Hei!

Mariella, ehkä se onkin totta, mitä sun miehesi sanoo. Kriisissä olevan ihmisen mieli on näköjään ihmeellinen. Ja niitä toisia naisia/ miehia, ketkä tarjoilevät itsensä ja lähtevät toisten ylitse, on aina ollut ja tulee aina olemaan.... Riippuu kriisissä olijasta, miten hän reakoi.

Pöllöhuuhkaja, minä ostin eksmiehelle Fisherin erokirjan (itse luin kirjaston versiota) . Suosittelin häntä keskittymään varsinkin sen lapsi-osioon ja salaa toivoin, että eksä innostuisi muutenkin lukemaan kirjaa, erityisesti sitä osa kirjasta, missä varoitettiin uuden suhteen aloittamisesta ennen kuin vanha on työstetty. Kriisissä oltiin oltu silloin n kuukausi, mies ei asunut enää kotona, mutta heidän suhde ei ollut vielä fyysinen( miehen mukaan). Arvaat jo varmaan miten kävi. Kuukauden päästä hän palautti sen ihan lukemattomana (kirja oli koko ajan ollut eksän autossa). Sillä lailla sitten meilläpäin.

Viikonloppu ja viikon alku on mennyt taas aallonpohjassa. Ennen piilouduin vihan tunteiden taakse, se oli kuin mun suojakilpi ja se antoi voimaa, mutta nyt kun viha lauhtuu, tuntuu että kaikki muut tunteet kaatuvat päälleni. Surun ja ikävän tunteiden joukoon on lisääntynyt itsesääli. "Jippii"

Tuntuu siltä, kun puoli minusta olisi revitty irti. Ihan kun joku läheinen ihminen olisi kuollut - tavallaan se näin onkin. Eilen illalla tuntui kuin joku puristaisi sydäntäni, sattui fyysisesti. Mutta onneksi tulee jossain vaiheessa taas parempi vaihe.
Olen polttanut meidän suhteen muistoksi iltaisin kynttilää.

Voimia!

Marion2 kirjoitti 11.2.2014 21:44

…minä ostin eksmiehelle Fisherin erokirjan (itse luin kirjaston versiota) . Suosittelin häntä keskittymään varsinkin sen lapsi-osioon ja salaa toivoin, että eksä innostuisi muutenkin lukemaan kirjaa, erityisesti sitä osa kirjasta, missä varoitettiin uuden suhteen aloittamisesta ennen kuin vanha on työstetty. …
…Kuukauden päästä hän palautti sen ihan lukemattomana…

Viikonloppu ja viikon alku on mennyt taas aallonpohjassa. Ennen piilouduin vihan tunteiden taakse, se oli kuin mun suojakilpi ja se antoi voimaa, mutta nyt kun viha lauhtuu, tuntuu että kaikki muut tunteet kaatuvat päälleni. Surun ja ikävän tunteiden joukoon on lisääntynyt itsesääli. "Jippii"

Tuntuu siltä, kun puoli minusta olisi revitty irti. Ihan kun joku läheinen ihminen olisi kuollut - tavallaan se näin onkin. Eilen illalla tuntui kuin joku puristaisi sydäntäni, sattui fyysisesti. Mutta onneksi tulee jossain vaiheessa taas parempi vaihe.
Olen polttanut meidän suhteen muistoksi iltaisin kynttilää.

Voimia!

Moi Marion2 ja kiitos jakamisesta.
HAHHAH 😎😀😯🗯️
MINÄ tein saman virheen - kannettu vesi ei kaivossa pysy - lainasin hänelle eksälleni kiltteydestä kipeät kirjan toivoen että hän löytäisi omaan kiltteyteensä apukeinoja. Se tuli lukemattomana takaisin. Samoin ostin pitkin meidän suhdetta pari kirjaa, jotka jäivät lojumaan hänen hyllynreunoilleen ja kun kyselin sitten, että miltä tää kirja on tuntunut, hän vaan sanoi, ettei ole ehtinyt eikä jaksanut sitä lukea. Että sillä tavalla hän sitten satsasi meidän suhteeseemme... 😀 Rah RAh Rah.

Ihan oikeasti nauran täällä itselleni, kun tajuan kuviotani niin paljon paremmin sun kirjoittaessasi samasta asiasta naisen näkökulmasta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy eikä rakkautta voi sytyttää toisessa eikä sitä voi hoivata eikä tukea, jollei toinen sitä pyydä ja itse halua. Rakkaussuhteeseen tarvitaan kaksi samaan suuntaan tahtovaa itsellistä oliota. Riippuvuussuhteita syntyy alinomaan ja hoitosuhteita. Minun suhteeni eksäni kanssa oli hänelle pelastusköysi irti entisen miehen vaikutuspiiristä, vaikka ero oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta eksä mennyt uusiin naimisiin vasta juuri tapaamisemme alkuaikoina. Ehkä eksä elättelee jotain kummaa toivetta mennä yksiin eksänsä, mykän eksänsä kanssa, vaikka toisin sanoo. Ja mitä sen on väliä.

HEI TAKAPAKKIA TULEE VÄLILLÄ, NIIN MULLAKIN. JA OIVALSIN JOTAIN: lukiessani ohimennen Fisheriä, siinä sitoumuksien purkamisen luvussa puhuttiin siitä ensiksi että siihen liittyy pari muuta osiota ja se on siksi työlästä. Ja toiseksi siinä puhuttiin siitä, että jos tulee vastustusta ylivoimaisesti luovuttaa entisestä elämästä, niin takana voi ollla jokin tiedostamaton pelko, mikä peittyy mielen kerroksissa vaikeuteen luopua tunteesta.

Mä olen jo löytänyt jotain itselleni, oman elämän puute, oman elämän tahtomattomuus ja intohimo, mitkä olin hukannut suhteeseeni ottaessani toisen elämän asioita liikaa itselleni. Mitä lie muuta löytyy, kerron sitten... mitenköhän täällä voi laittaa viestejä suoraan toiselle nimimerkille vai voiko (ylläpitö?)

Mut hei tsemppiä! Uusi OMA elämä odottaa NURKAN takana jo... 🙂👍

Kiitos kannustuksesta, Pöllöhuuhkaja!

Tästä kirjan- episodista:olin silloin täysin paniikissa, mutta se on totta, että mitään ei saa tehdä toisen puolesta. Meidän suhde ja sen pelastaminen oli viimeinen asia mihin eksmies halusi/ pystyi keskittymään. Nyt ollaan taas kokemuksen verran rikkaampia ja hei, me ainakin yritettiin.

Jäin jumiin Fisherin itseunnon- osioon. Siellä oli tehtävä, missä piti kirjoittaa 20 asiaa, joista pidän itsessäni. Se osoittautuikin vaikeaksi, tiesin millainen olin esimerkiksi 10 v sitten, mutta nyt? Kun kirjoittelin niitä ylös paperille, rupesin miettimään sitä, että olenko mä nyt sellainen, olenko rehellinen tai laitanko listaan sellaisia ominaisuuksia, millainen haluaisin olla? Mä en tiedä enää, millainen olen.🙄
Ymmärsin sitä tehtävää tehtäessäni, että olin kadottanut itsensä täysin meidän suhteen aikana (varsinkin ne viimeiset vuodet).

Minulla on ollut väärä käsitys suhteestamme. Muutettiin nuorena yhteen , itsenäistyminen jäi väliin ja minun minäkuva ja identiteetti jäivät heikoiksi. Ajattelin aina aluksi, mikä on meidän suhteelle parasta ja vasta sen jälkeen mikä on minulle hyvä. Nyt ajattelen, että pitäisi toimia päinvastoin. Eksä oli kunnianhimoisempi, eli tehtiin asioita hänen ehdoilla, jopa Suomeen muuttaminen. Se oli hänen unelma- ei minun. Minä ajattelin perheen ja hänen parasta ja yritin sopeutua hänen elämään. Ja tässä nyt sitten ollaan.

Olen muuten huomannut, että heti kun en lue kriisin liittyviä kirjoja (en jaksa koko ajan), putoan pohjaan ja rupean ajattelemaan typeryyksiä. Eli hopi, hopi lukemaan (irrottautumisen kappale olisi vissiin ajankohtainen - taas).

Tsemppiä!
🙂

Hei 🌻🙂🌻
Marion2: olen sitä mieltä, että miehen haavoittuvuus oli tekijä, jonka kautta tämä tuttavamme sai otteen.
Ihmettelen sitä, miten hän saattoi perheemme tuntevana loukata meitä kaikkia tällä tavalla. Aina, kun vanhemmilla menee huonosti, heijastuu se myös lapsiin. Ja suurin osa lapsistamme täysikäisiä, joten yhteisspäätöksellä kerroimme heille, mikä on vialla avioliitossamme. He aistivat ilmapiirin, joten tuollaista ei pysty salaamaan.
Tämä aika on ollut todella raskasta. Huomaan olevani fyysisesti myös väsynyt. Sinulla vielä vaikeampaa, kun nyt yksin pojan kanssa teet ero surutyötä.
Joskus sitä miettii näitä vastoinkäymisiä, miksi ne tulevat samoille ihmisille. Minulla ns.lasinen lapsuus, perheväkivaltaa miehen puolelta ja sitten tämä parantumaton sairaus ja uskottomuutta 😳
Onko näin, että voimavarojamme koetellaan ja jonakin päivänä voimme sitten ajatella, että selvisimme kuitenkin elämän vaikeuksista huolimatta 🙂🌻

Hei Mariella!🙂

Myös täysi-ikäiset lapset toivovat, että heidän vanhempien yhdessäolo jatkuu loppuun saakka. Varmasti kokesivat teidänkin lapset suurta pettymystä ja ideaalien murskaantumista kun tulivat tietoiseksi isän pettämis kuvioista.

Tänä aamuna iski todellisuus taas päin naama. Täytin joitakin koulusta annettuja papereita ja ymmärsin, miten surkea vanhempi olen viimeiset 4-5 vuotta ollut. En ole siis ollut läsnä oleva vanhempi. Aluksi oli minun masennus ja/tai identtikriisi ( huom, en mennyt etsimään uutta suhdetta😝), sen jälkeen menivät voimat miehen alkoholsimin vastaan taisteluun.

Lapsi on nyt täysin lukossa, kun yritän kysyä hänen voinnista tai tunteistaan. Onneksi hänellä on paljon kavereita. Mutta uskon, että minusta tulee kriisin jälkeen kypsämpi aikuinen ja tietoisempi vanhempi (ehkä olen jo nyt).

Minä tarvitsin niitä vastoinkäymisiä selvästikin heräämisen varten.

Hei, mutta me voitetaan, jooko!🌻🙂🌻

Hei 🌻🙂🌻
Marion2: olihan se tunneshokki, kun asia paljastui. Minä tuolloin yritin saada lapsia, varsinkin nuorinta ymmärtämään isänsä tekoa. Kerroin, että isällä ollut vaikeaa itsensä kanssa ja hän ei tahallaan halunnut äitiä loukata.
Vanhemmat lapset tietenkin kokivat tilanteen epäreiluna sitä taustaa vasten, että sairastan kroonisesti fyysistä sairautta.
Eroa lapset eivät missään vaiheessa ole halunneet. Haluaisivat vain, että saisimme välimme kuntoon kokonaan mutta toki ovat esittäneet ymmärryksensä sille, ettei se hetkessä tule tapahtumaan.
Yksi pojista tuumasi, että isäkuva romahti täysin ja toinen varoitteli minua siitä, että en saa alkaa " paaapomaan" isäänsä, vaikka hänellä tuolloin burn out ja masennus todettiinkin. Tämä poika käski minun ajatella itseäni ja omia tunteitani.
Olen kuitenkin pystynyt olemaan läsnä vanhempana, vaikka lujille se välillä on ottanut. Ehkä oman itseni kustannuksellanikin. Meillähän vanhemmuus on aina ollut se minun juttu. Mies on hyvin vähän ottanut kantaa lapsia koskeviin asioihin. Tämä johtunee siitä, ettei hänen kodissaan ole ollut läsnäolevana vanhemmuutta. Työ on ollut aina numero yksi ja tunnesuhteet jäänet tuon vuoksi vajavaisiksi. Sen hedelmää tässä kai myöskin nyt osittain " nautitaan".
Mutta; sinulla on aikaa nyt korjata tilannetta ja lapset sopeutuvat yllättävän hyvin muutoksiinkin. Se vie jonkin aikaa. Turha syyllistää itseään menneistä vaan elää tätä päivää niin läsnäolevana, kuin se eri tilanteissa vaan on mahdollista.
Voimia Sinulle 🌻🙂🌻

Kiitos, Mariella!🙂 Kyllä minäkin uskon ,että lapset ovat sopeutuvia. Poikani on sen ikäinen, milloin kaverit ovat ykkösiä, halutaan olla itsenäisiä, eikä roikkua vanhemmissa (hän kävi juuri kysymässä,että saako hän itse valmistella meille ruokaa😍).
Meinaan pitää tuntosarvet pystyssä ja olla olemassa hänen varten.

Tsemppiä
🌻🙂🌻

Hei 🌻🙂🌻
Marion2: vielä noista mainitsemistasi asioista, jotka ovat mielestäsi tehneet sinusta vanhempana poissaolevan. Ne ovat mielestäni sellaisia, joihin sinä et itse ole voinut vaikuttaa.
Samoin on pettämisen kanssa. Se on asia, johon puoliso ei voi vaikuttaa.
Minä ainakin koen, että elämämme on mennyt melkolailla miehen tahdon ja toiveiden mukaisesti. Siitä huolimatta hän halusi loukata minua tällä tavalla.
Mutta vanhemmuus on se asia, jota ei pettäminen voi polkea maahan, vaikka se itsetuntoon muilla elämän osa- alueilla voi vaikuttaakin.
Jotenkin meidän täytyy oppia arvostamaan itseämme enemmän, eikä suostua huonoon kohteluun.
Opetella olemaan riittävän hyvä ihminen itselleen ja sitä kautta myös muille. Hyväksikäytetyksi minä en enää tässä elämässä aio suostua 😝

Moi Mariella,

tällä hetkellä on minun elämä raunioina ja käyn läpi oma edellistä elämää, rooleja ja päätöksiä. Parantamisen varaa on, mutta aion harjoitella olemaan itselleni armollinen.

Eilen soitti minulle eksmiehen äiti, puhuttiin myös hänen pojastaan ja hän toivoo vieläkin, että ehkä me palaamme vielä joskus yhteen. Soiton aikana valkeni minulle taas kerran se, että olin pitänyt eksmiestä vastuussa olevana minun onnesta, ja kun hän ei käyttäytynyt minun toivomalla tavalla, olin onneton. Mutta toisaalta, kuinka olla onnellinen kun näet, miten sun kumppani tuhoaa itsensä?

Miehesi ei osannut varmasti kuvitella, että hänen pettäminen loukkaa sinua niin syvästi.
Ja sinun viestin viimeisestä lauseesta huomaan kyllä suomalaista sisua.🙂👍

Pahoittelen, että oma osallistumiseni keskuteluun on todella heikkoa. En suoraan sanottuna jaksa, vaikka käynkin lueskelemassa täällä muitakin ketjuja. En tiedä onko minulla oikein muuta annettavaakaan kun oman kokemuksen ja maailman avaaminen.

Viime viestin kirjoittamisen jälkeen oma elämä on mennyt taas vähän paremmin ja se ilkeä tunne kiltteyden takia on nyt jäänyt ainakin hetkeksi sivuun. On ollut ryhtiä omissa touhuissa ja jaksanut aika hyvin arkisia asioita. Liikuntakin on ollut säännöllistä, mikä on itselleni hyvä mittari oman jaksamisen suhteen.

Se mitä en jaksa edelleenkään on vaimon tahdottomuus tai vaikeus selvittää omia tunteitaan ja tahtoaan meidän suhteen. En siis saa hänsetä muuta irti kuin sen, ettei tästä tule mitään. En vaan jaksa tätä kuunnella ja ehkä silläkin työnnän vaimon lopullisesti pois elämästäni mutta toivoisin hänen ottavan vastuuta omasta tahdostaan. Silti hän ei sano ääneen sitä, että haluaa erota tai haluaa yrittää vielä. Omasta mielestäni tahdon suutnaminen on kaikkein olennaisin kysymys, johon tulisi etsiä vastaus. Sen jälkeen on sitten iso läjä tuon tavoitteen toteutumiseen kohdistuvia haasteita ja tietenkin ongelmia. Mutta kun tunteet. Niin. on tunteet ja ne on tärkeitä, mutta kun niitäkin voisi ehkä miettiä mistä ne kumpuaa ja vähän syitä taustalle. Tämähän on pitkälti vaimon ongelma ja jos ei ota asiaa työstettäväksi aika hoitaa ongelman -> menen menojani vaikka tulisikin joskus katumapäälle. Mielestäni vitkuttelu on alitajuista toimintaa ja ainakin minut se vie pois hänen elämästään ihan konkreettisesti. Tämä siksi, että oma tahto on selkeä ja ilmaisen sitä myöskin selkeästi. Tahtoisin siis edelleen, että perhe olisi ehjä, mutta niin, että vaimo sitoutuu siihen täysillä ja jos niin ei ole, niin tahdon, että voin elää omaa elämääni täysillä ja niin, että lapsilla on mahdollisimman hyvä olla. Jokaisessa vaihtoehdossa on omat haasteet ja ongelmat ja ne tulee jossakin vaiheessa joka tapauksessa kohdattavaksi.

Olen sanonut että olen avoin kaikelle, mutta että jatkan omaa elämää joka tapauksessa. Läheistä ystävyyttä en tahdo enkä kaipaa. Se on vaimon tahto. Kaipaan joko parisuhdetta tai hyvän päivän kaveruutta. Yhteinen vanhemmuus pitää hoitaa asiallisesti ja hauan siihen panostaa, koska se on lapselle parasta tässä huonossa tilanteessa.

Tuntuu siis, että jotenkin homma vaan junnaa paikallaan hänen puoleltaan. Ja itse en siis tätä pohdintaa halua nyt kuunnella yhtään.

Itselleni on haaste hakea elämään uusia asioita, joista saan sitten jotain muutakin sisältöä, kuin kotona oleminen ja vaikkapa hyvien kirjojen lukeminen. En väheksy omaa aikaa, mutta olen huomannut, että mielenterveydelle tekee tosi hyvää olla tekemisissä ihmisten kanssa melkein millä tahansa tavalla. Suurin osa "hengailukavereistani" asuu toisella paikkakunnalla, joten tässä on kyse kasvamisestakin, kun luo elämää asuinpaikkakunnalle. Olen tosi ujo ja arka vieläkin, joten tämä ei ole tosi helppo asia minulle. Onneksi pieniä asoita on jo nyt elämässä, mistä saa viikottaista yhteyttä muihin ihmisiin, myös vapaa-ajalla. Mutta pieni lisä tähän olisi hyvä juttu. Yritän pitää silmät ja korvat auki jonkin uuden harrastuksen suhteen, mutta toistaiseksi mitään sopivaa kokeiltavaa ei ole löytynyt. Ehkä liian helposti jään vaan omiin oloihini ja kyllä taloudellinen tilannekin rajoittaa rehellisesti sanoen tätä jonkin verran.

Mutta kevättä kohti mennään ja pistän kyllä itseäni likoon, jotta tulevat ajat olisivat monin tavoin antoisiaa, eikä pelkästään voimia vievää.

Tunnetiloista voimakkaana on suru, mutta samalla myös toivo oman elämän suhteen.

Hei Anone,

kiva, kun kirjoittelit kuulumisia. Ollaan riehuttu sinun ketjussa aikalailla.;)

Olet varmasti huomannut, miten nopeasti me , kriisissä olijat, muuttumme. Ainakin minä näen itsessäni isojakin muutoksia. En ole samanlainen, kun esimerkiksi kaksi viikkoa sitten. Minun prosessissa on selvästi vihan osuus vähentynyt ja suru on nyt minun jokapäiväinen saattaja.

Edistystä on tapahtunut. Olen vissiin aikaisemmin täällä jossain kirjoitellut, miten vaikea itkeminen minulle on. Olen ollut mestari tunteiden tukahtamisessa. Pari viikkoa sitten pystyin ensimmäistä kertaa kunnolla itkemään, siis tosiaan kunnolla ja toinen tapaus oli eilen, kun viimeinkin pystyin katsomaan meidän perheen kuvia, ja kyynelet rupesivat vaan vuotamaan, ja niitä tuli paljon ja pitkään aikaan. Se oli helpottava.

anone kirjoitti 20.2.2014 13:42

Itselleni on haaste hakea elämään uusia asioita, joista saan sitten jotain muutakin sisältöä, kuin kotona oleminen ja vaikkapa hyvien kirjojen lukeminen. En väheksy omaa aikaa, mutta olen huomannut, että mielenterveydelle tekee tosi hyvää olla tekemisissä ihmisten kanssa melkein millä tahansa tavalla. Suurin osa "hengailukavereistani" asuu toisella paikkakunnalla, joten tässä on kyse kasvamisestakin, kun luo elämää asuinpaikkakunnalle. Olen tosi ujo ja arka vieläkin, joten tämä ei ole tosi helppo asia minulle. Onneksi pieniä asoita on jo nyt elämässä, mistä saa viikottaista yhteyttä muihin ihmisiin, myös vapaa-ajalla. Mutta pieni lisä tähän olisi hyvä juttu. Yritän pitää silmät ja korvat auki jonkin uuden harrastuksen suhteen, mutta toistaiseksi mitään sopivaa kokeiltavaa ei ole löytynyt. Ehkä liian helposti jään vaan omiin oloihini ja kyllä taloudellinen tilannekin rajoittaa rehellisesti sanoen tätä jonkin verran.

Minäkin olen aina ollut ujo ja tutustuminen uusiin ihmisiin vaikea. Ja minun "hengailukaverit" asuvat toisessa maassa. Tämän kriisin aikana on tässäkin tapahtunut muutos - heitn ujouteeni pihalle. Olen nyt huomattavasti avoimempi ja rohkeampi, ja se on tuottanut tulosta. Yhdestä tutusta on tullut minulle tosi tärkeä ystävä ja näyttää siltä, että lisää on tulossa. Meinaan hankkia myös miespuolisia ystäviä ( Fisher ehdotti, laitoin sen oman tavoitteiden listaan) ja luulen, että se olisi kiva.

Uusia tuttavuuksia on kiitettävästi lisääntynyt. Valitettavasti ei ole minun paikkakunnalla yhtään eroseminaaria tarjolla, se olisi kriisin kannalta tärkeä ja hyvä tapa laajentaa sosiaalista verkostoa.

Tsemppiä!🙂👍