Ihan juridiselta kannalta: yhteys luottamusmieheen. Jos ei ole, niin ammattiliittoon. Jos et kuulu, niin sitten onkin vaikeata. Jos vakuutus korvaa, niin yhteys lakimieheen.

Tuo toiminta on vastoin lakia.

Kiitos neuvostasi, Jaksaako?. Tavallaan olen tuosta tietoinen, että toiminta on selvästi laitonta, mutta todisteiden kerääminen, asian ajaminen...NIIN iso prosessi. Ja tämänhän nuo ovelat kiusaajat tietävät, ja siksi uskaltavatkin niin toimia. Toivovat varmaan, että provoisivat MINUT tekemään jotain, mistä minua sitten voitaisiin syyttää, jos kerta kaikkiaan menettäisin malttini. Sairasta on tämän päivän työelämä(kin).😯🗯️

Minä vaan kirjoitti: Tavallaan ihmettelen, kun täällä jotkut valittavat pohjatonta yksinäisyyttä, mutta samaan hengenvetoon toteavat, että onneksi on kiva mies ja lapset - minulla kun ei ole kumpaakaan.

Omasta puolestani voin selittää tuota sillä, että pienet lapset kyllä täyttävät elämän, enkä itse silloin kauheasti kärsinyt yksinäisyydestä, kun lapset olivat pieniä. Toki tunsin ulkopuolisuuteni esim. noissa äiti-lapsi -kerhoissa. Nyt poikani ovat teinejä, joilla on omat kaverinsa ja jotka irrottautuvat jo äidistä, niin kuin oikein onkin. Toki välitämme toisitamme, mutta heidän pitää saada mennä. Sen ikäiset eivät julkisesti äidin kanssa liiku, eivät ainakaan omaksi ilokseen! Ja mies: jollakulla on kiva mies, jollakulla ei... Tietysti on omaa heikkoutta, ettei eroa alkoholistista, mutta kun en usko sen kummempaakaan miestä löytäväni, niin on kai sama, olenko kaksin yksin vai yksin yksin. Ja miehellä on nyt jo oma asunto, johon lähetän hänet aina, kun "tuuri" iskee.

Kai kaipaan naisystävää, jolla olisi samoja kiinnostuksenkohteita, jonka kanssa voisi tehdä asioita, esim. käydä jossain, että jotakuta kiinnostaisi, mitä minulle kuuluu. Mutta aitoa ystävyyttä ei voi tilata eikä tempuilla hankkia. Viime kesänä yritin olla aktiivinen ja soittelin muutamalle puolitutulle, jotka olivat jotain vihjettä antaneet, että voitaisiin joskus tavata tms. Yhdellä oli kiire käydä tansseissa ja etsiä uutta miestä, toisella oli kiire tavata sukulaisia. Kolmannen kutsuin kylään, hauskaakin oli mielestäni ja piti tavata uudestaan, mutta sinnepäin ei ainakaan ole kutsuttu.

Sen verran haavoitettu olen, etten pysty uudestaan ja uudestaan tekemään aloitetta, vaan sitten jo odotan, että toinenkin osapuoli osoittaisi kiinnostusta. En todellakaan halua olla kenellekään rasitus!

Mulla ei ole koskaan ollut edes poikaystävää, ei ole lapsia eikä oikein suhdetta äitiin ja veljeenkään. Mulla ei ole kavereita eikä satunnaisia tuttujakaan.

Aina kun on vähän voimia, yritän puhua vaikka ventovieraille, että saisi edes jonkun kontaktin - en etsi sen enempää.

Pakko silti myöntää, että vaikka vuosia olen vakuutellut itselleni, että haluan olla ihan yksin, niin olen yksinäinen. Ja se sattuu...

Mutta, niitä kavereita kun ei voi ostaa eikä lahjoa. Niin kauan kun en tiedä, miksi minusta ei pidetä, on oltavat yksin... välillä sen kestää paremmin.

Vaikka vaikuttikin, että ihmettelen, miten perheellinen voi olla yksinäinen, pystyn kyllä ymmärtämään sen, että asiat vuosien varrella muuttuvat, lapset eivät tosiaan enää ole "lapsia" eikä uutta "omaa" elämääkään tuosta noin vain aloiteta esim. eroamalla, tajuan kyllä, mitä kaikkea siihen sisältyy, tai ainakin sen, että se olisi mullistava elämänmuutos
En ihan kirjaimellisesti asiaa ihmetellyt siis, mutta toisaalta saattaa ehkä olla joskus vaikea enää pitkään yhdessä olleena antaa arvoa sille välillä ärsyttävällekin puolisolle - koska kai hänen kanssaankin nyt jotain voi puhua ja hänestä jotain iloa ja hyötyäkin on?
Verrattuna vaikka tilanteeseen, että hän ytäkkiä ilmottaisi haluavansa erota ja lapset lakkaisivat pitämästä mitään yhteyttä...yritän sanoa, että ymmärrän, mitä tarkoitit, mutta toisaalta joitain asioita saattaa alkaa pitää itsestäänselvyyksinä - voin esim. kertoa, että vähätkin sukulaiseni ja tuttavani pitävät melkoisen minimaalisesti yhteyttä - no totta kai sekin parempi kuin ei mitään. Paitsi että elämässäni on myös ihminen, joka joskus on tosiaan aidon tuntuisesti seuraani vailla ja viihtyy yhdessä, sitten taas yhtäkkiä ei mitään vastausta mihinkään yhteydenottoon tai viestiin aikoihin - täytyy todeta, että jos joku kysyy, en itsekään tiedä, onko hän hyvä ystäväni vai ei.

Tällaisten taukojen aikana olen ihan ymmälläni: olenko suututtanut tai loukannut vai mistä on kyse. Jos kysyn suoraan, joskus saan vastauksen, joskus ei mitään. Nytkin täytyy melkein todeta, että en oikeastaan tiedä, onko hän nykyään elämässäni vai ei juuri tuon kertomani takia, vaikka alussa niin sanoinkin..
Myös vähät sukulaiseni ovat MINULLE tärkeitä, mutta en tiedä, mikä MINUN merkitykseni heille oikeastaan on...
Aika sekavaa tekstiä, mutta sellainen tilanteeni kyllä onkin.
Ehkä olisi hyvä minunkin vain alkaa puhua ihan ventovieraille, mitä kyllä taidetaan pitää hulluuden merkkinä, mikä taas minusta itsestäni on ihan sairasta - kaikkihan me täällä olemme vain ihmisiä ja toistemme lähimmäisiä. Minulla esteenä on juuri se, että pelkään, että pidetään ihan outona, mutta itse kyllä arvostan ja pidän ihmisisistä, jotka ottavat toiset ja jopa ns. vieraatkin ihmiset huomioon, ja jopa juttelevat.
Vähänkin tarkemmin ajateltuna suorastaan itkettävältä tai naurettavalta tuntuu, kun ihmiset kauheasti miettivät, mitä tuokin nyt ajattelee, jos alan jutella sen kanssa tai ylipäätään edes teen sitä tai tätä...myönnän, että olen itse juuri tuollainen. Mutta jos jossain vaiheessa olisin hankkinut puolison ja lapsiakin, olisi elämässäni sentään se "oma lauma", jonka kanssa edes jotain puhua, kun muuten on tällainen varuillaan oleva suomalainenkin...mutta se on kumma, itselläni toki myös, että sitäkään mitä on, ei osaa arvostaa...
Kunpa itsekin tajuaisi arvostaa aina kutakin päivää ja hetkeä - mitään muuta kun ei ole.
No niin, tulipa taas pohdiskeltua

🤨

Jaksaako?, olet rohkea puhuessasi ventovieraille! Tuleeko sinulle silloinkin sellainen olo, että sinusta ei pidetä? Vai onkohan niistä ventovieraistakin ihan mukavaa vaihtaa muutama sana? Ehkä siinoä on alku, jos ei muulle, niin paremmalle itsetunnolle... ja täälläkin osallistut keskusteluun, ihmisiähän me täälläkin olaan, vaikka virtuaalisesti.

Muistan äitiysloma-ajoilta (silloin mulla ei vielä edes ollut nettiä!), miten tärkeää oli puhua vaikka kaupan kassalle tai hedelmiä punnitsevalle mummolle, kun muuten oli kotona vailla puheseuraa vauvan kanssa. Olen kyllä sosiaalisesti niin kömpelö, etten osaa kuvitella, voisiko tuollaisista satunnaisista kohtaamisista syntyä mitään enempää. Itse olen joskus toivonut, että ystäviä löytyisi vaikka harrastuksista, mutta vaikka esim. kansalaisopiston ryhmissä on sinänsä ollut ihan hyvä ilmapiiri, niin ystäviä ei kuitenkaan ole löytynyt.

Uskon kyllä, että todella harva ihminen haluaa olla aivan yksin. Vaikka viihtyisi enimmäkseen hyvin yksin, niin silti kaipaa sitä, että saisi jakaa ilojaan ja surujaan ja olla jollekulle merkityksellinen. Itse kai ajattelen, että esim.oma äitini ja lapseni totta kai välittävät minusta perhesiteen takia. Ihan vain minuna, ilman mitään pakkosidettä, sen sijaan minusta ei pidetä. Ja se on mysteeri, että miksi toisista pidetään, toisista ei, vaikka yrittää itse olla ihan ystävällinen ja asiallinen. Onkohan se jotain biologista, niin kuin kanaparvessa, jossa on nokkimisjärjestys. Esim. minussa on jotain, mikä viestittää, että seurani ei ainakaan nosta kenenkään sosiaalista asemaa, että minussa on jotain rikki tai vialla? Pitäisi kai mennä jollekin kurssille, missä analysoitaisiin sanaton viestintäni ja opetettaisiin karsimaan haitalliset viestit!

No jos aivan suoraan sanotaan, niin pohjimmiltaanhan ihminen on laumaELÄIN, kuten vaikka susi.
Mutta mikä sitten erottaa ihmisen eläimestä, paitsi äly(mikähän äly oikeastaan sekin on?) tai puhetaito ja että kädessä on peukalo. Mutta näiden lisäksi?
Kyllähän ihminen pyrkii aika usein kaveeraamaan ja hakemaan sellaiseten seuraa, jotka tosiaan nostaa omaa arvostusta "laumassa", se taas vähän vaihtelee, minkälaisen lauman suosiota hakee. Mutta näinhän tekevät eläimetkin.
Kuitenkin esim. sana "inhimillinen" tarkoittaa yleensä sitä, että olipa kyse kenestä tahansa ihmisestä, pitäisi saada samanlainen kohtelu, mikä tarkoittanee suunnilleen samaa kaikille- että ei estetä ns. "lajityypillistä" käyttäytymistä, eli ruoan ja suojan (=asunnon) lisäksi pitäisi olla mielekästä tkemistä ja oman lajin eli toisten ihmisten seuraa.
Jos näin ei jollain ole, ihmisen elämä ei ole ihmislajille tyypillistä, arvokasta elämää.

Usein esteenä voi olla juuri yksinäisyyden osalta se, että on jostain syystä alun alkaenkin ollut jokin tekijä, mikä on erottanut yksilön muusta laumasta, ja häntä on alettu hyljeksiä.
Jos ei ole ollut ketään, joka olisi tämän huomannut tai voinut tilanteeseen jotenkin tuoda apua, ihminen voi alkaa uskoa, että hänessä tosiaan on jotain perustavanlaatuista vikaa, eli on syntynyt noidankehä, kun väheksyy itseään ja on varma, että "jotain vikaa minussa on oltava".

Tämä sekava sepustukseni kumpuaa siitä ajatuksesta, että ihmisestä tekee ihmisen se, että hän kohtelee kaikkia ihmisiä samalla kunnioituksella - koskaan ei voi tietää, mikisi joku ihminen on jollain tavalla kummallinen muihin verrattuna, ja mitä kaikkea hänelle on tapahtunut.
Kaiken pahan alku ja juuri, tavallaan, on mielestäni erilaiset ryhmät; miehet, naiset, nuoret, vanhat, terveet, sairaat, varallisuuserot, eri kansallisuudet - nämä ovat vain näkyvä osa ihmistä, mutta eivät kerro itse ihmisestä mitään.

JOS ihmisellä on todella vahva itsetunto, hän ei välitä kenestäkään eikä kenenkään mielipiteistä enempää kuin toisten, vaan kuuntelee ainoastaan omaa omaatuntoaan.
NS. kultainen sääntö "kaikki mitä haluat itsellesi tehtävän, tee se ensin muille" lienee ainoa, jolla on mitään väliä.

Itselleni on aina ajautunut kavereita jotka itse jättävät vain kertomatta minulle mitään eivät tekstaa tai edes samaan aikaan facebookissa sano mitään en tiedä miksi olen siitä maininnut muttei silti tapahtunut tulosta. Ärsyttää aina kun näkee toisetn facebookissa ja ei voi sanoa sanaakaan kun on ymmällään miksei toinen halua sanoa koskaan mitään kun olisi kiva edes kuulla rehellisyys en halua jutella enään kanssasi.

Kyllä kyseessä voi olla jonkinlainen noidankehä. Esim. oma itsetuntoni lienee saanut sen perimmäisen kolauksen koulukiusaamisen yhteydessä, kun vertaisryhmä ei hyväksynyt. Toisaalta, mikähän signaali minusta lähti, mikä veti kiusaajia puoleensa? Ei se välttämättä ollut pelkästään jokin vika, voisi kai ajatella positiivisesti, että olin myös liian kiltti, liian hyvä koulussa jne. mikä vain ei ollut suosittua siinä porukassa/laumassa. Aikuisena olen ajatellut, että enää en kestäisi moista, jos esim. työpaikkakiusaamista ilmenisi. Mutta sitäkin on monen kestettävä, kuten sinäkin Minä vain kerroit. Eipä siinä itsetunto vahvistu. Jos olisikin vahva itsetunto, voisi syntyä positiivinen noidankehä ja säteilisi jotain alfayksilön energiaa ympärilleen...

Minulla on hyvin pieni suku, ei esim. sisaruksia, ja äitini lisäksi pidän aktiivisesti yhteyttä vain kummitätiini. Esim, serkut ovat jääneet minulle vieraiksi. Haikeana seuraan sivusta sitäkin, miten joissakin suvuissa ollaan tiiviisti tekemisissä. En koe millään tapaa luontevaksi ruveta yhtäkkiä soittelemaan serkuilleni. Mistä edes puhuisimme! Sekä kummitätini että äitini ovat jo yli 80-vuotiaita, joten tällaisen alakuloon taipuvaisen ihmisen suhdetta heihin leimaa menetyksen sureminen jo ennakkoon.

Kultainen sääntö on sangen yleispätevä elämänohje. Kertoo ehkä huonosta itsetunnostani sekin, että kohdatessani ihmisiä, joista minun on vaikea pitää, en ajattele niinkään, miten haluaisin itseäni kohdeltavan samassa tilanteessa, vaan ajattelen, että hänkin on jonkun lapsi, isä tai äiti, ja miten haluaisin omia rakkaitani kohdeltavan. Mutta joku versio kultaisesta säännöstä tuokin. Voihan jokaista ihmistä kohtaan käyttäytyä ainakin asiallisesti ja yleensä myös ystävällisesti, vaikka kemiat eivät kohtaisikaan.

Yksi asia, joka helpottaisi omaa elämääni suuresti, olisi suora kommunikaatio. En ehkä osaa lukea muiden sanattomia viestejä, kun omanikin ovat kai sekavia. Eikö olisikin helppoa, jos voisi kysyä suoraan ja saisi suoran vastauksen: haluatko tavata, haluatko pitää yhteyttä. Mutta eihän sellaisia suoraan kysytä eikä varsinkaan vastata. Jos ei haluta tavata, keksitään verukkeita, joista pitäisi ymmärtää. Ymmärränkin tosi helposti, että minut on torjuttu, ja sitten jään taas pähkäilemään, olinko kuitenkin itse liian negatiivinen ja passiivinen.

Voi olla, etten ole "virallisesti" yksinäinen, kun kuitenkin tuota perhettä on. Mutta tunteeni on se, että olen ei-haluttu, ei-tärkeä, ei-kiinnostava. Ei tähän kai mitään ratkaisua tässä iässä enää löydy, persoona on se mikä on. Oudon lohdullista kuitenkin, etten ole ainoa, jolla on samantapaisia tunteita. Ehkä se on lohdullista teistä muistakin, olla yhdessä yksinäisiä?

Minä vain kirjoitti: ... kohtelu, mikä tarkoittanee suunnilleen samaa kaikille- että ei estetä ns. "lajityypillistä" käyttäytymistä, eli ruoan ja suojan (=asunnon) lisäksi pitäisi olla mielekästä tekemistä ja oman lajin eli toisten ihmisten seuraa.
Joskus vuosia sitten kiteytin tämän ihmiselämän haasteen ihan samoin sanoin. Ihminen on hyvin sopeutuvainen eläin, mutta ei sopeutuminen tarkoita että sellaisesta elämästä nauttisi, tai ettei siitä pyrkisi pois.

Tämä on muuten ensimmäinen viestini, tervehdys! 🙂🌻
Marraskuinen pimeä lauantai-ilta, yksin kotona taas kuten aina.
Löysin tämän saitin ja ketjun ja rekisteröidyin.
Oma tilanteeni on extreme: olen uupumuspohjalta työkyvyttömyyseläkkeellä, muutin asuinpaikkaa joku aika sitten ja olen _yksin_. Ei ole työpaikkaa mihin mennä, eikä kauheasti energiaa vapaaehtoistyöhön (johon yleensä edellytetään säännöllistä sitoutumista..). Yritän sitten keksiä päivittäin jotain tekemistä, mielekkyydestä en aina tiedä, mutta haluan ylläpitää edes fyysistä kuntoa.
Löytyisiköhän täältä ystävää ajatustenvaihtoon? 🙂

Hei tzimtzum ja muut! Olisi kiva, jos ajatuksia voisi vaihtaa ainakin tällä palstalla. Joskus tuntuu niin ankealta, kun kukaan ei ole kiinnostunut kuulumisista, ei esim. voi kertoa, mitä juuri on nähnyt tai tehnyt tai ei ketään, jolle tarjota leipomiaan sämpylöitä tai joka jakaisi pöydälle poimitun kukkakimpun kauneuden. Ehkä täällä voisi vaikka kattaa virtuaalisen kahvipöydän...

Tietysti sitä kaipaa syvällisempääkin ajatusten jakamista, mutta tärkeää on myös pinnallisempi sosiaalisuus - ja se on minulle aina ollut myös vaikeaa. "Yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään" sanottiin kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjassakin.

Toisaalta muistan tässä edesmennyttä anoppiani, joka oli vanhana palon yksin, mutta jaksoi ilahduttaa itseään pienillä asioilla: poimimalla kukkia, polttamalla kynttilöitä, laittamalla esiin kuhunkin vuodenaikaan tai juhlaan kuuluvat koristeet, seuraamalla lintulaudan lintuja. Se oli mielestäni ihailtavaa, urheaakin.

Ihailtavaa on minusta sekin, että huolehdit kunnostasi, tzimtzum, ja että jopa ajattelet vapaaehtoistyötä. Kaikki vapaaehtoistyö ei tietääkseni vaadi pitkäaikaista sitoutumista, tarvitaan myös tilapäistä apua. Uupumuksen kokemisen jälkeen on kyllä ymmärrettävää, ettei uskalla sitoutua pitkäaikaisiin tehäviin. Tästähän voi myös kertoa etukäteen, jos vapaaehtoistyöhön hakeutuu.

Minun kuulumisiani tänään: kävin joulumyyjäisissä ja ostin ison kynttilälyhdyn. Lyhty on nyt kuistilla ja kynttilä palaa. Punainen kynttilä hohtaa kauniisti pimeässä illassa. Aamulla keräilin tuulen pudottamia oksia nurmikolta kottikärryllisen. Oli raikas pakkasaamu, tuntui hyvältä olla ulkona. Päätin yrittää ulkoilla enemmän, se heti vaikuttaa mielialaan.

Hyvää alkavaa viikkoa teille, jotka luette tämän!

Tosiasia on että oikeasti kaikki ovat yksin jopa nekin jotka vaikuttavat heillä miljoona ystävää todellisuudessa ne ovat vain pinnnallisia tuttuja ja heillä ehkä ei ole ketään tai yksi tai kaksi hyvää ystävää. Itse en oikein ymmärrä pinnallista small talkkia minusta se on turhaa ja jonninjoutavaa kun ei minun jutut oikeasti niin kiinnosta yleensä ne jotka puhuvat kokoajan puhuvat istestään ja mitä tekevät ja se jatkuu ja jatkuu heidän tarinointi. En yleensä jaksa siihen sanoa mitään väliin kun tiedän että en jaksa paljon puhuvia ihmisiä ja en halua sellaisia ystäviksi. Monesti nämä tarinoijat myös ovat ylenpalttisen tekeviä ihmisiä kauhea energia ja tuntuu heillä riittää puhtia aina vaan. Itse en jaksa höpötellä naisten juttuja kaiken aikaa vieraitten ihmisten kanssa, kun tuntuu se on vaan jotain valetta ei meistä tule ystäviä vaan jotain tuttuja jostakin millä tee mitään. Sekin kanssa että ne perusnormaalit ihmiset edes tajuaisi minun juttujani kun suurin osa naisista haluaa lapsia ennen 30v ja itse en pidä lapsista enkä juhlimisesta paitsi jos niihin kuuluu syöminen hyvin. Ja se tutustuminen ihmisiin on työlästä vaativaa vie aikaa energiaa kapasiteettia ja lopputulos sama yhteys katoaa. Nykyään sosiaalisuus on mennyt facebookiin jossa kirjoitetaan vain omalle sivulle muut katsovat ja kommentoivat ja tekstarit sun muut katoavat sivuston takia.

Hei taas!

On jotenkin todella lohduttavaa, että MUILLAKIN on niin samantapaisia tuntemuksia - tai oikeastaan se, että niin moni tuossa tilanteessa oleva ja samoin tunteva on löytänyt tiensä tänne, eivät tietenkään vaikkeudet lohduta - no varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Juuri tuokin, kun moni muukin harmittelee, ettei oikein tunne kuuluvansa muiden kanssa samaan porukkaan, kun kiinnostuksen kohteet ovat niin erilaisia.
Minulla menee nyt vaitettavasti nimimerkit sekaisin ja heidän sanomisensa, mutta melkeinpä kaikilla tämän ryhmän kirjoittajilla tuntuu olevan jotain samanlaista kuin itselläni, esimerkiksi tuo edellisen kirjoittajan, ja itsekin aikaisemminkin valittamani energian vähyys "suunsoitossa" - vaikka pitäisinkin ihmisestä monessa muussa mielessä, en vain jaksa käydä samalla teholla useinkaan, kuin muut esim. juuri töissä tai vaikkapa tuttavien tai sukulaisten kanssa, joita ei heitäkään kyllä paljon edes ole - toisaalta juuri siksi olisivat minulle sitäkin tärkeämpiä. Olen siis keski-ikäinen, eikä kumpiakaan vanhempiakaan enää ole.

Voisiko olla, että eräs meitä yhdistävä tekijä on - minulla ainakin on näin - on eräänlainen luontainen syvällisyys luonteessa. Enkä tarkoita, että pitäisin itseäni jotenkin yleensä ottaen fiksumpana kuin muut, mutta en voi mitään sille, että monet asiat, joista "pitäisi" jaksaa jutella eri tilanteissa, tuntuvat minusta usein jotenkin niin turhilta tai itsestäänselvyyksiltä, että en keksi tai ehdi keksiä ainakaan mitään rakentaavaa sanottavaa..

En kuitenkaan jaksaisi olla yksin koko ajan, vaikka annan luonnollisesti tahtomattani sellaista kuvaa, kun en osallistu aktiivisesti näihin "naisten juttuihin".

Myös minusta facebook on tosiaankin minulle vain haitaksi; tavallaan siellä on "pakko" olla, mutta myös minulla se on sitten katkaissut monenlaisen muun yhteydenpidon...ja tulen surulliseksi, kun näen muiden keskustelevan ja yritän ottaa kontaktia, jopa siis tuttuihin, joiden kanssa ennen sentään oltiin vaikka tekstareilla ja puhelimitse ja ihan oikeassakin elämässä enemmän tekemisissä. Monesti en saa edes vastausta, vaikka kyselisin kuulumisia - siis minkäänlaista.

Juuri nyt on jälleen muitakin ongelmia, esim. terveyden kanssa, mutta millään eläkkeellä en ole, vaan töiden hakemiseen menee minulta yllättävän paljon aikaa, vaikka olisin "vain" kotona. Olen kyllä alkanut miettiä, että vaikka olen ihan keski- ja työikäinen, niin pitäisikö ihan virallisesti pyrkiä jollekin määräaikaiselle eläkkeelle tms, ei siksi, etten haluaisi tehdä töitä, mutta tuntuu, että ongelmia on sen verran kasaantunut - en tiedä näistä byrokratian koukeroista oikeastaan mitään, omakohtaisesti siis. En tiedä edes mihin tahoon pitäisi ottaa yhteyttä aluksi.

Jokin harrastus olisi minullekin terapeuttista - missä edes näkisin ihmisiä - usein niitä tarjotaan paikoiksi, missä ihmisiin voi tutustua ja saada kavereita - siinä olen realisti, ei ainakaan minunluonteiseni noin vain ala höpötttää vieraiden kanssa, kuten olen jo kertonutkin, mutta olisihan se silti milenterveydelle hyväksi.

Vapaaehtoistyö ja auttaminen sinänsä kiinnostaisivat myös minua, mutta olen huomannut, että paljolti täällä päin ainakin niissä on mukan enimmäkseen puuhaa vailla olevia, hyperaktiivisia eläkeläisiä, jotkva ovat sitten melkein kaikessa mukana...minulle sopisi jokin rauhallisempi puuhastelu, mikä ei edellytä niin suurta aktiiivisuutta.

Ja vaikka täällä ei ole tarkoitus ihmisiä arvostella, olen kyllä ollut huomaavinani, että moni, jolla on OMAT taloudelliset ja ihmissuhdeasiat kunnossa, taitavat jopa vähän omaa hyvän ihmisen mainettaan esille tuodakseen myös noihin osallistua, jopa pientä tirkistelyn makua toisten elämiin olen ollut havaitsevinani...jos tätä kohtaa ei haluta julkaista, toivottavasti muu tekstini kuitenkin. Enkä tässäkään mainitse ketään tunnistettavia ihmisiä, vaan totean vain, miltä MINUSTA TUNTUU.

Mutta toivon, että tämän ketjun kirjoittajat jaksaisivat olla edelleen edes TÄÄLLä aktiivisia...tämä on ainakin minulle voimia antavaa, sekä kirjoittaminen, että toisten tilanteisiin tutustuminen.
Harmi vain, että täällä ei voi kovin yksityiskohtaisesti kertoa elämästään, kun tämä kuitenkn on täysin julkinen keskustelu - ja toisaalta taas olisi asioita, joita haluaisi kertoa, niin että oma tilanne tulisii ymmärrettävämmäksi, nyt tämä menee minulla ainakin vähän saman kertaamiseksi...,ikä kuitenkin kertonee siitä, että silti kaipaisin kuuntelijaa ja puhekvaveria😟

Hei vaan sinulle joka tätä luet!
Kiva että tänne on tullut lisää kirjoituksia. 🙂
Juu, Titti2, yksinolosta tulee aikamoinen suo, kun sitä jatkuu loputtomiin eikä suon reunaa näy. Ulkoilu tai mikä vaan itsensä liikuttaminen on aina plussaa, mieliala nousee ja kuntokin. Pakottauduin tänään uimaan ja ihan mukavaa oli.

Jos kahden pahan väliltä olisi pakko valita - valitsen yksinolon. En kestäisi _jatkuvaa toisten seuraa_ yhtä hyvin kuin yksinäisyyttä.
Joskushan on sellaiset olosuhteet, että omaa rauhaa ei ole ollenkaan. Se vasta on sietämätöntä. Toiset on rakennettu niin, että kestävät hälinää, hulinaa ja häiriötekijöitä paremmin kuin toiset. Mutta on surkeaa joutua olemaan vastoin tahtoaan yksin, kuin eristyksissä. Luin äskettäin, että nykyisessä kotikaupungissani joka toinen koti on _yhden hengen_ talous! Kuulostaa uskomattomalta. Päättelin itse, että sitä selittää kai opiskelijoiden suuri osuus.
Yksinasuminen ei tietty tarkoita yksinäisyyttä ja ystävättömyyttä, mutta ihmissuhteet pitää kuitenkin hakea kodin ulkopuolelta.
Ja sitten on tämmöiset reissussa rähjääntyneet, joiden sosiaaliset eväät on vähissä. Puhun siis itsestäni.
Charlottis on varmaan oikeassa, että niitä todellisia ystäviä harvalla on muutamaa enempää. Vaikka olis 1000 virtuaalitykkääjää. En minäkään semmoisista välitä. Parempi yksi live-kaveri kuin 500 Facebookissa.
Satunnaiset kohtaamiset ja muutaman lauseen sananvaihto jonkun tuntemattoman kanssa on kuitenkin parempi kuin ei-mitään. Onneksi en ole enää ujo ja uskallan avata suuni esim. kysyäkseni jotain.

Ystävystyminen ei tosiaan ole niin yksinkertaista. Pitää olla edes jotain yhteistä, mieluummin luonteenpiirteissä ja persoonallisuudessa. Sitten pitää (pitäisi) ottaa toinen huomioon ja ymmärtää vastavuoroisuuden merkitys.
Charlottis ei voi sietää itseriittoista pälättäjää - eikä kai kukaan terveellä itsetunnolla varustettu. Tuollaisia ihmisiä kutsutaan energiasiepoiksi. 😟 Minäkin poistuisin paikalta tai jätän vastaamatta puhelimeen. Vaikka yksinäisyydestä märisen. Ei ole vaikea ymmärtää, eihän?
Onneksi täällä netissä saa hiljaisempi ja hitaampikin suunvuoron. 🌻🙂🌻 Jutellaan lisää!

Jatkan vähän, kun huomasin vasta nyt, että Minä Vain oli kommentoinut myös.
Tervehdys sinulle, Minä Vain 🙂 Tottakai noteeraan sinut, kun siteerasin tekstiäsikin.
Puhuit "luonteen luontaisesta syvällisyydestä" kun ei jaksa ja viitsi (tai osaa!) keskustella turhista asioista. Niin. Minäkin olen kai sitten vakavana syntynyt. 😉 Työelämän aikoina en osannut tuoda mitään yhteiseen porinapataan kahvitunneilla. Olin eri planeetalta ja niihin aikoihin vielä alemmuudentuntoinen ja ujokin, niin etten uskaltanut itse aloittaa mistään aiheesta. Lakkasin sitten osallistumasta yhteiseen kahvituokioon, mikä ei tietenkään parantanut asemiani. Outo mikä outo. *leima*
Olen hyväksynyt tosiasiat eli useimmat ihmiset eivät halua keskustella merkityksellisistä ja tärkeistä asioista, eivät kahvipöydissä eivätkä oikeastaan koskaan muulloinkaan. Joko se on vierasta, tuntematonta maaperää tai heillä puolestaan ei ole punnittua sanottavaa.
Oma taipaleeni elämän läpi on ollut kivikkoinen. Ehkä siksi ne syvälliset ovat tulleet tutuiksi ja "pinnallisiksi" arkipäivän asioiksi. 🙂🌻