Hyvä Hyvä Amassados anna palaa jos siltä tuntuu.

Mä en oikeasti kohdannut eksääni, halvaannuin ja jäin vain kavereideni seuraan piiloon selin sinnepäin. Ja hän sitten olikin hjäipynyt kapakasta kun tein lähtöä, hyvä niin.

Se oli minun sisäinen tunnemyrsky, jonka kävin läpi viikonloppuna sitten perijuuria myöten, sunnuntai meni siihen painiin ja maanantaina kipeä ikävä oli tipotiessään, ihan kuin olis rukoukseni kuultu ja otettu pois. Palaaminen alkujuurille, siihen, että eksäni hylkäsi minut ja valitsi toisen on lääkettä kaikkeen tähän. Varsinkin omiin tunnekuvitteluihin tai toiveisiin pikemminkin.

Jäljelle jäi lämmin kaipaus ja tunne, että rakastan häntä vielä. Ihan kummallista, mutta sellainen tyyni kaipaus jäi jäljelle ja tietoisuus rakkaudestani, omasta tunteestani. Hänen tunteet on varmaan menneet minne on menneet, enkä nähnyt häntä sen uuden miehen kanssa, ajattelin jo että no onkohan ne nyt sitten jo eronneet ja uutta kiikarissa, mutta mitäs se mulle enää kuuluu. Ei hän varmaan minua enää takaisin halua, itse olisin valmis yrittämäään hullu vielä, jos vakavasti asiasta puhuttaisiin. Ihan kummallista. Joku voisi sanoa, että hullu altistat itsesi taas vaan satutettavaksi, mutta ei se ihan niinkään ole.

Nyt mulla on ihan sattumalta treffit yhden uuden tuttavuuden kanssa, en odota ihmeitä siltä asialta, mutta kunhan tulee nyt aikuisten kesken puhuttua, tavattua ja altistuttua elämän uusille tuulille. Tuuletusta alkaa jo kaipaamaan ja ihmisten tavallista seuraa.

Henkiin jäi, vaikka tiukkaa teki.
Näinhän siinä sitten kävi, että törmäsin mieheen. Vieläpä heti alkuillasta. Näin hänet kävelemässä lattian poikki. Vilkaisi minua ja käänsi päänsä pois. Suokuokka iski jälleen vatsaan ja hetken olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Ahdistus oli jäätävä ja aloin taas täristä ja palella. Halusin paeta paikalta heti, juosten. Sitten älysin hengittää ja ajatella, että paikassa on kuitenkin pari sataa muutakin ihmistä. Miksi yksi ihminen saisi pilata tämän illan? En antanut sen tapahtua.

Jostain ihmeestä sain kaivettua esiin sosiaalisen, iloisen itseni, joka hymyilee ja säteilee. Tanssin ja nautin joka hetkestä, vaikka tunsin miehen silmät selässäni. Hän tarkkaili minua ja liikkeitäni. Sitten tapahtui jotakin aivan käsittämätöntä. Mies tuli pyytämään minua tanssimaan kanssaan!!! Siis mitä ihmettä?! Mustasukkaisuuttako? Omistuksen halua edelleen? Lähdin, mutten vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Aiemmin olen tykännyt tanssia hänen kanssaan. Se on ollut intiimiä ja ihanaa. Nyt koko tanssiminen tuntui väkinäiseltä ja etäiseltä. Kylmältä. En tuntenut enää mitään. Ärsytystä ehkä.

Jatkoin illan viettoani omassa seurassani noteeraamatta miestä millään lailla. Myöhemmin aamuyöstä tuli tekstiviesti, jossa kysyi mihin katosin kun näytin viihtyvän. Kysyi tuleeko lämmittämään taloa tänään ja toivotti hyvät yöt. Erosta on kohta kuukausi ja tämä on ensimmäinen viesti häneltä. Nytkö alkaa herätä todellisuuteen? Nytkö alkaa ymmärtää, että minäkin alan elää omaa elämääni enkä ole enää hänen talutusnuorassaan? Nytkö alkaa ymmärtää, että saatan jopa kelvata jollekin toiselle?

Hei 🌻🙂🌻
Amassados: luulen, että miehesi nyt tajuaa sen, että voit sinäkin tavata jonkun toisen ja pelkää sitä.
En muista lukeneeni, millainen oli sinun pettämistarinasi???
Masennuksestasi taisit mainita kirjoituksissasi. Masentunut ihminen tarvitsee tukea ja ymmärrystä. Masennus on viheliäinen sairaus ja sitä ei ymmärrä muut, kuin sen kokeneet ihan oikeasti.
Toivon sinulle positiivista jatkoa ja ihana, että lähdit ihmisiä tapaamaan murehtimisen sijaan. 🙂🌻

Mariella, meidän suhteemme päätyi asumuseroon noin kuukausi sitten. Tilanteet kärjistyivät siinä määrin, että kaikki vain räjähti käsiin, jolloin mies pakkasi tavaransa+koiransa ja muutti asumaan vanhempiensa luo. Pettämistä on ollut suhteessa viimeiset 3 vuotta.

Olen aina kuulunut siihen porukkaan, jonka mielestä suhde on kerrasta poikki jos pettää. Jostain syystä en vaan päässytkään pois vaan mieheni onnistui syyllistämään minut jäädessään kiinni, jolloin asetelma kääntyikin niin päin että minä olin paha ja miehen käytös johtui vain minusta. Synninpäästöä odotellessani takerruin johonkin mitä ei oikeasti ollut: tukeva parisuhde.

Ensimmäisen kerran kiinni jäädessään takana oli vain puoli vuotta yhteistä asumista miehen asunnossa. Olin jättänyt kaiken entisessä elämässäni monen sadan kilometrin päähän. Vaihdoin työpaikkaa, muutin tosiaan toiselle paikkakunnalle, silloisen ex-miehen kanssa tuli kiista huoltajuusasioista, jotka päätyivät kohdaltani etävanhemmuuteen. Aika oli todella raskasta ja olin sekä henkisesti, että fyysisesti hirvittävän väsynyt. Mieheni mielestä masentunut. Itse en kokenut sitä silloin masennukseksi. Olisin kaivannut mieheltäni turvaa ja tunnetta, että kaikki tekemäni muutokset olivat menetyksien arvoisia. Että meillä olisi yhdessä hyvä tulevaisuus. Itkin pahaa oloani iltaisin enkä jaksanut lähteä viikonloppuisin mihinkään. Mies lähti silti ja jätti minut yksin oman surkeuteni kanssa. On myöhemmin sanonut ettei jaksanut katsella sitä. Että etsiytyi mieluiten iloisempien ihmisten seuraan.

Jossain vaiheessa olisin jopa halunnutkin lähteä mukaan, mutta miehen käytös viestitti etten ollutkaan enää tervetullut mukaan. Että halusi lähteä mieluummin yksin. Epäilyt heräsivät. Sitten aloin huomata ne tyypilliset merkit. Kännykkä otettiin mukaan jopa vessaan. Tekstiviestejä tuli mitä kummallisempiin aikoihin. Usein juuri perjantaisin tai lauantaisin tuntia tai paria ennen kuin mies oli lähdössä. Ja niinhän siinä kävi, että varomaton kuin oli, jäi kiinni. Tietokoneelta löytyi erään naisen itsestään lähettämiä puolialastomia valokuvia sekä viestejä, joissa etsittiin sopivaa viikonloppua yhteiselle laivamatkalle tai tapaamiselle. Oli toinenkin nainen, jonka kanssa sovittiin treffejä niille viikonlopuille kuin mies tiesi takuuvarmasti että olisin töissä tai lasten kanssa yms. Yritti ensin kiistää kaiken, mutta myönsi sitten olleensa tekemisissä näiden naisten kanssa. En tiedä onko seksi ollut mukana kuvioissa, mutta on sille ainakin yritetty hakea tilaisuutta.

Tässä vaiheessa olisi pitänyt jo nostaa kytkintä. Mutta enhän minä mihinkään päässyt, sillä mies syyllisti minut. Kaikki oli minun syytäni, koska olin masentunut enkä tehnyt muuta kuin itkin ja olin kotona. Jotenkin elämä vaan jatkui tästä huolimatta ja jossain vaiheessa jopa aloin taas luottaa enemmän. Vuosi sitten pettämisen merkit alkoivat kuitenkin uudelleen. Yhteisen harrastuksemme pariin ilmaantui eräs nainen, joka ilmiselvästi oli miehelle mieluinen. Kiersi tätä kuin kissa kuumaa puuroa ja tehden tikusta asiaa. Ollessani viikon kuntoutuksessa, oli mies sillä välillä yrittänyt urkkia naisen puhelinnumeroa ja kun ei sitä löytänyt, oli lähestynyt facebookissa. Tavata olisi halunnut, muka harrastuksen merkeissä. Olinhan poissa tieltä. Näitä yhteisiä tapaamisia olikin sitten useita, kuukausien ajan, salassa minulta.

Asia paljastui lopulta kun miehelle tuli jälleen kerran eräänä viikonloppuna tekstiviesti. Oli käyttäytynyt koko päivän riidanhakuisesti ja näprännyt puhelintaan koko ajan. Ehdotin illalla yhteistä illanviettoa ja lähtöä ulos. Huusi ettei halua lähteä kanssani yhtään mihinkään, että menee yksin. Suivaannuin asiasta, että minähän lähden sitten vaikka omalla autolla ja aloin valmistautua iltaan. Mies puhisi raivosta ja näpersi jälleen puhelintaan ja lähti sitten ulos hakemaan liiteristä polttopuita. Samalla puhelin piippasi ja näin ruudulla tekstin, jossa oli viesti tältä naiselta. Harmitteli jos ei nyt näekään tänään miestä ja että lähtee joka tapauksessa, koska oli jo meikannut. Ja ettei häntä haittaisi jos "se nainen tunkee samaan paikkaan". Siis minä olin "se nainen joka tunkee mukaan"!

Sinä hetkenä maailmastani putosi pohja.

Hei🌻🙂🌻
Nyt, tietäessäni tarinasi kokonaan, uskon, ettei miehesi muutu.
Hän ei tunnusta syyn pettämiseen olevan hänessä, ei siinä, millainen sinä olet.
Kovasti voimia sinulle uuden elämän aloittamiseen 🙂🌻

mariella kirjoitti 16.3.2014 14:40

Hei🌻🙂🌻
Nyt, tietäessäni tarinasi kokonaan, uskon, ettei miehesi muutu.
Hän ei tunnusta syyn pettämiseen olevan hänessä, ei siinä, millainen sinä olet.
Kovasti voimia sinulle uuden elämän aloittamiseen 🙂🌻

En minäkään usko hänen muuttuvan. Joka kerta kun olen nähnyt häntä nyt eron jälkeen, hän on käyttäytynyt täysin samalla tavalla. Joko ilkeästi tai sitten niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Että asiat ovat muka aivan normaalilla tavalla ja minä tässä vaan kiukuttelen. Ja että edelleen kaikki johtuu vain minusta eikä hänen toimintansa ole ollut millään lailla väärää.

Perjantai-ilta tuntui kuitenkin olevan hänelle jonkinlainen wake up call. Ehkä nyt kuukauden erossa olon jälkeen on alkanut tajuta, että minä en odotakaan täällä ja ota avosylin vastaan. Ehkä se herätti kuitenkin kun lähdin ulos ihmisten pariin ja pidin hauskaa hänestä piittaamatta. Ja tanssin. Liekö sitten mustasukkaisuutta, mutta se tuntui häntä erityisesti ärsyttävän. Ja ehkäpä sekin on herättänyt miettimään asioita kun illanvieton jälkeen on saapunut vanhempiensa kotiin ja luikkinut peräkamariin puolivarkain. Luulisi nelikymppisen miehen haluavan elämäänsä muutakin.

Oloni on tällä hetkellä melko seesteinen. Kiitos ehkäpä sitten mirtan ja melatoninin, että saan nukuttua ja muutenkin itseäni kasattua. Ainakaan vielä en ole huomannut mitään järkyttävää turpoamista/lihomista, josta mirtan suhteen varoiteltiin etukäteen. Olen pystynyt käsittelemään tätä eroa, pettämistä sekä isäni kuolemaa vähän etäämmältä nyt kun en enää huku siihen shokkivaiheen tuomaan ahdistukseen. Liian monta menetystä ja mullistusta on heilauttanut elämäni sellaiselle raiteelle, jossa ikinä arvannut olevani. Uskon kuitenkin tästä selviäväni.

Olen kiitollinen tämän palstan olemassa olosta. Ilman täältä saatua tukea en olisi varmasti osannut enkä älynnyt hakeutua työterveyteen saamaan apua.

jep ompa kiva kuulla että olet päässyt elämän syrjästä voimakkaasti kiinni uudelleen! ja voinut kohdata eksäsi jopa tanssilattialla ja kapakassa. Ja silti tehdä itsenäisiä ratkaisuja oman elämäsi asioissa ja nauttinut. Ihana kuulla! 🙂👍

Jos toinen lähtee, niin se lähtee.

Mua on lohduttanut ja avannut silmäni ymmärtämään eksääni Fisherin jälleenrakennus-kirjassa "kapina"-luvun ydin: Jättäjällä tai pettäjällä tai muuten kapinoivalla on ihan oma prosessi menossa, johon hän on tiedostamattaan jo hakenut kumppaninsa, koska se itsenäistymisoprosessi on käymättä. Näin koen tapahtuneen eksäni kanssa. Hänellä oli vääntö vääntämättä vanhempiensa ja lapsuudenkodin edustaman mitä "pitäisi" elämässä tehdä puolen kanssa ja minä kun kuulemma muistutin jotain hänen vanhemmistaan, olin sitten sopiva kohde projisoida hänen sisäinen kapinaprosessinsa. Mun olisi pitänyt ottaa tukeva takakeno, siis nojautua rennosti tuoliin ja katsella näytelmää, mutta en luonnollisesti sitä osannut tehdä, vaan menin mukaan liiaksikin hänen prosessiinsa, tai tarjouduin, mutta sitä hän lähtikin karkuun. Jälkiviisaus on paras viisaus ja itselleen sen suo.

Usein kapinoija on niin oman prosessinsa sisällä, ettei siinä toisella ole vaihtoehtoja kuin katsella näytelmää tai poistua katsomosta ja antaa toisen käydä prosessinsa läpi. Parisuhteen sisällä se on varmaan hankalampaa kuin erota. Mutta Fisherin lukeminen jälleen lisäsi omaa ymmärrystäni jo menneistä asioista, eikä ahdistus ole palannut, päinvastoin olo "tukevoituu" oman minän rakentuessa pikkuhiljaa uudelleen ja paremmaksi kuin aiemmin.😎

Tässä pohdiskelen Pöllöhuuhkajan mainitsemaa kapinaa. Entä jos toinen tiedostaa kapinan, muttei hyväksy sitä? Yrittää kitkeä sen pois?

Lauantaina kävin eromme jälkeisen ensimmäisen järkevän keskustelun mieheni kanssa. Tuli tänne jälleen omilla avaimillaan kuin kotiinsa. Hyvällä tuulella vihellellen. Tuli kuulemma lämmittämään taloa. Oli pöyristynyt kun takassa roihusikin tuli. Ihan itse olin sen sytyttänyt, mutta ilmeisesti luuli etten sitä osaa ja oli hölmistynyt että osasinkin. Sen jälkeen ei oikein osannut tehdä mitään, pyöri ympyrää olohuoneessa. Kerroin hänelle etten pidä siitä, että tulee tänne kuin kotiinsa, koska on tehnyt valinnan ettei tämä ole enää hänen kotinsa. Kerroin, etten halua enkä aijo olla hänen talutusnuorassaan, vaan haluan elää myös omaa elämääni. Hän on tehnyt omat valintansa pettämällä ja muuttamalla pois, nyt minä teen oman valintani jatkamalla omaa elämääni ILMAN, että hän tulee jatkuvasti MINUN kotiini. Yritti aloittaa jälleen syyllistämisen, että hänen lähtönsä johtuu minusta. En antanut aloittaa sitä, vaan pidin kiinni siitä, että nimenomaan HÄN on nyt tehnyt valinnan ja sen mukaan tässä nyt itse kukakin rakentaa uutta elämää. En ymmärrä mistä sain voimaa näihin sanoihin, mutta tuntui, että ensimmäisen kerran taisi tajuta oman lähtönsä seuraukset.

Se mikä jäi mietityttämään oli hänen tapansa tarkastella parisuhteemme tasa-arvoisuutta. Tai sitä, että hän piti itseään ylempänä. Sanoinkin hänelle, että kuulostaa oudolta, että arvottaa itsensä ylempään asemaan parisuhteessa, jossa puolisoiden pitäisi olla tasa-arvoisia. Tähän hän totesi, että mies on mies talossa. Että minä olen uhmannut häntä ja "käynyt silmille". Että aiemmin suhteemme alkuvuosina "uskoin kun hän karjaisi", että nykyisin vaan uhmaan ja kapinoin ja hän ei siedä sitä. Ihanko totta? Ehkä olen vähitellen herännyt siihen, ettei minun paikkani ole nurkassa, jonne pakenin aina kun joku korotti ääntään.

Lapsuuden näytelmä. Sitä juuri. Itse tiedostan tämän ja oman prosessini. Missähän vaiheessa mies ymmärtää, että hänelläkin on osansa parisuhteissaan? Edellisen suhteensa päättyminen avioeroon oli kuulemma ex-vaimon vika. Siinäkään ei hänellä ollut osaa eikä arpaa. Voiko olla niin että jotkut eivät koskaan opi?

Posti toi tänään Fisherin Jälleenrakennus -kirjan. Siitä ehdin lukea vasta ensimmäiset sivut, kun jo tajusin missä vaiheessa olen. Sekaisin. Näennäisesti muka parempi oloni onkin kaikkien tunteiden sekamelskaa. Fisher kehottaa pitämään päiväkirjaa eron jälkeisistä tunteista. Tämä olkoon minulla sellainen. Oman kasvun tutkiskelun paikka. Saa toki kommentoida jos haluaa. 🙂

Kasvun pyramidissa kaaduin jo ensimmäisille palikoille. Kieltäminen. Siinä olen rypenyt vahvasti tämän alkuviikon. Eilen soitti kiinteistövälittäjä. Se puhelu jotenkin jälleen konkretisoi eron olemassa oloa. Että todellakin nyt se viimeinenkin yhteinen asia on lähdössä alta. Yhteinen koti ei ole enää yhteinen, eikä ole kohta enää edes minun. Kummallisesti olen tarrautunut tähän taloon ja ajatukseen, että myisimme tämän yhdessä, ilman välittäjää. Hullua. Miten pystyisimme siihen kun emme pysty tekemään yhdessä yhtään mitään tällä hetkellä? Tai ehkä toivoin, ettemme myisikään?

Sormuksen otin pois sormesta viime perjantaina kun lähdin ensimmäistä kertaa eron jälkeen ulos. Luoja paratkoon, että oli vaikeaa. Miten yhden pienen kultarinkulan riisuminen voi aiheuttaa niin alastoman olon? En sitä silloin ajatellut, mutta nyt on ollut mielessä koko ajan ja tuijotan tyhjää sormea, jossa vielä näkyy sormuksen jättämä painauma. 😭

Yksinäisyys. Miten musertavaa tyhjä talo on, mutta kuinka pelottavaa kuitenkin on lähteä näiden seinien ulkopuolelle. Perjantaina aijon silti jälleen uskaltaa lähteä. En voi jäädä kieriskelemään menneessä. Helpottaisiko tuskaani jos tietäisin miehen jäävän kotiinsa suremaan? Ei varmaankaan. Tai ehkä.

Viha. Miksi mies teki näin? Miksi se kurja paskiainen ei tunne näitä samoja tunteita kuin minä ja kärsi tästä tuskasta? Onko minun tuskani isompiarvoista kuin hänen?

Voihan elämä. On tää niin vaikeeta!😯🗯️

Moi Amassados,

Kyllä ne tunteet järjestyvät aikanaan. Pelkäsin alussa lähteä ulos ihmisten ilmoille. Ihan järjetöntä. Pakotin kuitenkin itseni liikenteeseen. Kyllä se helpottaa, kun taas alkaa tottumaan elämään yksin. Perustin kanssa päiväkirjan ja sitä on hyvä selailla takasinpäin kun aikaan on kulunut. Siitä näet kun kasvat itse. Päiväkirjaan on hyvä myös tehdä niitä kirjan tehtäviä. Niihin voi olla tarvetta palata myöhemmin, kun tunnistaa tarpeensa tarkemmin.

Jouduin ottamaan vaimoltani sormuksen pois, kun ei osannut käyttäytyä sen mukaisesti. Itse pidin vielä sormusta niin kauan, kuin hän asui yhteisessä kodissamme. Halusin näyttää, että olen vielä uskollinen, On todella hassua kuinka siihen kiintyy ja mitä se ainakin minulle merkitsee. Nyt kannan tuota sormiusta kaulalla. Haluan, että joku muistuttaa minua vielä missä olen. En siis ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Ikävä toista kohtaan vain joskus nostaa päätään, kun näitä ajatuksiaan käy läpi.

On hyvä, että lähdet ulos. Oma pää pitää pysyä kunnossa. Itse olen alkanut lenkkeilemään ja fyysisen kunnon takia olen tätä tilannetta jaksanut. Luulen, että noihin vihan tunteisiin ja kysymyksiisi saat vastausta Fisherin kirjasta. Ainakin löysin omiini kysymyksiini vastauksia, mitä en saanut vaimoltani. Ja oikeesti onko noilla nyt niin väliä? Et ole itse tehnyt tuota päätöstä jättää / pettää, joten miksi siis kannat siitä vastuuta? Toisen tekemän päätöksen kanssa vaan joutuu elämään.

Viime yö meni valvoessa pillereistä huolimatta. Eipä paljoa Mirtat eikä Melatoniinit painaneet kun pää kävi jälleen ylikierroksilla. Syy siihen oli illan viimeinen vierailu Facebookissa. Tai paremminkin yritys.

Olemme luoneet aikanaan yhteisen harrastuksen takia yhdessä Facebook-profiilin. Mies sitä on käyttänyt enimmäkseen, itse olen seuraillut vain silloin tällöin. Nyt se p***le on vaihtanut salasanan! Epäilykset heräsivät välittömästi. Miksi vaihtaa salasana ellei ole jotain salattavaa? Mitä se haluaa salata minulta? Joku uusi nainen taas? 😠🙄

Olin niin raivoissani, että melkein heitin läppärin seinään.
Sitten kun vähän rauhoituin aloin miettiä onko millään enää mitään väliä. Mitä sitten jos on taas joku uusi nainen? Mitä sitten jos haluaa nyt salata tekemisensä? Mehän ollaan erottu.

Erottu! 😭

En osaa käyttäytyä tässä tilanteessa lainkaan.

Moi Amassados, tunteet yllättävät kun huomaamattaan astuu ja itse asiassa tiedostamattaan hakee ja tallaa emotionaalista lähiympäristöään ja tupsahtaa miinaan tai sudenkuoppaan. Sitten älähtää itse, kun sattuu ja yllättyy. Tässä elämä antaa mahdollisuuden sitoumuksien purkamiseen entisestä kumppanista, kipeän muistutuksen muodossa tulee ikäänkuin mahdollisuus ottaa palkinto itselleen ikiomassa omien tunteiden käsittelyprosessissa ja tulla hieman itsellisemmäksi, jolloin ei ennää satu asiat niin paljoa.

Teillä on olllut yhteinen FB-sivu, jonka hän on ominut itselleen ja estänyt pääsysi päivittämään sitä. Ok, voit perustaa uuden rinnakkaisen sivun ja kertoa fb-tuttaville, mitä eksä teki ja jatkaa elämää siellä niin kuin haluat.

Tai voit henkäistä syvään ja relata taaksepäin elämäsi nojatuolissa ja alkaa seurata näytelmää, jota hän näyttelee tai vetää. Jos et suostu ottamaan rooliosaa siinä, niin hän joutuu tekemään näytelmän yksin tai vetämään siihen muita roolinvetäjiä.

Sitoumusten purkaminen erotilanteessa on kivuliasta JA samalla palkitsevaa, jos pystyy ja uskaltaa työstää oman tunnereaktionsa päältä pois, siis käsittelee oman tunteensa aiheuttaman ahdistuksen ja etsii sille syyn, nimeää sen ja heittää elämän roskakoriin ja jatkaa elämää.

Näin siis kliinisesti kuvattuna. Käytännössä itselläni näiden sitoumusten purkaminen oli kipeää, aiheutti monta puhelua ja purputusta ystävilleni ja Fisherin erokirjan lukemista ja kiltisti niiden kotitehtävien tekemistä, siis ajan ja energian antamista oman esiin pullahtaneen kipeän tunteen käsittelyyn. Ja sen jälkeen tulee toinen ja kolmaskin aalto niitä tunteita, ja kun ne yksitellen käy läpi, niistä pääsee vapaaksi.

Ja pääsee elämään omaa elämäänsä, vapaampana, tietoisempana siitä mitä haluaa ja omasta onnellisuudestaan itse vastuun ottavana. Siinä on mulle ainakin ollut opettelemista koko tämän viimeisen puoli vuotta, mitä olen asiaa alkanut tiedostaa pikkuhiljaa. Mulla oli oma asunto koko ajan, en tarvinnut siivota yhteistä huushollia, vain poistaa näkyvistä ja kämpästä kaikki mikä eksästäni muistutti ja katkoa siteitä, joita hän yritti ylläpitää omien sanojensa mukaan halutessaan "ystävänä" olemista, mikä minusta tuntui lähinnä raatelevalta ottaen huomioon meidän eromme myrskyisät tapahtumat ja tilanteet, että hän hyppäsi toisen miehen mukaan "liikkuvasta junasta toiseen".

Jännä, miten tätä kirjoittaessani, kun lähdin miettimään sun FB-sivujen aiheuttamaa reaktiota, tulee mieleeni oman matkani kimpastuskiviä ja silmille räjähtäneitä tunneasioita omasta prosessistani. Ihan kipeitä asioita, ihan kipeitä sitoumuksia ja ihan perseestä sellainen koukuttuminen ja kipeys, mitä olen kokenut omista syistäni, omista tunteistani ja omasta kiinnittymisestäni johtuen. En voi omista tunteistani hirveästi toista syyttää, itse olin oman osani valinnut ja toteuttanut. Se miten toinen käyttäytyi, oli hänen osansa ja asiansa, josta alan vähitellen ymmärtää enemmän, mistä se johtui ja miksi hän toimi niin kuin toimi.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että koulussa pitäisi kursseissa olla tunteiden käsittelyn kurssi ja viestinnän opintoja sen verran, että lapset jo pääsisivät peilaamaan ja oppimaan minä-viestejä ja avointa reilua viestintää, joka helpottaa sekä tiedostamista että itse näkyväksi tulemista. Ihmisten keskenhän täällä kaikkia asioita hoidellaan, ydinvoimaloista lastenhoitokysymyksiin... 😀

Tsemppiä oman elämäsi aarrekartalle toivotan🙂👍 ja sitä samaa itselleni ja teille muille 🙄

Kiitos taas sanoistasi Pöllöhuuhkaja.
Tässä päivän valjetessa olen onnistunut tekemään tunneanalyysiä eilisestä.

- Raivo siitä, että mies on sulkenut minut kaiken ulkopuolelle. En tiedä missä hän on, mitä tekee, kenen kanssa. Onko onnellisempi nyt, nauraako, itkeekö ja jälleen, kenen kanssa? Miksi hänellä saa mennä hyvin kun minä olen näin surkeassa jamassa. Yksin, hyljätty, jätetty.

- Menetyksen konkretisoituminen kun salasi FB tilin itselleen uudella salasanalla. Viimeinenkin kanava katkesi, josta sain edes vähän tietoa hänestä. Ihan hullua. Miksi kidutan itseäni enkä päästä irti? Miksi en vaan hyväksy tätä?

Samoin kiinteistövälittäjän soitto konkretisoi yhteisen talon lähtevän myös alta. Viimeinen oljenkorsi on ollut tämä taloa. Vaikea myydä, huonot ajat, ei kysyntää. Jollakin kierolla tavalla olen toivonut sen muuttavan jotakin. Huomaan, etten hyväksy tätä tilannetta, että todellakin vaan toivon kaiken muuttuvan. Ei ehkä palaavan ennalleen, mutta jotakin... Jotakin...

Pöllöhuuhkaja, kerroit, että exäsi halusi olla ystäväsi pettämisen/eronkin jälkeen. Miten ihmeessä siinä voi kukaan onnistua? Minunkin mieheni hokee sitä koko ajan, että koitetaan nyt vaan olla ystäviä eikä riidellä. Että voimme erota sovussa. Hah! Kuinka kummassa pettäjä voi kuvitella, että haluaisin sellaista ihmistä ystäväkseni, joka on tehnyt minulle pahimman tempun maailmassa? Pettänyt luottamukseni ja tuhonnut itsetuntoni ja sen jälkeen jättänyt rikkinäisen ihmisen sen kummemmin taakseen katselematta.

Tässä näitä sirpaleita taas keräillään melkoisessa tunnemyrskyssä.

Nukkumatti tuli ja vei uupuneen totaaliseen koomaan. 10,5 tuntia tuntuu mahtavalta edellisen yön valvomisen jälkeen. Näin outoa unta.

Unessa olin nuoruuden rakastettuni veljen häissä. Olin pukeutunut melko tavallisesti, piileskelin vähän taustalla. Paikalla oli vain lähisukulaiset sekä joku valokuvaaja. Muut vieraat istuivat ulkona ja odottivat seremonian alkua. Nuoruuden rakastettuni oli bestman. Kävelin hitaasti jonkun rakennuksen sisällä, jossa ei ollut lainkaan huonekaluja. Ikkunat puuttuivat. Viivyttelin. En halunnut mennä ulos katsomaan vihkimistä. Näin ikkunasta auringon paistavan, vaikka oli juuri satanut. Törmäsin jossakin huoneessa nuoruuden rakastettuuni. Suutelimme ja sanoin hänelle "kunpa et olisi ikinä mennyt naimisiin". Hän syleili minua ja sanoi että näin on nyt käynyt ja muuten kaikki vuodet ulkomailla olisivat olleet turhia. Seremonia alkoi, mutta valokuvaaja ei ottanut kuvia vaan näytti minulle kuvaa, jonka oli ottanut salaa suudellessamme.

Heräsin.

Ja tajusin etten ehkä ikinä tehnyt surutyötä tämän suhteen päättymisen osalta. Hyppäsin tästä suoraan lasteni isän kelkkaan, ja kas kummaa, erosimme. Sen jälkeen yritin kyllä kasailla itseäni ja itsetuntoani kunnes törmäsin nykyiseen mieheeni. Muistan kuinka ajettelin luulleeni, etten nuoruuden rakastettuni jälkeen pystyisi ikinä rakastamaan ketään yhtä paljon kuin rakastin nykyistä miestäni. Edes lasteni isää kohtaa en ole tuntenut sellaisia tunteita. Niin voimaikkaita tunteita nämä kaksi ihmistä ovat synnyttäneet. Että olisi valmis antamaan mitä tahansa toisen hyvin voinnin eteen. Vaikka toisen kätensä. Ihan mitä vaan. Tiedätte varmaan.

Onko nyt niin, että teenkin tässä kahta surutyötä? Ensimmäisen rakkauden menetystä, jota en koskaan käsitellyt, joka nivoutuu tässä erossa nyt täysin hallitsemattomaksi möykyksi. Unohtamatta vielä sitäkin, että isänihän kuoli muutama kuukausi sitten. Kolmas iso menetys. Mitä eroa itken milloinkin? Luoja miten on taas vaikeaa.

Amassados aiemmin:
Pöllöhuuhkaja, kerroit, että exäsi halusi olla ystäväsi pettämisen/eronkin jälkeen. Miten ihmeessä siinä voi kukaan onnistua? …

Amassados kirjoitti 20.3.2014 10:8

…Niin voimaikkaita tunteita nämä kaksi ihmistä ovat synnyttäneet. Että olisi valmis antamaan mitä tahansa toisen hyvin voinnin eteen. Vaikka toisen kätensä. Ihan mitä vaan. Tiedätte varmaan.

Onko nyt niin, että teenkin tässä kahta surutyötä? Ensimmäisen rakkauden menetystä, jota en koskaan käsitellyt, joka nivoutuu tässä erossa nyt täysin hallitsemattomaksi möykyksi. Unohtamatta vielä sitäkin, että isänihän kuoli muutama kuukausi sitten. Kolmas iso menetys. Mitä eroa itken milloinkin? Luoja miten on taas vaikeaa.

Moi Amassados... niin
Eksäni ilmaisi halunsa olla ystäväni puolitoistakuukautta sen jälkeen kun oli valinnut meistä ehdokkaista toisen, sen jonka kyytiin hyppäsi. Hän lähetteli mielestäni hieman hassuja, ihmeellisiä maailmaasyleileviä tekstareita. Piti soittaa ja kysyä että mitä tarkoitat. Kertoi miten hyvin menee ja aatteli että niin kai mullakin. Ilmaisi jotenkin että halusi olla ystävä, johon mä sanoin, että mä en voi, että itken joka päivä sitä että meillä meni pieleen. Mua sattuu vieläkin, sanoin. Ja hyvä kun sanoin miltä tuntui silloin.

Minä törmäsin yhteen tiedostamattomaan "ongelmaani", jonka kannoin mukanani alusta lähtien suhteeseemme, siis asetin toiveita suhteelle tiedostamattani, kuten me kaikki. Tiedostin asian sitten vähitellen kun rysähti, toiveeni, josta en ollut itse ottanut vastuuta omassa elämässäni: äidin sylin kaipuu. Tajusin jossain vaiheessa miten paljon olin sitä kaivannut ja jäänyt kotona vauvana paitsi. Tajusin, myös asettaneeni sen toiveen suhteeseeni eksäni kanssa. Ihan pöllöä odottaa sellaista kumppanilta, mitä vauvana kokee jääneensä paitsi. Varsinkin kun se on tiedostamatonta.

Sen kanssa pärjää, jos sen tiedostaa ja työstää ja voisin kuvitella että kumppanina itse voisin antaa toiselle syliä, jos tällaisen asian kertoisi ääneen ja sanois vähän niinku Juice aikanaan, että "ole mulle vähän aikaa hän..."

Mutta itsekunkin meistä on otettava vastuu omasta onnellisuudestaan. Ja käytävä ne kipeät muistot, mitkä esim unessa paljastavat itsensä kaikessa raadollisuudessaan ja yllätyksellisyydessään. Mulle esim mun eksä tuli tosi voimakkaasti vielä pitkään läpi uniini hyvin seksuaalisena, ihan kuin olisi jostain ilmestynyt peittoni alle touhuamaan unen läpi. Kaippa siinä sylinkaipuussa on aikuisella aika paljon jotain muutakin 😀

Isäsi kuolema on noista menetyksistäsi varmaan selkein surra näkyvästi auki ja ulos. Oletko käyttänyt erilaisia symbolikonsteja asian ilmaisemiseen, esim pukeutumista mustaan joinakin päivinä tai kirjeen kirjoittamista isällesi, ja sen lähettämistä? Itse tein kiltisti Fisherin erokirjan tehtävistä jäähyväiskirjeen kirjoittamisen eksälleni ja siihen perään tuli ihan itsestään jäähyväiskirje eksän ongelmille ja eksän niille läheisille, jotka olivat aikaansaaneet ymmärtääkseni hänessä häpeän tuomat ongelmat. Heti helpotti, kun kirjoitin nämä kirjeet ja puhuin suuni puhtaaksi ja samalla tulin poistaneeksi itseltäni sen turhan vastuun, mitä olin hänen elämästään ihan turhaan yrittänyt ottaa... miksi? varmaan tullakseni korvaamattomaksi ja tärkeäksi ja kelvatakseni.... niin yksinkertaista se on. Kelpaamisen takia me joskus teemme ihan älyttömyyksiä, kun luulemme ettemme kelpaa muillekaan kun emme yhdelle kelpaa sen toisen omien ongelmien takia, mitkä hän sysää suhteemme niskoille, eikä itse ota vastuuta oman elämänsä haasteista ja onnellisuudestaan. Siis ihan sitä samaa, missä itsekin epäonnistuin.

Näiden asioiden hahmottaminen on vaan haasteellista. Varsinkin ylivastuullisilla osapuolilla, jotka vielä jos ovat liian kilttejä ja tarvitsevat lunastaa olemassaolonsa oikeutusta niin, avot jo on hyvä soppa siinä käsillä, ja ihan itse toisen kanssa keitettynä!

Kumpikin oirehtii siinä sitten omalla laillaan: toinen ehkä suuntaa katseensa ja energiansa ulos suhteesta ja etsii tyydytystä muualta ja törmää yllättäen ulkosuhteen mahdollisuuteen, toinen saattaa kääntää katseensa kokonaan itseensä ja käpertyy vain itsensä ympärille, eikä pysty kantamaan vastuuta suhteesta, tai yhteisestä kodista ja kolmas taas saattaa alkaa kantaa vastuuta suhteesta ja yhteisistä asioista liikaa, niin ettei toiselle jää tilaa. Neljäs hukuttautuu pulloon ja alkomahooliin, viides urheiluun... Näistä pakenemiskeinoista vois kanssa tehdä melkoisen luettelon.

Mutta itsestään kun puhuu, niin pysyy asiassa: Tein virheitä, "rakastin" liikaa, yritin liikaa ja olin sokea, kun en katsonut, että tuleeko se toinen perässä, kantaako se vastuuta tästä meidän yhteisestä suhteesta, vai rallattelleeko vaan siinä mukana kun minä teen työt? Tyhmä olin, liikaa halusin, liikaa tein ja en osannut muuta. ... Parhaani yritin ja myrskykoski-tsunamin sekä niagaranputousten kautta olen Gogolin erämaan läpi tulleena tässä - hengissä ja vieläpä on sellainen lämmin tunne eksääni kohtaan, ja voin sanoa rakastavani häntä, vaikkei hänestä ole tietoakaan. Ihan outoa. Ja tästä nyt sitten kohti omaa elämää ja rivakkaan tahtiin. Kiitos jakamisesta ja pohdinnasta ja tsemppiä meille kaikille kimpuroiden vimpuroiden asioiden kanssa painiville 😀 🙂👍