Vaimo haluaa asumuseron
Vaimo halusi kahden erittäin oudon ja ahdistavan viikon jälkeen asumuseron. Ei siis tullut yllätyksenä, vaan osasin odottaa pommia ja kysyinkin sitten mikä vaivaa niin pahasti.
Olen kohta 36-vuotias mies, naimisissa ollaan oltu yli kymmenen vuotta ja meillä on kaksi lasta (5v, 8v). Molemmat meistä käy nyt töissä.
Vähän taustaa. Nuorena mentiin naimisiin, liian nuorena. Itsetuntemusta avioliiton kannalta oli molemmilla liian vähän. Avioliitto on ollut paikoin myrskyisä, synnytyksen jälkeistä masennusta, tosi isoja kasvukipuja, mutta erityisesti nyt parisuhteen roolien pahaa vääristymää. Avioliitto muutaman oikein hyvän vuoden jälkeen onkin todella pahassa solmussa.
Ja olen vielä yrittänyt omalta osaltani korjata tilannetta suorittamalla kotona kaiken paremmin, mutta se on vain pahentanut tilannetta.
Ongelmia on monia, mutta pahin niistä on tuo miehen ja naisen roolin heikentyminen, tai vaimo kokee sen tosi rankasti ja hänelle vääränlaisen persoonani mahdottomana ongelmana. Totuutta on vaikea myöntää, mutten ole saanut aikaiseksi, enkä uskaltanut pyytää henkilökohtaisiin ongelmiini ammattiapua. Oman lapsuuden vaikutus on valitettavasti uskomattoman suuri ja siksi nyt olen vihdoinkin apua. En usko enää, että avioliitto on pelastettavissa, koska molemmin puolinen periksiantamaton tahto puuttuu. Terapiastahyödyn kuitenkin itse, tapahtui mitä tahansa.
Tiedän että meidän monet ongelmat voisi selvittää, mutta se vaatii vuosia aikaa ja sitä ei enää ole. Uhrauduin, tai luulin uhrautuvani, kun vaimo kävi omat sisäiset kriisinsä läpi ja selvisi niistä. Mutta vaikka nyt olen ylpeä vaimostani uudistuneena naisena, niin parisuhteen kannalta seurauksena onkin liian suuri henkinen ”ikäero”.
Vihdoin nyt, kun itsetuntoni on kehittynyt riittäväksi, olen päässyt pitkällä henkisellä kasvumatkallani alkuun ja muutamia harppauksia. Se tapahtuu silti väärään aikaan. Kaikista ongelmista on nyt puhuttu paljon kahtena yönä. Pointti on siis siinä, että olen itse pystynyt puhumaan enemmän kuin koskaan ja olen kokenut että vaimo on kuunnellut.
Luulin, että tilanne oli pelkästään tämä, kun koko todellinen tilanne paljastui. Vaimo on ihastunut töissä sielunkumppaniinsa, toiseen mieheen. Hänen kanssaan kokee kanssa kokee kaikkia niitä tunteita, mitä kanssani ei voi kokea. Syntymässä on molemmin puolinen suhde, joten omalta kannaltani näyttää tosi pahalta.
Avioliiton pelastamiseksi on pieni toivo, jos vaimon järki voittaisi voimakkaat tunteet, mutta itse en oikein uskalla toivoa enää mitään.
Vakava tilanne on kuitenkin saanut jotain positiivista aikaan, eli olen itkenyt vuosiin ensimmäistä kertaa kunnolla. Itkemättömyydestä vaimo on piikitellyt aina ja se tehnyt itkemisen vaikeammaksi kuin mitä se on. Osaan myös nyt paremmin ilmaista tunteitani ja kuunnella tunteita, ilman että satutan itseni niissä usein olevaista aiheellisista syytöksistä.
Tästä tuli tosi pitkä, mutta tarvitsen nyt jonkin paikan, missä jakaa tätä kamalaa ääripäistä toiseen menevää henkistä ja fyysistä pahoinvointia pois. Ei nimittäin vaimon tänäänkin sanomat sanat ”Olen kiintynyt sinuun”, ”rakastan sinua” tai ”olet hyvä isa” nyt lohduta, päinvastoin suututtaa.
Hei 🌻🙂🌻
Anone: tuskin minäkään pystyisin ystävyyteen, ainakaan heti eron jälkeen. En ehkä haluaisi nähdäkään toista muistuttamassa siitä, mitä on tehnyt minulle. Eli siinä mielessä olen samoilla linjoilla kanssasi.
Lasten takiahan sitä ehkä pakosta joutuu olemaan tekemisissä. Jos virallinen ero tulee, täytyy sopia huoltajuudesta yms.
Jotenkin kliseeltä kuulostaa tuo julkkismalli " erosimme ystävinä".
Tosi kiltti siis aivan liian kiltti olet ollut jo tähän asti, kun auttelet asioissa.
Jonkinlaista rajanvetoa tuo tilanne ehkä vaatii...jos ette enää jatka avioliittoanne.
anone kirjoitti 5.2.2014 11:24
Itselleni kuitenkin nyt on iso ongelma.
Vaimo ei ole päättänyt mitä haluaa ja asuu omillaan. Siihen asti menee ihan hyvin, että autan hätätilanteissa ja esim. lasten sairastellessa (on tosi hankala esim. käydä kaupassa) ja tiedän että tämä hoituu vastavuoroisesti ja kannan taloudellisesti vastuun vaikkei mitään virallista ole sovittu. Autan joissakin yhteisissä menoissa ja silleen.
Mutta vaimo haluaa olla ystävä. En näin epämääräsiessä tilanteessa pysty siihen. Ajatus on kaunis, mutta tajusin tänään, että toistan samoja juttuja ystävyydessä kuin avioliitossakin ja siitä seruaa liian voimakas tunne joka hajottaa minua hitaasti.
Koska vaimo ei tiedä mitä haluaa, ei silloin voida mitään yhteistyötäkään oikein tehdä, koska se vaatii luottamusta ja siksi en keksi muuta kuin pitää taukoa ystävyydestä.
Se vaan on, kun minun ongelmat ihmisenä on vaan niin erilaisia ja niiden kautta en ole valmis ystävyyteen. Olen liian pahasti haavoilla ystävyyteen.
Kiltteydessä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta mielestäni tällainen suhde vaimoon ei ole terve. Minun pitää opetella rajojen asettamista ja jämäkkyyttä, koska se minulta on aina puuttunut. Eli omista ongelmistanihan tämä johtuu. Enkä edes tiedä mistä kaikesta muusta.
KILTTEYS ON PERSEESTÄ! JA ME TAIDETAAN OLLA KILTTEYTEEN SAIRASTUNEITA... Lue Valtavaara: Kiltteydestä kipeät- kirja ja tunnista itsesi, niin pääset poispäin ja opit olemaan itsellesi kiltti - kuuntelemaan itseäsi. ihan ystävällisenä vinkkinä sanon, sillä tuo tilanteesi on juuri niin kiduttava kuin annat sen olla. Ja mä kuulen sun tekstistä, että kärsit, olet jo paljon oivaltanut, että pitää pitää ystävyydestä taukoa, mutta mitä ystävyyttä se on, että toinen on vain se tarvitseva osapuoli ja se joka määrittää ystävyyden rajat sieltäpäin. Ja miten olla ystävä kun haluaisi olla enemmän, aviomies, kumppani, kaiken jakaja... ? Miten siinä enää olla ystävä?
Minun eksäni halusi olla ystävä minulle jo eromme tapahduttua, kun hän tapaili minua ja sitä toista miestä kolmisen viikkoa vuoroilloin ja meillä oli hänen kanssaan vielä sekä fyysisesti että henkisesti intiimejä hetkiä. Sen toisen kanssa kuulemma ei ollut, Rah rah rah sanon näin jälkikäteen, kyll ämua vedätettiin ja itse vedätin itseäni. Toisen kerran eksä halusi olla ystäväni tuossa pari kolme viikkoa sitten, kun lähetti käsittämättömän maailmaa syleilevän tekstiviestin josta en ottanut selvää ja sitten soitin ja hän sanoi toivovansa olevan kanssani ystävä. Minä sanoin, etten voi, itken päivittäin sitä, että meillä meni tää homma tälviisiin persiilleen, niinkuin silloin itkin. Vaan en itke enää. Hän lähti ja valitsi toisen ja hylkäsi minut, mitä pirua siinä enää ystävyyttä vinkumaan sen jälkeen...???!?!?! Kysyn vaan ja tätä haastan sinua pohtimaan....
Sinä olet tuossa tilanteessa hyväksikäytettynä - vaimosi on se joka on halunnut muuttaa pois ja vielä haluaa sinua roikottaa siinä mukamas ystävänä, mukamas antaen jotain toivoa, kun hän ei osaa päättää vaan haluaa kaiken, haluaa sinulta sen hyvän mitä voit antaa ja olet antanut ja sitten haluaa joltakulta toiselta jotain vielä parempaa ja makeampaa.
Sä voit olla olemassa yhteisille lapsillenne ja niin oletkin ja hyvin olet tainnut olla. mutta eksällesi sinun ei tarvitse olla olemassa, jos hän kerran on muuttanut pois ja haluaa jotain muuta.
Minkä ihmeen takia sinä olet sinne mennyt korjailemaan pikku fiksauksia? Niitä nyt voi kuka tahansa palkkansa edestä tehdä, sua vaan käytetään ilmaisena "ystävänä" hyväksi.
Mun neuvo, huom JÄLKIVIISAUTTA omasta kokemuksesta, on että astut pari askelta taaksepäin ja sanot sille eksällesi, että selvitteleppä rauhassa omat tunteesi, minä haluaisin edelleen sinut mutta en alistu hyväksikäytettäväksesi, jollet halua minua kokonaan ja sillä sipuli... vähän niinkuin biisissä: "jollen minä sinua saa, niin lähden täältä kauas pois, muile maille vierahille, etten sua nähdä vois."
Eli ole rohkeammin itsellinen, rakasta mies itseäsi, arvosta itseäsi enemmän kuin että olet hänen ovimattonsa, saranankorjaaja, valolampunasentaja tai sen sängyn fiksaaja, johon hän kaataa jonkun toisen uroksen sinun ensin korjattua sen... Minäkin alennuin tuohon toimintaan, vein loppuaikoina sinne vuoden vessapaperit kun sain yhdessä diilissä niitä halvalla ison läjän ja jäin sitten ite ilman vessapapereita... 😀 samoin vein ruokaa, fiksasin fillareita ja tyrkytin apuani eksälleni perkule vielä viimeisen kerran niin älyttömän todella siis aivan järkyttävän viisaasti, että .... oletko valmis nauramaan? Saa nauraa: Eka juttu oli se, että hänen piti olla poissa kotoa viikonloppu kun aikuinen lapsi sai kavereita käymään, ja kysyi voisiko olla mun luona, tottakai sanoin, mutta hän sanoi, että voisitko sä olla (=mä) sit mökillä kun hän ei oikein voi olla siellä jos sä oot siellä kans, kun se hannas että jos jotain seksuaalista tapahtuu. Ja mä hölmö suostuin. tapasin sitten häntä yhtenä iltana eli kävin omassa kotonani iltateellä ja sitten kylmälle mökille... Rah rah rah, saa nauraa. Toinen naurukohtaus tulee tässä: hän pyysi mua katsomaan yhtä pienimmistään yhtenä iltana, kun tämä toinen mies oli pyytänyt häntä teatteriin ja pienin tarvitsi lastenvahtia, kun oli jotain kränää isompien kanssa. ja minä onneton hölömö suostuin.... Rah rah rah rah, saa nauraa, täällä ovimatto. siis ENTINEN OVIMATTO...!
SIIS TODELLAKIN OLEN SITÄ MIELTÄ ETTÄ KILTTEYS ON PERSEESTÄ!!! itsensä rakastaminen on kaiken lähtökohta. ja tunnista sinä mies liika kiltteys!🌻🙂🌻🙂👍😀😀😀
Tilanne olisi helppo jos ei olisi lapsia.
Vaimohan se on oman elämänsä sotkenut, mutta jatkuva mokailu vaikuttaa lapsiin ja sen vahingon haluan minimoida, koska se taas vaikuttaa suoraan omankin elämän laatuun lyhyelläkin tähtäimellä. Hyvän tekeminen on hyve, kiltteys ei, sen rajan vetäminen on tässä tilanteesa vaikeaa ja sitä rajaa etsin.
Isoin riski tässä on, että vaimo romahtaa totaalisesti ja kaikki vastuu lapsista ja monesta muustakin sitten kaatuu yksin minun niskaan, joten ei ihan helppo kuvio. Siksi itsekkäistä syistäkin on hyvä auttaa jonkin verran.
Tärkeintä on itselleni että tunnistan omia rajojani ja älähdän kun koen, että nyt mennään yli. Se on varmaan seurausta tästä kriisistä, että tunnistan tilanteet ajoissa ja avaan suun niistä. Ensimmäisiä kertoja varmaan elämässäni.
Mutta siis omia periaatteitani on, että apua tarvitsevia autetaan, jos se on mahdollista , joten minä autan. Jos oma jaksaminen tai muu kärsii, sitten pitää pistää jarrut päälle ja ottaa etäisyyttä. Ansaitseeko vaimo tämän? Ei. Mutta kyse on omista periaatteista.
Saanko jotain palkintoa hyvistä teoista? En usko. Enkä niitä kaipaakaan. Suututtaa, että lapsien elämään on tullut nyt ihan tarpeeksi vahikoa ja se tuntuu jatkuvan. Kauniit ajatukset minun mielestä väärillä periaatteilla ei näytä tuottavan kovin hyvää elämää eikä onnea.
Surettaa miten kaiken pitikin mennä näin. Vaimo seurasi sydämensä ääntä ja se petti hänet pahemman kerran. Muutaman hyvän asian lisäksi tulikin läjä tosi pahoja ongelmia ja ne koskettaa minua halusin tai en. Ja vielä pitkään.
Nyt on entistä tärkeämpää pitää huolta omasta jaksamisesta. Ja jaksaminen lasten kanssa on ollut vaikeampaa viimeisimmän ison käänteen jälkeen. Eikä varmaan tilanne helpotu tästä yhtään.
Olisin koko kriisin aikana toivonut, että vaimo katsoisi peiliin ja tajuaisi, että kyse on pitkälti hänen omista ongelmistaan, käsittelemättömistä tai keskeneräisistä tai jopa tunnistamattomista. Niin kauan, kun ei ole tahtoa hakea apua tai tahtoa muuttua, on käänne parempaan vaika vaikeaa.
Nyt taas kun avautu vähän täällä ja tänään vähän muuallakin on parempi olla, vaikka tiedän että parhaillaan vaimo on tosi vaikean itse aiheuttamansa tilanteen kanssa pahasti pulassa. Mutta siinä asiassa en voi auttaa mitenkään. Lamaannuin jo tilanteesta hetkeksi, mutta nyt tuntuu, että pystyy taas ajattelemaan ja toimimaan.
Ja pöllöhuuhkaja. Olen samaa mieltä ja joskus muistaakseni aikoinaan lukenut tuon kirjan. Kesällä luin paremman kirjan, joka käsitteli aihetta nimenomaan nykyaikana ja parisuhteessa ja miehen kannalta. Itse siitä jäi käteen se, että homma lähtee toimimaan, kun mies tajuaa mikä on homman nimi _JA_ nainen lähtee mukaan tähän muutokseen ja päästää irti. Meillähän vain minä lähdin muuttumaan, mutta oma suunta on siis joka tapauksessa nyt paras mahdollinen.
Hei 🌻🙂🌻
Tuota kiltteysasiaa olen itsekin nyt mietiskellyt. Minä myös olen ollut perheessämme liian kiltti ja palvelualtis.
En ole vaatinut mitään, en edes silloin, kun olin tosi huonossa kunnossa fyysisesti leikkauksien jälkeen.
Kotityöt ja lastenhoito ovat automaattisesti hoituneet, jotta mies saa keskittyä töihinsä, vaikka kävin myös itse töissä.
Olen samaa mieltä siinä, että on osattava itse laittaa rajat kiltteydelle tai tulee lopulta hyvinkin karkealla tavalla hyväksikäytetyksi.
Nyt on tullut enenevästi tuntemuksia siitä, että olen ollut kuin kynnysmatto, johon voi jalkansa pyyhkiä ohimennen.☹️
Hei kaikki!
Mä niin tiesin, että Pöllöhuuhkajata tulee taas suorapuheista ja kattavaa tekstiä.😉🙂👍
Minullekin tarjosi eksmies ystävyyttä. Hän ei halunnut, että me ollaan sellainen pariskunta, ketkä päättävät suhteen likaisesti. Just, joo. Eksä tarjoutui auttamaan myös ns miesten töissä. Kieltäytyin.
En tiedä, mihin pettäjät jätävät kriisin ajaksi omat aivot: eteisen narikkaan tai uuden ihastuksen sänkyyn (anteeksi, jos olin liian visuaalinen).
Olen todella helpottunut, että meillä on jo teini-ikäinen poika. He ovat sopineet keskenään, milloin ja missä tapaavat. Meidän välillä tulee aina olemaan vanhemmuussuhde. En usko, että kykenisin ikinä kaiken sen jälkeen olemaan hänen ystävä. En haluakaan.
Minä olen tästä kriisistä lähtien tehnyt vaan sellaisia päätöksiä ja asioita, mitkä ovat minulle hyviä ja tarpeellisia.
Hei🌻🙂🌻
Minulle tarjosi mieheni toinen nainen, tuttavamme, ystävyyttä kaiken tapahtuneen jälkeen. En ottanut pyyntöänsä vastaan, enkä anteeksiantoa myöskään hänelle ole myöntänyt.
Niin valheellista olivat ne pahoittelut, koska yritti vielä muutaman viikon tauon jälkeen viritellä uudelleen suhdetta lähettämällä tekstiviestin.
Jotkut ihmiset vaan pahoja luonteeltaan. Itse en pystyisi tuollaiseen kaksinaamaisuuteen, sillä minulla on omatunto, joka sanoo, että se on todella väärin toista kohtaan.
anone kirjoitti 6.2.2014 20:3
Tilanne olisi helppo jos ei olisi lapsia. Vaimohan se on oman elämänsä sotkenut, mutta jatkuva mokailu vaikuttaa lapsiin ja sen vahingon haluan minimoida, koska se taas vaikuttaa suoraan omankin elämän laatuun lyhyelläkin tähtäimellä. Hyvän tekeminen on hyve, kiltteys ei, sen rajan vetäminen on tässä tilanteesa vaikeaa ja sitä rajaa etsin.
Nyt on entistä tärkeämpää pitää huolta omasta jaksamisesta. Ja jaksaminen lasten kanssa on ollut vaikeampaa viimeisimmän ison käänteen jälkeen. Eikä varmaan tilanne helpotu tästä yhtään.
Olisin koko kriisin aikana toivonut, että vaimo katsoisi peiliin ja tajuaisi, että kyse on pitkälti hänen omista ongelmistaan, käsittelemättömistä tai keskeneräisistä tai jopa tunnistamattomista. Niin kauan, kun ei ole tahtoa hakea apua tai tahtoa muuttua, on käänne parempaan vaika vaikeaa.Nyt taas kun avautu vähän täällä ja tänään vähän muuallakin on parempi olla, vaikka tiedän että parhaillaan vaimo on tosi vaikean itse aiheuttamansa tilanteen kanssa pahasti pulassa. Mutta siinä asiassa en voi auttaa mitenkään. Lamaannuin jo tilanteesta hetkeksi, mutta nyt tuntuu, että pystyy taas ajattelemaan ja toimimaan.
Moi Anone
Kiitos kun jaoit asiaa. No niinhän se tietenkin on, että kun on lapset, on tilanne toisenlainen ja on hyvää itsekkyyttä myös ajatella noin, kun sanot. Mä ehkä innostuin edellisessä viestissäni hieman "kauhkoomaan", ei ollut tarkoitus syytellä ja olet mielestäni todella fiksusti osannut asettua olemaan "itsellisesti" ja tajuat näköjään tosi hyvin tuon tasapainon, rajan liian kiltteyden ja hyvän tekemisen välillä ja ketä se koskettaa.
Tilanteessasi on monia piirteitä, joita oli "meillä", eksäni ongelmat tiedostamattomina ja sitä rataa. Se ongelmien tiedostaminen juuri onkin avain asioihin, jollei niitä uskalla sanoa ääneen, niin niihin ei ilmesty "lahjakahvaa", johon tarttumalla niitä voisi hallita ja vähitellen poistaa ne elämästään, vaan ne tiedostamattomat ongelmat hallitsevat itseä ja saattavat heittää milloin mihinkin junaan ja syliin tai turbulenssiin, ja siinä vaan sitten "itse" se ihminen kärsii ja läheiset.
Jos sä aavistat mistä on kyse, ja sanot sen ääneen, niin sulle käy kuin mulle: "Huonojen uutisten tuoja tapetaan" (vanha viidakon sananlasku), siis se poistetaan lähistöltä, kun ei kestetä totuutta, siis huonoja uutisia. Mutta tosi ystävä on se, joka uskaltaa sen sanoa, rakkaudella tosin eikä haukkuen. Mutta pitää vaan miettiä, olenko minä/sinä juuri se joka sen asian sanoo...
Toivotan sulle hyvää mieltä rakastaa itseäsi ja huolehtia itsestäsi, sillä lapsesi tulevat tarvitsemaan sinua vielä enemmän sitten kun toinen osapuoli putoaa tai sairastuu sitten näkyvästi. Sama juttu kuin lentokoneen hätälaskussa, ensin itselle happinaamari, sitten vasta lapsille, ja sama juttu pelastusliivin kanssa.🙂👍🙂👍🙂👍🙂👍🙂👍😉
Marion2 kirjoitti 6.2.2014 21:42
Minullekin tarjosi eksmies ystävyyttä. Hän ei halunnut, että me ollaan sellainen pariskunta, ketkä päättävät suhteen likaisesti. Just, joo. Eksä tarjoutui auttamaan myös ns miesten töissä. Kieltäytyin.
En tiedä, mihin pettäjät jätävät kriisin ajaksi omat aivot: eteisen narikkaan tai uuden ihastuksen sänkyyn (anteeksi, jos olin liian visuaalinen).
En usko, että kykenisin ikinä kaiken sen jälkeen olemaan hänen ystävä. En haluakaan.
Minä olen tästä kriisistä lähtien tehnyt vaan sellaisia päätöksiä ja asioita, mitkä ovat minulle hyviä ja tarpeellisia.
Voi Vitsi Marion2 kun olet osannut kiteyttää asiat hyvin. Naesen vaesto varmaanniin. Mäkään en tiedä minne jättäjät jättävät omat aivonsa, he ovat joka tapauksessa monta askelta jätettyjä edellä, sillä heidän prosessinsa on alkanut salaa heidän sisällään jo kauankin ennen varsinaista lähtemistä, he ovat prosessoineet mielessään ja ehkä puhuneetkin ystäviensä kanssa asiasta, ennenkuin ilmoittavat tai lähtevät ja jätetylle se kaikki tulee yllätyksenä.
Mun eksä valitti, ettei voinut jakaa fyysisyyttä kanssani, koki sen likaisena, ja vakuutti niin kovasti eron hetkellä ja sen jälkeen että juu se uusi kumppani on niin hyvä että se kunnioittaa hänen rajojaan. Kun vein jouluna lapsille sinne joululahjat (rahrahrah saa nauraa tällekin väärälle kiltteydelleni), niin hän ei voinut nähdä minua vaan piti jättää ne oven ulkopuolelle. Aavistin jo silloin, että hän häpesi nähdä minnuu kun oli varmaan ylittänyt ja antanut ylittää omat rajansa uuden naimakaverin kanssa, vaikka minun kanssani se asia juuri oli hänelle niin vaikeaa, hahmottamatonta ja tiedostamatonta ja purkamatonta.
Juu kyllä mä olin ukkosenjohdatin, hän heräsi fyysisesti eloon ja lentoon ja loistoon sängyssä kanssani ja iholla ja kaikkea. ja sitten karkasi. Ja sitten halusi vielä ystävyyttä. Ja minä itseäni roikututin, juuri niin itseäni roikututin ja jojotin tässä kuviossa, vaan en enää.
Kiltteys on perseestä. Itsensä rakastaminen on hyve, ei pahe.😉😋 Siitä lähtee kaikki itsellisyys ja myös rakkaus☺️❤️
Hei.
Mariella, sinun tarina voitti.🙂🎂 Vai, että toinen nainen tarjosi ystävyyttä. Miten hän kehtasi?
Anone, ehkä olen täysin väärässa, mutta minusta tuntuu, että tunnet olevasi vastuussa vaimosta. Tuntuu myös siltä, että vaimosi ei halua ottaa vastuuta omasta elämästä ja niistä teoista, mitä hän on tehnyt. Ehkä hän tarvitseekin totaalista rohmatamista tullakseen tietoiseksi omista ongelmista, koska uskon, että pitkällä tähtäimellä on se tilanne haitallista teille kaikille.
Minä tunsin olevani vastuussa miehen tunteista, ongelmista jne. Tunsin, että minun piti löytää ratkaisu hänen juomiselle, ja kun mä kerta toisensa jälkeen epäonnistuin, rupesin syyttämän itseäni tästä, että en ollut riittävän hyvä, viisas ja en osannut raksataa miestä tarpeeksi.
Vasta silloin, kun romahdin täysin, näin miten väärin olin ajatellut ja toiminut. Näin, että hän ei halunnut vieläkin ottaa vastuuta omasta juomisestaan, ja jatkoi minun, pojan ja koko universumin syyttämistä. Sen jälkeen tunsin suurta helpotusta, kun ymmärsin, että minä en olekaan syyllinen ja vastuussa hänen elämästään. Ja silloin oli varsin helppo tehdä päätös suhteen lopettamisesta.
Ja eksmies oli minun prinssi, kuka herätti minut 100- vuotisesta unesta, mutta prinssi itse osuttatui unissakävelijäksi.
Pöllöhuuhkaja, juuri niin, ollaan tehty koko elämä asioita toisten puolesta, itsensä kustannuksella, nyt on meidän vuoro.🌻🙂🌻
Hei 🌻🙂🌻
Marion2: minustakin oli röyhkeätä tarjota ystävyyttä kaiken tapahtuneen jälkeen.
Sekin tuntui oudolta, että mies sanoi rakastuneensa minuun uudelleen ( menettämisenpelko?), sillä itse olin tuon uskottomuuden selviämisen jälkeen omasta mielestäni kaikkea muuta, kuin rakastettava ihminen 😐
Sinä puolestasi olet joutunut kokemaan kovia miehen alkoholinkäytön vuoksi. Sitä ongelmaa ei muuten uusi suhde paranna!!!
Liika kiltteys on ollut kai meidän kaikkien perisynti. Pitäisi pitää puolensa, olla näkyvä ja kuuluva, ettei tule täysin maahan poljetuksi.
Ehkä me pikkuhiljaa opimme tuon selviytymisen kannalta tärkeän taidon ja lakkaamme alistumasta.
Kaikkea hyvää Sinulle ja teille kaikille toivoen 🌻🙂🌻
Marion2 kirjoitti 8.2.2014 19:22
Minä tunsin olevani vastuussa miehen tunteista, ongelmista jne. Tunsin, että minun piti löytää ratkaisu hänen juomiselle, ja kun mä kerta toisensa jälkeen epäonnistuin, rupesin syyttämän itseäni tästä, että en ollut riittävän hyvä, viisas ja en osannut raksataa miestä tarpeeksi.
Vasta silloin, kun romahdin täysin, näin miten väärin olin ajatellut ja toiminut. Näin, että hän ei halunnut vieläkin ottaa vastuuta omasta juomisestaan, ja jatkoi minun, pojan ja koko universumin syyttämistä. Sen jälkeen tunsin suurta helpotusta, kun ymmärsin, että minä en olekaan syyllinen ja vastuussa hänen elämästään. Ja silloin oli varsin helppo tehdä päätös suhteen lopettamisesta.
Ja eksmies oli minun prinssi, kuka herätti minut 100- vuotisesta unesta, mutta prinssi itse osuttatui unissakävelijäksi.
Pöllöhuuhkaja, juuri niin, ollaan tehty koko elämä asioita toisten puolesta, itsensä kustannuksella, nyt on meidän vuoro.🌻🙂🌻
Kiitos Marion2, musta tuntuu että mä olen helvetti satakertaisella kertauskurssilla tunteideni kanssa tässä asiassa. Jokin pieni juttu, tuttu maisema, jokin väläykseltä vahingossa nähty valokuva, jokin muistutus hänestä, niin matto lähtee sydämen jalkojen alla ja taas ollaan rähmällään häntä ikävöimässä.... häntä, joka jätti minut ja hylkäsi ja valitsi toisen. Tätä mun pitää paukuttaa päähäni uudelleen ja uudelleen ja lakata vähitellen ajattelemasta hetkeäkään, että hän tarttisi varmaan vieläkin mun apuani.
Apua! Minä tässä tartten apua. Minä tartten rohkeaa omaa elämää, vaikken koekaan olevani valmis mihinkään suhteeseen vielä, mutta mä tartten pään ja sydämen ja jalkovälin tuuletusta ihan tosissaan. Ja sitä että lapioin tämän ihmisen minussa herättämät ja itse itsessäni kasvattamat tunteet helevettiin sisältäni. Sinne juuri, ikuiseen tuleen palamaan tuhkaksi. Vaan kyllä siinä on työtä. Tekstarit viimein poistettu, samoin numero laitettu estolistalle, ja nyt on tämän revohkan loppusiivouksen aika, vaan se on ehkä toisen keskustelun paikka (tästä vaimo haluaa asumuseron).
Sun ja mun tilanne on jo ratkennut parempaan suuntaan, kun ollaan lähdetty tai minut on laitettu taipaleelle, jonne en olisi halunnut, olen vain jäänyt jumiin juntturaan tupajumisydämeen ja johonkin kakkaan riippuvaisuuden tunteeseen, jota olen ilmiselvästi tarvinnut johonkin, mihin, se selviää tulevan viikon aikana. Oman elämän vajaus tässä on selvästi olemassa ja sen olen ihan itse saanut aikaan. Siitä olen itse vastuussa, omasta elämästäni ja omista tunteistani, juuri kuten sanot eksästäsi.😞🤕
Miten lapioin vatsakramppinsa ulos,... no, mähän olen maalannut maalaamisesta päästyäni paitsi viimeaikoina en ole jaksanut enkä ehtinyt enkä tajunnut, ehkä nyt on syytä aloittaa uusi maalausvihko tälle kramppitunteelle sisälläni ja antaa sen tulla ulos viimeinkin käsittelyyn ja persiillepotkittavaksi helevettiin elämästäni. Tekstiä ja sun muuta kyllä tulee, mutta nuo väriensuttausoksentamis-sessiot ovat olleet avainasemassa omien vatsakramppitunteiden käsittelyssä.😉
Hei tsemppiä sulle Marion2 ja myös teille kaikille muille, jotka kamppailette näiden käsiuttämättömän koukuttavien asioiden, tunteiden kanssa. 🙂👍
Kiitoksia teille!
Mariella, miehesi varmasti ymmärsi, mitä on menettämässä ja miten upea nainen ja lasten äiti hännellä on kotona.😍
Pöllöhuuhkaja, ikävää on vaikea kestää. Toissapäivänä ajoin hänen työpaikasta ohi ja toki etsisin katseella hänen autoa. Kaupassa pelkään, että törmään häneen ja uuteen tyttöystävään. Viime viikolla lähetti eksä tekstiviestin, missä kyseli jotain omia tavaroita, mun sydän rupes vieläkin pomppima ja jalat muuttuivat veltoiksi. Töitä riittää tarpeeksi vielä täälläkin puolella.
Jatkaa vaan maalaus- sessioita🙂🌻 Pään ja sydämmen tuulettamisesta en tiedä, mutta jalkovälin tuuletukseen käy hyvin ...khmm itsensä rakastaminen.😎
Jaksamisia teille!🌻🙂🌻
Hei🌻🙂🌻
Marion2: mies on väittänyt koko ajan, että suhdetta hänellä ei ollut tarkoitus hakea. Oli burn out ja joku vauhtijakso menossa.
Seksiyritystä, jossa toinen nainen aloitteentekijä.
Tuon saattaisi jopa uskoakin sitä taustaa nähden, että nainen ei tahtonut päästää irti, vaan yritti röyhkeästi uudelleen jo kuopattua suhdetta jatkaa...
Ei tässä oikein tiedä mihin uskoa enää...
Marion2 kirjoitti 9.2.2014 21:18
Pöllöhuuhkaja, ikävää on vaikea kestää. Toissapäivänä ajoin hänen työpaikasta ohi ja toki etsisin katseella hänen autoa. Kaupassa pelkään, että törmään häneen ja uuteen tyttöystävään. Viime viikolla lähetti eksä tekstiviestin, missä kyseli jotain omia tavaroita, mun sydän rupes vieläkin pomppima ja jalat muuttuivat veltoiksi. Töitä riittää tarpeeksi vielä täälläkin puolella.
Jatkaa vaan maalaus- sessioita🙂🌻 Pään ja sydämmen tuulettamisesta en tiedä, mutta jalkovälin tuuletukseen käy hyvin ...khmm itsensä rakastaminen.😎 lainaus]HEHHEH , niin on ja ikävä tulee ja tuntuu siltä, että se vetää maton koko elämäni jalkojen alta. En tajua mikä tämä oma ikäväkoukkuni on, eksä ei pidä yhteyttä ja mulla leviää pää, kun löydän sattumalta sellaisen parisuhdekirjan, jonka ostin meille luettavaksi (hän ei sitä koskaan jaksanut avatakaan) että opittaisiin toisistamme ja viisastuttaisiin ja opittais olemaan, mut se kirja vaan avaa minussa sellaisen laatikon, jolle olen puolustuskyvytön. Ihan käsittämätöntä! En osaa suojautua, en mitään, ehkä poltan tai revin kirjan roskiin, jos se auttaisi, tai lähden uimaan puhaltamaan tätä taas altaaseen. Puhuminen ystävän kanssa puhelimessa auttaa, samoin tämän jakaminen täällä ja tajuaminen, että sullakin tommonen reaktio. Kiitos ja jaksamista!
🙂👍