Voihan vitsi Amassados kun kuulostaa hyvältä! Upeaa!🙂👍

Ihailen päättäväisyyttäsi ja sitä että olet uskaltanut katsoa "totuutta silmiin"! Olen todella iloinen puolestasi vaikka sinua varmaan sattuukin kovasti. Toivon sinulle mahdottoman paljon rohkeutta, päättäväisyyttä, itsekkyyttä ja onnea!

Se on loppu nyt! En ole enää kynnysmatto! Ikinä!

Kuulostaa hyvältä, hienoa!🙂👍

Olen mestari sotkemaan oman henkisen tasapainoni. Kummasti taas olen ajautunut siihen kaipaukseen ja tuskaan, joka tästä erosta on aiheutunut. Pienet hetket kuvittelen asioiden olevan paremmin, sitten putoan taas rotkon pohjalle.

Mieheni ei myöskään taida tietää mitä haluaa. Milloin lähettelee viestejä, että haluaa palata yhteen ja seuraavassa hetkessä taas ei. Ahdistun, kyselen, en saa vastausta kysymyksiini ja ahdistun vielä lisää. Altistan itseni henkiselle hylkäämiselle saamalla toivoa miehen viesteistä ja petyn kun huomaan, ettei se toinen tarkoittanutkaan mitään. Että ehkä hetken mielijohteesta on taas viestejä näpytellyt, seuraavassa hetkessä jo loukkaa. Ja silti vaan olen ja odotan toivoa muutoksesta. Toivoa paremmasta. Toivoa meistä.

Miten ihmeessä tästä voi ikinä jatkaa elämää eteenpäin?

Hei 🌻🙂🌻
Amassados: voin vain kuvitella tuskasi määrän, sillä meillähän mies ei halunnut eroa, sillä hänen sanojensa mukaan hän ei ollut rakastunut tuttavanaiseen, jonka kanssa oli suhteessa parisen kuukautta.
Raskasta tuollainen jojoilu jatketaan/ei jatketa yhdessä asian välillä.
Voisitko vaikka sanoa miehellesi, että ottaa sitten vasta yhteyttä, kun on varma siitä, mitä hän haluaa.
Teillä oli käsittääkseni pidempi tuo miehen sivusuhde...jatkuuko se yhä?
Silloin, jos kolmas osapuoli on vielä kuvioissa mukana, ei ratkaisun tekeminen ja sitä myötä parisuhteen jatkaminen ole mahdollista.

Moi Amassados

Kyllä täällä muutkin ovat tuohon samaan koukkuun sotkeutuneet. Itse pidän vielä vaimolle ovea auki ainakin jollain tasolla, vaikka hän touhuaa täysillä uudessa suhteessa. Jostain tuo ikävä toista kohtaan kumpuaa. Itse haluaisin, että lapsellamme olisi äiti ja isä saman katon alla ja en haluaisi olla lapsesta erossa hetkeäkään. Samanlaisia tuntemuksia on ilmeisesti myös vaimollani. Mutta tuo uusi suhde ei ainakaan edistä tilannetta yhtään. Välillä on niitä päiviä, jolloin olo on vahva ja itsenäinen ja välillä kaikkea muuta. Kynnysmatoksi en kuitenkaan enää ala. Pettämistä ja jättämistä ei saa tekemättömäksi, mutta voiko sitä antaa anteeksi? Onko yrittäminen lapsen takia väärä peruste, vai onko se täysin turhaa? Noita kysymyksiä olen pohtinut paljon ja toisaalta ei vastausta ole vielä löytynyt.

Toivon jaksamista sinulle.

Hei Sammy 75, yhden ohjeen voin antaa, älkää jääkö lapsien takia yhteen, siitä ei hyvä seuraa. Mieluummin hyvä suhde eron jälkeen ja lapset voivat olla kummankin luona ilman riitoja.
Perusteluni tälle on seuraava: minun mieheni jäi viime joulukuussa kiinni 15 v kestäneestä suhteesta toiseen naiseen. Tätä on purettu kahdestaan ja terapiassa. Yksi tärkeä syykin on nyt löytynyt, mieheni vanhemmat jäivät yhteen lastensa (2 poikaa 7-10 v) takia jotta perhe olisi koossa, mutta siitä on seurannut valtavaa tuskaa pojille vaikka vanhemmat eivät olekaan riidelleet. Kylmyys ja rakkaudettomuus vanhempien välillä on ollut kova juttu ja molemmilla vanhemmilla on myös ollut "salassa" muita suhteita. Toivottavasti osaat tehdä oikean päätöksen, mikä sitten onkaan.

Komppaan Lämminveristä. Ei kannata jäädä suhteeseen vain lasten takia. Omat vanhempani olivat tästä oiva esimerkki. Jo lapsena tiesin asioiden olevan pielessä heidän välillään, en vain ymmärtänyt mikä se oli. Rakkaudettomuus ainakin paistoi kauas. Ja isän jatkuva pilkanteko äidistä. Ivallisuus ja inhottavat sanat. Jossain vaiheessa vanhempana aloin tajuta, että isällä oli sivusuhteita joista äiti tiesi muttei välittänyt. Erosivat vasta kun minä ja veljeni olimme täysi-ikäisiä ja kumpikin muuttaneet pois kotoa. Eronkin aiheutti lopulta toinen nainen. Muistan kuinka äiti sanoi, että nyt saa ukko lähteä kun ei enää tarvitse lasten takia yrittää. Totesin hänelle, että tiedätkö montako kertaa veljen kanssa lapsena olimme toivoneet sitä eroa! Että kaikille olisi ollut parempi jos olisimme saaneet elää ilman sitä alkoholi-väkivaltahelvettiä! Olen siitä katkera äidille vieläkin ettei tehnyt ratkaisuaan aiemmin. Olisi meidänkin lapsuus ja lähtökohdat maailmaan voineet olla hyvin toisenlaiset.

Siinäpä varmaan syy miksi itse olen epäonnistunut kaikissa parisuhteissani. Olen ollut epävakaa persoona koko aikuisikäni (olen vasta nyt oivaltanut sen) ja hakeutunut joko isäni kaltaisten miesten tai muuten vaan narsististen miesten kanssa parisuhteeseen. Kenenkään "normaalin" kanssa mistään ei mitään kehittynyt, koska pitivät minua outona tai sitten itsellä ei vaan sytyttänyt. Nuorempana isäni kaltaiset ihmiset viehättivät. Ensimmäinen puolisoni oli isäni kopio ammattia myöten. Tietyn vaiheen jälkeen jatkuva alkoholin käyttö, bilettäminen, riehuminen kännissä ja piittaamattomuus perheestä alkoivat kuitenkin ahdistaa ja ajoivat eroon vuonna 2004. Mainittakoon vielä, että itse en juo alkoholia juuri lainkaan, joten voinette ymmärtää absolutistin ja alkoholin runsaan käyttäjän päätyvän ennemmin tai myöhemmin isolle törmäyskurssille.

Sitten tapasin nykyisen mieheni, joka edusti omia arvojani. Ajatteli samoin, piti samoista asioista, ei käyttänyt alkoholia. Jaoimme yhteisen musiikkimaun, huumorintajun, ruokakulttuurin, ihan kaiken. Yhdessäolo tuntui helpolta ja mutkattomalta. NIIN KAUAN kuin en ollut eri mieltä, en korottanut ääntäni mistään, en sanonut vastaan, en katsonut väärällä tavalla ikkunasta, en kohottanut väärällä tavalla kulmakarvojani, minulla ei ollut pahoja päiviä, olin aina iloinen, en ollut surullinen mistään, töissä oli kivaa jne. Ongelmat alkoivat kun stressi ja ahdistuneisuus kasvoivat epävakaassa mielessä liian sietämättömäksi ja kaikkien isojen elämänmuutosten myötä masennuin menetettyäni nuoremman lapseni huoltajuuden 3,5 vuotta sitten.

Masennustani mies kompensoi pettämällä. Iloa haettiin suhteeseen sitten sen ulkopuolelta, koska oma eukko oli aina vaan surullinen ja apaattinen. Pettämisten tultua ilmi masennuin vielä enemmän. En ole osannut päästä pois siitä tilasta. Eläminen kanssani on kuulemma ollut sietämätöntä. Ja nyt kun koko parisuhde on rikkirevitty, mies mennä poukkoilee edestakaisin haluten palata, haluten jättää, haluten olla kuin ennenkin ja haluten jatkaa elämäänsä ilman minua.

Niinä päivinä kun olen yksin kotona ja elän tunti kerrallaan yksin omaa elämääni, olen hetkittäin jopa siinä uskossa, että tästä vielä selviän ja elämä jatkuu. Sitten niinä päivinä jolloin viestejä satelee, tai mies tulee tänne puhumaan olen hysterian partaalla. Itken pääni turvoksiin ja olen aivan varma, että kuolen tähän tuskaan ihan juuri. Mies huutaa minulle siitä kuinka olen täynnä vihaa ja masennusta ja kuinka hän ei enää jaksa katsella sitä. Ja minä itken vielä enemmän. Hänelle itkeminen on yhtä kuin viha.

Ehkä tämäkin vaihe on vain koettava ja käytävä läpi, vaikka sisintä raastaa ja fyysinen kipu sattuu rintaan. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Juuri nyt en kyllä jaksa uskoa siihen. Haluaisin vain kuolla, että pääsisin tästä tuskasta.

Sammy75 kirjoitti 13.4.2014 23:55

Moi Amassados

Kyllä täällä muutkin ovat tuohon samaan koukkuun sotkeutuneet. Itse pidän vielä vaimolle ovea auki ainakin jollain tasolla, vaikka hän touhuaa täysillä uudessa suhteessa. Jostain tuo ikävä toista kohtaan kumpuaa. Itse haluaisin, että lapsellamme olisi äiti ja isä saman katon alla ja en haluaisi olla lapsesta erossa hetkeäkään. Samanlaisia tuntemuksia on ilmeisesti myös vaimollani. Mutta tuo uusi suhde ei ainakaan edistä tilannetta yhtään. Välillä on niitä päiviä, jolloin olo on vahva ja itsenäinen ja välillä kaikkea muuta. Kynnysmatoksi en kuitenkaan enää ala. Pettämistä ja jättämistä ei saa tekemättömäksi, mutta voiko sitä antaa anteeksi? Onko yrittäminen lapsen takia väärä peruste, vai onko se täysin turhaa? Noita kysymyksiä olen pohtinut paljon ja toisaalta ei vastausta ole vielä löytynyt.

Toivon jaksamista sinulle.

Moi Sammy samoin toivon jaksamista sinulle. Tunnistan tuon koukun itsestäni ja omasta odottamisesta, joka ilmenee turhaksi, koska eksäni ilmoitti menneensä uuden kanssa kihloihin. Mulla on silviisiin helpompaa ettei ole yhteisiä lapsia ja silviisiin ehkä samanlaista? että oma tunnemielikuvakoukku tekee temput siitä huolimatta. Huomaan odottavani, vaikken tietoisesti anna itselleni lupaa, huomaan tarkkailevani törmäänkö häneen samassa kaupungissa, ihan perseestä.

Ja minulle se kertoo itsestäni, että minulla on oman elämän puute edelleen. En osaa elää itselleni hyvällä omallatunnolla, itselleni ja omalle hyvälleni ja haluta itselleni hyviä asioita hyvällä vaan jään johonkin käsittämättömään tiedostamattomaan koukkuun odottamaan että saisin olla hyvä toiselle. Huolehtia toisesta ja saada täyttymykseni siitä. Se on ihan perseestä, siis liiaksi kehittynyt osa minua joka vääristää minun käsitykseni hyvästä ja samalla tulen väistäneeksi omaa elämääni.

Puhun edelleen itsestäni, en tiedä löydätkö yhtäläisyyksiä ja mitä muuta löydätkään, kerro toki, mutta oman elämän hyvien juttujen haluaminen on ollut mulle parasta lääkettä ja ihmisten seuraan etsiytyminen pois yksinäisestä murehtimisesta, keinolla millä tikulla hyvänsä, tikusta asiaa.... Oma täysi elämä itselle, uskallatko Sammy haluta sitä itsellesi? Tarpeeksi ja enemmän, kuin koskaan?!🙂👍😝😎😉

Moi Lämminverinen,

Kiitos kommentistasi. Olet todennäköisesti oikeassa. Parempi hyvä suhde erossa, kuin onneton yhdessä. Kaipaus toisen perään jotuu todennäköisesti siitä, etten päässyt yrittämään suhteen korjausta. Tai oikeastaan yritin yksin, mutta eihän siitä mitään tule, jos toinen ei myös yritä.

Luoja miten tuntuu taas vaikealta kaikki. Olen itkenyt monta päivää, vaikka välillä tässä on ollut päiviä jolloin jo tuntui helpommalta. Miehen poukkoilu ajaa minut aivan poissa tolaltani. Miksi ei vaan voi pysyä päätöksessään erosta? Miksi joka toinen päivä mieli muuttuu? Sanoo ettei halua minulle mitään pahaa ja samalla kuitenkin sanoo tai tekee asioita jotka loukkaavat. Muistaa keskusteluistamme vain ne osat, jotka haluaa ja muut unohtaa. Irrottaa asioita pois asiayhteyksistä ja käyttää sitten niitä lyömäaseinaan.

Talostamme on vihdoin tehty ostotarjous, jonka olemme hyväksyneet. Mies ilmoitti sunnuntaina ostavansa oman asunnon. Ja että minä voin ehkä mahdollisesti muuttaa siihen myöhemmin. Kasvoillaan voitonvarma, ivallinen ilme. Pilkallisesti virnisteli, että siinähän sitten lennän kadulle "jos tulee hässäkkää". Tuollaiseenko parisuhteeseen enää haluaisin takaisin? Että olisin alempi arvoinen ja minua voisi hallita pelottelemalla asunnosta häädöllä ellen käyttäydy niin tai näin?

Olen itkenyt ikävää, luopumista, surua ja kaipausta. Miksi tuo ihminen, joka oli kiltti ja lempeä, hyväsydäminen mies ja jota rakastin enemmän kuin itseäni, on muuttunut laskelmoivaksi ja kylmäksi?

Kaikki sanovat, että asiat alkavat helpottaa sitten kun muutan pois tästä talosta. Ehkä niin sitten on. Tuntuu vaan niin hirvittävän raskaalta.

Olen ottanut jonkinlaisen askeleen. Olen kertonut tästä tilanteestamme yhteisen harrastuksemme parissa oleville ystävillemme. Niille, joilla ei ole ollut aavistustakaan mitä kulisseissa on tapahtunut. Mieshän on vuosikaudet näytellyt siellä, että asiat ovat loistavasti. Omaa pesää ei liata.

Nyt olen vuodattanut sen kaiken paskan ulos julkiseksi. Eräs ystävä totesi, ettei ole yllättänyt. Että tietynlaiset "pettäjän piirteet" ovat kai sitten muitten nähtävillä, mutta itse en ole sitä halunnut nähdä. Ja itse on vain halunnut nähdä sen mitä on halunnut. Uskonut siihen mitä on halunnut uskoa.

Olo on nyt vähän helpompi. Enää ei tarvitse elää kulisseissa.

Hei 🌻🙂🌻
Hienoa Amassados, että olet pystynyt tuomaan tilanteenne julki. Näin myös ystävillä on mahdollisuus tukea Sinua.
Miehesi kommentit kuulostavat tosi ilkeiltä. Voisiko olla niin, että hän purkaa omaa pahaa oloaan sinuun. Onko hän käyttäytynyt tuolla tavoin koko suhteenne ajan, vai vasta tämän kriisin myötä ?
Minä en ole voinut kertoa tästä tapahtuneesta, kuin yhdelle veljistäni, joka myös auttoi konkreettisesti silloin, kun kriisi oli tuore.
Miehelläni on tietty asema ja mikäli tämä laajemmalti paljastuisi, olisi sillä varmasti myös taloudellista merkitystä jatkossa. Elämme aika uskonnollisen yhteisön ympäröimänä. Yhteisön, joka tuomitsisi teon varmasti täysillä. Ja vaikutusvaltansa avulla voisivat tehdä hallaa myös työhön liittyvissä asioissa. Ja tätä minä en todellakaan halua.

En voi sano muuta kuin että, Hienoa! Ehkä oman uuden elämäsi ensi hetket alkoivat siitä!

Hyvä Amassados, olet tullut näkyväksi tunteinesi ja omana itsenäsi ulos kulisseista! Bravo! Hienoa kun se myös helpottaa sinua itseäsi kun saat ilmaistua tilannetta siellä harrastuksissa. Saat nähdä että tulet saamaan positiivista responssia ja tukea joltain yllättävältä taholtakin vielä. Rehellisyys ja avoimuus kannattaa. 🙂👍 Ja elämä kantaa sua paremmin kuin erokumppanisi kuvitteleekaan, kunhan pääset siitä yhteisestä asunnosta omillesi, niin avot elämä kantaa ja helepottaa. Mitä sitä sellaisen kanssa vehtaamaan, joka ei oikeasti halua sua sellaisena kun olet?🙂👍🙂🎂