Miksi ei voi ihminen lopettaa elämäänsä? On se hemmetti kun ei tää yhteiskunta auta ja kun yrittää edes yhden ”ongelman” yhteiskunnan harteilta piistaa niin siitä joutuu lukkojentaa ja sanotaan että ei ittee saa tappaa!!!!!!! En pysty ymmärtään MITÄ IHMISEN PITÄÄS SIT TEHÄ???????!!!!!!!!! 😭

Välillä uskon, ihan oikeasti, ettei minua ole. Huomataan vain kun joku tarvitsee jotain. Ollaan ”ystävällisiä” kun seuraava lause sisältää vaatimuksen. Kelpaan vain, jos suoriudun kaikesta täydellisesti. Silloin ei kommentoida. Kun epäonnistun, minua ei ole. Jos silti haluan tulla kuulluksi, olen vaikea ja hankala. Jos silti pidän kiinni oikeuksista, olen tyhmä…

Itse koen häpeällisenä myöntää että olen yksinäinen. Koen vaikeana lähestyä kavereita omilla ongelmillani, vieraalle on tavallaan helpompi puhua – niin, ei siis hävetä samalla tavalla kuin kaverin edessä. Mutta miksi häpeän yksinäisyyttäni ja avun tarvetta? Tai oikeastaan vain se kuuluisa olkapää on se mitä eniten tarvitsisin. Siksikö että ajattelen ihmisten…

En jaksa enää olla tässä maailmassa. Mulla ei ole mitään annettavaa tänne. Olen hyvin yksinäinen ja vihaan itseäni. Haluaisin oikeasti vain kuolla. Minua ei kukaan tulisi pitkään edes kaipaamaan. En koe tälläisten ajatusten tai itsemurhan olevan mitenkään itsekästä muita kohtaan, sillä minulla tuskin olisi ketään joka minua edes kauan sillä…

Olen uusi käyttäjä ja ensikertalainen tällä sivustolla, et koittakaa kestää 😀 Olen 23 vuotias ja asun avomiehen ja koiran kanssa avokin omistamassa talossa. Olen työtön ja kavereita ei pahemmin ole, joten arjet menee kotona istuskellessa. Ammatti löytyy, mutta töitä vaan ei saa kun ei ole kokemusta ja kokemusta ei saa…

Olen 26-vuotias nainen, eksynyt täysin omaan maailmaan. Dissosioin voimakkaasti johon olen saanut ketipinorin avuksi Keho tuntuu hetkittäin kutistuvan, hormonitoiminta muuttunut, ääni hento ja lapsenomainen jos yritän puhua, ympäristö katoaa ym. Olen vain yksin kotona, tai kävelen pakonomaisesti ulkona. Taustanani on seuraavaa: Äiti hylkäsi lapsuudessa minut emotionaalisesti, olin vain hänen jatkeensa.…

Onko kenelläkään muulla tilannetta, että toivoisi ja kokisi tarvitsevansa ammattiapua mielenterveysongelmiinsa hyvinkin pian, mutta apua ei joko saa ollenkaan, tai sitä joutuu odottamaan kovin kauan ja riutumaan itsekseen pidempään kuin oikeastaan jaksaisi? Minusta tuntuu tältä juuri nyt. Noin puoli vuotta sitten soitin itku kurkussa opiskelupaikkani terveydenhoitosäätiöön, mutta minulle vastannut ihminen…

Olen 32, onnellisesti pysyvällä eläkkeellä ja onnellisesti naimisissa. Meillä on myös mahtava koira eikä mitään suuria ongelmia, jos psyykkisiä ei lasketa. Minulla on diagnosoitu rajatilahäiriö F60.31, mutta hiljattain on herännyt kysymys, kärsinkö sittenkin jonkinlaisesta dissosiaatiohäiriöstä. Tällä ei kuitenkaan ole suurtakaan väliä. Kun kävelen tuolla ulkona koiran kanssa ja aurinko paistaa…

Voi onnetonta taas!! Mistä voisin saada rahaa elämiseen, kun en masennuksen, paniikkikohtausten ja sosisaalisten tilanteiden pelosta johtuen voi käydä kokopäivä töissä.. Kuntoutusprosessi on käynnissä, mutta vie aikaa, eikä tilillä ole juurikaan yhtään ropoa. Laskut ja vastikkeet pitäisi maksaa enkä keksi mitään mistä pyytää apua. Onko joku muu ollut samassa jamassa…

Psykiatri määräsi Paroxetinin ja Mirtazapinin lisäksi uutena Voxraa. Onko kokemuksia?