Olen jo vanhempi ihminen. Vuosia vain yhden kaverin varassa. Nyt häntäkään ei ole. Puhelimessani on vain viranomaisten numeroita.

Jostain syystä minusta ei pidetä, kun vain tietäisin miksi. Ehkä voisin muuttaa itseäni.

Vaan enää en jaksa.

Sinulle "Jaksaako?" Sinun kirjoitus jotenkin kosketti minua. Minä olen 35-vuotias, eikä minunkaan puhelimessani varsinaisten oikeiden ystävien numeroita ole, kuin yksi ainoa. Muut numerot ovat virallisia, sekä sellaisia omaisia, kuten äitini, joka tietty on tärkeä, mutta ei ystävä/kaveri.

Minulla on mielenterveys ja muiden ongelmien matkassa karissut parin vuoden aikana kaikki ystävät ja kaverit, tuttavatkin. Minulla on ollut niin, että olen itse lopettanut yhteydenpidon, koska en ole enää jaksanut sitä ja se on tuntunut turhauttavalle ja raskaalle (voi liittyä masennukseen). Ihmiset ovat koko ajan karsiutuneet pois. Olen poistanut puhelimestani varmaan 30 numeroa viimeisen kahden vuoden aikana.

Minulle tämä on oma valinta. Olen kaventanu elämäni. Minulla on puoliso, äiti ja yksi ystävätär. Olen toistaiseksi tyytyväinen siihen, vaikka joskus mietin onko se mitenkään normaalia.

Äitini puhelimessa ei ole muiden, kuin minun ja mieheni numerot. Ei kenenkään muun. Hänellä ei ole muita. Ei omaisia, eikä ystäviä. Myös omasta tahdostaan.

Sinulle "Jaksaako?" tahdon toivottaa voimia ja kaikkea hyvää. Halaus näin virtuaalisesti. Olet varmasti hyvä ja mukava ihminen. Näin jouluihmisenä tuli mieleeni, että kuinka sinun joulunaika menee? Kuinka sen vietät? Onko siitä mitään iloa sinun olemiseen? Anteeksi jos tuntuu kummalle, kun kyselen tällaisia.

Ihan kuin omasta elämästäni joka on vuosia luisunut alamäkeen ja karistanut ympäriltä tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Olen miettinyt asiaa paljon ja varmasti syytä on myös itsessäni kun ei kertakaikkiaan jaksa olla koko ajan "jauhamassa tyhjänpäiväisiä asioita" ja kiinnostunut muiden kuulumisista tarpeeksi. Olen toki yrittänyt olla liikaa omia murheitani tunkematta ts. en niistä nyt enää sitten kellekkään pukahda, paitsi hoitohenkilökunnalle. Ei ole enää voimia pyytää ketään kahville tms. ja tämän mielialan myötä tuntuu menettäneen täysin myös mielenkiintonsa, eihän mulle mitään edes tapahdu. Olen myös joutunut petetyksi erään ex-ystävän taholta mikä tekee minut hyvin varovaiseksi ja varmaan monen mielestä myös etäiseksi; en tutustu helpost kehenkään ja vaikka saatan puhuakin paljon, henk. Koht. asioita ei ihan heti tule paljasteltua. Onneksi nyt sentään vielä pari ystäväksi luokiteltavaa on jaksanut perässä raahautua ja yritänkin viimeisillä jaksamisilla pitää heistä kiinni. Aviomiehestä ei valitettavasti ole ymmärtäjäksi, mutta se onkin sitten toinen savotta edessä siinä asiassa.. Voimia🙂👍

Minullekkin tapahtuu jostain syystä niin että toiset menevät eteenpäin elämässä ja eivätkä he huomaa minua aluksi ollaan niin kiinnostuneita ei mene kauan taas he löytävät uuden opiskelun tai mitä lie ja heillä niin kiire ja kaikki ne sanat mitä alussa ystävyttyä onkin ihan ollut höpinää. Jos minä olen sanonut tästä ettei heistä kuulu he sanovat jotain anteeksi ja kyselevät mutta menee taas seuraavat kerrat minun pitäisi olla se joka kysyy miten heidän elämänsä menee kun eivät he itse voi kertoa automaattisesti mulle muuten kuuluu tällästä ja tällästä. En oikein usko enään ihmisiin meni vuosia kun jaksoin yrittää ja taas sama kohtalo mutta oikeastaan tajusin että ehkä me emme ymmärtäneet toisiamme ja en minä itse ole kiinnostunut olemaan semmoisten ihmisten kanssa jotka eivät kysele tai tekstaa kovinkaa usein.

Niin tuttua tekstiä ja tarinaa. Itse olen pian 45 v. Minun kaveripiirini koostuun parista hyvin läheisestä kaverista ja sitten on työkaverit. Yhtään ns. ystävää minulla ei ole. Sitten on tietysti perheeni aviomieheni ja kaksi poikaani.
Päivittäin kerron asiani aviomiehelleni. Hän kuuntelee vaihtelevasti. Ymmärrän häntä ettei hän aina jaksa kuunnella mitä minulla on sanottavani. Joskus tuntuu kuin puhuisin itsekseni tai seinille. Töissä juttelen työkavereiden kanssa, mutta en tietenkään voi yksityisasioitani heidän niskaan kaataa. Joskus tuntuu että kaipaisi sellaista ystävää jolle voisi kertoa kaikki salaisimmatkin asiat ja joka ymmärtäisi ja kuuntelisi. Mitään varsinaista apua tai tukea en odota keneltäkään, koska luottamus kaikkiin joilta olen apua pyytänyt on mennyt. Kaipaisin enemmän kuuntelijaa ja ymmärtäjää.
Aika pieneksi on ihmissuhteiden verkosto kaventunut, vaikka teen ihmisten parissa työtä. Autan päivittäin vanhuksia, mutta itse en saa apua. Sellaista se on elämä.

Aivan kuin lukisin itse kirjoittamaani tekstiä. Olen myös 45-vuotias. Ystävät, jos niitä koskaan on ollutkaan, ovat hävinneet elämästäni. Kukaan ei koskaan soita minulle ja kysy kuulumisia. Ei edes siskoni. Olen totaalisen yksin 😭
Onneksi minulla on rakkaat poikani, miestäväni ja ex-mieheni 😍 Ilman heitä en jaksaisi.
Kärsin toistuvista masennusjaksoista, en ole se iloinen ja sosiaalinen ihminen. Oma melankolinen ja ujo itseni vain.
Miten tätäkautta voisi saada ystävän, ystävän joka ymmärtää ja arvostaisi minua sellaisena kuin olen?

Kuulostaa paljolti samanlaiselta kuin minulla. Ikää 45, puoliso ja kaksi upeaa poikaa. Ns. parasta kaveria ei ole ollut koskaan, lapsuuden ja nuoruuden kaverit "hukkuneet" matkan varrella eri syistä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja nekin sellaisia jotka paasaavat vain omista jutuistaan ja siksi en heidän seuraansa oikeastaan enää niin kovin kaipaakaan. Työkaverit ovat mukavia, mutta ehkä ikäeroistakin ja myös luottamuksen puutteesta johtuen ei kuitenkaan sellaisia joille voisi avautua sisimmistä ajatuksista ja tunteista. Monen elämässä koetun pettymyksen jälkeen luottamus ihmisiin on pääsääntöisesti kadonnut. Tuntuu äärimmäisen surulliselta ajatus, että lähiomaisia lukuunottamatta ketään ei oikeasti kiinnosta mitä minulle kuuluu ja miten voin.

Kärsin toisinaan erilaisista pelkoista ja ahdistuneisuudesta. Puolisolle en juurikaan enää näistä kerro, koska hän ei niitä ymmärrä eikä siksi halua edes kuulla. Olen siis ajatusteni kanssa aivan yksin. Olen useastikin ajatellut ajatusten ja tunteiden purkamista kirjoittamalla päiväkirjaa tms., mutta aina se on siihen ajatukseen jäänyt koska kirjoittaminen ei jotenkin tunnu kovin luontevalta. Lisäksi mietityttää miten saisi takuuvarmasti piilotettua kirjoitukset lapsilta, heidän kun ei kuulu eikä tarvitse äidin peloista yms. tietää mitään.

Riitta68:n viesti on kuin suoraan omasta elämästäni. Lisäksi olen niin väsynyt, että en jaksa olla kovin aktiivinen töiden jälkeen. Masennus ja ns. estynyt persoonallisuus aiheuttavat sen, että vetäydyn helposti kuoreeni, jos epäilen, että minusta ei pidetä.

Olen saanut jonkin verran apua Anna Kåverin ja Åsa Nilsonnen kirjasta Toimiva yhteys sekä Traumaterapiakeskuksen kirjasta Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Olen edelleenkin arka ja yksinäinen, mutta en enää ajattele, että toiset automaattisesti inhoavat minua.

Hei!

Tietysti siitä masentuu, jos ei ole esim. lenkkiseuraa ainakin joskus tai jotain ihmistä keskustelemassa riittävän usein keskustelemassa kanssasi vaikka tämän päivän lehden ajankohtaisimmmista uutisista. Ehkäpä epänormaalimpaa olisi jos olisi tyytyväinen liian kauan siihen, että ei ole seuraa. Esim. kun muutat elämääsi siihen suuntaan, että et enää edes havittele 8 tunnin työpäivää, vaan ainakin 2 tuntia enemmän yöunia kuin yhteiskunta sallisi niin jo Suomessa katsotaan todella pitkään!

Selattuani pari tuntia nettiä hakusanoilla ulkopuolisuuden tunne ja miksi en saa ystäviä, löysinkin ketjun, jossa on jopa muita keski-ikäisiä naisia, joilla näyttää olevan samoja tuntoja! Olen 46-vuotias, työssäkäyvä kahden pojan äiti. Olen aina ollut ujo, varautunut ja ulkopuolinen. Lapsena olin lihava, mikä osaltaan aiheutti koulukiusaamista. Minulla on aina ollut vain joku harva ystävä, ja nyt yhteydenpito heidänkin kanssaan on jäänyt vähäiseksi. Aikuisiällä en enää ole uusia ystäviä saanut, vaikka esim. lasten ollessa pieniä kävin heidän kanssaan aktiivisesti erilaissa äiti-lapsi -jutuissa. Viime vuosina voimiani ovat vieneet mieheni alkoholiongelma ja omat työpaineet enkä ole jaksanut pitää huolta edes vähistä ja arvokkaista ystävyyssuhteistani. Eivätkä hekään ole kokeneet seuraani kovin tavoiteltavaksi...

Olen nainen, jonka ympäriltä tuolit viedään, juuri muistelin tällaisia kokemuksia... Siksi yhden kirjoittajan teksti tässä ketjussa kolahti kovaa. Olen tylsä, en yksinkertaisesti osaa pitää hauskaa. Löydän vain mustaa huumoria itsestäni. Yhä uudestaan törmään siihen, että muut ihmiset ikäänkuin haistavat tai vaistoavat minussa jotakin outoa/kartettavaa/tarttuvaa, ja kuin hyppäävät ylitseni tai jättävät huomiotta. Muuttaisin toki itseäni jos osaisin, jos edes tietäisin, mitä muuttaa. Olen kiinnostunut muiden asioista, kuuntelen mielelläni ja arvostan uskallusta olla erilainen. Mutta ehkä oma elämäni ja kokemukseni ovat liian erilaiset ja tehneet minusta hylkiön verrattuna suurimpaan osaan ihmisiä. Ei minulla yleensä ole kerrottavaa sisustus- tai vaatehankinnoista, enkä myöskään jaksa juoruta muiden asioista, saatika päivitellä erilaisia kauheuksia. En elä facebook-elämää.

Kun täällä nyt samaan aikaan samoissa tunnelmissa ollaan, niin pidetäänkö yksinäisten kokoontumisajot? Täällä virtuaalisesti, ehkä joskus jopa oikeasti? Ehkä emme toistemme mielestä olisikaan outoja ja tylsiä?

Hei.Minua kiusattiin koulussa 1-3luokkaan asti ja sit,kun vaihdoin koulua niin kiusaaminen loppu.Olin hiljainen ja ujo,mutta en yksin.Oli minulla muutama kaveri😉.En lintsaillut,enkä ollut pois koulusta kiusaamisen takia.Nyt aikuisena olenkin miettinyt,että miten jaksoin sitä kiusaamista.Alkoholi on kyllä sellainen joka syö ihmistä.Olen joutunut katsomaan sitä juomista koko ikäni.jotkut ihmiset kaikkoavat ympäriltä,jos on masentunut tai puhuu vaikeuksista koko ajan.Vaikeuksista ja kriiseistä huolimatta ,minun ystäväni ovat pysyneet vierelläni😉🌻🙂🌻.Ysävät ovat kallisarvoisia ja niitä osaa arvostaa vasta sitten,kun niitä ei ole.Ryyppäämistäkään minun ei ole tarvinnut enään katsella,kun muutin elämäni suuntaa.
kenenkään ei tarvitse olla yksin ellei halua.Mutta,jos on masentunut niin silloin ei jaksa hakea seuraa.Nämä olivat minun ajatuksia.Mukavaa iltaa🙂

Ystävien puute kuullostaa niin tutulta. Jokunen ystävä elämässäni on, mutta asuvat niin kaukana, että harvoin näemme. Uusia ystäviä olen elämän ja muuttojen varrella yrittänyt saada, mutta missä lie vika, että yrityksistä huolimatta ne uudet tuttavuudet ovat vuosien varrella hävinneet kuka minnekin. Joskus olen luottanut liikaa joihinkin uusiin tuttavuuksiin ja sitten pettynyt, kun asioitani on "juoruiltu". Eli huonot kokemukset ovat tehneet minustakin varovaisen viime vuosina.

Itse olen iloinen olen käynyt harrastuksessa jossa minulla hauskaa ja siellä kivoja ihmisiä kaikki ovat siellä aivan erilaisia kun suurin osa ihmisistä on vähän saman tyyppisen olosia he ovat aina kohteliaita ottavat toisetkin huomioon sitä en saanut koskaan lapsena osakseni enkä aikuisena se varmaan tehnyt itselle sen olon olen outo, vaikka jokaisessa on jotain outoa ja minusta olisi todella tylsää olla normaali tyypillinen ihminen. Noh itse en halua edes olla koskaan töissä 8h päivässä en jaksaisi ja tuntuisi vapaus katoaisi täysin olen mietiskelijä filosofisti joka tykkää luovista asioista siihen ei pakkorutiinit oikein sovi ahdistun heti ja tuntuu voimat menee. Olen onnellinen minulla on sentäs muutama ystävä ja läheisin on kumppani.

Maruzella kirjoitti 14.11.2013 21:22

Aivan kuin lukisin itse kirjoittamaani tekstiä. Olen myös 45-vuotias. Ystävät, jos niitä koskaan on ollutkaan, ovat hävinneet elämästäni. Kukaan ei koskaan soita minulle ja kysy kuulumisia. Ei edes siskoni. Olen totaalisen yksin 😭
Onneksi minulla on rakkaat poikani, miestäväni ja ex-mieheni 😍 Ilman heitä en jaksaisi.
Kärsin toistuvista masennusjaksoista, en ole se iloinen ja sosiaalinen ihminen. Oma melankolinen ja ujo itseni vain.
Miten tätäkautta voisi saada ystävän, ystävän joka ymmärtää ja arvostaisi minua sellaisena kuin olen?

"Kärsin toistuvista masennusjaksoista, en ole se iloinen ja sosiaalinen ihminen. Oma melankolinen ja ujo itseni vain."

Tuo lause erityisesti sopii minuunkin. Jos valitan, vaikka aikoja sitten käymässäni terapiassa, tai jollekin puolitutulle, miten kukaan ei tunnu haluavan pitää yhteyttä, saan neuvoksi, että "jospa vaikka soiittaistit sille ja sille ihmiselle", (ikään kuin en itse ymmärtäisi tuon mahdollisuuden olemassaoloa!). Neuvo kuulostaa todella idioottimaiselta tlanteessa, jossa juuri olen kertonut, että minuun ei haluta pitää yhteyttä.
Esim. puheluihini ei yksinkertaisesti vain vastata, tai jos saa joku käy tai on vaikka lenkkiseurana, tuntuu, että se on heille vain "pakkopullaa" - on muka niin kiire jonnekin. Kun puhelu loppuu, tai oikean elämän tilanteissa lähdemme koteihimme, yritän näyttää reippaalta ja iloiselta, mutta yksin jäätyäni kyyneleet nousevat silmiini ja yritän saada itselleni neutraalin tai kiireisen ilmeen, ettei kukaan vastaantulija tai sitten tämä kiireinen kaverini huomaisi mitään.

Tiedän, että enimmäkseen tuo kokemani välttely varmaan johtuu juuri siitä, että perusluonteeni on melankolinen ja ujo, joten joku "vahvemmalla moottorilla" toimiva ihminen ei voi sitä ymmärtää tai sietää - pitää laiskuutena tai tyhmyytenä tms., eikä kestä seuraani.

Mutta kun olen siinä mielssä normaali ihminen, että tarvitsisin toisten ihmisten seuraa yhtä paljon kuin kuka tahansa, ja kun joudun silti olemaan yksin, syntyy tavallaan noidankehä: ihmiset karttelevat, kun en jaka olla iloinen höpöttäjä, ja kun sitten sen takia jää yksin, oloni on kymmenen kertaa pahempi.

En itse asiassa pidä itseäni ujona edes, tavallaan, vaan temperamenttini vain on "vääränlainen" - en kerta kaikkiaan esim. jaksa juoruta toisista ihmisistä, kuten esim. työpaikoilla on tapana.
Ennen pidin tätä vain ujoutena, mutta olen jotenkin huomannut, että en jaksa edes niiden energisten tuttujen, jotka tunnen hyvin, enkä ujostele heitä, kanssa käymään esim. keskusteluja samalla vaihteella. Joskus sitten, kun yritän sanoa väliin jotain toisen luennoimiseen, ihmiset ärsyyntyvät, että "keskeytän " - ihan kuin oltaisiin jossain virallisessa kokouksessa, jossa kaikilla on vain rajatutut puheenvuorot, mutta minusta tuntuu, ettei minulle kuulu puheenvuoroa LAINKAAN - kaipa ihmiset ovat tottuneet hiljaisuuteeni niin, että eivät edes huomaa, miten tulevat minua kohdelleeksi.

Tällä hetkellä olen työpaikassa, jossa ei ole kovin koulutettuja ihmisiä - joo, aina sanotaan, ettei koulutus tee ihmisestä fiksua, itsekin olen ajatellut ja haluaisin ajatella samoin edelleenkin, mutta kyllä huomaa, miten vaikeaa on vain keksiä jotain täysin turhanpäiväistä, esim. asiakkaiden perheiden arvostelua, tai harmittomampaakin "akkojen höpötystä, vaikka itsekin olen nainen.

Minulla on jotenkin vaikutelma, että miehet kohtelevat toisiaan ja yleensä ihmisiä reilummin, heidän kanssaan tulisi jotenkin paremmin toimeen, mutta kun tarkoitan nyt vain kaverina - jos naisena haluaisinkin tutustua johonkin mieheen, heti oletetaan minun hakevan seurustelukumppania tai muuten vain miestä elämääni, näin siis tuntuvat kokevan miehet itsekin. No se kai on ymmärrettävää, niinhän useimmat naiset tekevätkin.

Tavallaan ihmettelen, kun täällä jotkut valittavat pohjatonta yksinäisyyttä, mutta samaan hengenvetoon toteavat, että onneksi on kiva mies ja lapset - minulla kun ei ole kumpaakaan.

Olen tavallaan tullut johtopäätökseen, että tämä on eräänlaista "luonnnerasisimia" - eihän lyhyitäkään arvostella pituuden vuoksi tai vastaavasti pitkiä, tai vaikkapa ihmistä, jolla on jokin muu fyysinen ominaisuus, joka poikkeaa keskivarvosta. Mutta jos ei ole pinnallisesti sosiaalinen ja puhu paljon ja kovaan ääneen, johtaa se usein tilanteisiin, jossa joutuu eristettyyn asemaan, ja sitten ratkaisuksi - parhaassa tapuksessa - ehdotetaan vaikka terapiaa, että muuttuisin. Miksi ihmiset eivät vain voi hyväksyä erilaisia ihmisiä sellaisina kuin miksi he ovat syntyneet? Tuollainen kohtelu on minut ainakin saanut miettimään, kannattaako tätä koko elämää edes jatkaa, kun on kuitenkin ylimääräinen aina...😞😑❓

Hei taas!
On eräs asia, joka juuri nyt on akuutti.
Olen pätkätyössä paikassa, jossa käy paljon minut tunnistavia asiakkaita.
Ongelmani on, kun joudun häpeämään "työkavereideni" käytöstä. He ovat niin avoimen vihamielisiä minua kohtaan, että asiakkaamme näkevät sen, ja se on noloa. Siinä tilanteessa en kehtaa sanoa heille suoria sanoja, kun asiakkaat pääsisivät todistamaan sitä.
Minulle mm.huudetan ja tiuskitaan ja käytetään jopa lievää fyysistä väkivaltaa.
Häpeän noita noita-akkoja ja sitä, että noissa tilanteissa en pysty puolustamaan itseäni.
Näin ollen en juuri jaksa enkä kehtaa puhua työstäni, en edes kaunisteltuna ulkopuolisille. Luotan, että asiakkaat kuitenkin tajuavat tilanteeni epäreiluuden, ja että noilla ih isillä on vakava asennevamma, siihen ainakin haluan
uskoa, siis että heidän oma käytöksensä on idioottimaista, ja nolaavat enemmänkin itsensä kuin minut.

M