Hei🌻🙂🌻
Jälleen hyvä kirjoitus sinulta Pöllöhuuhkaja.
Meillähän ei miehen taholta tullut mitään selkeää sanomista tyytymättömyydestä.
Meni vaan ja petti.
Ja, jos ajattelen tätä päivää, edelleenkään ei tyytymättömyyttä osoiteta? On kuulemma ihan hyvin asiat näin.
Minusta on väärin se, ettei anneta toiselle edes mahdollisuutta suhteessa epäkohtien paikkaamiseen, vaan valitaan se helpompi vaihtoehto.
Jokainen suhteeseensa sitoutunut haluaa korjata tilannetta, mikäli siihen annetaan edes mahdollisuus.

Moi.

Luin viestiketjua lävitse ja totesin, että ihan samojen kysymysten ja asioiden äärellä ollaan täälläkin. Tuo kysymys, jotta olisiko asiat hieman toisin, jos olisin osannut aavistaa ongelmat aikaisemmin on pyörinyt mielessäni kanssa. Ja kyllä ajatukset on hyvinkin samanlaiset Pöllöhuuhkajan kanssa. On todella raukkamaista etsiä uusi ihastus, kun parisuhteeseen tulee ensimmäinin isompi kriisi. Varsinkin, kun meilläkin on lapsi mukana. Vieläkin toivon, että olisin voinut tehdä lapsellemme ehjän lapsuuden. Mutta toisen on helpompi mennä uuteen suhteeseen, jossa ei ole ongelmia ja arkea - vielä. Mielestäni molempien olisi kannettava vastuu parisuhteen ongelmista ja niiden korjaamisesta. Vastuu ei ole sitä mitä vaimoni sanoo "Laita vaan mun piikkiin, sinne kyllä mahtuu". Tuo vaan ei lohduta pätkääkään, kun joutuu jakamaan lapsen jollain tavalla. Kuitenkin meillä tulee olemaan jonkinlaista yhteistä kanssakäymistä lapsen takia. Toisaalta eroon haluavalla voi olla myös pelko sitä työmäärää kohtaan, mikä olisi edessä jos suhdetta pitäisi korjata. Ja tietty se omantunnon kiillotus, minkä se kolmas osapuoli luo, on varmaan todella koukuttavaa.

Niin meilläkin vaimo haluaa muuttaa pois. Kuulemma tarvitsee omaa aikaa. Joopa joo. Pakoon ongelmia. Tähän sopii vanha sananlasku "Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Nyt ei ole vielä kaikki järjestelyt valmiina. Mutta nopeasti tuo varmaan tapahtuu sitten. Luulen, että vasta sitten on uudelleen rakennuksen aika omalla kohdallani.

Jaksamista kohtalotovereille.

oi mitä tekstiä edellisellä (Pöllöhuuhkaja). Olet hyvin perillä itsestäsi, mielestäni minäkin olen. Nämä "lähtijät" luulevat löytävänsä parempaa, mutta niin ei todennäköisesti käy koska syy saattaa suureksi osaksi olla heissä itsessään ja on tiedostettava ja löydettävä ne syyt mitkä pettämiseen johtaa ja miksi lähtee.

Pöllöhuuhkaja, puhut kyllä ihan asiaa.

Me, jätetyt, käymme samanlaisia tunteitaan ja ajatuksiaan läpi. Lisäksi kumppanin syytösten laviinille, lisääntyvät myös itsesyytökset, ja silloin on jo kunnolla tekemistä, että pääsee lapioimaan niistä syystösten kasasta itsensä ulos. Se vie aikaa.

Olen miettinyt eksän käyttäytymistä ennen kriisiä. Nyt huomaan, että hän oli jo aikoja sitten ruvennut tekemään "pesäero". Mä laitoin hänen oudon käyttäytymisen masennuksen piikkiin. Se kaikki lähti tästä, että laitoin hänet valikoiman eteen: perhe tai alkoholi. Mies antoi ymmärtää, että perhe, mutta selvästikin se niin ei ollut. Olisin toivonut mieheltä rohkeutta ja rehellisyyttä. Nyt näyttää hänen lähteminen pakenemiseltä. Tästä kaikesta on jäänyt huono fiilis.

Mutta, meillä ei ole muuta mahdollisuutta, kun kasata itsensä ja lähteä kiipeilemään vuoren huipulle. Toivottavasti se onnistuu, koska mä nimittäin tykkään hienoista näköaloista.

Moikka Sammy, Mariella, Lämminverinen ja Marion.

En tiedä, löysikö eksä paremmin itselleen sopivaa. Ehkä löysi, ehkä ei, itse koen vaan hänen toimintansa pakenemisena ja hän myönsi sen. Minussa saattaa olla sitä vikaa, että minussa on jokin paettava seikka tai piirteitä (enhän ole täydellinen itsekään 😀 hehheh), ei meistä kukaan ole täydellinen, mutta pakenemalla ... niin, usein vain pakenee itseään, suhdetta ja näkymättömissä olevia k ä s i t t e l e m ä t t ö m i ä ongemia.

Eksäni isoin ongelma itsensä kanssa oli häpeän syytä ja kun se tulee rakkaussuhteessa ilmi, eikä ole alkoholista kyse niin se on seksi. Minussa oli piirteitä, joita hän arvosteli ja sanoi niiden muistuttavan lapsuuden ankaranoloisesta isästään, mutta en minä ole koskaan ollut hänen ankara isänsä. Omat ongelmani minulla ehkäpä liian vaativan persoonallisuuteni ja kärkkään ja äksyn luoneeni osalta, mutta olin kyllä myös hänen mielestään hyvä ja avulias ja hän sanoi rakastavansa minua... kyllä sanoi, mutta rakkautta se ei siutten kuitenkaan mielestäni ollut. Ja minusta tämän kriisin myötä paljastui paljon muutakin, siis herkkyyttä, haurauttaja omien vikojen myöntämistä. Mutta sekään ei riittänyt. Ei riittänyt mikään. eikä mikään olisi riittänytkään, sillä, tein jo aivan liikaa, autoin liikaa, halusin häntä liikaa, luovuin itsestäni liikaa ja omasta elämästäni.

Aina pakeneminen ole pahasta, silloin pitää paeta, jos kokee olevansa uhattu, vainottu, alistettu tai painostettu. Tilanteessamme koin sen vastuuttomuutena eksältäni. Koin, että hän vain pakeni. Hänellä on syynsä - omassa itsessään ja menneisyydessään - enimmäkseen, enkä niihin pääse käsiksi eikä tarvitsekaan, enää. Aiemmin halusin raivata välillemme tulleen häpeäasian tieltä että ois päästy etteenpäin, mutta se oli hänen kakkakasansa eikä minun. Virheeni oli mennä tonkimaan hänen kakkakasaansa vaikka se likasi meidän yhteistä onnen kasaamme. Sitä hän ei kestänyt.

Tiedän että yritän sanoa liikaa liian vähillä ja liian epätarkoilla ilmaisuilla, mutta pääviestini onkin, että aamen pakenija pakenee, antaa paeta vaan, ihan vapaasti. Mä olen tullut siihen pisteeseen, että lähden toiseen suuntaan aktiivisesti unohtaen hänet ja menneen ja etsin uutta hyvää elämää. Siitä on jo vainua, enkä puhu mahdollisista partnereista vaan omasta hyvästä elämästä. Se tuo mukanaan vielä kultakimpaleenkin, uskon.

😎

Muistan vielä syyskuisen kihlojen purkamisen,ja siitä alkaneen kuukauden rumban ja samban ja helevetin esikartanoiden kuolemantanssin, mutta ne yksityiskohdat jätän tästä kirjoituksesta kuitenkin pois. Se on mennyttä elämää ja eletty läpi ja siitä selvitty. Siis minä olen selvinnyt. Eksästä en tiedä, enkä enää haluakaan tietää. Menen kohti omaa hyvää elämää, viimeinkin.

Palatakseni tämän ketjun otsikkoon "Vaimo haluaa asumuseron"... antaa haluta, sen saa, jos tarpeeksi haluaa, itse on vastuussa omista tunteistaan ja niiden seurauksista. Kyllä siinä kannattaa yrittää pysähtyä keskustelemaan ja pelastamaan mitä pelastettavissa on, jos se siltä näyttää, mutta jos lähtijä ei suostu avoimeen vuoropuheluun suhteen huonoista asioista, niin se kertoo kyllä jostain muusta, kuin jätetyn vioista. Minulla, jos olisi tuo tilanne itselläni päällä, niin kummallakin on vastuu vain omista tunteistaan (ja jälkikasvusta). Aikuinen huolehtii itsestään pääperiaatteella. En voi pakottaa ketään jäämään. Tunteensa toiveen toisen jäämisestä voi kertoa, muttei juuri muuta. Velvoitusliitto olisi velvoitusliitto ja hoivasuhde on hoivasuhde ja roikkumissuhde on riippuuvuussuhde, kuka sellaista haluaa saa sellaista. Rakkaussuhde on mielestäni jotain muuta. huh

Ja nyt jatkuu oma ihana elämä. Onneksi ei sitten tullutkaan niitä lapsia, vaikka viimeiset kuukautiset olivatkin toista kuukautta myöhässä... hehheh. Kyllä se mulle olis kelvannut ja siinä ois voinu mennä palettikin vähän uusiksi, mutta nyt ollaan tässä tilanteessa vapaita kuin taivaan linnut ja oma elämä alkaa kantaa - kiitos ystävät ja avut.: ☺️

Hei,

tästä pakenemisesta vielä sen verran, että tavallaan ymmärrän eksmiehen käyttäytymistä. Meidän suhde oli loppuvaiheessa niin epätasapainossa, että oksat pois.
Minusta oli tullut ylivastuullinen kontrollifriikki, kuka yritti kaikilla mahdollisilla keinoilla hallita miehen juomistaan, mutta todellisuudessa hallitsi alkoholismi minua. Luulen,että hän tunsi olonsa tukahtuneeksi ja halusi tästä kaikesta päästä vapaaksi. Raittius olisi toki ollut vaihtoehto, mutta ei eksän mielestä.

Minun virhe oli se ,että yritin ottaa vastuun hänen elämästään ja ongelmistaan, mutta se oli paras mitä osaasin silloin. Ja nyt yritän keksiä keinoja, miten konrolloivasta minusta, tulisi henkilö, kuka uskaltaisi antaa elämän kantaa. Tämä kriisi on ollut ensimmäinen oppitunti. Minulla ei ollut tilanteeseen minkälaista kontrollia, jouduin jopa olemaan kaksi kuukautta eksmiehen päätöksien armoilla. Nyt opettelen olemaan vastuussa vaan itsestään ja omasta elämästään.

Ja silloin, kun minusta on saatavilla päivitetty versio, ja kun elämä kantaa ja olen oppinut elämään itsenäistä elämää, silloin on kaikki mahdollista, jopa uusi rakkaus.😉 (Ok, tämä oli liian optimistista - syytän lääkkeitä.)

Pöllöhuuhkaja, saan sinun ajatuksistasi paljon peilausapua. Kiitos!
🙂

Hei 🌻🙂🌻
Monilla meistä on ongelmia...joko itsemme kanssa tai sitten parisuhteessa. Rakentavin tapa olisi yrittää edes keskustella niistä, ennenkuin tekee yksin päätöksiä pettämisestä, lähtemisestä jne.
Tänään psykiatrini totesi, että meidän pitäisi puhua miehen kanssa, joko kahdestaan tai sitten ammatti-ihmisen kanssa.
Jouduin toteamaan hänelle, ettei se taida onnistua. Mies haluaa minun puhuvan psykiatrille mieltäni vaivaavat asiat ja mihinkään pariterapiaan hän ei lähde.
Eli hoidan siis itse nämä asiat kuntoon 😞
Kotona puhutaan arkipäivän asioista, ei muuta.
Täytyy työskennellä itsensä kanssa, ettei katkeroidu tässä tilanteessa.
Lääkitystä vähän muuteltiin ja kuukauden päästä uusi aika.
Itsellekkin on alkanut tulla hieman terapiavastustava mieli. Tapahtumia ei voi puhumalla niistä enää jälkikäteen toiseksi muuttaa...
Onkohan tämä jo hanskojen heittämistä kehään???

Marion2 kirjoitti 3.2.2014 17:53
…Meidän suhde oli loppuvaiheessa niin epätasapainossa, että oksat pois.
Minusta oli tullut ylivastuullinen kontrollifriikki, kuka yritti kaikilla mahdollisilla keinoilla hallita miehen juomistaan, mutta todellisuudessa hallitsi alkoholismi minua. Luulen,että hän tunsi olonsa tukahtuneeksi ja halusi tästä kaikesta päästä vapaaksi. …
…Minun virhe oli se ,että yritin ottaa vastuun hänen elämästään ja ongelmistaan, mutta se oli paras mitä osaasin silloin. 🙂

Kiitos Marion2 samoin, isket tuossa ihan naulan kantaan, itselläni jokseenkin samanoloinen kuvio, mutta mitäs teet, jos et oivalla tuota siinä tilanteessa, elät vain niillä palikoilla mitä on käsillä. Vaikka kuinka tahtoisi hyvää yhteiselle suhteelle, niin se ei riitä, jos toinen ei ole tahtomassa sitä samaa. Jos toista vaivaa ja hallitsee jokin asia (alkoholi tai muu häpeää aiheuttava käsittelemätön sisäpeikko), niin minkäs teet. ITseä on hallinnut meillä molemmilla kanssa jokin, ehkä se Helstenin omavoimaisuus kuvaa minua, siinä on hyvä nimi sille, että yrittää ja yrittää kovasti ja vaatii itseltään ja toiselta koko ajan parempaa. Tahto on hyvä, mutta ei näe omaa haurauttaan ja haavoittuvuuttaan eikä osaa sitä pukea sanoiksi.

JOSSITTELEN nyt sitten oikein kunnolla että JOS OLISIN (minä!) osannut, niin olisin ilmaissut oman haurauteni, tarvitsevuuteni ja avuttomuuteni, niin ehkäpä tilanne olisi ollut toisenlainen. MUTTA JOSSITELLA PITÄÄ SILLOIN MYÖS TOISEN OSALTA... jos toinen osapuoli olisi myöntänyt oman heikkoutensa/häpeänsä/voimattomuutensa oman ongelmansa kanssa yhtälailla, olisi pelitilanne ollut varmaan meillä molemmilla 6-0, siis 3+3 pariskunnalle ja 0 NOLLA häpeälle tai alkoholismille tai mille tahansa siellä takana olevalle ongelmalle. Mutta kun näin ei ole, niin on turha syyttää itseä. Toinen on tehnyt oman valintansa ja ... niinkuin yksi vanha ystäväni tokaisi aikoinaan itselleen, tokaisen nyt itselleni että "rasti ruutuun ja ratalle"... etteenpäin siis.

Kiitos jakamisesta, tuntuu että puhutaan oikealla nimellä oikeista asioista!🙂🎂

Täällähän oli monta viestiä tullut sitten viime kerran.

Parasta oli lukea se, että joku oli saanut jotain irti jakamistani asioista, joten ei sitten ole ollut turhaa kirjoittaa. Itseni takia pääosin olenkin kirjoittanut, mutta myös sillä ajatuksella, että samanlaisten ongelmien ja tunteiden kanssa täällä kamppaillaan ja tuskaillaan. Kirjoittaminen on osoittautunut muutenkin hyväksi tavaksi purkaa vaikeaita tunteita ja jotenkin sitä kautta vapautuu niistä. Puhuminen toimii vieläkin tehokkaammin ja se on parhaita asioita mitä olen oppinut tämä kaiken myötä.

Viime viestin jälkeen on tullut jo monta todella isoa käännettä ja melkein päätä pyörryttää niiden takia.

Tällä hetkellä voin hyvin. Joulun ja muutaman pienen operaation takia liikkuminen on jäänyt vähemmälle, mutta haluan taas saada sen takaisin arkirutiiniksi. Jaksan henkisesti myös aika hyvin ja olen kaikki vaikeatkin tilanteet jaksanut läpi ja on tässä monenlaisia isojakin vastoinkäymisiä ollut. Kuitenkin paljon myös hyvää. Oma asenne elämään ja elämästä nauttiminen auttaa pitkälle. Enkä väheksy edelleenkään uskon osuutta, koska se luo pettämättömän pohjan, jonka varaan pystyn ihan kaiken rakentamaan omassa elämässäni.

Tulevaisuus on tällä hetkellä monin tavoin auki. Keskityn arkiseen elämään, jossa on kivoja asioita, jotain uutta ja paljon vanhaa ja lupausten sijasta helppoja ja joitan vaikeampia tavoitteita tälle vuodelle. Tärkein asia on panostaa edelleen omaan jaksamiseen, koska vanhemmuus on tärkein tehtävä mikä minulla on.

Olen saanut valmiiksi pieniä roikkuneita projekteja ja joitain uusiakin. Onnistumiset tuo hyvää mieltä ja auttaa jaksamaan paremmin.

Joskus on päiviä, jotka haluaisi hypätä yli tai välttää jo ennakkoon, mutta kyllä nekin kaiken tämän jälkeen kestää. Eroa ei ole vielä pantu lopullisesti voimaan, eikä se ole vielä edes mahdollista. Enkä sitä ole nyt ottamassakaan. Voi kuulostaa oudolta, mutta ei uusi suhde välttämättä ole sen helpompi, varsinkaan kun minulla on joka tapauksessa lapsia.

Olennaisempaa on, että tiedän, että voin olla jo nyt onnellinen ja pääosin sitä olenkin. Uskon edelleen, että avioliitonkin voi pelastaa, mutta ei kovin helposti. Joka tapauksessa en ota siitä vastuuta koskaan enää täysin omille hartiolle. Uudelta pohjalta sekin voisi kuitenkin onnistua ja ensimmäistä kertaa elämässäni, minulla olisi ehkä omasta puoelsta mahdollista olla aviopuoliso, jonka kanssa voisi aidosti jakaa elämän hyvinä ja huonoina päivinä. Aiemmin en vain pystynyt.

Tämä kriisi on joka tapauksessa hyvällä tavalla mullistanut elämäni. Vaimon kanssa ollaan aika hyvissä väleissä tällä hetkellä, mutta ei tietoa miten tästä sitten jatkuu. Vanhemmuus pystytään tämän perusteella hoitamaan kuitenkin aika hyvin. Lapset kaipaa ehjää perhettä, joten se on iso syy minulle siihen, etten kuitenkaan ole vielä täysin laittanut pistettä koko hommalle.

Olen kuitenkin avoin muillekin vaihtoehdoille, mutten aio nyt hätiköidä mitään, vaan elän päivän kerrallaan koittamatta murehtia liikoja turhista asioista.

Kaikille, jotka kamppailee pettämisen ja muiden suhdemurheiden kanssa, toivon jaksamista ja sitä, ettei koskaan luovu toivosta. Ainakin oman elämän voi rakentaa uudeksi tai eihän muuta yksin voikaan korjata.

Elämän kummallisin ja vaikein vuosi on nyt melkein takana. En todellakaan enää osaa sanoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta luulenpa jonkin verran kasvaneeni ja viisastuneeni vuodessa ja tiedän, että selviän varmaan vielä vaikka mistä hankalasta jamasta mistä itseni sitten löydänkään.

Sitä täytyy kyllä korostaa, että vaimo on koko kriisin ajan ollut erittäin avoin ja suoraan puhunut asioista ja oli aika helppo lähteä selvittämään omia ongelmia kun tasan tarkkaan tiesi mitä kaikkea oli pielessä. Tiesin siis itse, eikä moni ongelma tullut puun takaa. Vaimon suhde tuli puun takaa, mutta se tuli kummallekin ja taisi käydä niin, että se satutti kuitenkin vielä enemmän vaimoa, kuin minua. En olisi keväällä uskonut, mutta siltä se näyttää tämän hetkisen kokemuksen valossa. Luulen kuitenkin, että kun mies pettää naista, se kyllä sattuu silloin enemmän petettyynkin. Tai sitten tässä vaan on kyse erilaisista ihmisistä ja jokaisne kokemus on sellaisenaan aina aidoin mahdollinen ja samalla ainutlaatuinen. Eikä kivun määrää voi mitenkään verrata, eikä tarvitsekaan. Kunhan saa jonkun kanssa tai edes täällä jakaa murheitaan niin se on hyvä.

Tämmöisi ajatuksia täällä näin helmikuussa.

Hei 🌻🙂🌻
Mukavaa kuulla sinusta anone pitkän tauon jälkeen.
Luulen, että juurikin tuo vaimosi avoimmuus on auttanut teitä kriisiä käsitellessänne.
Meillähän miehen vastaukset olivat enemmälti sitä, että hän ei muista, ei halua puhua aiheesta jne.
Jotain tietoa kuitenkin sain irti tästä pettämiskuviosta ja kyllä se järkytti miestäni ( sairasloma) myös. Jonkinlainen herääminen todellisuuteen tuli jälkikäteen.
Kohtalaisesti menee meilläkin, vaikka masennus minulle tuli. Sekin on vuosien tapahtumien summa. Kamelin selkä vain katkesi tähän viimeisimpänä tulleeseen pettämiseen.
Se, että toinen on ollut aidosti katuva ja muuttunut monin tavoin positiivisempaan suuntaan, on ollut iso tekijä siinä, että en hakenut eroa.
En ole painostanut miestä pariterapiaankaan. Hän on mielestään huono puhumaan, kun on tunneasiat kyseessä. Jotenkin pitää vaan hyväksyä se, eikä painostaa toista.
Päivä kerrallaan mennään ja onneksi unohduksiin tämä asia joskus painuu.
Hienoa, että olet saanut tehtyä asioita ja etenkin lasten kannalta ajatellen; olette yhdessä vanhempina.
Kaikkea hyvää teille 🌻🙂🌻

anone kirjoitti 3.2.2014 23:6

… Eroa ei ole vielä pantu lopullisesti voimaan, eikä se ole vielä edes mahdollista. Enkä sitä ole nyt ottamassakaan. Voi kuulostaa oudolta, mutta ei uusi suhde välttämättä ole sen helpompi, varsinkaan kun minulla on joka tapauksessa lapsia.

Olennaisempaa on, että tiedän, että voin olla jo nyt onnellinen ja pääosin sitä olenkin. Uskon edelleen, että avioliitonkin voi pelastaa, mutta ei kovin helposti. Joka tapauksessa en ota siitä vastuuta koskaan enää täysin omille hartiolle. Uudelta pohjalta sekin voisi kuitenkin onnistua ja ensimmäistä kertaa elämässäni, minulla olisi ehkä omasta puoelsta mahdollista olla aviopuoliso, jonka kanssa voisi aidosti jakaa elämän hyvinä ja huonoina päivinä. Aiemmin en vain pystynyt.

Tämä kriisi on joka tapauksessa hyvällä tavalla mullistanut elämäni. Vaimon kanssa ollaan aika hyvissä väleissä tällä hetkellä, mutta ei tietoa miten tästä sitten jatkuu. …

… Olen kuitenkin avoin muillekin vaihtoehdoille, mutten aio nyt hätiköidä mitään, vaan elän päivän kerrallaan koittamatta murehtia liikoja turhista asioista.

Kaikille, jotka kamppailee pettämisen ja muiden suhdemurheiden kanssa, toivon jaksamista ja sitä, ettei koskaan luovu toivosta. Ainakin oman elämän voi rakentaa uudeksi tai eihän muuta yksin voikaan korjata. …

Moi Anone ja kiva kuulla.
Kuulostat kadehdittavan tasapainoiselta ja kypsältä, ottaen huomioon tilanteen. Olet avoin vaihtoehdoille, ja tiedät siinä samalla mitä itse haluaisit, mutta et "ota" sitä väkisin tai vain omalla tahdollasi. Jotenkin luen rivien välistä, että teidän suhde voisi vielä jollain tavalla olla mahdollinen, annat sille mahdollisuuden vieläkin.

Onko se niin että todellinen rakkaus salliikin ja antaa tilaa aika lailla enemmän kuin Elviksen laulama "it´s now or never"-ajattelumalli 😀

Ja omasta onnellisuudestaan on itse vastuussa ja vain oman elämän voi rakentaa yksin uusiksi. Siinäpä se.

🌻🙂🌻

Hei 🌻🙂🌻
Mukava kuulla, että elämä on nyt seesteisempää.
Onko vaimosi siis muuttanut takaisin?
Hyvä, kun suhteenne pelaa ja luulen, että vaimon avoimuus on ollut se avaintekijä.
Meillähän meni niin, että useimpiin kysymyksiin sain vastauksena mieheltä:"en muista."
Kuitenkin palapelinä suurin piirtein sain kuvan ulkopuolisesta suhteesta.
Sitä, miksi mies siihen ajautui, ei tiedä hän itsekään.
Meillä tökkii keskustelut; toisinaan menevät hyvin ja sitten ei.
Meillä uskon myös siihen, että pettäjä kärsii itsekkin ( sairasloma). Nämä ovat vaikeita asioita, kun herääminen todellisuuteen tapahtuu.
Masennukseni on hieman hellittänyt, kiitos lääkityksen ja ymmärtävän lääkärin.
Ja on mieskin muuttunut: eri tavoin arkipäivässä huomioi minua. Vielä kun saisin tunnepuolen pelaamaan, olisin tyytyväinen.
Kaikkea hyvää teille ja aika tekee tehtävänsä. Hätiköityjä päätöksiä ei kannata tehdä ja onhan se parempi, että lapsilla on ehjä koti 🌻🙂🌻

Tavallaan menee tosi hyvin ja moni asia on muuttunut hyvään suuntaan.

Itselleni kuitenkin nyt on iso ongelma.

Vaimo ei ole päättänyt mitä haluaa ja asuu omillaan. Siihen asti menee ihan hyvin, että autan hätätilanteissa ja esim. lasten sairastellessa (on tosi hankala esim. käydä kaupassa) ja tiedän että tämä hoituu vastavuoroisesti ja kannan taloudellisesti vastuun vaikkei mitään virallista ole sovittu. Autan joissakin yhteisissä menoissa ja silleen.

Mutta vaimo haluaa olla ystävä. En näin epämääräsiessä tilanteessa pysty siihen. Ajatus on kaunis, mutta tajusin tänään, että toistan samoja juttuja ystävyydessä kuin avioliitossakin ja siitä seruaa liian voimakas tunne joka hajottaa minua hitaasti. On myös tosi vaikea olla vaimon kotona ellei siellä ole joku puuha homma. Oma tunne on, että tilanne on yhtä sairas kun avioliiton lopulle, joten tarvitaan muutos.

Koska vaimo ei tiedä mitä haluaa, ei silloin voida mitään yhteistyötäkään oikein tehdä, koska se vaatii luottamusta ja siksi en keksi muuta kuin pitää taukoa ystävyydestä. Tänään ollaan sitten viestitelty tämän takia ja tiedän satuttavani vaimoa, iteäni ja lapsia, mutta en keksi mitään muuta ratkaisua.

Vaimo ei tätä ymmärrä ollenkaan, kun hänellä on ns. hyvä kokemus oman sukunsa puolesta ystävällisestä erosta. Se vaan on, kun minun ongelmat ihmisenä on vaan niin erilaisia ja niiden kautta en ole valmis ystävyyteen. Olen liian pahasti haavoilla ystävyyteen.

Vaikeaksi tämän tekee sen, että todellakin tiedän vaimoni tarvitsevan nyt paljon tukea joten ristiriita tästä tekee tilanteesta haastavamman. Kuitenkin vaikka näinkin pienestä asiasta on kyse, pitää omasta hyvinvoinnista pitää huoli ja hakea rajat. Toiset siis kun painiskelevat väkivallan ja päihteiden tuomien lisähaasteiden kanssa, niin omat murheet tuntuu tavallaan pieniltä. Mutta se ei saa estää puuttumasta omaan tilanteeseen.

Olen aina ollu kiltti ja kiusaus jatkaa samaa hommaa on ihan liian iso. Kiltteydessä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta mielestäni tällainen suhde vaimoon ei ole terve. Minun pitää opetella rajojen asettamista ja jämäkkyyttä, koska se minulta on aina puuttunut. Eli omista ongelmistanihan tämä johtuu. Enkä edes tiedä mistä kaikesta muusta.

Joka tapauksessa nämä ovat tärkeitä taitoja ystävyyteen tai parisuhteeseen nykyisen vaimoni tai jonkun muun kanssa.

Hyvänä juttuna pidän sitä, että luulen tunnistaneeni tällaisen ongelman tässä tilanteessa ja ilmaisin sen suoraan vaimolle. Ennen en välttämättä tunnistanut, tai ainakaan myöntänyt ongelmaa, saati sitten että olisi ottanut asian esille.

Katotaan mitä tästä seuraa, mutta tunnen tarvitsevani tätä ja tämä on varmaan loppujen lopuksi parasta kaikille.

pöllöhuuhkaja kirjoitti 3.2.2014 22:16

Kiitos Marion2 samoin, isket tuossa ihan naulan kantaan, itselläni jokseenkin samanoloinen kuvio, mutta mitäs teet, jos et oivalla tuota siinä tilanteessa, elät vain niillä palikoilla mitä on käsillä. Vaikka kuinka tahtoisi hyvää yhteiselle suhteelle, niin se ei riitä, jos toinen ei ole tahtomassa sitä samaa. Jos toista vaivaa ja hallitsee jokin asia (alkoholi tai muu häpeää aiheuttava käsittelemätön sisäpeikko), niin minkäs teet. ITseä on hallinnut meillä molemmilla kanssa jokin, ehkä se Helstenin omavoimaisuus kuvaa minua, siinä on hyvä nimi sille, että yrittää ja yrittää kovasti ja vaatii itseltään ja toiselta koko ajan parempaa. Tahto on hyvä, mutta ei näe omaa haurauttaan ja haavoittuvuuttaan eikä osaa sitä pukea sanoiksi.

JOSSITTELEN nyt sitten oikein kunnolla että JOS OLISIN (minä!) osannut, niin olisin ilmaissut oman haurauteni, tarvitsevuuteni ja avuttomuuteni, niin ehkäpä tilanne olisi ollut toisenlainen. MUTTA JOSSITELLA PITÄÄ SILLOIN MYÖS TOISEN OSALTA... jos toinen osapuoli olisi myöntänyt oman heikkoutensa/häpeänsä/voimattomuutensa oman ongelmansa kanssa yhtälailla, olisi pelitilanne ollut varmaan meillä molemmilla 6-0, siis 3+3 pariskunnalle ja 0 NOLLA häpeälle tai alkoholismille tai mille tahansa siellä takana olevalle ongelmalle. Mutta kun näin ei ole, niin on turha syyttää itseä. Toinen on tehnyt oman valintansa ja ... niinkuin yksi vanha ystäväni tokaisi aikoinaan itselleen, tokaisen nyt itselleni että "rasti ruutuun ja ratalle"... etteenpäin siis.

Kiitos jakamisesta, tuntuu että puhutaan oikealla nimellä oikeista asioista!🙂🎂

Kiitos Pöllöhuuhkaja!

Niin, ja omavoimaisuus kuvaa myös minua. Lapsuudessa omaksuttu selviytymiskeino on ollut sitkeästi aikuisiässä mukaan. En syytä vanhempia (äiti+ isäpuoli), he tekivat parhaan minkä osasivat. Tätä kriisi myötä on meidän suhde tullut tosi ystävälliseksi ja avoimeksi. Tulimme hyvin toimeen ennenkin, mutta nyt tunnen,että he tukevat, lohduttavat ja ovat olemassa minua varten.

Sinun jossittelu-teoria on nappiin menevää.
🙂

Viime vuosina oli minun elämän keskipisteeksi eksmies ja hänen alkoholismi. Minun mielialat vaihtelivat sen mukaan, miten miehenkin. Viimeiset pari vuotta oli hän enimmäkseen ajasta tyytymätön tai masentunut, niin minäkin. Haluan sanoa sitä, että olin itsensä täysin kadottanut. Eksmiehen mielialat olivat minun onnen mittapuuksi. Surullista. Nyt etsin uutta keskipistettä- Korkeampaa Voimaa. Minulla on jonkunnäköinen käsitys, millainen se minun korkeampi voima olisi, mutta minulta puuttuu vielä kokonainen kuva. Täällä hetkellä olen putoamassa....toivottavasti korkeamman voiman kämmenelle.

Jaksamisia!🙂

Hei Anone!

Kiva, kun tulit kertomaan kuulumisia.
Tämä on vaikea tilanne, kun vaimosi ja sinun toiveet eivät kohtaa. Eihän vaimosi saa vaatia ystävyyttä, kun sinä et ole valmis sitä (vielä?) tarjoamaan. Ja tästä ystävällisestä suvussa tapahtunut erosta: en usko, että siellä oli pettämistä kuviossa tai kun oli, sitten ei ollut enää vahvoja tunteita.

Vaikutat liian kiltiltä, tarvitset nyt tervettä itsekkyyttä. Kuuntele itseäsi ja tee sellainen päätös, mikä on sinun mielestä paras. Olet jo ruvennut asettamaan rajoja. Hyvää!🙂👍 Tsemppiä!