Luin taas Fisheriä ja itkin kuin vesiputous. Itkin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja surua. Itkin jäähyväisiä. Minusta ei ole vielä kirjoittamaan jäähyväiskirjeitä. Ryven vielä kieltämisessä, hylätyksi tulemisessa ja surussa. Vihassakin.

Itkuhanat aukesivat jo ennen Fisheriä kun sähköpostiin tuli kutsu kesätapahtumaan yhteisen harrastuksemme parista. Ajattelin miten ihanaa olisi osallistua, mutta sitten todellisuus iski jälleen päin kasvoja. Yksinkö? Jos olen menossa, joudun suunnittelemaan menoni yksin. Matkan, majoituksen, olemisen, ihan kaikki. Seurankin. Miten olisimmekaan nauttineet matkasta yhdessä. Kummallista kyllä emme ikinä riidelleet matkoilla. Entä jos mies lähteekin sinne jonkun toisen kanssa? Miten ikimaailmassa pystyisin kohtaamaan sitä tilannetta kun en tällä hetkellä pysty kohtaamaan edes naapureita. (Ei sillä, että niitä edes tuntisin, mutta välttelen ulosmenoa ja postilaatikolla käyminenkin on jo ponnistus.)

Perjantai. Pakko lähteä illalla ulos etsiytymään ihmisten seuraan. Ahdistus on palannut ja ajatus siitä, että viikon päästä pitäisi olla jo työkunnossa puistattaa. Miten voin olla työkunnossa kun päivät menee itkiessä?😯🗯️ Näennäinen hyvä olo muuttuu sekunnin sadasosassa sinne alakulon pohjamutiin.😭

Ei ole tämäkään päivä eilistä parempi. Mies tuli jälleen tänne. Taas muina miehinä omilla avaimillaan. Ei piittaa siitä etten halua hänen näin toimivan. Taas piti jotakin tavaraa hakea, jota huomenna tarvitsee. Vedin nopeasti takin päälle ja lähdin kauppaan etten joudu olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan. Tilassa, jossa ainoa sallittu tunne on teeskentely, että kaikki on mainiosti. En kestä sitä.

Olin poissa lähes kolme varttia ja kun tulin takaisin, mies oli edelleen täällä. En tiedä mitä oli puuhannut koko ajan?! Käskin sen lähteä. En kestä nähdä koko ihmistä, joka vain katselee minua pirullinen hymy kasvoillaan puhuen alentuvasti kuin jollekin täyttä ymmärrystä vailla olevalle. Ei lähtenyt. Jäi jankuttamaan samoja juttuja, joita keskustelumme on kiertänyt koko erossaoloajan. Sitä kuinka olen hirvittävä ihminen, raskas, vaikea, liian sitä ja tätä. Lopulta heitti armopalan: hän voisi muuttaa takaisin mutta asuisi sitten eri huoneessa!!! 😠

Mitä se ihminen kuvittelee tekevänsä? Minulle ja itselleen? Että alistuisin tässä vielä koiran asemaan? Sellaisen, joka ei ansaitse paikkaansa edes yhteisessä vuoteessa vaan ajetaan eri huoneeseen? Ei helvetti tätä elämää mihin tässä on itsensä ajanut. Enkö ole jo tarpeeksi löyty ja nöyryytetty? Kolme vuotta pettämistä ja salailua. Sitten jätetty. Minä, jossa ei ole hänen silmissään kuin vikoja. Minä, joka hänen mielestään kaipaan "hoitoa" (luultavasti siksi, että aloin jälleen itkeä kuunnellessani tätä haukkumalitaniaa).

Kirjoittele tässä sitten jäähyväisiä kun ainoa tunne on hirvittävä ahdistus ja se ettei kykene pitämään mistään enää kiinni. Ymmärtää hukkuvansa, liukuvansa jään alle, muttei saa enää otetta mihinkään. Olen itkenyt puoli päivää ja olo on hirveä. Ehkä pitää jälleen varata aika työterveyteen maanantaille. Tässä alkaa vähitellen uskoa olevansa päästään vialla kun sitä jatkuvasti toiselta kuulee.😭

Yhden asian olen tässä oivaltanut, se olkoon pieni pilkahdus paremmasta.

Äiti soitteli ja kyseli miten menee. Tietää asumuserosta ja siihen johtaneista syistä. Äiti ei ole kuitenkaan niin läheinen, että hänelle pystyisi tätä erokriisiä itkemään. Äidin soittaessa otin taas sen yli-ihmisen roolin, joka pärjää ja kaikki on ok, ei tässä mitään murheita ole. Puhelun jälkeen itkin taas ja mietin miksi en pysty äidille kertomaan tätä tuskaani. Miksi meidän välillämme on kuilu, joka katkaisee kaikki tunteet? Äidin, jos jonkun, pitäisi tietää miltä tuntuu kun pettää ja tulee jätetyksi. Hänelle itselleen kävi niin isäni kanssa. Vaan enpä minä ole pystynyt edes kertomaan olevani sairaslomalla tämän takia. Välttelen työasioista puhumista ettei edes tulisi kysyneeksi mitään siihen liittyvää.

Tätä miettiessä muistin erään tapahtuman lähes 20 vuoden takaa kun esikoinen oli vain muutaman viikon ikäinen ja joutui sairaalaan, jossa hänellä todettiin sydämessä jotakin vikaa. Olin nuori äiti, vasta synnyttänyt, lapsi vielä itsekin. Huolesta ja järkytyksestä lamaantunut kun kukaan ei selittänyt minulle tilannetta. Äiti soitti minulle sairaalaan ja kysyi mitä kuuluu. Kerroin vauvan kuulumisista ja sanoin, että olen ihan hysteerinen pelosta. Äiti totesi silloin kuivasti tiukalla äänellä: "ole nyt ihmisiksi siellä ja käyttäydy!" Osoitti, että en saa pelätä. Ettei se ole oikeaa käytöstä. Pitää olla tyyni.

Sitä kai tässä nytkin tehdään. Yritetään pitää kulissit kasassa. Ei saa itkeä. Pitää olla ihmisiksi. Se lienee nyt sitten vihon viimeinen sivu.

Hei 🌻🙂🌻
Amassodos: äitisi ei selkeästi osaa tukea sinua kriisissäsi. Ennen oli hyvin tyypillistä tuo, että piti ns.käyttäytyä kunnolla toisten ihmisten läsnäollessa. Tähän liittyi myös se, ettei tunteita saanut tuoda julki.
Omasta mielestäni juuri se, että saa tunteet puretuksi, tervehdyttää ihmistä.
Itku puhdistaa sielun. Itkemättönät surut ovat sydämen ja sielun painolasti.
Mikäli kaiken patoaa sisimpäänsä, käy niin, että tunneskaala kapenee kaikin tavoin.
Ehkä ei pysty edes itkemäänkään, vaikka olisi kuinka surullinen.
Voimia Sinulle kriisissäsi ja toivottavasti saat laitettua jonkinlaiset rajat miehesi kulkemiselle. Minuakin häiritsisi suunnattomasti tuollainen käytös, mitä miehesi tekee.

Elämäni on kuin huonoimmassa elokuvassa, jossa käänteet arvaa jo etukäteen.
Uskotteko jos kerron, että kaiken tämän itkun ja murheen jälkeen mies haluaa nyt muuttaa takaisin kotiin?

Siis vielä lauantaina hän heitteli vihaisia armopaloja siitä, että "voi muuttaa kyllä tänne takaisin, mutta asuu sitten eri huoneessa kunnes talo saadaan myytyä." Asia esitettiin niin kuin olisi vastentahtoisesti tekemässä minulle suurta palvelusta. Käskin miehen matkoihinsa. Tänne ei tarvitse enää tulla! Eilen olikin sitten toinen ääni kellossa. Sanoi haluavansa tulla takaisin ja toivoi, että kaikki olisi kuten ennen. Että rakastaa ja välittää minusta paljon.

Niin varmaan. Niin paljon on rakastanut, että on pitänyt pettää. Niin paljon on rakastanut, että valintojen vaakakupissa painoi omat mielipiteet ja omat halut lähteä. Niin paljon on rakastanut, että on salannut viimeiset kolme vuotta tekemisiään ja keksinyt aina uusia keinoa jäljet peittääkseen. Niin paljon on rakastanut, että muut asiat ovat aina menneet parisuhteen edelle.

Arvasin, että eromme tulee näkemään vielä tämänkin käänteen ennemmin tai myöhemmin. Olin siitä aivan varma. Itse asiassa taisin vahingossa vauhdittaa tätä käännettä lauantaina ilmoittamalla hänelle, että muutan pois tästä talosta. Että saa tulla itse tähän asumaan ja kuristumaan näiden seinien yksinäisyyteen ja taloon, jossa kaikki edustaa yhteistä tulevaisuutta, jota ei sitten ollutkaan. Ehkä tämä sai hänet ajattelemaan jotakin? Vai jokohan yli kuukauden asuminen vanhempiensa luona alkaa kyllästyttää? Vai onko jo vanhemmat vihjailleet, että nyt olisi jo aika alkaa selvittää asioita eikä piileskellä äidin helmoissa?

En tiedä mitkä todelliset motiivit olivat, mutten joka tapauksessa lämminnyt ehdotukselle. Kerroin hänelle, ettei meillä ole enää paluuta entiseen suhteeseen. Siis siihen, että "kaikki olisi kuten ennen". Mikään ei ole kuten ennen.
Kerroin hänelle, että hänen tulisi nyt omalta kohdaltaan miettiä miten saisimme tämän suhteen toimimaan. Omalta kohdaltani suurimpia kysymyksiä ovat (kuten varmasti kaikille petetyille on) pystynkö enää ikinä luottamaan tähän ihmiseen, miten rakennan luottamuksen uudelleen ja miten annan anteeksi. Nämä itsessään ovat jo niin isoja asioita etten tiedä onnistunko siinä ja kauanko sellaisessa menee aikaa.

Tällä hetkellä näen, ettei mieheni ole valmis tekemään muutoksia eikä muuttamaan mitään toiminnassaan. Kerroin hänelle, että ellemme saa näitä asioita toimimaan, ei meidän kannata muuttaa uudelleen yhteen vain repiäksemme toisemme kappaleiksi kuukauden-parin kuluttua. Kenenkään mielenterveys ei kestä erokriisejä kuukauden välein! Tuntui ymmärtävän. Tai sitten vain myötäili miellyttääkseen minua. En tiedä.
Illalla vielä laittoi "hyvää yötä" -tekstarin ja tänään aamulla toisen toivottaakseen hyvää päivää.

Tänään olen sitten ollut vähän sekavissa tunnelmissa. En oikein tiedä mitä ajatella tästä käänteestä ja kuinka tästä eteenpäin nyt pitäisi toimia. En halua palata takaisin entiseen parisuhteeseen hänen kanssaan, jossa minua ei arvostettu vaan jännitystä ja muuta aktiviteettia haettiin kolmansista pyöristä (riippumatta siitä että oma seksielämämme oli kyllä varsin aktiivista). Tiedän, että on tämän asumuseron aikana hakenut aktiivisesti seuraa ja tiedän, että on ainakin kahta naista pyytänyt ulos. Miten tähänkin pitäisi suhtautua? Että asumusero antaa oikeuden siihen?

Onko asumuserosta ylipäätänsä enää paluuta normaaliin parisuhteeseen jos toinen hakee koko ajan muuta seuraa? Tuleeko minusta nyt sitten jättäjä ja miehestäni jätetty jos en halua palata hänen kanssaan enää yhteen?

Olen kohta menossa tapaamaan taas työterveyslääkäriäni. Mirta-annos nostettiin alkuviikosta 15mg/pvä ja yöunet lähtivät saman tien. Pienempi annos toimi unettavasti, mutta nyt koko annoksella (vähäinen kai tuokin on) en saa enää nukuttua vaan uni on pinnallista ja pää käy taas kierroksilla. Paino on noussut Mirtan aloittamisesta 3,5 kg. Olo on kuin turvonneella syöttösialla, nilkat varsinkin näyttävät keräävän melkoisesti nestettä.

Haluaisin voida paremmin. Haluaisin alkaa elää uudelleen.

Tällä hetkellä tuntuu kuin seisoisin ison lasiseinän takana. Näen kaiken ympärilläni, huomaan auringon paistavan. En silti pysty osallistumaan. Olen sen lasiseinän takana enkä pääse toiselle puolelle.

Kävin eilen työterveyspsykologilla, joka suositteli jatkoon verkostopalaveria ja sairasloman jatkamista siihen asti, että verkosto saadaan kasaan. Työterveys haluaa minulle tuetun työhönpaluun. Sitten kun se on ajankohtaista. Tällä hetkellä tuntuu etten ole valmis palaamaan töihin. Olen vasta nyt alkanut ymmärtää kuinka huonossa kunnossa oikeasti olen.

Menen ensi viikolla toisen kerran psykiatrin arvioon psykoterapian käynnistämisestä. Olen optimistinen, että siihen pääsisin. Vähän pelottaa, sillä mietin miten tämä vaikuttaa työhöni ja uraani tästä eteenpäin. Tavallaan tyhmä pelko. Eihän tällä ole nykyisellä poissaololla ole mitään tekemistä työni kanssa. Mutta niin vaan mietin, että loppuuko etenemiseni nykyisessä työpaikassani tähän, koska olen F-syistä sairaslomalla. En ole ikinä ollut sairaslomalla 3 päivää kauemmin.

Työterveyslääkärini (joka on myös parisuhdeterapeutti) on ollut todella hyvä tuki ja varannut aikaa käynneilläni, jotta olemme oikeasti keskustelleet tilanteestani eikä vaan lyödä lääkkeitä kouraan ja lähetetä kotiin. Olen ollut siitä kiitollinen.

Olen ymmärtänyt nyt myös sen, että taidan olla ollut parisuhteessa narsistin kanssa.

Tunteet ovat menneet aikamoista vuoristorataa taas tämän päivän aikana.
Näistä kaikista uupuneena en saa tämän enempää nyt irti...

Moi, hyvä kun olet hakenut apua ja kertonut asioiden oikeasta tilasta ja omista tunteistasi. Sen mirtan 15 mg kanssa kannattaa käyttää pitkävaikutteista melatoniinia. Toimii kuin junan vessa. Ja tietysti auttaa itseään niin, että purkaa ajoissa illalla tunteitaan ulos ja liikkuu ulkona raittiissa ilmassa tai muuten hengästyttää ittensä - se purkaa ressiä. Rentoutuskasetti voi toimia myös mielen tyhjentäjänä yöksi.

Hei kuulostaa siltä, että sun kannattaa alkaa rakentaa itsesi suojaksi jotain suojavalleja. Sellaisia, joiden yli eksäsi ei noin vain kävele, rajoja joita hän ei noin vain ylikävele suoraan sinuun ja tallo sinua siinä mennen tullen. Kuulostaa siltä, että hän poukkoilee oman elämänsä tiedostamattoman kriisin kanssa. Lukaise Fisheristä sen verran pomppien sieltä peremmältä itsetunnon jälkeen seuraava tai sitäseuraava luku - saat kuvan siitä, miten tiedostamatonta sisäistä kapinaaansa käyvä henkilö toimii, ne viisi ominaisuutta, mitä Fisher luetteli, naksahti täysin mun eksääni ja mä en osannut pysyä siitä silloin tarpeeksi kaukana ja antaa sen käydä omaa prosessiaan ja kapinaansa vaan menin siihen mukaan, ihan turhaan.

Suojele itseäsi 😀 hyvillä mielin ja kurkota kohti oman elämäsi hyviä asioita, ne kantaa!🙂🌻🙂👍

Päätin alkaa haluta hyviä asioita elämääni. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kerroinpa sen jopa viikonloppuna miehelleni, joka ei ymmärtänyt asiaa lainkaan. Hänen mielestään olen lopullisesti seonnut ja vailla täyttä ymmärrystä. Että hoitoahan tässä tarvitaan eikä mitään hyviä juttuja. Mitä ne ikinä sitten ovatkaan...?

En välittänyt tästä enkä siitä, että jälleen kerraan yritti alkaa henkisesti nujertaa minua tuomalla esiin masennustani ja vähättelemällä oikeuttani tuntea mitään. Mistään. Tai oikeutta ylipäätänsä olla ihminen. Kerroin hänelle, että minusta tämä parisuhde ei ole minulle hyväksi. Että aijon löytää muita asioita elämääni. Minulla on siihen oikeus ja kerroin etten enää aijo istua talossamme neljän seinän sisällä odottaen mahdollista yhteenpaluuta sillä välin kun mies on jälleen omilla "harharetkillään", jotka on tällä hetkellä hänestä oikeutettuja, koska "mehän olemme eronneet"!

Kerroin, että olen ymmärtänyt olevani mieheni arvoasteikolla siellä viimeisellä sijalla. Olen nähnyt ja tajunnut olevani se viimeinen asia, jota ilman voisi olla. En kuulu mihinkään. Olen ollut itsestäänselvyys ja jonkinlainen perässä vedettävä "hidaste". Mies oli vanhemmilleen sanonut ettei ota enää yhtään naista "vaivoikseen" tämän jälkeen. Sellainenko olen ollut melkein 7 vuotta? Vaiva?

Viime viikolla ihmettelin työterveydessä miksei mieheni ole ollut halukas lähtemään parisuhdeterapiaan, edes paremman eron aikaan saamiseksi. Arvelivat, että nämä kaikki asiat tulisivat terapiassa esille eikä mieheni halua näitä kohdata. Siksi edelleenkin piileskelee siellä vanhempiensa peräkamarissa. (Jälleen kerran kysyn, kenen vanhemmat sallivat nelikymppisen miehen tulla nurkkiinsa asumaan varoittamatta/lupaa kysymättä ja asua siellä 1,5 kuukautta eikä poismuutosta ole tietoakaan???)

...mutta niistä hyvistä asioista elämääni.... Mistä aloittaisin kun tuntuu etten ansaitse yhden yhtäkään? Kun kaikki mihin kosken muuttuu lannaksi. 😭

Hei Amassados, minä tiedän mistä aloitat! Olen kirjoittanut tässä foorumissa viimeksi pari viikkoa sitten, löydät kyllä kirjoitukseni jos haluat. Olen aloittanut itsestäni tykkäämisen ja itseni arvostamisen ja tehnyt sen mm niin että joka päivä laitan itseni oikein hyvän näköiseksi ja se on tuottanut tulosta!! Pidän kauneimpia vaatteitani, meikkaan ja laitan hiukseni kauniisti joka päivä, lähden kaupungille tai töihin tai lenkille niin että aina on sellainen fiilis että olen hyvän näköinen. Se tuo onnellisuuden tunteen ja ehkä myös hieman taistelunhaluisen tunteen ja nautin siitä täysillä. Miehenikin on huomannut tämän!!

Minun kohtaloni poikkeaa sinun kohtalostasi siinä kohtaa missä pettäjän (mieheni) tukea tarvitaan. Mieheni (pettäjä) petti siis minua 15 vuotta saman naisen kanssa. Ilmitulon jälkeen hän on ollut helpottunut ja kiitollinen siitä että asia on otettu pöydälle. En kyllä oikeasti pysty ymmärtämään että hän ei ole päässyt naisesta irti aikaisemmin vaikka on kuulemma halunnut. Mutta ilmitulon jälkeen hän on ollut koko ajan kuuntelija, myöntänyt tekonsa, ymmärtänyt minun olotilaani ja hän meni meistä ensimmäisenä terapiaan. Olemme nyt olleet jo molemmat terapiassa.

Pettämisen esilletulosta on kulunut nyt 16 viikkoa ja elämämme olisi fantastista ilman tuota taustalla olevaa 15:ta vuotta. Mutta usko tai älä, kyllä minä selviän tästä ja kyllä me selviämme tästä. Olimme juuri 8 päivän lomalla ja sain nauttia 8 päivää ihanasta yhdessäolosta ilman valtavia ahdistuksia, mutta kyllä tämä toinen nainen loikkasi jokaisen kulman takaa mikä vain oli mahdollista ja asiaa puitiin joka päivä mutta huomattavasti paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Kaikki kiitos miehelleni, hän ei luovuttanut, eikä hermostunut, näin että hän oli välillä aivan loppu mutta hän jaksoi.

No nyt olemme taas kotona ja arjessa, ahdistus on suurempaa mutta aion kestää sen. Edelleenkin aion pitää itsestäni hyvää huolta, nautin jokaisesta hyvästä hetkestä ja inhoan jokaista huonoa hetkeä. Mutta huomaan että tänäänkin saattoi mennä 2 tuntia etten ajatellut ko asiaa ollenkaan.

Tiedän että on paljon tapauksia missä pettäjä pettää uudestaan, se onkin pelkoni ja sen vuoksi olen välillä hyvin epävarma ja ahdistunut, mutta aion nauttia jokaisesta hetkestä täysillä. Siihen auttaa se että tunnen olevani upea, ihana nainen jonka moni muukin haluaisi kuin tuo aviomieheni! Tsemppiä sinulle Amassados!!

Amassados, otat jollain tavalla etäisyyttä jos voit ja alat o p e t e l l a itsesi katsomista kauniimmin, pikkuhiljaa se onnistuu. Mua auttoi "Kiltteydestä kipeät", kirja (Valtavaara) ja Fisher. Itsetunto murenee tommosessa tilanteessa ja siinä on kuitenkin kyse itsetunnossa siis siitä, mitä mieltä itse olemme itsestämme.

Hakeudu hyvän ystäväsi seuraan ja ystävien. Unoha velvoitteet miestäsi kohtaan ja anna hänen siivota tai tiskata, jätä tiskivuori jälkeesi ja mene parempaan seuraan. Siitä se lähtee, oman itsesi r a k a s t a m i s e n opettelu, jos se ja kun se meiltä taitaa usein välillä unehtua! 😀🙂👍

Moi Lämminverinen+ ja muutkin,

Olen aina ollut itsestäni huolta pitävä ja viimeisen päälle tarkka ulkonäöstäni. En kuulu niihin naisiin, jotka ovat ajan saatossa ja keski-iän kynnyksellä päästäneet itsensä pullahtamaan ja unohtaneet esim. meikkaamisen. Mulla on aina kynnet laitettu, olen aina meikannut, mietin mitä pistän päälleni kun menen ulos jne. Paitsi nyt on tullut sellainen tunne, että minkä takia jaksaisin vaivautua... Etten halua kenenkään huomiota. Että paras tapa piiloutua kaikelta on kadota tapettiin olemalla väritön ja näkymätön. Ja marttyyriminäni huutaa, ettei kannata meikata että muutkin (lähinnä ehkä mieheni) näkevät kuinka kurjassa kunnossa olen. (tiedän, ei kovin tervettä ajattelua)

However, olen nyt käyttänyt Mirtazapinia hieman päälle 3 viikkoa ja vähitellen alan huomata sen vaikutukset muuhunkin kuin pelkästään yöuniin. En ole enää niin ahdistunut. Jaksan olla päivällä jalkeilla ja tehdä muutakin kuin itkeä. Jaksan jopa uskoa, että selviän tästä vielä ja elämä palaa joihinkin uomiin. On ne sitten uudet uomat tai ihan mitä tahansa.

Tänään on ollut ehdottomasti paras päivä aikoihin. Näin kummallisia unia, mutta nukuin pitkään ja olo tuntui levänneeltä. Olen ollut virkeä koko päivän ja aloitin aamun siivoamalla. Wuhuu! Se on kuulkaa melkoinen saavutus. Koko talon imuroimiseen menee tunti, sen verran on näitä neliöitä. Imuroinnin jälkeen kaivoin pääsiäiskoristeet esiin. Vähän aikaisin, tiedän, mutta ne piristivät mieltä. Tuli hyvä fiilis kun laitoin kivoja koristeita ja vaihdoin vähän kaitaliinoja ym keväisimmiksi. Kävin myös hakemassa ison kimpun pajunkissoja. Siitä ansaitsisin jo melkein kunniamaininnan. Ensimmäinen kerta yli kuukauteen kun menen vapaaehtoisesti ulos... 🌻🙂🌻

Pienin askelin...

Eilinen tarmokkuus on tänään taas hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Aamusta asti pelkkää itkua ja huokailua. Jokainen ajatus liittyy jollakin tavalla mieheen, eroon tai tähän nykyiseen tilanteeseen.

Uskon, että eilinen hyvä tuuli ja aikaansaavuus liittyi maanantaina mieheltä tulleeseen viestiin, jossa hän uskoi meidän saavan asiat vielä kuntoon. Sain siitä energiaa ja tarmoa tehdä asioita kodissamme. Kuitenkin eilen illalla tuli sitten täysin toisenlaisia viestejä (mm. minun on lopettava masentuneena oleminen), jotka saivat hyvän tuulen muuttumaan illalla ahdistukseksi ja nyt heti aamusta olen vain itkeskellyt milloin mitäkin. Ehkä eniten omaa surkeuttani ja epäonnistumista tässä parisuhteessa, sekä sitä kuinka suurta tuskaa olen tuottanut lapsilleni ryhtymällä ylipäätänsä tähän suhteeseen ja nyt se kaikki on ollut täysin turhaa. Joutuivat kärsimään ihan suotta.

Onneksi tänään oli varattu psykiatrikäynti, joten sain siellä purkaa tuntojani. Päätettiin aloittaa uutta lääkitystä Mirtazapinin ohelle. Nyt kokeilen sitten lisänä Escitalopram Actavista. Onneksi tarvitse ajatella töihin paluuta vielä kolmeen viikkoon. Ei siitä mitään tulisikaan. Ja nyt sairaslomalla ollessani olen alkanut ajatella, että ehkä tämä työ ei ole se mitä haluan enää jatkossa tehdä.

Hei 🌻🙂🌻
Amassados: sinun mielialasi vaikuttaisi olevan selkeästi riippuvainen miehesi käytöksestä. Kyllä hänen täytyisi hyväksyä sinut kokonaan, masentuneenakin. Ei ihmissuhteissa voi valita vain sitä aurinkoista puolta.
Saman sanoin eilen miehelleni, kun illalla olin itkuinen ja hän selkeästi vain rationalisointia käyttämällä suhtautui tilaani.
Toki hän sitten myöhemmin, ymmärrettyään, mistä oli kyse, oli asian suhteen samaa mieltä.
Tunteiden pitäisi saada kulkea vapaasti parisuhteessa. Jos joutuu piilottamaan todellisen minänsä, tekee omalle sielulleen karhunpalveluksen.

Mariella on oikeassa, mielialani peilautuvat tällä hetkellä täysin mieheni toimien kautta. Niin se on kai ollut koko suhteemme ajan. Olen ollut ja antanut itseni olla riippuvainen toisesta ihmisestä. En enää voi jäädä siihen tilaan.

Viime viikonloppuna meillä piti olla kauan sitten yhteinen sovittu meno. Perjantai-illalla kyselin mihin aikaan lähdemme lauantaina, että tiedän valmistautua. Ei vastausta. Yöllä hieman ennen kolmea tuli tekstiviesti ettei tiedä voiko lähteä. Aamulla tuli toinen viesti, että peruu menon. Mitään vastausta en saanut viesteihini, joissa vaadin selitystä. Ahdistuin jälleen, mutta järjellä tajusin ahdistuksen johtuvan siitä etten saa vastausta ja olen pettynyt miehen käytökseen.

Päätin, että nyt saa riittää tämä kynnysmattona oleminen. Eilen lähdin sukulaisten luo entiselle kotipaikkakunnalleni muutaman sadan kilometrin päähän. Tapasin pitkästä aikaa vanhaa kaveria ja tänään olen ollut vastaamatta miehen lähettämiin viesteihin ja puheluihin. Hän ei vastaa minulle, miksi minä vastaisin hänelle. En ole enää velvollinen hänelle mistään. Oma onnellisuuteni riippuu vain itsestäni. Yritän katkoa viimeisiäkin tunnesiteitä ottamalla etäisyyttä.

Aiemmin kirjoitin vaikeudesta puhua äitini kanssa omasta henkisestä jaksamisestani tässä tilanteessani. Että olen antanut hänen ymmärtää kaiken olevan ok. Äiti oli kuitenkin saanut tietää etten ole töissä (poissaoloviesti työsähköpostissa) ja soitti asiasta välittömästi. Tuntui helpottavalta kertoa, että nyt on vaan niin raskasta etten jaksa enää mitään muuta. Ensimmäistä kertaa tuntui, että hän oli ymmärtäväinen ja jopa empaattinen. Aloin miettiä, että emotionaalisesti etäiset välimme voivat olla omaa suojamuuriani, jonka olen rakentanut itseni ja kaiken aidon välittämisen väliin. Tyyliin -kukaan ei voisi rakastaa eikä ymmärtää minua.

Nyt olen muutaman päivän täällä ja otan tosiaan etäisyyttä. Lopetan puhumisen niille, joiden mukana tulee negatiivista painolastia. Mieheni kuuluu tähän porukkaan. Se on loppu nyt! En ole enää kynnysmatto! Ikinä!