Pakkoajatukset ja niiden tuoma epäpyhä kolminaisuus – syyllisyys, häpeä ja itseinho. Kohtalotovereita? Oletko löytänyt ainoan rauhallisen hetken nousuhumalan tuomasta euforiasta? Onko viina sinulle vapautus siitä mikä vainoaa sinua päivin ja öin?
Tiedän että alkoholi pahentaa masennusta ja ahdistusta. Silti se on ainoa ulospääsy ajatusten kidutuksesta. En juo humalahakuisesti, itse asiassa yritän parhaani olla tulematta kuin kevyeen humalaan. Tarpeeksi pehmeään, jotta se pyöristää pakkoajatusten terävät riipivät kulmat.
Entä jos ilman alkoholia elämästä katoaa kaikki mielekkyys, kyky tuntea iloa? Entä jos alkoholittomuus on yhtä kuin toimintakyvyttömyys? Mitä tehdään kun mikään määrä ahdistuslääkkeitä ei riitä, ja helpotus on niin lähellä?
Tartutaan siihen.
En ole kirjoittamassa ylistyslaulua alkoholille. Kerron vain ainoasta rauhasta jonka minä olen koskaan löytänyt. Tiedän että sen kääntöpuolella on kirous – mutta eikö olekin ennemmin sen arvoista kestää se kuin elää taukoamatonta helvettiä? Ylös-alas on siedettävää, tasainen ankeus tuskaista. Tämä on sentään jonkin luokan ratkaisu, kun mitään muuta ratkaisua ei ole tarjolla. Ihmisluonto tarrautuu mihin tahansa helpottavaan, kun kaikki muu on helvettiä.
Ja vuosikausien jälkeen on niin lohdullista palata siihen ainoaan joka on koskaan auttanut.
Alkoholi tuhoaa elimistöä, mutta minä en pelkää sitä. Olen jo joka tapauksessa päättänyt kuolla, ja kun rohkeus pettää niin aina on edessä hidas kuolema tähän myrkkyyn. Tieto siitä, etten elä vanhaksi, on suloinen ja hellivä. On ulospääsytie, jopa minunlaisellani pelkurilla.
Vasta kun on menettänyt kaiken, on vapaa tekemään mitä tahansa. Minä en ole vielä siinä pisteessä. Ja siksi, siksi minä kirjoitan tätä, siinä toivossa että joku osoittaisi minulle toisen suunnan, toisen pelastuksen, jottei minun tarvitsisi menettää sitä mitä eniten rakastan.
Kaikenlaisia kommentteja otetaan vastaan, laidasta laitaan. Kiitos.
Niinpä se on ollut minullakin raittiuden alussa (miksiköhän sanon että raittiuden alussa, miksen kirjoita että kun lopetin juomisen) että olin tosi rauhaton. Kuin hyrrä. En pysynyt paikoillaan, vaan kokoajan piti olla jonnekin menossa. Urheilla tai tanssia tai olla vain jossain missä sai muuta ajateltavaa. Ja sitten onneksi oli joka ilta paikka mihin mennä, että sai jutella muiden, jotka olivat lopettaneet juomisen, kanssa. Uneton, neuvoton, holtiton, vihainen, onnellinen, ahdistunut, energinen, masentunut jne kaikkea tuota sekaisin. Mutta kun tiesi että se paha olo loppuu muutaman kuukauden kuluttua niin yritin kestää, muiden tuella kylläkin.
Joskus kun masennus ja ahdistus oli pahimmillaan niin olin varma etten ole alkoholisti vaan mielisairas, mutta niin se sitten loppui, sekin puristus ja sen jälkeen on ollut helpompaa.
Saikku loppuu muutaman viikon päästä. Melkein puoli vuotta mennyt, mutta se tuntuu yhdeltä päivältä. Muistan viimeisen työpäivän yhä kuin eilisen....
Ajattelin pyytää lääkäriltä antabus-reseptin, koska juomiseni johtuu täysin töistä, työpaikasta ja niistä ihmisistä. Että en palattuani töihin heti alkaisi taas juoda päivittäin.
Tosin pelkään, että sitten taas hajoan pieniksi palasiksi, joista ei ihmistä enää koota...
(Etsin uutta työtä koko ajan, mutta olen sen verran iäkäs, että tuskin onnistuu. Ja masennus+ahdistus tekevät sen, etten usko kelpaavani yhdellekään työnantajalle.)