Otan kantaa tähän kirjoitukseen alkoholistin tyttärenä, joka menetti isänsä alkoholin vuoksi alle kuukausi sitten. Kommenttini voi kuulostaa syyttävältä ja osittain sitä ovatkin, koska haavat ovat tuoreet. Toivoisin joskus tapaavani entisen alkoholistin, joka voisi minulle kertoa miksi alkoholisti pistää juomisen kaiken muun edelle - perheen ja muiden rakkaiden. Miksi alkoholisti juo vaikka tietää kuolevansa ja aiheuttavansa järjetöntä tuskaa muille läheisilleen? Niinkuin minulle nyt. En koskaan saa vastauksia kysymyksiini, koska isäni ei voi niihin enää vastata, mutta joku muu voisi. En voi sanoin kuvailla millainen tuska minulle jäi isäni kuolemasta, välillä niin paha olla etten pysty mitenkään päin olemaan, en istumaan, en seisomaan enkä makaamaan. Miksi kukaan haluaisi aiheuttaa tälläisen tuskain vain alkoholin takia? En ymmärrä, koska minulla ei ole riippuvuutta. Alkoholisteille sanoisin, että jos ei itsensä takia ole halua lopettaa - mieti toisia, muita läheisiä ihmisiä. Tuskin kukaan haluaa aiheuttaa toiselle näin pahaa oloa.

Toisaalta on mielenkiintoista lukea, entisenä juovana ihmisenä, näitä kirjoituksia. Miten te pystytte analysoimaan juontianne noin tarkkaan? Ja kirjoittaa jos olette humalassa, tai "ottaneena". Minulta se ei olis onnistunut. Ja olis menny järki ja mieli seonnut lopullisesti jos olisin uskaltanut katsoa itseäni rehellisesti peilistä silloin kun join.
Koin juomisen niin häpeällisenä asiana että yritin kaikin keinoin sen peittää, valehtelin tosi paljon silloin. Ja se oli ensin lääke, nuorempana, mutta sitten se ei enää antanutkaan mitään vaan enemmänkin haittasi kaikkea, varsinkin kun en pystynyt olemaan "ottamatta". Ja se esti minua elämästä, kun masennus paheni, paniikki-oireet tuli, vapinat ja kaikenlaiset harhat ja pelot. En uskaltanut mennä kauppaan enkä mihinkään juhliin tai "ihmisten ilmoille" kun häpesin itseäni. Toki häpesin sen jälkeenkin kun raitistuin, mutta terapian avulla ja raittiina olemalla olen päässyt kohtalaiseen kuntoon eikä tarvi sulkeutua neljän seinän sisälle sen takia etten uskalla ulos mennä kuin pimeällä.
Niin ja yritin päästä siitä juomisesta eroon kun sekoilin niin paljon, ja tajusin ettei näin voi elää. Ex-mieheni juo edelleen ja vaikka on monta kertaa ollut teho-osastolla ei suostu myöntämään että on alkoholisti. "voihan sitä ottaa vähän"- hän sanoo, kunnes hänet taas kiikutetaan sairaalaan tajuttomana tai viinan halvaannuttamana. Meille ero tuli ihan sen takia kun joimme liikaa ja perhe kärsi. Olisin toivonut että mieheni olis myös raitistunut, rukoilin ja toivoin, muttei hän sitten halunnutkaan.

Minusta tässä keskustelussa on kysymys alkoholia enemmän ahdistuksesta, jota yritetään lievittää. Ja tähän on turha kommentoida että alkoholi aiheuttaa lisäahdistusta, sillä kuten mainitsin, minua oli ahdistanut koko ikäni ennen kuin edes maistoin alkoholia. Ja minua ahdisti niin paljon etten sinun sanojasi lainaten "pystynyt mitenkään päin olemaan, en istumaan, en seisomaan enkä makaamaan". Ei ole kyse vain alkoholista, on kyse sellaisesta helvetistä, johon ei ole muuta lievityskeinoa löytynyt. Minulla mm. on äärimmäisen vaikea yleinen ahdistuneisuushäiriö ja paljon muuta psyykkistä problematiikkaa, 10 vuoden koulukiusaamistausta eikä mitään syytä elää, sen on sairaus minulta vienyt. Kommentoinkin alussa, että haluan nimenomaan kuolla. Mitä eroa on sillä, kuoleeko suoraan oman käden kautta vaiko alkoholiin? Yhtälaista tuskaa se aiheuttaa läheisille. Mutta puolustaako kukaan sellaista, joka juo kestämättömän ahdistuksensa kanssa elääkseen? Siinä saa kuulla vain ja ainoastaan syyllistämistä siitä mitä tekee toisille - eikä kukaan mieti sitä, miltä se tuntuu alkoholistista, joka juo vain koska jotenkin on pakko selvitä. Kuvitteletko etten lopettaisi heti, jos joku keksisi maagisen ahdistuksenpoistajapillerin? Sen verran monta kertaa on tullut itse itkettyä tätä helvetillistä pakkoa juoda, että vaihtaisin sen epäröimättä pois.

40v juoneena voisin vastata tuohon,mutta mielestäni on parempi se sinun itse etsiä.

-Aloita menemällä netissä AA:n sivuille.Etsi sieltä sinulle sopiva ryhmä ja mene ryhmään päivänä,jossa lukee avoin ryhmä.Avoimeen ryhmään voi mennä vaikka ei olisikaan alkoholisti.Siellä tapaat "raitistuneita"alkoholisteja.
-On olemassa myös omais ryhmiä mihin pääsee vain alkoholistien omaiset.
-Voit myös soittaa AA:han ja kysyä neuvoa miten kannattaa toimia.
-Voit samoilta sivuilta myös kuunnella alkoholistien ensimmäisen askeleen,jos haluat.

-Voimia sinulle ja toivottavasti löydät vastauksen.Täältä sitä tuskin löytyy.

NEMK,

Minäkin olen alkoholistin tytär, mutta kantani on täysin toinen kuin sinun. Sinulle toivotan kuitenkin voimia! Isäsi ei varmaan valinnut alkoholia, vaan alkoholi valitsi hänet. Alkoholismihan on sairaus siinä missä masennuskin. Tosin näitä yhä vähätellään ja laitetan heikon ihmisen omaksi syyksi, mikä ei oloa helpota.

Mutta oma tarinani: väkivaltainen, ex-alkoholisti-isä on yhä elossa, ikävä kyllä. En ole ollut yhteyksissä ikuisuuksiin enkä haluakaan. Hän lytisti minut henkisesti niin maahan, etten ole vieläkään (kohta 50 v.) päässyt ylös. Alkoholi uhkasi minuakin, mutta onneksi käännyin ajoissa lääkäreiden puoleen ja saan nyt oikeaa hoitoa oikeaan sairauteen (=vakava masennus).

Lapsesta asti en ole luottanut ihmisiin, varsinkaan miehiin. Olen ruma ja tyhmä, näin hän minulle opetti. Olen laiska ja saamaton, näin hänen oppinsa upposivat pienen lapsen mieleen.

Rakkautta en saanut, vain ylenkatsetta. Hellyys on uhka, koska sen saamisen hinta on korkea.

Olen katkeroitunut enkä osaa itse tästä pois. Vihasta olen ilmeisesti päässyt, voimat eivät riittäneet niin vahvaan tunteeseen.

Asioilla on aina kaksi puolta. Ei saisi syytellä toisia, mutta ....

HEI Oryx!

-Ensinnäkin älä suotta pahoittele mitään ethän sinä voi tietää minusta kaikkea.
-Mulla oli aika vaikea aamu.Oli niin paljon tekemistä edessä,että masensi ja ulkona tasan 30 astetta pakkasta sisällä keittiössä 18 lämmintä eli hellaa piti vähän lämmittää.Auto sentään lähti hyvin käyntiin onneksi olin laittanut sen edellis päivänä jo kuudelta lämpiämään,mutta nyt on kaikki hommat hoidettu ja illathan on mulle aina helpompia.

-Mä kirjoittaisin tänään sinulle koirista.Olet murheissasi,kun ette saa sitä koiraa.Tuli mieleeni,jos todella haluat koiran saahan niitä ilmaiseksikin.Voit esim. ottaa yhteyttä lähimpään Suomen kenneliin ja tiedustella sieltä.Ihmiset luopuvat lemmikeistään erilaisista syistä.Selasin nettiä meneppä sivuille http://WWW.lemmikkipalstat.net/apula ja valitse sieltä osasto koirat.Siellä ihmiset antavat lemmikeitään ilmaiseksi.

-Mä sain ensimmäisen koirani 10 vuotiaana ja siitä lähtien mulla on ollut aina koira.Kerran jouduin tilanteeseen missä joiduin viemään 5 vuotiaan koirani lopetettavaksi sen sairauden takia.Menin pian valkkaamaan uuden koiran tutusta kennelistä,mutta siellä ei ollut vapaana,kun vasta syntyneitä joten jouduin odottamaan sen kasvua luovutus ikään.Se odotus oli tyhjää ja orpoa ja ystävän menettäminen on mulle kauhea paikka.

-Se koira,jota jouduin odottamaan on nyt 13v.Viime kesänä otin uuden pennun,etten joudu samaan tilanteeseen.Nyt mulla on ensimmäistä kertaa kaksi koiraa ja hyvin on mennyt.Nyt mä tunnen,että on olemassa kaksi elävää olentoa,jotka välittää minusta.Nytkin ne on olleet koko ajan mun "kimpussa".

-Mutta vaikka koirat on joka aamu mielissään,kun herään ei ne voi koskaan ihmistä korvata! Masennus ja yksinäisyyden tunne valtaa mielen.

-Tämmöistä mielessä tällä kertaa.Pärjäillään.

Salainen 55.Sä saat ihmetellä,mutta mä luen sun rivien välistä paljon mitä et kirjoittanut.
-Olet varmaan käynyt tosi syvällä.Se siitä.
-Kalliolassa ne myös ihmetteli miten mä pystyn juomaan näin.Esim. nyt mulla ei ole,kun 5 keskaria ja kolmas menossa,mutta sain koneet käyntiin.Lisää mä en hae,koska täytys täältä korvesta lähtee autolla ja juoneena mä en autoon koske.
-Mä saan alkoholia koneeseen sen verran,että nyt on pian tehtävä päivän pakolliset askareet.Loput kaljat mä otan hissukseen ja sitten alan juomaan pannukaupalla kahvia eli saan siitä varmaan kofeiinia,joka auttaa vierotukseen.

-Kun raitistuin sä kirjoitit.Se on hieno asia mä nostan sinulle hattua ja kumarran nöyränä syvään.Toivon todella sinulle parempaa elämää mitä se on ollut.Olen myös juonut ilman mitään "kontrollia".Nyt on mennyt näin monta vuotta.Silti,joskus sorrun tolkuttomaan juomiseen.

-Hyvää jatkoa sinulle,mutta muista alkoholismi on sairaus mistä ei voi parantua.

Nostan hattua teille ketjun aloittajat, jotka uskallatte kirjoittaa oikeasti siitä miten koette ja tunnette kun "joudutte" juomaan että selviätte päivistänne. Ja tuo kuinka tarkkaan osaatte sen kertoa.
Uskon että meitä on paljon, paljon ihmisiä jotka samaistumme, joko muistojen takia tai juuri nyt eläen.
Yksinäisyys oli pahimpia koetinkiviä elämässäni kun raitistuin. Ja olin yksinäinen myös nuorena ja se ahdisti. Ja yksinäinen olin ennen raitistumista.
Mutta syitähän löytyy vaikka kuinka paljon, aina niitä löytyy joka asiaan.
Muistan itsekin sen kuinka tajusin olevani juoppo, yritin vain kovasti sitä että järkeilisin milloin otan milloin en. En halunnut oikeasti kuolla, muutoin kuin sen takia kun olin niin huono ja paha ihminen, häpeän ja syyllisyyden takia, mutta muutoin pelkäsin kuolevani, koska oireet olivat jo sellaisia.
Oli tajuttoman ihanaa kun ei sitten enää tarvinut miettiä milloin voin ottaa ja mitä otan tms. Vapaus oli aivan ihanaa ja on toki tänäänkin.

NEMK:lle ja muillekin alkoholistien läheisille.
Ex-mieheni on alkoholisti ja moni muu läheinen menneisyydessä. Ennen vihasin heitä, kun he kurjistivat elämäni, tuhosivat toiveeni ja unelmani. Olin kait läheisriippuvainen. Erosin ja raitistuin itse. Ja menin AA-ryhmään.
Kuljin monta vuotta Al-anon ryhmässä, ja hengellisissä ryhmissä. Rukoilin ja toivoin, olin vihainen ja taas yritin kiltteydellä voittaa, kesti hirveän kauan ennenkuin tajusin ettei mieheni raitistu, minun rakkaus ei häntä voi auttaa. Edelleen minuun koskee kun ajattelen häntä, rakkaus sitä ihmistä kohtaan jonka kans menin naimisiin ei häviä, mutta hän ei ole enää sama ihminen, ehkä siellä sisällä jossain on hän, mutta alkoholi on tuhonnut lopullisesti hänet.
Kun luen lähimmäisten surua muissa sairauksissa, joissa ihminen muuttuu toiseksi, samaistun ja ymmärrän sen tuskan kun ei voi auttaa toista enää, eikä toinen ihminen edes tunne eikä näytä edes välittävän enää kenestäkään muista kuin itsestään ja omista "harhoista" ym. Sairaus sen tekee. Alkoholismi on sairaus, vakava sellainen, vaikka se näyttää siltä kuin ihminen itse vain itsekkyyttään tekis siten niin voin vakuuttaa ettei se niin ole, kuitenkaan. Sillä kuka täysjärkinen haluaa elää alkoholistina? Aivoissa, mielessä, tunne-elämässä on jokin vinossa. Mistäkö sen tiedän, joinhan minä itsekin, ja kun tajusin että en pahuuttani ole sellainen vaan olen mieleltäni ja tunne-elämältä sairas ja tarvitsen apua, paranin. Mutta se oivallus tuli vasta sitten kun olin raittiina, juovana ihmisenä en kyennyt näkemään asiaa sillä tavalla.

Salainen 55 ihmetteli miten uskallamme kirjoittaa avoimesti ongelmistamme.
-Eikö nää sivut ole juuri sen takia olemassa?Minua ainakin helpottaa kirjoittaa tänne ja jos joku lukee ja vastaa se helpottaa paineita ja masennusta.

-Jos ihmetellään miksi kirjoitan olevani yksinäinen.Se vasta koville ottaakin,kun elää vaimon kanssa saman katon alla eikä ole enään mitään yhteistä 35 vuoden jälkeen.Onneksi on noi koirat mä tunnen niiden rakkauden minua kohtaan joka päivä,mutta eihän ne ihmistä korvaa.

-Kännissä kirjoittamisesta:Aamulla mä olin aivan selvä,mutta tietysti kaljan vieroitus oireita päällää piti kirjoittaa tänne,mutta eihän siitä mitään tullut masennus, yksinäisyyden tunne ja ahdistus oli niin valtava.Käytyäni kaupoissa ja kotiin päästyäni tehtyäni päivän askareet kaljan voimalla pystyn kirjoittamaan.Nyt mä syön ja sen jälkeen mulle ei enään kalja maistu.Onneksi kaljaa jäi huomiseksi saa heti aamulla masennuksen pois päältä ja sitten juoda rauhassa aamukahvit.
-Että tämmöstä.

Hei kaikille,

Hienoa että tähän ketjuun on tullut näin paljon kommentteja! Oma viestini tuli vähän hassuun kohtaan kun nämä päivittyvät milloin mitenkin, mutta haluaisin sanoa että mielestäni kaikilla kirjoittajilla on täytynyt olla omanlaistaan rohkeutta puhuakseen näinkin arasta asiasta. Kiitos siis jälleen kaikille, yritän tässä jäsennellä ajatuksiani jotta saisin kommentoitua jotain viesteihinne. Minusta tämä on ollut todella hieno ketju, koska esille on tullut niin monenlaisia näkökulmia.

Kunnioitan kovasti niitä, jotka ovat raitistuneet - en usko että milloinkaan pystyn siihen itse, se vaatii niin valtavasti tahdonvoimaa, ja minä olen jo yrittänyt monesti. Kuitenkin käsittääkseni tässä se mistä minä ja tyvi (suurkiitos sinulle!) olemme keskustelleet, on eräänlaista "kontrolloitua alkoholismia", sillä kumpikaan meistä ei juo humalahakuisesti, ja vaikka alkoholia kuluukin runsaasti, sitä kuluu nimenomaan hitaassa tahdissa. Ehkä siitäkin syystä tilanteen analysointi on helpompaa kuin jos vetäisi hirveät kännit joka ilta. Minullakin tuo juominen painottuu aamuun ja hiipuu iltaa kohden.

Minä olen siitä outo tapaus, etten ole koskaan hävennyt alkoholismiani, vaan kantanut sitä kuin statussymbolia. Minulle se on se tärkeä railo, joka pysyy minun ja yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden välillä. En halua kuulua joukkoon, vaan taistella itseni eroon siitä. Tämä yhteiskunta on satuttanut minua niin pahasti, että päätin jo 16-vuotiaana etten halua olla sen jäsen. Jos minulla ei ole alkoholismiani, minulla ei ole myöskään identiteettiä, mikä on pääsyy siihen etten halua "parantua". Koko aikuisiän persoonallisuuteni on kehittynyt alkoholismin varaan, ja pelkään repiä itseäni irti siitä. En nimittäin tiedä, jäisikö silloin jäljelle mitään.

Tyvi, minullakin on ollut aina koira siitä asti kun olin 8. Kiitos neuvoistasi, alankin seurata noita luovutettavia koiria, yhdessä vaiheessa meidän piti jo ottaa KSEY:n kautta uusi samanrotuinen koira, mutta se meni toisille. Ongelmakohtia ovat ne, että koiran pitäisi olla pieni, vähän haukkuva ja sopia kerrostaloon. Lisäksi se pitäisi saada pentuna. Mutta ehkä tuollainen koira vielä löytyykin, sinänsä en katso rotua, mutta turkkikoiraa en jaksa hoitaa sellaisenkin ennen omistaneena.

Vielä tuosta aamujuomisesta; itse en kärsi varsinaisista krapuloista, mutta nukuttuani muutamia tunteja (olen tosi huonouninen) en kyllä selviä aamuyön ahdistuksesta ilman alkoholia. Siksi pidänkin tarkasti huolta, että klo 21-09 on juotavaa kaapissa. Mikään määrä rauhoittavia ei nimittäin auta olooni silloin. Olen nyt juuri tästä lähdössä hakemaan ilta- ja aamuoluet viimeisillä rahoilla. Sitten lähdenkin kolmeksi päiväksi pois kaupungista, jona aikana en juo, mutta eiköhän siitäkin jotenkin taas selvitä.

Nyt onneksi pakkaset on ohi niin pääsee taas lenkillekin.

Tyvi, mikäli tuo viestisi oli minulle, kiitos neuvoista! olen miettinyt tuota alkoholistien läheisille tarkoitettua ryhmää, mutta en tiedä olenko ns. oikeutettu menemään sinne, minulla on muuten asiat niin hyvin, äitini ja äitini puolen suku on raitis ja muutenkin elämäni on raiteillaan.. Isän puolelta jäljellä on enää hänen siskonsa, joka juo ja hänen äitinsä eli mummoni, mutta hän ei juokkaan usein, silloin tällöin viiniä. Lähinnä tässä on tuskaista se, etten voinut auttaa ja kaikki muu mitä jouduin alkoholismin kautta kestämään.. mm, väkivaltaisuus lapsuuteni ajan. Ja tuntuu jotenkin, että olen tarpeeksi vahva päästäkseni tästä yli itsekseni, mutta sitten tulee ajatus että pääsenköhän sittenkään, onhan nämä isoja asioita. Varsinkin se, että löysin itse oman isäni puolikuolleena, mutta silti.. suomalainenhan ei puhu eikä pukahda, kaikki pidetään sisällä!

Ja tarkoitushan ei missään nimessä ollut syyllistää ketään, uskoisin että jokaisella meistä on omat riippuvuutemme, osa pahempia kuin toiset. Haluaisin oppia ymmärtämään sitä mitä alkoholisti käy läpi, mutta jokainen tapaushan on tietysti erilainen.

Al-anon on ryhmä jossa alkoholistien läheiset jakavat kokemuksiaan, sinne ei ole pääsyvaatimuksia eikä tarvitse edes kertoa kaikkea, eikä omaa nimeään yms. Riittää kun on kärsinyt läheisen juomisesta.
Minäkin kävin monta vuotta niissä ryhmissä kun koin että olin elänyt aikuiselämäni alkoholistin läheisenä. Ja sain paljon apua. Ehkä se ymmärtäminen että ihminen on sairas eikä tahallaan tai rakkaudettomuuttaan tee niitä kauheita asioita. Ja anteeksiantohan vapauttaa.

NEMK
-Kyllä se viesti oli tarkoitettu sinulle.Sallainen55 jo vastasi sinulle hyvin,mutta haluaisin lisätä muutaman asian.
-Ei sinun tarvitse kertoa kenellekään meneväsi Al-anon ryhmään ja kaikki siellä puhuttu jää niiden seinien sisälle siihen ryhmä ehdottomasti perustuu.
-Kun tapaa "kohtalo tovereita" ja pääsee keskustelemaan se auttaa.Minua on auttanut täällä keskustelut oryx:n kanssa,koska pystymme samaistumaan toisiimme.(muita silti väheksymättä)kiitos.
-Koit lapsena väkivaltaa.Tähän on vaikea jatkaa,mutta mä kirjoitan lyhyesti näin:Vanhempani olivat raittiita.Mä koin lapsena henkistä väkivaltaa ja heti,kun siivet kantoi mä lensin pesästä ulos,mutta ikää ei tainnut olla tarpeeksi tehdäkseni oikeita päätöksiä.No rikoksia mä en tehnyt koskaan. Vaikka vanhempani ovat haudassa olen katkera.
-Raittiitkin vanhemmat voi olla "hirveitä" alkoholisti vanhempi taas ehkä mukavampia.Sen olen tässä alkoholisti "urani" nähnyt.

Taas kotona, taas alkoholia...

Olen nyt lukenut tätä ketjua jonkin verran läpi... NEMK, en varsinaisesti tarkoittanut että tarkoituksesi olisi ollut syyllistää, minun syyllisyyteni on sen verran monimutkainen juttu, että se tuppaa räjähtämään käsiin pienimmästäkin vihjauksesta, tai usein pelkästä väärintulkinnasta. Minut syyllistettiin pikkulapsena yhden ainoan kokemuksen kautta niin syvästi, että tunnen nykyisin syyllisyyttä siitäkin, mitä tutut tai jopa tuntemattomat tekevät, mikä ei millään tavoin kosketa minua. Syyllisyys on suurin syy siihen että juon, se on nivoutunut ahdistuksen alakategorioiden sarjaan päälimmäiseksi, ja koska tunnen syyllisyyttä siitä että juon, minun on juotava lisää selvitäkseni siitä. En kestä edes varhaislapsuuteni virheitä, yhtäkään väärinlausuttua sanaa, jolle toiset ovat nauraneet, vaan hukutan noita lukemattomia virheitä joka päivä alkoholiin, teen uusia, ja kieltämisprosessi kiertyy sellaiselle punokselle sisälläni, että se puristaa keuhkoni kasaan enkä voi hengittää. Juon höllentääkseni tuota mieletöntä puristusta.

Salainen55, hienoa että olet löytänyt apua noista ryhmistä! Kun itse raitistuu, mutta kumppani ei siihen pysty, sen täytyy olla moninkertaisesti rankka kokemus. Minullakin on pitkä menneisyys useamman vähintäänkin hieman alkoholiongelmaisen miehen kanssa, mutta onneksi nykyinen mieheni ei juo. Tunnen kuitenkin hirvittävän huonoa omatuntoa siitä etten pysty samaan. Mutta hänellä ei toisaalta ole milloinkaan ollut alkoholiongelmaa - sen sijaan hän on polttanut about 18 vuotta, ja olen yrittänyt rinnastaa näitä kahta riippuvuutta, mutta hän vetoaa aina siihen että tupakointi ei muuta persoonallisuutta. Kuitenkin minä juon suurimman osan aikaa niin hitaaseen tahtiin, ettei siinäkään juuri persoonallisuuden muutoksesta voi puhua.

Jaksaako, hyvin sanottu että ihminen ei valitse alkoholia vaan alkoholi valitsee hänet. Kukapa tätä tekisi, jos pystyisi johonkin muuhun?
Vori, kirjoitit että humalassa et pysty tarttumaan hetkeen, vaan päivät vilistävät ohi. Ymmärrän tuonkin, silloin kun join enemmän, elämä tuntui juuri siltä mitä kuvailit. Nyt se on hieman erilaista, enemmän juuri niitä hetkiä, vähemmän ohi valumista. Tällä hetkellä voin riemuita soivasta musiikista toisin kuin koskaan ahdistuneena.
Eveny, kirjoitit riippuvuudesta verrattuna tavallisuuteen. Suurin osa ihmisistä tosiaan haluaa olla tavallisia ja hyväksyttyjä. Kerroin kuitenkin jo aiemmin omasta poikkeavasta suhtautumisestani, joten en toista sitä tässä.
Reklamation, hienoa että sinulla on oikea suunta ja olet jo päässyt elämässäsi eteenpäin!

Tyvi, surullista että olet joutunut kokemaan tuollaisen lapsuuden. Syvimpiä arpia ei voi mikään lopulta korjata, ei mikään määrä ymmärrystä tai edes rakkautta. On asioita joiden kanssa joutuu elämään koko loppuelämänsä, kuten olen itsekin kokenut. Minä en voi omia vanhempiani syyttää paljosta, lähinnä on vain monia pikkujuttuja jotka minun kokemuksenani ovat saaneet suunnattomat mittasuhteet. Ja paljon sellaista mitä ovat ulkopuoliset tehneet, muutkin kuin koulu, monet muut. Tiedän olevani korjaamattomasti rikki enkä voi koskaan tehdä ketään onnelliseksi yhtään sen enempää kuin olla onnellinen itse. Nämä jutut ovat sydäntäsärkevän surullisia mutta niitä on vain jaksettava vaikka tietää etteivät ne koskaan mene pois. Onko sinulla jotakin mikä lohduttaa, muuta kuin alkoholi? Koirat mainitsitkin jo. Minä selviän hyvin pitkälti musiikin avulla. Sitä pystyy melkein unohtamaan kuunnellessaan, miten paljon inhoaa itseään. Melkein. Ainakin pystyy hymyilemään. Siis jos alkoholia on veressä. Sen ja musiikin cocktail on ehkä parasta mitä tiedän.

Olipa taas ahdistavaa olla 2,5vrk juomatta. Yhden ykkösoluen join koko aikana. Heti kun pääsi kotiin niin oli kiskottava toppapuku päälle ja lähdettävä kauppaan. Huomenna saa viiniäkin. Rahat näyttävät riittävän sittenkin, sillä tiistaina tulee jo eläke. Ja huolet ovat sitten hetkeksi ohi.

Suuri kiitos kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille jälleen! 🌻🙂🌻