleet sellaisesta käsitteestä kuin herkät ihmiset? Googlettamalla löytyy kaikenlaista. Voisimmekohan me sopia siihen kategoriaan? Itsestäni löydän yhtäläisyyksiä, mutta toisaalta erojakin. En esim. koe olevani erityisen herkkä ääniärsykkeille, mutta toisaalta ihmisjoukot ja tungokset kierrän, jos vain voin. Tämä on vain voimistunut vanhemmiten. Kun luen paljon, olen törmännyt myös sen tapaiseen ajatukseen, että ihminen, joka on sisäisesti kuilun partaalla, näyttää ulospäin järkkymättömältä, koska pienet asiat eivät saa häntä reagoimaan. Kuilu sisällä (eli esim. kovat elämänkokemukset) on niin suuri. Tämäkin voi erottaa muista.

Joulun aikaan yksinäisyys vasta nouseekin pintaan. Vuosi vuodelta vähemmän joulukortteja tai ihmisiä, joille ostaa lahja. Kun katsoo niitä kiiruhtavia ihmisiä, näkee silmissään suuren suvun ja ystäväpiirin, täyttä elämää, ihmisiä, jotka hakeutuvat toistensa seuraan ja nauttivat siitä Ulkopuolinen on entistäkin ulkopuolisempi. Vaikka sukujuhlat voivat oikeasti ollakin pakkopullaa, perhe väsynyt ja riitaisa jne.

Voi Jaksaako?, luulen tietäväni, mitä tunsit kertomassasi tilanteessa. Itse koin viimeksi itseni täysin ulkopuoliseksi lukioon hakevien vanhemmille tarkoitetussa illassa. Useat poikani luokkatoverien vanhemmat saapuivat sinne yhdessä, minä tietysti yksin. Sitten vielä kun olin istunut rivin keskelle, molemmille puolilleni istui pariskunnat, jotka keskustelivat keskenään minun ylitseni. Ja näistä pariskunnista toisen tunnistin ajalta, jolloin poikani pelasi jääkiekkoa. He eivät tunnistaneet? minua. Siinäkään vanhempainporukassa en koskaan tutustunut muihin kunnolla enkä kokenut olevani yhtä tehokas ja osaava talkoolainen kuin muut. Puh.

Luin lehdestä, että joku oli kehittänyt rintanapin, jossa luki "saa auttaa". Joskus ajattelen, että voisin kantaa rintanappia "Sosiaalisesti kömpelö" tai "Outo mutta vaaraton".

Rauhallista adventtiaikaa teille, kaikesta huolimatta!

Hei kaikki. Minä en ole enää aikoihin viitsinyt edes yrittää tutustua muihin ihmisiin. Nuorempana yritin. Koitin tutustua, koitin kyläillä ja semmoista. No ei niistä mitään tullut, muuta kuin pettymyksiä ja ainainen erilaisuuden tunne. Joskus ajattelin että jos nyt kuolisin niin poissaoloani ei huomaisi kuin perhe ja sukulaiset, ei kukaan ulkopuolinen! Työkaverit tietty myös huomaisi, mutta kukaan perheen ulkopuolelta ei oikeasti edes jäisi kaipaamaan. Häpeä tunnustaa, että minulla ei ole yhtään ystävää, oikeasti. Pidän itsestäni kyllä, enkä koe että minulla olisi huono itsetunto tms, mutta joku VIKA minussa täytyy olla kun en ole pärjännyt ihmisten kanssa enkä ole saanut ystäviä. On lohduttavaa huomata etten taida ollakaan ainoa ystävätön.. Kadehdin niitä yksinäisiä, jotka sanovat viihtyvänsä yksin ja että oma seura on parasta seuraa. Etteivät he todellakaan kaipaa muita ihmisiä. Sellaisia on aika useinkin joissain nettikeskusteluissa. Hohhoijaa. Olen orpo piru tässä maailmassa.

Täällä taas!
Kiitos kaikille, jotka ovat olleet aktiivisia ja kertoneet omista kokemuksistaan, se tavallaan on parasta vertaistukea. Oikeassa elämässä se ei ymmärrettävästi ole yhtä helppoa, ei edes mahdollista tällaisen ongelman kohdalla.
Lisäksi se tavallaan on ihan terapiaa, täällä itse ainakin tunnen olevani kaltaisteni seurassa ja tulevani ymmärretyksi, näin ei ole ns oikeissa terapioissa, valitettavasti käynyt, vaan niissähän aina haetaan ns virallista diagnoosia ei niinkään keskitytä auttamiseen. Surkuhupaista, että esim skitsofrenian oireita on äänten kuuleminen, minulla taas herkkänä ihmisenä Elämän Oikeat äänet käyvät helposti hermoilleni, ja olen sitten saanut lääkitystä ja ilmeisesti tuon diagnoosin!
Tuollainen on aika traumaattista, kun jo avun piiriin hakeutuminen on vaatinut rohkeutta, ja sitten tosiaan käy jopa pahemmin kuin olin pelännyt, eli etten saisi sanaa suustani - eipä olisi ollut huono ratkaisu!
No tuosta on aikaa, mutta jos jo alunperin tuntee itsensä oudoksi, olo muuttuu todella toivottomaksi.
Olen alkanut ajatella viime aikoina, että ehkäpä olen ainoa terve sairaassa ympäristössä. En voi kertoa tässä tarkemmin, mutta kyse on siitä, että en ole saanut tarvitsemaani tukea elämäni eri käänteissä, joista eräät olisivat saaneet minua heikomman sekoamaan loppuiäkseen. Olen itse joutunut tukemaan läheisiä esim. perheeni jäseniä, mutta se on unohdettu parempina aikoina.
Olen joutunut kasvattamaan kuoren, josta mielestäni pinnalliset ja paremmat eväät elämäänsä saaneet saavat kuvan, että olen tunteeton ja viihdynkin yksin.
No vähän pakko viihtyä, kun eivät he, minun näkökulmastani jopa hemmotellut tajuaisi - helpompi elämä on puolestaan tehnyt heistä "ylisosiaalisia", joiden mielestä kaikilla pitäisi aina olla vai kivaa ja jutut ja teot sen mukaisia.

Huomenta kaikille!
Sanoin huomenta, kun tosiaan nukuin melkein klo 10:een! Ei nyt sentään minun tapaistani.
Kun luin eilisen kirjoituksen, se näytti siltä, kuin olin tarkoittanut, mutta toisaalta ihminen, joka ei tiedä, mitä kaikkea minulle on tapahtunut, kun en voi kertoa julkisesti, koska silloin minut tunnistettaisiin - sen verran omalaatuisia ne kokemani asiat ovat.
Näyttää siltä, kuin syyttäisin koko maailmaa ongelmistani. Mutta esim. terapiassahan nimenomaan aina pyritään kartoittamaan tilanne, ja kysytään lapsuudesta ym. Totta kai ihminen on myös ympäristönsä tuotos, vaikka omalla vastuulla on suhtautuminen asioihin, mutta kun joskus tarvittaisiin ulkopuolista ymmärtäjää, että saisi asiat purettua, eikä jäisi samaan noidankehään miettimään niitä. Olen kyllä YRITTÄNYT hakea apua ja kertoa asioistani rehellisesti, mutta kun kaiken pitäisi korjaantua juuri sillä istumalla, kun olen saanut ne sanottua! Ei se nyt ihan niin mene.
Tavallaan toivon, että minulla tosiaan olisi skitsofrenia tai jokin riittävän selkeästi määriteltävä ongelma, jota sitten hoidettaisiin, ja josta voisi puhua edes perhepiirissä, mutta kun minut on jätetty ulkopuolelle...esim. auttamani ihmiset vain porskuttavat eteenpäin, ja selkeästi häpeävät minua, kun olen jäänyt yksin elämässäni, enkä mitenkään menestynyt.
Pitäisi myös ilmeisesti olla likainen, olla siis huolehtimatta hygieniastaan ja ulkonäöstään, jättää tahaallan kaikki viralliset asiat hoitamatta, jotta näyttäisin riittävän avuttmalta, jota kuitenkin olen - en saa hoidettua kuin kuoren elämässäni, en sisältöä - esim. hankkimaan ystäviä. Eli tietty "vahvuuteni" kääntyy minua vastaan - minulla ei VOI olla mitään pahaa ongelmaa muka! Mutta kun en halua olla kuin yksinäinen akvaariokala, jolla on kyllä kupla, jossa elää, mutta ei mitään tietä ulos ihmisten pariin - pienellä paikkakunnalla ihan oikeasti on jo leimaantunut, kun on tämänikäisenä sinkku ja työtön. Tulkitaan, että en vain viitsi tehdä mitään minkään asian hyväksi.
Mutta kun jo koulussa oli eristetty ja kiusattu, eikä voinut kenellekään siitä puhua - päin vastoin minua haukuttiin, siis opettajat ja vanhemmat, kun olen niin vetäytyvä...miten siinä tilanteessa olisi voinut alkaa edes puhua mistään ns. kiusaamisesta - eihän tuota sanaa oikeastaan edes käytetty silloin, outo vain oli outo, eikä syitä haluttu pohtia, eikä ainakaan minulta kysyä. Eli tässä hieman raotan sitä, miksi "sytän" ympäristöäni - ei minulla ole yksin voimia muuttua rohkeaksi, vaikka kaiken tämän tajuankin, eikä minulla ole muuta psyykkistä sairautta kuin krooninen masennus / ahdistus, mutta ne vasta kuluttavia ovatkin. Onkohan täällä ketään, edes yhtä ihmistä, joka voisi tajuta, mistä puhun?
Tai siis onhan tässä ketjussakin tullut paljon samaa kokeneita, mutta kun en ole kaikkea voinut kertoa, enkä nytkään muuta kuin vähän lisää valotin tilannettani.
Mutta "aikuisten oikeesti", en kohta enää jaksa tätä elämää...minua ei kukaan kaipaa, mutta itse kaipaisin ihmisiä elämääni.
Ehkä liika kiltteyteni on ajanut minut tähän - olen aina halunnut tukea ja auttaa perheenjäseniäni elämän myllerryksissä, mutta nyt sitten olenkin yksin itse, ja autetut häpeävät minua

🤕😑❓

Titti2 kirjoitti 30.11.2013 21:43

Juuri nuo naisporukan puheenaiheet ja myrskyt vesilasissa. Olen istunut lukemattomat kahvitauot hiljaa, lehteä selaillen tms. Kun naisjoukko viikonlopun jälkeen kertoo, miten on siivonnut, leiponut, haravoinut ja maalannut, minua alkaa ahdistaa. Eipä ole mitään erityistä kerrottavaa, juuri ja juuri huusholli pysyy pystyssä. ..... Tämä omien ansioiden kertominen tuntuu minusta jotenkin oman pinnan kiillotukselta, kerrotaan, miten hyviä ihmisiä ollaan. No, minä en ole hyvä ihminen. Taidan olla kateellinen. Tässä tulee esiin se muiden ihmisten touhukkuuskin. Vasta tätä ketjua lukiessani olen tajunnut, että myös tämä vähäenergisyys on minunkin piirteeni. Ehkä se ei olekaan laiskuutta. Minä suorastaan tarvitsen aikaa, jolloin voin vain olla ja vaikka tuijottaa tyhjyyteen tai upota kirjaan. En jaksa koko ajan tehdä ja suorittaa........

Oletteko koskaan kuulleet sellaisesta käsitteestä kuin herkät ihmiset? ......

Titti2, noin minustakin usein tuntuu, jos olen jossain isossa naisporukassa. Voi sitä joidenkin suorittamismäärää! Tai että miten voi riittää kalkatusta vaikka suklaan syömisen ihanuudesta???? Kateellinen taidan olla minäkin 😐. Minä voin olla puhelias, jos olen yhden ihmisen kanssa kahdestaan, mutta useampi ihminen, niin muutun aika hiljaiseksi. En vaan saa tilaa enkä kai sitten osaa sitä vain ottaa. Monestihan noissa esim. työpaikkojen naisporukoissa on ne ihmiset, jotka ns. pitää puhetta yllä ja hehän sitten vaikka puhuvat toisten päälle. Minä en sitä jaksa, vaan vetäydyn ja olen hiljaa. Enkä ole sen enempää touhukaskaan. En jaksa tohottaa tai olla edes tohottavinani.

Minä löysin hiljattain myös netistä käsitteen herkät ihmiset. Ja tunnistin oitis itseni. En ole sillä tavalla herkkä, että itkisin helposti tms. Mutta ajattelen ja punnitsen asioita aivan kamalasti. Olen kyllä myös herkkä monille ärsykkeille, mikä onkin sitten monelle ihan käsittämätän juttu. Mutta meitä on varmaan aika paljon.

Vaikea noista harrastusporukoistakaan on ystäviä saada. Monesti niissäkin naiset kulkee parittain tai tutulla porukalla. Muinoin juttelin paljon erään jumpan yhteydessä yhden naisen kanssa. Hän sattui sitten yksiin juhliin, joista en tuntenut ketään muita isäntäparin lisäksi. Oloni oli siis aivan kamala. Sitten näin tämän tutun naisen jumpasta ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, että nyt löysin juttuseuraa. Olipa kokemus, kun kyllä hän totta kai tunsi minut, mutta muutaman korrektin lauseen jälkeen hän kääntyi muuhun seurueeseen ja minä jäin siihen viereen kuin se kuuluisa nalli kalliolle. Sitten olinkin ihan lukossa.

Voi, noita esimerkkejä olisi minullakin paljon, miten sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Tervehdys kaikille! 🌻🙂🌻
Kylläpäs liippaa läheltä teidän kertomuksenne ja kokemuksenne.
Lienee totta, että meitä yhdistää tietynlainen herkkyys. Ajattelemme ja elämme sydämen kautta, siksi tulee viivettä kommunikoinnissa ja jäämme ulkopuolisiksi nopeatempoisessa small-talkissa, tulemme väärinymmärretyiksi (tyyliin 'hiljainen hissukka', epäsosiaalinen, tunteeton (!)...)
Kuvaa aika järkyttävällä tavalla nykyistä arvomaailmaa, että tällaisesta, mielestäni ihan positiivisesta ominaisuudesta tehdään jopa sairausdiagnoosia. Huh huh.
Luulenpa, että useimmat meistä ovat parhaimmillaan ja nautimme eniten kahden- tai korkeintaan kolmenkeskeisestä yhdessäolosta. Silloin pystymme ammentamaan ajatuksistamme ja syntyy tasapuolinen keskusteluyhteys.
Ilokseni olen saanut yhden live-ystävän. Tämä ystävyys sai alkunsa muutama kuukausi sitten, paljonparjatulta isolta foorumilta! 🙂👍
Kirjoitellaan silti täällä. Saahan tästä 'vertaistukea' jo siinä mielessä, että huomaa olevansa yksi monista, ei mikään yksinäinen kummajainen.
Pöö! 😀 Iloista päivänjatkoa meille!

Jotenkin turhauttavaa, että täällä olisi samanhenkisiltä vaikuttavia yksinäisiä, herkkiä ja syvällisiä ihmisiä, mutta ei mitään mahdollisuutta saada keneenkään heistä enempää kontaktia.
Kirjoittelu auttaa vain hetkellisesti, mutta ei ratkaise mitään.

Minä Vain kirjoitti 2.12.2013 11:9

--- Onkohan täällä ketään, edes yhtä ihmistä, joka voisi tajuta, mistä puhun?---

Minulla on samansuuntaisia kokemuksia: Lapsena pahasti koulukiusattu neljä ensimmäistä kouluvuotta. Vanhemmat, jotka eivät tukeneet. Veli, joka kiusasi ja rääkkäsi vuosikausia ("ainahan sisarukset tappelevat") Perheessä sairautta (fyysistä), joka vei vanhempien voimat. Ja päälle päätteeksi sukulaiset (äidin manipuloimat), jotka hokivat, että olet aina päässyt liian helpolla. Terapeutit ovat ihmetelleet, miten jaksoin. En tiedä. Eväät toisten ihmisten kohtaamiseen eivät ole ehkä parhaat mahdolliset. Minulla on diagnosoitu uusiutuva keskivaikea masennus ja estynyt persoonallisuus. Roikun työelämässä kynsin ja hampain. Ulospäin en näytä pahaa oloani. Se ei auta, pahentaa vain tilannettani. Minun pitäisi muka vain ryhdistäytyä ja alkaa olla toisenlainen. Jos se olisi noin helppoa, olisin sen jo aikaa sitten tehnyt.

Hei kaikille,

olen käynyt täällä parina päivänä lueskelemassa, ja ajattelin nyt itsekin kirjoittaa. Olen aikuinen nainen, ja minäkin koen itseni yksinäiseksi. Minulla on avopuoliso, mutta hän on tällä hetkellä lainkaan liioittelematta elämäni ainoa ihminen.

Olen aina kokenut itseni yksinäiseksi ihmisten seurassa ja joutunut useissa yhteisöissä kiusatuksikin, mutta nuorempana minulla oli kuitenkin yksittäisiä, läheisiäkin, ystävyyssuhteita. Muutamia vuosia sitten ehdin jonkin aikaa pitää itseäni jopa melko sosiaalisena olentona, mutta sitten tapahtui muutos, joka liittyi ainakin osin omasta elämänvalinnastani seuranneeseen ihmisten kaikkoamiseen. Kaikkoaminen käsitti ystävien lisäksi myös koko sukuni ja näin ollen koko sosiaalisen verkostoni.

Vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoni ovat kaiketi kertakaikkisen kehnot, sillä en ole tapahtuneen jälkeen pystynyt luomaan yhtään ainoaa ihmissuhdetta. Mitä kauemmin aikaa on kulunut, sitä heikommaksi on käynyt kykyni kohdata ihmisiä ja jakaa itsestäni asioita. Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että ennestäänkin hauras luottamus ihmisiin on mennyt, osittain taas heikosta itseluottamuksestani - en pidä itseäni millään muotoa mielenkiintoisena tai miellyttävänä ihmisenä, mikä heijastunee toisillekin. Suurimpana syynä pidän silti alati heikentyviä vuorovaikutustaitojani. En ole koskaan pärjännyt small talkissa, mutta nyt jokapäiväiset, pakolliset kohtaamiset alkavat jo tuntua hankalilta. Ihmiset tottuvat rooliini sivustaseuraajana, eivätkä enää odotakaan minulta osallistumista.

Olen luonteeltani ujo introvertti, ja minulle riittäisi varsin vaatimaton ihmiskontaktien määrä, mutta jonkin verran seuraa ja asioiden jakamista silti kaipaisin. Minusta tuntuisi myös tärkeältä tulla hyväksytyksi omana itsenäni edes jossakin elämäni yhteisössä. Koen tilanteen siis surulliseksi, ja alan kieltämättä olla melkoisen masentunut ja uupunut. Minusta tuntuu, ettei minusta pidetä oikeastaan missään eikä kukaan tahdo vapaaehtoisesti olla seurassani. Tiedostan, että jos näin on, muutoksen avaimet ja vastuu niiden käyttämiseen ovat yksin minulla. En vain tiedä, mitä minun olisi tehtävä toisin, tai onko minulla juuri tällä hetkellä jaksamistakaan moiseen. Koetan vain suorittaa elämäni pakollisia kuvioita.

Ketjussa on puhuttu herkkyydestä. Minäkin koen olevani herkkä - en tosin välttämättä niin, että se näkyisi helposti muille. Olen omaksunut tarkkailijan roolin jo lapsuudenkodissani, aistin helposti asioita ihmisistä, tulkitsen tilanteita liikaakin ja reagoin sisimmässäni voimakkaasti asioihin. Itse kuulemma jään yleensä etäiseksi muille, ja uskoakseni minua pidetään jokseenkin jäykkänä ja tunteettomana. En siis osaa jakaa asioita itsestäni, ellen koe oloani ehdottoman turvalliseksi.

Olisi paljon ajatuksia, joten saatan kirjoitella lisää myöhemmin. Hyviä hetkiä ja jaksamista kaikkien kirjoittelijoiden keskiviikkopäivään 🙂🌻!

LonelyWolf kirjoitti 4.12.2013 0:26

Jotenkin turhauttavaa, että täällä olisi samanhenkisiltä vaikuttavia yksinäisiä, herkkiä ja syvällisiä ihmisiä, mutta ei mitään mahdollisuutta saada keneenkään heistä enempää kontaktia.
Kirjoittelu auttaa vain hetkellisesti, mutta ei ratkaise mitään.

Naulan kantaan. Laitanpa aloituksen tunnetulle avoimelle foorumille. Herkillekin pitää antaa mahdollisuus oikeaan Ystävyyteen. Etsivä löytää! 🙂

Minullekin riittää pieni kontakti ihmisten kanssa mutta kyllä itsekkin olisi kiva että ei aina kävisi niin kun johonkin tutustunut niin ne ihmiset kaikkoavat elämästä ja en jaksa enään tehdä tuttavuuksia kenenkään kanssa olen siihen liian väsynyt inhoan niitä tutustumis juttuja ensin toinen osapuoli niin kiinnostunut, mutta sitten ei jaksakkaan enään ja mietin itsekkin olisiko ollut parempi vain etten olisi yrittänyt edes. Sanotaan luovuttajat eivät voita no en ole voittanut ainakaan tässä asiassa ,vaikka koitin ja joskus on parempi luovuttaa jossain suhteissa koska tajuaa jo siinä pisteessä ettei voi voittaa mitään jankkaamalla samoja asioita. En tiedä miten tuo sitten toimii luovuttaja ei voita ajatusmallikin. Paljon olen elämässä yrittänyt mutta kun se vie voimia jatkuva jaksaminen ja tekeminen. Olen todennut asiat tulevat tai menevät ystäviä ei voi pakosta hakea tai tehdä sama muissakin asioissa. Oli minulla 15v lapsuuden kaverikin ja sekin meni poikki olin pitkään siitä surullinen ja tajusin kuin salama taivaalta menetän vain omaa aikaani ,kun pohdin miksei hän olisi voinut sanoa minulle syy on en halua pitää juuri sinuun yhteyttä. Joskus emme saa vaan vastauksia kysymyksiimme voimme vain toivoa parasta.