Tässä tulee iso avunhuuto teille kaikille. Ja vertaistuen.
Olen ollut sairaslomalla nyt kuusi vuotta. Masennusta, ahdistusta ja paniikkia.
Nyt olen kovasti yrittänyt kuntoutua ja yritän ottaa askelta takaisin työhön tai opiskelemaan.
Ongelma on vaan se, että en saa mistään kiinni. En kertakaikkiaan MISTÄÄN.
En keksi mitään alaa, mikä kiinnostaisi, en mitään asiaa mitä kohtaan sykähtäisi mielihyvän tunne tai mielekkyyden tunne. En keksi mitään.
Olen aikanani tehnyt monenlaista hommaa mutta tämä kuuden vuoden sairastelu on tyhjentänyt mielen ja sydämen.
Olin juuri kuntoutuksessa, jossa kyseltiin koko ajan, että mitä alaa voisit ajatella. Mihin voisit mennä työkokeiluun. Mikä kiinnostaisi edes vähän.
Ja koko ajan tulee vaan suurempi ahdistus, kun en tunne mitään. En osaa lähteä mihinkään suuntaan. Mikään ei kiinnosta.
Yhden työkokeilun tein ja se oli katastrofi.
Ja kuitenkin haluan kotoa pois, kaipaan rytmiä päiviin ja HALUAISIN pystyä töihin tai kouluun.
Mistä ihmeestä tällainen sisäinen tyhjyys on tullut?!
Miten te muut olette löytäneet tien takaisin työelämään?
Onko kaikilla muilla edes joku asia tai ala joka kiinnostaa?
Miksi minua ahdistaa kaikki ajatukset eri aloista?
Sanooko tämä, että olen liian aikaisin yrittämässä paluuta?
En vaan jaksaisi tuijotella kodin seiniäkään enää yhtään ja hengailu jossain päiväkeskuksessa ei nappaa.
Haluaisin niin kovasti löytää polun, johon lähteä.
Saada taas vähän yhteiskunnasta ja arjen rytmistä kiinni.
Onko kellään muulla samaa tyhjyyttä?
Olen tosi kiitollinen kaikista ajatuksista, joita jollakin olisi.
Olen todella ahdistunut ja jopa peloissani tästä.
Onko minun sisin jotenkin tyhjentynyt kaikesta niin, etten saa enää mistään kiinni, jossa olisin hyvä tai joka kiinnostaisi. 😞
No et ole ainut. Mä olen ollut jo niin pitkän aikaa kotona etten itsekään tiedä mikä mua voisi kiinnostaa. Tuntuu ettei musta edes ole mihinkään, vaikka joskus tuleekin fiiliksiä että haluaisin jotain opiskella esimerkiksi. Itsetunto on palasina, masennus ja ahdistus on saaneet mut syrjäytymään eikä ole helppoa lähteä ihmisten pariin. Tiedän itsestäni että tunnen suurta alemmuudentunnetta, varsinkin kun en hallitse mitään hyvin. Toivottavasti sä vielä saat itsestäsi irti sen että löydät sopivan alan
Sama juttu minulla. Oletko ajatellut lähihoitajan ammattia? suuntautuisit mielenterveyteen. Uskoisin että minkälainen ihminen itse on niin työnkin pitää olla samanlaista. Ihmisten auttamista josta tulisi itselle hyvä mieli. Tiedät jo kuuden vuoden kokemuksella niin paljon ja sillä kokemuksella tehdä niin hyvää muille ihmisille ja samalla löytäisit itsellesi avun. Tämäkin keskustelu on sosiaalista ja puhut asioista mikä on erittäin hyvä ja alku sekin. ota pikkuaskelia eteenpäin. laita lempimusiikkiasi soimaan ja lähde kävelylle ja mieti silloin että vain minä itse mietin itsestäni tätä kukaan muu ei ulkona sitä tiedä. Olo on paljon parempi lenkin jälkeen ja alat tekemään itsellesi rutiinin tästä. Rutiinit on erittäin tärkeitä. Olen kokenut itselleni avun tästä🙂 Haaveilu ja tulevaisuuden suunnitelmat auttavat minua niin paljon. Aion itsekkin lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi kunhan olen selvittänyt juurta jaksain psykiatrin kanssa mistä kaikki paniikit sun muut johtuvat. Otan kaikki asiat esille ja aion voida huonosti jos se yhtään auttaa selvittämään asiani. äitini on aina sanonut minulle mitä enemmän huonoja asioita tulee elämään sitä enemmän tulee hyviä asioita jossain vaiheessa kunhan vain jaksaa odottaa niitä. saatat yllättyäkkin kuinka yhtäkkiä pienikin asia voi tehdä paljon🙂 Minulle se oli että löysin haaveammatin. Sen jälkeen on jotenkin voinut paremmin ja tulevaisuuskin voi näyttää hyvältä.
Toivottavasti harkitset asiaa ja voit paremmin 🙂 🌻🙂🌻
Kiitos paljon vastauksista.
Jäin ihan miettimään tuota ajatusta " minkälainen ihminen itse on niin työnkin pitää olla samanlaista".
Kuulostaa hyvältä ja järkevältä, mutta toisaalta mietityttää tosi paljon oma herkkyys.
Vaikka minusta saattaisi olla apua toisille sairastuneille tms. olen niin herkkä, kuten varmaan monet mielialaongelmiin sairastuneet, että miten alalla pärjää.
Otan helposti muiden murheet omille harteilleni, stressaan ja murehdin.
Jos miettii vaikka mielenterveyshoitajan työtä; eikö tällainen luonne ole huono siihen?
Kuinka herkästi itse sairastunut voi katsella muita sairastuneita joka päivä, voiko oma sairaus jopa uusiutua tai pahentua?
Jäin miettimään sisäistä tyhjyyttäsi. Voi kun osaisin sanoa jotain. Sinulla on jo aikaa työelämästä ja nyt mietit uutta alaa jotain sisältöä elämään. Sinullakin olisi varmasti tärkeää saada onnistumisen kokemuksia elämässäsi, mitkä auttaisivat ja vahvistaisivat että elämässä on muutakin kuin tyhjyyttä. Ehkä voisit sitä kautta löytää uuden mielenkiinnon, kun tuntisit, että tässä olen hyvä, tätä osaan, se luo todennäköisesti mieleen myös ajatuksen, että tykkään tätä tehdä. Onko sinulla mitään tälläistä harrastusta mistä saat hyvää oloa? Esim. leipominen? Käsityöt? tai mikä vaan? Mistä voisi ammentaa ajatusta ihan työuralle? Voit myös tietenkin ajatella, että mitä työtä itse arvostat tai pidät tärkeänä, tai jos joku muu tekee jotain työtä, millaisena näet sen työn onko kiinnostavaa. Jos sitä kautta löytyisi kiinnostusta jotain työtä kohtaan. Ehkä voisit myös haastatella tai kysellä eri alan työntekijöiltä työstä. Tieto lisää myös sitä, että voi löytyä kiinnostuksen kohteita.
Olisi varmasti myös uskallettava kokeilla, vaikka aina ei onnistuisikaan, eikä kiinostusta syntyisi. Voi sitä silti löytää jotain kiinnostavaa helpommin kun on avoimin mielin ja kokeilee. Itselle olisi oltava myös armollinen, eli antaa anteeksi jos jokin ei suju tai tunnu omalta ja jatkaa vaan reippaasti eteenpäin.
Muista sallia itsellesi myös sellaiset ideat ja ajatukset, jotka saattaa tuntua oudoilta ja ennen olisi ollut epäsopivia aloja, ne saattaa sopia tähän hetkeen ja tilanteeseen.
Toivon, vain hyvää, vaikka näin neuvoja annoinkin. Ei varmastikaan ole helppoa lähteä tilanteessasi, sisäisessä tyhjyydessäsi miettimään alaa ja suuntautumista työelämään.
Ihan spontaanisti vastaan kun tuli voimakas mielikuva siitä että herkkä ihminen voisi työskennellä kukkakaupassa. Stressitaso on alhainen, ympäristö on iloinen, kukkakimppujen teko antaa tyydytystä itsensä toteuttamiseen, kukat tuovat iloa myös asiakkaille, tuskin koskaan huonotuulisia asiakkaita, ja jos jännittää ihmiskontakteja niin jokainen kontakti jää niin lyhyeksi että ehkä jännityskin laantuu.
En ole itse ollut kukkakaupassa, tuli vain tällainen mielikuva.
Itsekkin mietin ammatin vaihtoa.
Voimia kaikille meille🌻🙂🌻
En enää tiedä syytä miksi elää. Elämä on tyhjää. Ei ole mitään päämäärää.
Haluaisin nauttia elämästä mutten pysty. Haluaisin nauttia työnteosta.
Sekään ei onnistu. En tiedä miksi olen edes olemassa. Haluaisin vain käperyä
piiloon pahaa maailmaa. Kaikki pelottaa.