Marion2: Musiikki tosiaan on uskomaton voimavara. Saan hyvästä biisitä energia amoneksi päiväksi. Olen myös säveltänyt kauneimpia melodioita tämän kriisin synkkien hetkien keskellä mitä en itse käsitä. KAi se on sitä toivoa mistä ei halua luopua ikinä.

Pöllöhuuhkaja: Kiitos kirjavinkistä. Kun se liittyy yhteen perusongelmistani, niin ehdottomasti täytyy se lukea läpi. Itselläni on aika tiukka uskonnollinen kasvatus, joten se, että tuo on teologin kirjoittama on varmaan minulle aika hyvä juttu.

Tällä hetkellä ja avioliiton loppuvuosina (ihan kuin tämä olisi jo ohi?) on akai pahin ongelma koko hommassa ollut se, ettei vaimo arvosta minua. Saan kiitosta hyvänä isänä olemisesta, mutta muuten en koe enkä saa mitään palautetta siitä, että olen mies tai ansaitsisin mitään kunnioitusta tai arvostusta. Tämä on kyllä niin vakava ongelma, että jos siinä ei asenteet muutu, niin oikeastaan mitään mahdollisuutta ei ole, että tulisi mitään ehjää tästä.

En enää tiedä mitä tekisin tilanteessani, mutta otan yhden päivän taakat kannettavaksi kerrallaan ja koitan vaan mennä eteenpäin ja ainakin omaa elämää parantaa hetki hetkeltä.

Vähän mietityttää että miten kummallinen isäpäivä onkaan kohta tulossa. Ja joulu.

Meillä tilanne on edennyt siihen, että eropaperit lähti postiin pari viikkoa sitten ja nyt on sitten alkanut lopun alku.

Arki sujuu, mutta eilen tilanne sitten meni siihen, että vaimo sanoi, että muuttaa pois. Ei siinä mitään yllättävää, mutta miettii muuttamista ja tämä mies kehen on ollut suhde tulisi alivuokralle sinne. Kuvitelkaa! Pyysin, että tällaisia asioita tapahtuisi vasta avioeron jälkeen, mutta ei voi mitään. Ei ole minun päätös.

Tämä on kuitenkin jopa minulle liikaa, joten tässä kohtaa on pakko sanoa, että avioliitto on nyt ohi. Pistin tästä viestiä yhdelle tukihenkilölleni ja ystävälle, joka ei suoraan ole meidän kanssa tekemissä. Tämä ihan siksi, että suku ja ystävät saakoot kuulla näistä asioista sitten kun ne toteutuvat. Elämänhän on jatkuttava näin isoista asioista huolimatta ja lapsista ja ITSESTÄ pidettävä huolta.

En onneksi joudu tästä päätöksestä kantamaan mitään taakkaa. Minun ei tarvitse. Yritän myös, etten syyllistäisi vaimoa, mutta ajattelen kyllä, että on isossa vastuussa meidän perheen rikkomisesta ja lasten tulevisuudesta siltä osin, miten tämä kaikki vaikuttaa heihin. Lapset käy tosiaan sääliksi, samoin vaimo. Luulen että me kaikki kyllä selvitään, mutta näin isojen muutosten vaikutusta ei kukaan voi oikeasti ennustaa. Ei voi toivottaa onnea vaimolle valitsemallaan tiellä. Harmittaa, etten oikeasti koskaan saanut mahdollisuutta yrittää omana itsenäni sen jälkeen, kun lähdin omia ongelmia selvittelemään, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Oma elämä on kuitenkin nytkin elettävänä tänään jo nyt, joten suren tämän surun pois ja sitten kohti uutta huomista.

Tein jo tuossa joku aika sitten päätöksen, että omassa terapiassa on turha vatvoa jumissa olevaa tilannettamme. Silloin se oli vielä tulehtuneempi ja painostinkin vaimon tekemään päätöksiä, josta seurauksena avioeron pistäminen vireille. Keskityn nyt terapiassa oman elämän jaloillapitämiseen ja omien heikkouksien valjastamiseen vahvuuksiksi. Hienoja juttuja on jo tapahtunut ja vaimon kanssa yhteiseksi suunniteltu lomamatka tulee minulle (yksin) tarpeeseen.

Varmaan tulee lähiviikkoina tosi vaikeita hetkiä ja tunteita paljon, mutta onneksi on kavereita, jotka kuuntelee ja auttaa. Onneksi on usko, joka kantaa läpi kaiken. Onneksi on lapset, jotka rakastaa. Onneksi on luovuutta ja saan aikaan asioita, jotka lisää itseluottamusta ja antaa rohkeutta nytkin. Onneksi voi antaa itselle anteeksi sen, ettei vaan tätä juttua saanut pidettyä kasassa, vaikka rakastin ja tahdoin.

Hei🌻🙂🌻
Olen surullinen, että teillä näyttäisi nyt ero tulevan, anone😳
Onhan se tosi ikävää, että muuttavat heti yhteen ja siitä tulee kyllä jo tunne, että liekö järkevääkään?
Vaimosi ei tule käymään eron surutyötä läpi ihastuksen huumassa (mikä yleensä loppuu aikanaan).
Tämä on ehkä puukon kääntämistä haavassa, anteeksi, mutta miten pitkään heillä on ollut tuo suhde päällä ja onko se myös fyysinen???
En voi muuta tehdä, kuin toivoa Sinulle kovasti voimia🌻🙂🌻
Alan kirjallisuuteen tutustuminen ei ole huono asia, mikäli yleensäkin lueskelee.

Hei,

kiitos kommentista. Itse olen sitä mieltä, ettei ihan ehkä järkevin suunnitelma ole tuo yhteenmuutto, vaikka perusteluna lasten hyvinvointi on tosi kaunis. Omat arvoni ja mielipiteet eivät kyllä tilanteeseen vaikuta mitään. Niiden painoarvo on hyvin lähellä nollaa. Jos jotain sanonkin niiin olen vain "kirjaviisas". Joudun perustelemaan lja puolustamaan avioliittoa omalla rakkaudella ja että tahtoen voi mitä vaan+ omaa kokemattomuuttani kirjallisilla viittauksilla. Ei siis voi tehdä mitään, kuin päästää täysin irti.

Suhde oli myös fyysinen. Se alkoi kunnolla tapaamisilla ihastumistunnustuksen jälkeen, mutta meni kai poikki hetkeksi nyt kotiinpaluun ajaksi. Suhteessa on kaikenlaisia piirteitä, mitkä minua oudoksuttaa, mutta se on kuulemma tosi rakkautta ja sielunkumppanuutta, joten aika hankala sitä on ulkopuolisena kommentoida. Aika näyttää mitä tuosta kehittyy ja millaiseen elämään se johtaa.

Olen tietenkin surullinen, mutta toisaalta olen helpottunut, koska ei ketään pitäisi kohdella näin ja voin hyvällä omalla tunnolla nyt sanoa antaneeni ainakin kunnon mahdollisuuden. Lapsia käy sääliksi tosi paljon. Vaimo haluaisi , että meidän välinen ystävyys silyisi, mutta ei ystäviä kohdella näin, ei edes niitä, ketä inhotaan?

Vaikeaahan tämä on, mutta samalla hyvä asia. Tämä pakotti minut ottamaan itseni ja elämäni vakavasti ja se tarkoittaa, että minulla on hyvät mahdollisuudet selvitä tästä ja tulla onnelliseksi jo nyt. Tai siis oma olo on aika hyvä nytkin, kun iso osa sydämestä on revitty rikki ja poljettu maahan. Se mikä vahingoittaa ja tuhoaa minua, menköön pois elämästä.

Ja näiden asioiden kirjoittaminen helpottaa.

Tekisi mieli pistää välit niin poikki kun vaan pystyy, mutta toisaalta oma kunnia ja se mikä minun arvoissa on tärkeää vaatii samaan aikaan, että kohtelen vaimoani edelleenkin hyvin enkä vihollisena. Tämä on aika iso hahste ja raastavaa. Onneksi tulee pian loma...

Hei🌻🙂🌻
Minä puolestani olen nyt tehnyt päätökseni: en hae eroa. Katumus miehellä oli aitoa ja suhde lyhyt, eikä fyysinen kanssakäyminenkään siinä onnistunut.
Nyt alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, ettei miehen psyyke ollut kohdallaan suhteen aikana. Niin outoa olivat sen tapahtumat.
Koen, että olemme aviopuolisoina ja perheenä tulleet hyväksikäytetyksi tuttavamme taholta.
Hänellä lienee ollut paljonkin romanttisia tuntemuksia ja mies haki enemmän henkistä apua vaikeahkon sairauteni ja oman uupumuksensa vuoksi. Suhde sai tilan kääntymään ehkä jollain tapaa maanisen tyyliseksi.
Siitähän se romahdus ja masennus sitten tuli, kun paluu tietoisuuden tasolla arkielämään tapahtui.
Eli näin olen nyt nämä palaset koonnut yhteen tapahtumista.
Pahintahan oli se parin kuukauden valehtelu mutta tuolloinkaan mies ei ollut oma itsensä.
Nyt uskon rehellisyyteen. Ei mies, joka menettää kaiken kiinnostuksen elämään, itkee ja kärsii syyllisyydestä ja siitä, mitä on tehnyt vaimolle ja perheelleen enää lähde tuolla tavoin kenenkään sätkynukeksi. Hän itse kuvasi tapahtumia sanoin, että hän oli siinä olotilassa, että häntä vietiin, kuin pässiä narussa.
Tottakai teen vielä surutyötäni. Ei tämä päätös tuskaani vie pois. Sisälläni on paljon itkemätöntä itkua ☹️
Pääsen purkamaan tunteitani joulukuun alussa, kun minulla on aika erikossairaanhoitoon, tutun terapiaihmisen luo.
Tunnen, että tarvitsen jonkun kuuntelemaan, että saan tämän möykyn sisältäni pois painamasta 😳
Paljon voimia sinulle ja uskon, että aika näyttää sen vaimollesi, oliko hänen valitsemansa tapa toimia hyvä.
Luulen, että jostain psyykkisestä tilasta on myös hänen kohdallaan kyse.
Yritä jaksaa, kaikesta huolimatta
Lämpimin ajatuksin 🌻🙂🌻

Tää aihe kosketti mua melkoisesti. Olen itse tilanteessa, jos mies muutti pois ja itse jäin kahden alle 1,5-vuotiaan lapsen kanssa. Avioliitto on pahasti kriisissä ja "tunnelin päässä" ei näy kuin häivähdys valosta.

Olen viime päivinä/öinä pohtinut kovasti kriisin syitä ja tunteet ovat vaihdelleet hurjasti näinä aikoina. Ystävää jolle puhua, minulla ei ole. Viimeistään nyt olen huomannut kuinka yksin olen ja kuinka yksinäiseksi tunnen itseni jopa rakastamani miehen kanssa. Kaiken pohtimisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten tunne olevani vaimo tai nainen, koen vain olevani lapsieni äiti. Kirjoittamasi perusteella tulkitsin (ja kyseessä on vain minun ajatukseni), että vaimolla, tulevalla exvaimolla saattoi samankaltaisia mietteitä. Ehkä hän ei kokenut sitä naisellisuutta samoin kuin ennen. Itselleni se on aiheuttanut aviokriisin lisäksi identiteettikriisin.. Elämässäni tapahtui lyhyelle aikaa niin paljon.

Olen vielä nuori, hieman yli 20.. 2,5 vuoden sisään olen saanut kaksi lasta ja mennyt naimisiin. Opiskelut jäivät myös kesken esikoisen synnyttyä ja vain muutama kuukausi siitä huomasin olevani taas raskaana. Meillä asumusero kuitenkin on helpottanut tilannetta. Tappeluita turhanpäiväisistä asioista ei synny ja apua keskusteluun olemme saaneet perhetukikeskuksesta. En tiedä lukeeko kukaan tätä koskaan, mutta kiitän jo nyt helpotuksen tunteesta, kun taakan saa purettua sanoihin.

Kiitos Mariellalla tukemisesta ja kannustuksesta!

Kyllä mä selviän. Surettaa siis sekin, etten itse pystynyt kasvamaan henkisesti ennen kuin se oli liian myöhäistä. Tilanne on menossa eroon ihan sen takia, ettei vaimo rakasta minua vaan on löytänyt nyt tosirakkauden. Omien sanojen mukaan ei oikein ehkä koskaan rakastanut minua ja uskoo ehdottoman varmasti, ettei koskaan voi rakastaa minua. Mielestäni aika karu tilanne ja se nyt etenee vielä tuohon suuntaan, että mies (minä) vaihtuu tähän unelmien kumppaniin. On aika kova paikka olla tässä ja kestää tämä kaikki.

Neme: Olet oikeassa, että mokasin paljon, enkä koskaan saanut vaimoani tuntemaan itseään omien sanojen mukaan naiselliseksi joka johtui turvattomuuden tunteesta ja siitä etten voinut avautua. luoda voimakasta tunneyhteyttä häneen. No tämä on moniongelmainen tarina, joten lyhyesti voi todeta, että mokasin ja samoin vaimo monta asiaa. Yksi näkökulma on myös se, ettei vaimo pystynyt omaa rikkinäisyyttään ottamaan mitään siitä rakkaudesta vastaan mitä annoin. Mutta eipä menneille virheille voi mitään ja vaimon on kokenut elämän kanssani niin taakoittavaksi, ettei näitä virheitä ilmeisesti voi koskaan korjata. Itse uskon ikuiseen rakkautteen, mutta minulla ei ollut taitoa eikä rohkeutta opetella niitä ja olin vaimolleni taakka ja nyt kun hän on "vapaa" on parempi olla. Itse toivoin, että oltaisiin kokeiltu yhteystä elämää ihan uudella tavalla ja yhdessä aktiivisesti uusia keinoja etsien, mutta on liian myöhäistä nyt. Oman elämänmuutos on kuitenkin hyvässä mallissa ja siksi varmaan jaksankin niin hyvin ja selviän tunnekuohuista musertumatta. Itse asiassa mulla on aika hyvä olla juuri nyt kaikesta huolimatta.

Sinulle toivotan voimia ja jaksamista. Olet kuitenkin vielä nuori ja vaikutat oikein fiksulta, joten tulet selviämään ja pärjäämään hienosti, kun uskot itseesti ja tulevaisuuteesi! Kirjoittaminen tekee itselleni hyvää, joskus sitä kautta asiat saa uudenlaista perspektiiviä tai tulee täysin uudenlaisia oivalluksia, joita ei muuten ehkä koskaan syntyisi. Sitä paitsi se on jo terapeuttista ihan sellaisenaan. Ja toivottavasti sinulla on joku tai useita läheisiä kenelle puhua ja jakaa murheita.

Hei🌻🙂🌻
Vaikka kirjoittelin, etten hae eroa, niin eihän se tosiaan tätä surutyötä pois vie.
Viime yönäkin heräsin valvomaan ja päähäni tuli inhottavia ajatuksia mieheni suhteesta.
Nämä ovat tosi vaikeita asioita: vaikka jo kuinka haluaisit elää normaalisti, se ei kaikin tavoin onnistu.
Tämä tuska on käytävä läpi ja ei voi valita aikaa. Mieluiten murehtisin päivällä.
Voimat ovat tässä vuoden aikana menneet myös aikalailla, enkä saa enää nautintoa niistä asioista, joista ennen nautin. Kaikki tuntuu vielä niin yhdentekevältä.
Voi, kumpa ihmiset miettisivät ennen tekojaan, miten hauras toinen voi olla. Rikkimennyttä ei enää niin helposti ehjäksi saa.
Voimia teille kaikille 🌻🙂🌻

Nyt oman elämän kriisin aikana olen huomannut, ettei minulla taida olla sitä todellista ystävää, jolle puhua, siksi aloin etsiä netistä tukea ja löysin tämän sivun. Ne joita pidin ystävinä eivät enää vastaa edes soittoihin tai viesteihin, oli sitten kyse mistä vain asiasta, vaikka vain heidän kuulumisistaan, joista olen kiinnostunut.

Kirjoittamisella tosiaan on terapeuttinen vaikutus, jostain syystä se vain jäi elämästä pois kokonaan tämän suhteen alettua. En enää osannut kirjoittaa ajatuksia. Nyt kuitenkin löysin taas sanat joilla kuvailla ja kertoa itsestäni ja tuntemuksistani. Välillä en kai halunnut nähdä mustaa valkoisella, jotta tilanne ei tuntuisi niin todelliselta.

Sinä taas mielestäni olet hyvin vahva ihminen, olet kestänyt ja jaksanut hyvin paljon vastoinkäymisiä avioliittosi aikana. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista!

On kyllä varmasti tosi vaikeaa ja tunteet mitä näihin liittyy on kyllä kovimpia mitä varmaan on. Mutta ainakin itse sain sitä mitä tilasin ja osasin, joten nyt on vain myönnettävä että kävi huonosti ja opetelen elämään uudessa tilanteessa ja annan kaikkien tunteiden tulla ja niitä voin sitten itsekseni ja tarvittaessa ystävien/terapian kautta käsitellä. Parasta olisi, jos oppisin itse hoitamaan itseäni, sitä kautta oma elämänlaatu olisi paljon parempi.

Päällimmäinen ajatus oli hetki sitten viha ja nyt on jo rauhallinen olo. Tavallaan tämä on niin surrealistista kun tapahtuu ihan oikeasti itselle ja se mitä vaimo tulee tekemään. Uskon täysin sen, että tekee tulevan tekonsa vanhimman lapsemme takia, kuten sanoo ja perustelee valinnan. On totta, että hän voi nyt paremmin ilman minua ja jaksaa viikon kerrallaan olla parempi äiti. Mutta omasta puolesta tarkasteltuna juuri tuollaisella hyvän tekemisellä voi perustella sen muun pahan mitä tekee. Tai siis teko on väärin, eikä se oikeaksi muutu, koska meillä on kummallakin kristillinen vakaumus. Jos vakaumusta ei olisi, olisi väärintekeminen ehkä hankalampi perustella. Mutta tämä on vaimon tahto ja valinta, joten kunnioitan sitä. Omat mahdollisuuteni sain, enkätajunnut ajoissa tarttua hetkeen.

Mutta muuten tähän pohdiskelua, että itselleni on siis kovin tuttu ajatus kesältä, että en tee tässä yhdessä tietyssä asiassa kovin pahasti, kun se on niin pientä ja satunnaista ja muilla ongelma on tosi paha. Voisi siis olla alkoholi/päihteet, porno, peliriippuvuus, ... Itselläni ongelma ei ollut oikeastikaan paha ja sillä perustelinkin, ettei sitä ole oikeastaan edes olemassa. Mutta jos ollaan ehdottomia ja kyse on oikan ja väärän periaatteesta, niin vähäinenkin vääryys on väärin. Oli tärkeää jutella kavereitten kanssa suoraan kiertelemättä ja myöntää sen tietyn pienenkin asian olevan mieltä vaivaava ongelma. Monia tällaisia asioita on saanut onneksi eteenpäin ja häpeästä vapautumiseen keskityn erityisesti jatkossa ja se on vaanihan käsittämättömän hienoa, kun oma itseni alkaa vapautua ja päästä ulos vuosikausien kahleista ja pystyy jättämään muiden asenteet ja kommentit ja mielipiteet vähemmälle huomiolle.

Oma elämä on saanut uuden käänteen ja suunnan ja tästä on hyvä jatkaa. Vaimolle haluaisin toivottaa hyvää ja turvallista matkaa, mutta se on tosi vaikeaa tehdä täysin aidosti. Ajattelen kyllä niin, mutta tietenkin ajatuksissa on myös siitä, että olisipa tuleva elämä onnetonta ja tulisipa siihen kärsimystä. En todellakaan haluaisi ajatella näin, mutta haluan tänne sen kirjoittaa, koska silloin ajatukset joita kuitenkin todellisuudessa on tulee julki ja voin ehkä päästä niistä eteenpäin.

Alkaa vaan yhteenpaluu tämän kaiken jälkeen mennä turhan vaikeaksi. Vaimoni tuntien katumus jossain kohtaa tulee olemaan kova, tai sitten tosiaan olen ollut koko elämäni ihan pihalla kaikesta. Näinkin voi käydä tietenkin ja sielunkumppanin kanssa elämä on vain ihan täydellistä. Niitäkin tarinoita kun on...

Hei jälleen 🌻🙂🌻
Mietin vaan tuota sielunkumppanuutta. Sitä samaahan on teidänkin täytynyt yhdessä tuntea, kun olette suhteenne aloittaneet.
Uuden ihmisen, tässä tapauksessa miehen, kanssa on helpompi sitä voimakkaammin tuntea, koska hänen kanssaan ei olla kunnolla eletty arkipäivää. Yleensä joka parisuhteeseen tulee arki mukaan, halusi sitä tai ei. Tämä asettaa omat vaatimuksensa molemmille.
Meillä tuli kiireisen arjen lisäksi sairastumiseni, joka on suhteelle iso haaste.
Nyt mies myöntää sen, ettei ole osannut tukea minua riittävästi, koska on itse ollut aina terve. Myös minä tein virheitä: annoin kuvan, että pärjään hyvin, etten olisi aiheuttanut lisäpaineita yrittäjänä toimivalle miehelleni. Olin hyvin yksinäinen ja paljon yksin myös käytännössä. En osannut ilmaista tarvitsevani toista. Sitten, kun sen selkeästi tein, oli jo liian myöhäistä. Mies oli tottunut ajatukseen, ettei minulla mitään hätää ole itseni kanssa. Tuolloin koin, että tulin torjutuksi, myös lasten kuullen asiasta puhuttaessa.
Siitä jäi kytemään ajatus, entä jos suhde oli jo tuolloin alkanut, kuukausia ennen, kuin sen kerrottiin alkaneen?
Mies tosin sanoi, että pelkäsi läheisyyttä pitkän tauon jälkeen ja sen vuoksi koki helpommaksi jatkaa elämää samalla tavoin, kuin mihin se oli luisunut sairauteni aikana.
Nytkin hän potee syylliisyyttä asioiden kulusta ja varsinkin todetusta masennuksestani.
Onhan kyllä totta se, että jaksoin olla reipas, innostunut jne. ennen tuota uskottomuutta. Se oli kai sitten ns. viimeinen pisara jo suht' täynnä olevaan ämpäriin.
Koin kuitenkin, että mieheni oli tukipilarina taustalla. Tämän tapahtuneen jälkeen meni luotto siihen asiaan täysin. Eli ainoa, johon voin luottaa ovat lapseni ja ystävät. Ystäville en ole kertonut uskottomuudesta. Miehelläni on tietty asema ja koska myös pojan työ on sidoksissa siihen, en voi tuota kuvaa ulkopuolisten silmissä romuttaa.
Tänne kirjoittelu auttaa selkiyttämään ajatuksia ja samalla näkee kohtalotovereiden kuulumisia.
Virheeni oli uhrautuminen: esitin vahvempaa, mitä olinkaan ja nyt se kostautuu jumittumisella tähän kriisiin. Ensi viikolla aika tutulle terapeutille. Palasina alan siin eheyttämään rikkonaista minääni.
Mietin sitä, mikä lienee se virheesi ollut...Eihän meistä kukaan täydellinen ole ja on hyvä, että itse tiedostaa sen. Silloin asialle on tehtävissä jotain.
Voimia Sinulleja muillekkin ketjussa mukana oleville.
Jonakin päivänä aurinko paistaa elämässämme ja jaksamme uskoa siihen, että elämä kantaa meitä 🌻🙂🌻

Moikka anone, eksyin tänne pitkästä aikaa vilkuileman. Miten menee nyt? Toivottavasti olet päässyt käymään läpi tunteitasi ja vihaa eritoten. Vaistoan kirjoituksistasi, kun olen itsekin vihavammainen, että sinunkin ehkä on vaikeaa antaa kaikenlaisten tunteiden tulla tiskille käsiteltäväksi. Sulla on oikeus tuntea olosi loukatuksi ja oikeus tuntea vihaa eksääsi ja hänen uutta sielunkumppania kohtaan.

Itse olen käynyt näitä tunteita pikkuhiljaa läpi ja suunnannut katseeni omaan elämääni ja sen kantaviin hyviin asioihin ja se on helpottanut ihan hirveästi. Kiltteysremontissa olen huomannut oppineeni aina ajattelemaan ensin toisten parasta ja sitten vasta kenties jos muistan - itseäni. Siihen tulee nyt muutos ja se onkin mielenkiintoinen kasvun paikka. Palkinnot tulevat pikaisesti, kun huomaa olonsa kohentuvan kun antaa itselleen luvan haluta ja saada hyviä asioita elämääni. Ystävistä on ollut suuri apu, samoin ammattiavulla käynneistä. Samoin miedosta nukahtamislääkityksestä ja kyllä mulle tuolla kirkonmeiningillä on oma positiivinen vaikutuksensa, siellä saa ainakin itkeä ja mennä sinne ihan rikkinäisenä ehtoollisellekin, koen saaneeni siellä paljon. Ihmettelen vaan, että uskovainen oli minunkin eksä, ja sielläpä se kaiten kipeimmät häpeät ja lukot onkin - perheissä joissa on oltu kovin tiukasti uskovaisia ja ei kuitenkaan olla osattu ellää jotenkin vappaasti siinä vappauvessa ja rakkauvessa, mittee se nasaretilainen julisti. Ei se ole ollu helppoo munkaan lapsuudenkodissa, vaikka ihan vaan tavallisia kirkossakäyjiä oltiin, omat hankaluutensa sielläkin. Ja niin kauan kuin ne asiat on tiedostamattomia ja aukipuhumattomia niin ne vaikuttaa meissä arvaamattomasti. Mutta auta armias kun ne tulee tiedostetuiksi ja puhutaan auki, niin niihin ilimestyy semmonen lahjakahva, josta on mukava ottoo kiinni ja viäntee se asia pois tieltä estämästä elämää. Semmonen kokemus on.

Musasta olen saanut myös suurta lohtua. Olispa hauska joskus jakaa noita sävellyksiä, biisejä, mitä on tullut näissä myrskyissä veistettyä irti ajasta.

Toivon sulle hyvää löytöretkeä. Kerro miten menee?🙂👍😉

Hei🌻🙂🌻
Minäkin olen mietiskellyt sitä, miten anone on jaksellut?
Samalla tässä tuosta kiltteydestä vielä: koen, että avioliittoni on tukahduttanut vihan tunteeni täysin.
Vihaani en ole saanut ilmaista, koska siitä seurasi aina fyysinen väkivalta tai sillä uhkailu.
Näin oli siihen saakka, kunnes sairastuin fyysisesti. Henkistä väkivaltaa oli ennen uskottomuutta ja sen aikana.
Nyt, välillä mies yrittää purkaa vihansa koiriini. Nyt olen napakasti sanonut, että pitää kätensä irti niistä. Koira tottelee puhetta, kun se riittävän suorasti eläimelle sanotaan.
Psykiatrini mielestä on hyvä terapiassa puhua tuo väkivalta asia myös.
Väkivallan kohteena oleminen on aina traumatisoiva kokemus. Ja minullahan on niitä useita vuosien varrella tapahtuneina.
Ehkä siinäkin yksi tunnelukko, joka estää sisintäni olemaan oikea minä?
Ja siihen yhdistettynä läheisriippuvuus, niin on pohjaa masennuksellekkin pesiä.
Toivottavasti muilla menee oman itsen suhteen jo hieman paremmin 🙂🌻

Hei anone,

näköjään en ole yksin ajatellut sinun kuulumisia (hei pöllöhuuhkaja ja mariella🙂) Olen halunnut kirjoittaa sinulle kiitosviestin ja tästä se tulee: elikä tosiaan silloin melkein neljä kuukautta sitten kun kirjoittelin sinulle tänne, olin vielä täysin shokissa. Sinun viesteistä sain lohtua, toivoa ja käytännön vinkkejä, miten päästää tästä kriisistä eteenpäin. Sinun kirjoittuksista sain myös voimaa ja inspiraatiota lähtemään itsetutkiskelun tielle- halusin ,että tästä kriistä syntyis jotain hyvää ja mä pystyisin kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Omasta mielestä olen oman uuden ja toivottavasti henkisesti rikkaampaan tien alussa. Kiitos!🙂

Meidän yhteinen tie miehen kanssa on päättynyt. Ensimmäiset kaksi kuukautta mies ei pystynyt tekemään päätöstä, kenen kanssa hän haluaa jatkaa. Hän jatkoi uuden suhteen kehittämistä ja jätti minut odottamaan, vaikka mä pyysin monesti, että hän laittaisi uuden suhteen jäähylle siksi ajaksi kunnes hän on päättänyt. Mies sanoi, että hän ei kehitä uutta suhdetta, se kuulemma kehittyy itse.😟

Noin kuukausi kriisin alkamisesta, mies muutti pois kodistamme ja sillon rupesin tutkiskelemaan meidän suhdetta tarkemmin. Aika nopeasti ymmärrsin, että meidän suhde oli riipuvuussuhde. Minun eksmies on alkoholisti ja minä olen läheisriippuvainen. Ihmettyttää vieläkin, kuinka sokea olen ollut kaikki nämä vuodet. Mutta alkoholismi on sairaus ja alkoholisti kieltää totuuden itseltään. Läheisriipuvuus on sairaus ja myös läheisriippuvainen kieltää totuuden.
Kun miehen alkoholismi paheni n kaksi vuotta sitten, silloin paheni myös minun läheisriippuvuussairaus. Muistan miten pakonomaisesti yritin kontrolloida ja hallita miehen juomista. Lopulta näin vaan miehen alkoholiongelman, mutta en nähnyt sen takana enää ihmistä. Mun ajatusmaailma muuttui niin negatiivseksi ja mustavalkoiseksi - näen nyt, miten onneton olin. Toivottavasti pystyn antamaan anteeksi itselleni ja myös eksmiehelleni.
Sen jälkeen lopetin meidän suhteen, koska ymmärsin sen mahdottomuuttaa. Mies ei myöntänyt olevansa alkoholisti ja hän etsii omalle uuden ymmärtäjän ja juomisen mahdollistajan. Minä hävisin alkoholismille. Itseasiassa olen aina ollut kakkossijalla, ensimmäinen rakkaus oli jo alusta asti ollut pullo. Kriisin alussa putosinkin kolmannele, mutta kuitenkin palkinnolliselle sijalle(itseironia).

Harmittavaa, että olette eronneet, mutta uskon, että olet oman uuden ja onnellisemman elämän alussa. Toivon sinulle kaikkea hyää tulevaisuudessa.

T.Marion

Moikka vielä Anone.
Luin tätä ketjua läpi vielä uudelleen ja voihan herrandyydelit, että löydän vasta nyt aivan monia samoja kysymyksiä ja pohdintoja kuin itseltäni. Silmiini pistää kirjoittelussasi, että ikäänkuin syytät itseäsi jostain ettet aikanaan oivaltanut hetkeä, tai osannut reagoida tarpeeksi nopeasti johonkin eks-vaimosi asiaan? Minäkin mietin sitä, että en ollut tarpeeksi ketterä, kunnes sain itseni kiinni - ajattelemasta koko ajan sitä spiraalimaista paskaa ajatuskuviota, että minun olisi pitänyt tehdä jotain toisin ja paremmin, että toinen olisi ollut suhteessa läsnä tai pidempään tai jättänyt hamuilematta jotain muuta!!! Ihan paska kuvio. Niin itsehuijausta (minulta itseltäni itselleni) kuin voi olla.

Jos toinen ei ole tyytyväinen suhteeseen, niin tulee sanoa mihin ei ole tyytyväinen ja sitten jos se toinen osapuoli haluaa muuttua tai pohtia tai tehdä töitä sen suhteen eteen, niin sille tulee mielestäni antaa mahdollisuus eikä heti ensimäisen tai toisen tilaisuuden tullen lähteä lipettiin hakemaan jotain muuta parempaa. Olen hiieman vihainen tästä asiasta näköjään, en sinulle Anone, itsellenikään, vaan eksälleni. Ja huomaan sanovani asioita aika painokkaasti, mitä en ole juuri koskaan tehnyt - tosissani siis.

Niin, siis pointtini on se, että jos toinen (=eksäsi, vaimosi) ei ala itse tehdä tai vaatia asioita muuttuvaksi suhteessa tai työskentelemään itse suhteen pelastamiseksi yhdessä toisen kanssa keskustellen, niin on mielestäni raukkamaista lähteä ulos suhteesta ja hakea toinen. Ja siinä kuviossa sinä, kuten minäkin, haksahdamme syyttämään itseämme siitä, ettemme ole tarpeeksi ketteriä tai tarpeeksi sitä tai tätä tarttumaan hetkeen, joka meni jo... Sitäkö on rakkaus ja vastavuoroinen ihmissuhde, että jos et nyt tartu tähän hetkeen ja toimi mun mieleni mukaan, niin sä et sitten yritä?

Mä olen sitä mieltä, että se joka lähtee kolmannen osapuolen perään suhteesta kesken kaiken, on jättänyt leikin kesken, on luovuttanut tai pelkää kohdata itseään, totista itseään kaikkine karvoineen ja näyttää sitä toiselle rehellisesti. Miksi toinen pelkää sitä, on toinen kysymys, löydän itsestäni taas hyviä syitä siihen, että eksäni ei halunnut käydä kanssani läpi kipeitä asioita(an). Mutta olisin halunnut meistä parin ja perheen ja olin valmis tekemään töitä sen eteen. Eipä kelvannut. Silloin on minun ainakin enää turha syyttää itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi "ketterä" tai ihan mitä tahansa. Minä olin valmis kohtaamaan itseni ja hänet raadollisuudessamme ja hän ei ollut valmis siihen, vaan pakeni. Omien sanojensa mukaan pakeni. Eikä kyennyt sanomaan mitä pakeni. Mä tiedän kolme asiaa mitä hän pakeni, mutta ehkä tämä ei ole oikea areena niiden setvimiseksi. Häpeällä on oma iso asemansa kaikessa siinä.

Olen vihainen häpeää tuottaneille tahoille, joista en tiedä juuru tuon taivaallista, mutta aivan kuten Marion(?)ko se sanoi, että hävisi suhteessa eksän alkoholismille, niin minä sanon, että hävisin eksäni häpeälle. Jo toinen ihminen neljän vuoden aikana, jolla häpeä (eri asioista) tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia jatkaa suhdetta vaikeuksien jälkeen. .... ja minua on sanottu sellaiseksi, etten osaa vakavasti sitoutua, kilin paskat. Osaan, liiankin vakavasti sitoutua. Ja siksi on omien tunteiden poistyöstämisessä ja irtileikkaamisessa vielä tehtäväää, mutta se kannattaa, ja sitä myötä pääsee terveempään ja parempaan elämään itsensä kanssa. Ehkä vielä josksu jonkun toisen kanssa. Mielellään☺️