Tuntuu hyvältä lukea näitä teidän juttuja. 22 sivua minun ajatuksia ja tunteita 🙂

Oma mieheni kärähti 3 vuotta sitten pettämisestä. Selvitin asian itsekseni kun miehestä ei ollut apua siihen kriisiin. Jatkoimme siis yhteiselämää kaikesta huolimatta. Ensimmäisen kerran jälkeen sanoin hänelle että, jos näin vielä tapahtuu niin en tiedä kestänkö enään?

Tuli toinen kerta. Pistin miehen tuon toisen naisen huollettavaksi. Neljä päivää tuon käryn jälkeen heräsin kardiologiselta osastolta ja olin läpikäynyt pallolaajennuksen. Mies ei tuota tiennyt ja soitteli sitten kun makasin sairaalassa ja raivosi: "se on loppu nyt!". No, en siinä tilanteessa jaksanut muuta kuin myötäillä. Olin niin väsynyt. Meni kuukausi ja mies halusi tulla takaisin. Ja minä otin.

Nyt 2 kk sitten tuli kolmas narahdus. Nyt olen 3 viikkoa nukkunut nojatuolissa koska vasen kylki on todella kipeä, en pääse sängystä ylös joten tuoli on paras paikka nukkua. Tänä aamuna heräsi tuskalliseen jalkakipuun. Oikea jalkani on turvoksissa (kuin michelin miehen jalka) ja kävely on tuskallista.

Eli mielestäni on hyvä että voitte kirjoittaa tai puhua pahaa oloanne ulos. Itse en siihen pysty. Minun ainoa keinoni on reagoida sairastamalla 😞 Nyt kun olen lukenut teidän kirjoituksianne niin uskalsin itsekin avautua ☺️ mutta vaikeata tämä kuitenkin tuntuu vielä minulle olevan. Mutta jos se tästä nyt sitten lähtis aukeamaan 🙂🌻

Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti 😍

Hei taas! Kirjoitin tuolla aiemmin siitä, että päädyin eroamaan miehestäni pitkän , kaksivuotisen pohdinnan perusteella. Tässä vinkki, joka sai minut itseni jotenkin "katsomaan peiliin" : Otin itsestäni kännykällä kuvia aina silloin tällöin, yleensä silloin, kun olin kohtuullisen asiallisen näköinen; hiukset laitettu ja normi kevyt meikki kasvoilla. Oli järkyttävää katsoa itseäni kun silmät olivat haljut ja surulliset, vaikka kuinka yritin hymyillä kameralle. Suru näkyi sielusta ja kasvoista paremmin kuin itse osasin kuvitella ja miltä kuvittelin näyttäväni kun katsoin peiliin. Oman kuvan katsominen herätti oikeasti minut tajuamaan sen, kuinka huonosti todella voin. Kuihduin ja kuihduin sisäisesti , ja toki myös ulkoisesti (mikä oli sinänsä ihan hyvä juttu😉). Ja nyt iloinen asia; kuvien ottaminen jatkuu ja ilo on vähitellen palannut silmiin ja yöelämän kommentti oli se, että suru ei kuulema näy silmistä enää lainkaan 🙂👍! Jospa joku tästä vinkistä saisi tsemppiä itselleen! Ratkaisut kannattaa tehdä harkiten, mutta niitä kannattaa kuitenkin myös tehdä!

Täällä taas ollaan epätoivoineensa. Mies kävi nukkuun omine surumusiikkineensa, minä kuuntelen
omaa lohdutustani. Eipä se elämä muuksi muutu.
Mikähän meitä oikein vaivaa, ollaanko ees samalla aaltopituudella!
Ei kai tässä voi toisen ymmärrystä ja läsäoloa toivoo, hyvää yötä!

Niin nytkin mentiin nukkuun kumpikin omaan sänkyyn, oleten. Mut ajatukset on jossain muualla. Ei
toisen ajatuksia voi hallita, ne ovat toisen omat. Rakkaus on hakusessa vielälkin! Hyvää yötä!

Tuo "surumusiikin" kuuntelu kuulosti niin tutulta, että tulin oikein vihaiseksi, kun luin edellisiä viestejä. Meillä mies kuuntelee haikeaa rakkausmusiikkia, varmaan jotain noiden kahden välisiä ihania romanttisia oksetuslauluja - siltä minusta tuntuu. Tulen aina ihan raivoihini, kun kuulen hänen niitä kuuntelevan.
Surettaa, että alan olemaan todella allerginen kaikelle romantiikalle, tuntuu, että se on täysin yliarvostettua ja oksettavaa -niin paljon kuin sitä kaipaankaan! En pysty ajattelemaan mitään romanttisia juttuja juuri sen takia, että kuvittelen samantien mieheni ja tuon naisen tekevän juuri tuollaisia asioita. Ja mieheni vaivautuneen tuon naisen takia vaikka mihin, mitä ei minulle ole oikeastaan koskaan antanut.
Olemme olleet niin nuorista yhdessä, että koko tämä juttu on ollut niin erilaista kuin tuollaisten aikuisten kiihkeä kohtaaminen ja rakastuminen. Ottaa niin päähän!
Olen vihainen taas, ollut jo muutamia päiviä. Välillä masentunut ja välillä todella vihainen.
Tässä tätä taas - pitäisikö mennä parempaan suuntaan, kun ilmitulemisesta on kulunut aikaa????? Ei ainakaan tunnu siltä. Tuntuu, että puoli vuotta sitten oli vähän parempaa kuin nyt. Tosin silloin mies näytteli ja valehteli tunteistaan. Eli elin jälleen silloin valheellisessa kuvitellussa todellisuudessa. Alan hajoamaan kohta ihan palasiksi - jälleen kerran...
Tämä todellisuudessa eläminen on niin raskasta. Olen tajunnut jotenkin sen, että jos mies kykenee vuosikaudet elämään kotona rakastaen toista, ei se nytkään sen vaikeampaa ole. Ei tarvitse tuntea minua kohtaan mitään, mutta saa perheen täydet edut ja saa olla lasten kanssa. Mieli muualla ja kuori kotona.
En jaksa enää olla toinen nainen avioliitossamme. Olen täysin kyllästynyt tähän kuvioon. En jaksa tätä, että mies haikailee jotain sellaista elämää, jota ehkä ei koskaan edes pysty saavuttamaan. Kuvitteleeko hän, että toisen kanssa kaikki olisi ruusuisempaa. Tosin voihan se niinkin olla. Rakkaus voittaa kaikki vaikeudet - tässä olen kyllä tosi kyyninen... 🙂 Menköön ja katsokoon. Onnea vaan heille!
Miten olenkaan jaksanut kuunnella viime vuonna hänen kommenttejaan toisesta naisesta ja jotenkin oikeasti tyhmänä vain surrut itsekseni, miten tässä näin kävi. Mikä ihme oikeuttaa mieheni kohtelemaan minua näin? Vastaus on : minä itse.
Minähän siihen voin vaikuttaa. Olen kyllä sanonut hänelle, että nyt tämä veivaaminen loppuu, mutta kuten olette sanoneet, ehkä tosiaan on niin, että mieheni vain yrittää saada minut tekemään ratkaisun.
Tunnen vain, että se on niin raukkamaista. Jos hän on itse tehnyt tuollaisen ratkaisun aikanaan, kantakoon nyt vastuunsa siitä sitten loppuun asti. Varmasti on vaikeaa ajatella, että lähtee omasta kodistaan, joutuu selittelemään tekojaan lapsille ja sukulaisille, omille vanhemmilleen. Varmasti vaikea ajatus. Mutta kai sekin pitäisi olla jokaisella pettäjällä mielessä, että kun kerran himojensa mukaan menee, voi sitten myös kantaa siitä vastuun. Ja eipä tällainen todellakaan ole heidän mielessään.
Nyt tästä tulee tällainen viha-raivokirjoitus. Raivostuttaa vain niin kamalasti meidän kaikkien tällaisessa eipäs-juupas-liitossa asuvien petettyjen puolesta. Mikä ihme noita miehiä oikein vaivaa!
Mutta olen nyt kuitenkin alkanut yrittää sopeutua tilanteeseen, jossa vain totean, että mieheni ei minua rakasta, eikä tule rakastamaan ja sen mukaan pitää sitten mennä. Vaikeaa, vaikeaa sen on, mutta en voi loppuelämääni myöskään odotella. Jos ei rakkauden tunteita ole jo tässä vuoden aikana tullut, niin mistä niitä sitten yhtäkkiä tulisi? Enää en jaksa uskoa, että elämällä tässä ihan tavallisesti jotenkin lähentyisimme. Nyt vain erkanemme. Olemme enemmän hiljaa, läheisyyttä tuskin nimeksikään, mitäs siitä enää voi tulla?
Näyttelijää minusta ei koskaan ammatiltani tullut, nyt tuntuu, että olisi jo oscarin arvoinen suoritus tämä vuoden kulisseissa näytteleminen ja kaikille näytteleminen, että asiat ovat meillä oikein hyvin.

Hei,

En ehdi nyt lukea koko ketjuasi lävitse, mutta tässä viestissäsi oli aivan upea oivallus, kun totesit että vain sinä itse annant miehellesi oikeuden kohdella sinua kuten kohtelee.

Löysä hirsi on ikävä paikka - ei oikein tiedä romahtaako alas vai vapautetaanko silmukasta. On toki jonkin aikaa hyvä koettaa ja katsella kuinka elämä lähtee eteenpäin... mutta jos se ei lähde, toinen on jumiutunut haaveisiinsa ja toinen pyörittää arkea.

Voimia sinulle ja jaksamista ikävien ja uuvuttavien ratkaisujen tekemiseen - kaikesta selviää tavalla tai toisella.

Hei Tuulia3, kirjoitat kuin olisin itse kirjoittanut, tunteet ja tilanne sama. Miten pääsisi näistä kielteisistä tunteista eroon, kuten viha ja masennus, sekä uskonpuute tulevaisuuteen nähden. Kaikki nämä mieheni teot ja rakkauden hokeminen toista kohtaan on syöpynyt niin syvälle, etten millään välillä tahdo jaksaa. On hetkiä jolloin uskon ajan tekevän tehtävänsä, mutta ne ovat liian lyhyitä, jotta niiden päälle voisi rakentaa mitään. Hän on luvannut olla ottamatta yhteyttä tähän naiseen, ja jopa luvannut olla vastaamatta naisen viesteihin, mutta mistä voin sen tietää, elihän hän kaksoiselämää, ja ilman että näytti kärsivän siitä yhtään (sanoihan jopa, että hän voi niin hyvin siinä rakkaudessaan, että tyttäremme ja minä saimme osamme hänen hyvinvoinnistaan?). Asuimme erossa jonkin aikaa, jolloin hänellä olisi ollut mahdollisuus elää kyseisessä autuudessa, mutta oli jostain syystä kuitenkin lopettanut (omien sanojensa mukaan) suhteen.

Vihani on tähän asti kohdistunut tähän naiseen sekä heidän tekoonsa, ja pelkään milloin se kääntyy miestäni kohtaan. Miksei mieheni sitten ottanut ja aloittanut elämää tämän naisen kanssa, ja elänyt tässä onnessa? Ehkä hän kuitenkin tajusi jollain tapaa, kun asetin hänelle niitä kysymyksiä ja toteamuksia, että sen arkipäivän eläminen on ehkä hieman eri asia, kuin jännittävät intohimoiset hetket hienoissa hotelleissa?
Miksi itse aloitin uudestaan elämäni mieheni kanssa, kysyn sitä usein itseltäni? Jotenkin vain en ollut kypsä eroon, kaikki tuntuu edelleenkin pahalta unelta.

Tarvitsisin varmasti keskusteluapua, jotta saisin asioita päässäni jonkinlaiseen järjestykseen, nyt tuntuu vain kuin olisin lastu laineilla, ja tuuli heittelisi minua minne mielii. Olen täysin kykenemätön itse päättämään tästä.
Ainoa asia mistä rauhoitun on lenkkeily ja fyysinen tekeminen. Olen myös lopettanut kaikkien elokuvien ja sarjojen katselun juuri mainitsemiesi syiden takia, varsinkin jos mieheni on läsnä. Kaikki rakkauslaulut saavat minut paniikkiin. Katselenkin vain luontodokumentteja ja uutisia.

Koitetaan jaksaa, ja voimia Sinulle

Hei kohtalotoverit!
Itselläni alkaa tilanne olla n. 9 kuukautta uskottomuuden paljastumisesta se, että vasta nyt alan hyväksyä tilanteen. Olen mennyt aika perinteisesti kriisin vaiheiden läpi, vaikka olen kovasti yrittänyt ahnehtia "portaita" eteenpäin. Syksyllä, kun olen ollut vielä shokissa, tajuamattani, olen kuvitellut olevani jo uudelleensuuntautumisen vaiheessa - miehen teot tuntuivat ymmärrettäviltä, olin sanonut jo ääneen antaneeni anteeksi ja rakastin miestä syvästi ja suunnittelin yhteistä tulevaisuutta. Tuntui, että uusi alku on mahdollinen.
Loppuvuodesta jostakin mielen syövereistä laskeutui jälleen synkkä pilvi mieleeni ja alkoi maalata kaikkea mustaksi. Mies on koko ajan ollut katuvainen, nöyrä, itkenyt kanssani, tukenut, pitänyt kiinni, vannonut rakkauttaan ja osallistunut ihan eri tavalla perhe-elämään - ja silti nyt minusta tuntuu tyhjältä, tyhjemmältä päivä päivältä. Ensin ripustauduin kai siihen, että pelkäsin menettää, sitten siihen, että halusin ehyen perheen ja vasta nyt, kun oma olo ja tunteet alkavat puskea pinnalle, olen ruvennut miettimään, että entä jos en KOSKAAN SELVIÄ? Entä jos en kykene antamaan anteeksi ja jatkamaan puhtaalta pöydältä, vaikka niin olen luullut? Roikotanko itseäni ja miestä vain löyhässä hirressä ja teen lopulta itse jotakin rumaa, jotta saan riuhtaistua itseni irti?
Pelottaa. Teen joka päivä mielessäni ja öisin unissani surutyötä, eroan ja maalailen elämääni ilman miestä ja päivä päivältä alkaa tuntua enemmän siltä, että ei se olisi maailmanloppu. Rakastan miestä syvästi, mutta pysyvän särön hänen tekonsa ovat rakkauteen tehneet. Tämänkin asian ymmärsin käytyäni kriisikeskuksessa tuulettamassa - että luottamus ei koskaan palaudu ennalleen eikä parisuhde enää tule samanlaiseksi, koskaan. Pysyvät jälkensä usean kuukauden sivusuhde parhaan ystäväni kanssa jättää. Varmasti.

Huomaan myös, että arvostukseni ystävyyttä, parisuhdetta ja romantiikkaa kohtaan ovat hukassa. Jollain tavalla pelkään kyynistyväni. Ymmärrän, että edessä on paljon töitä, mutta en tiedä, haluanko työstää ne yksin vai miehen kanssa - niin kuin mies on useasti sanonut, hänkin kokee, ettei ansaitse tätä kaikkea, uutta yritystä, uutta alkua. Olen alkanut itsekin ajatella niin.

Nyt on mentävä vain päivä kerrallaan, kuunneltava itseään ja oltava itselleen rehellinen. Voimia kaikille!

Kohta on kevät ja alkaa valoisa kausi! Kunpa se alkaisi meidän kaikkien mielissäkin!
Taas on menty alaspäin, on tapahtunut sellaisia asioita. Tyttäreni on kokenut saman kuin minä,
miehensä pettänyt vuoden päivät. Hän tukeutuu minuun, koska haluaa tietää miten tästä selvitään.
Ensin järkytyin, nyt olen tosi surullinen. Jos voisin ottaa tyttöni tuskan itselleni, siinähän se menisi
entisten lisänä. Kun tyttäreni kysyi, kestääkö tämä kauan, en osannut muuta kuin nyökätä.
Sehän on totuus. Samoin tuntui niin pahalta, kun hän sanoi, että tajuaa nyt miltä minusta on tuntunut.
Luottamus on päällimmäinen ajatus hänenkin mielessä. Palaako se koskaan. Tyttärelläni on kaksi
pientä lasta ja he ovat miehensä kanssa päättäneet olla yhdessä. Omakin luottamus on nyt taas hakoteillä.
Minetalle sanoisin, että kun miehesi otti sivusuhteen, hän oli jo työstänyt omalta osaltaan tuntemuksiaan.
Petetyn vuoro on vasta, kun kaikki paljastuu. Muistelen tuossa 8 kk tienoolla paljastumisesta, että
sitä ajatteli asioita tosi raadollisesti. Se kai kuuluu siihen prosessiin, että mennään ylä- ja alamäkeä.
Vieläkin tuo romantiikka sananakin on peikko. Mieheni kuuntelee romanttista musiikkia ottaessaan
alkoholia. Sovittiin, että kuuntelee tästä lähin kuulokkeilla. Ei tarvitse minun kärsiä ajatellessani,
miten he naisystävänsäkanssa (jolla sama musiikkimaku) kuuntelivat yhdessä musiikkia. Se ei kuulu mulle,
se on heidän maailmansa. Vieläkin ne muistot miehellä taitaa tuntua. Ei sitä romantiikkaa siihen
meidän suhteeseen saa millään. Aina ajattelee, että ne kaikki hellät sanat ja teot tulee sieltä sivusuhteesta
meidän elämään. No jospa se joskus on oma kriisi tässä käyty ja romanttiikaakin tulee kuvioihin.
Voikaahan hyvin! Käykää lenkillä ja nauttikaa keväästä!🙂

Hei taas, täällä edelleen yksi asian kanssa kamppaileva, onko tästä mitään ulospääsyä? Saakohan nämä naiset, jotka aloittavat suhteen varattuihin miehiin ja perheenisiin jonkinlaisia "kiksejä" siitä mitä tekevät? Tunnen edelleen vihaa tätä naista kohtaan, miksi ihmeessä joku voi olla niin "paha", että tahallaan aiheuttaa tuskaa jollekin. Olen aina uskonut, että oikeata rakkautta ja luottamusta on, missä voi tuntea turvaa ja yhteenkuuluvuutta, mutta nyt on ne ajatukset lentäneet roskakoriin, olen elänyt täysin harhaluulossa, en usko enään mihinkään muuhun kuin lapsiini ja niihin tunteisiin jotka kohdistan heihin. Harmittaa vain, kun olen aina pitänyt musiikista ja elokuvistakin, joissa on vahvoja tunteita, ja nyt en pysty kuuntelemaan tai katselemaan mitään sellaista ilman,että silmieni edessä kuvastuu mieheni ja joku nainen (en nimittäin tiedä minkänäköinen ihminen on kyseessä, joten mielikuvitukseni saa täysin vallan). Miten jaksan uskoa meidän yhteiseen elämäämme, ehkä voisin nopeammin toipua eron aiheuttamasta ikävästä, kuin tästä petoksesta ja valheista.

On tosi huono päivä taas, yritän jaksaa kesään jolloin tyttäreni saa koulunsa päätökseen, ja aloittaa opiskelut muualla, nyt en halua pilata hänen päätösjuhliaan, kestän vielä vähän aikaa?.

Jaksamisia kaikille, toivottavasti mekin joskus löydämme onnen.

Niin, kyllä tässä aina välillä miettii, että hulluko sitä on, kun tällaiseen mankeliin on lähtenyt. Olisiko vain ollut helpompi tajuta ajoissa lähteä ihan omin päin rakentamaan omaa elämää, kokea se tuska ja käydä sitä läpi, työstää yksin. Nyt tuntuu, että toisen läsnäolo ja välinpitämättömyys lyö märän rätin miltei joka päivä kasvoille. Saa tuntea, että ei ole vieläkään niin tärkeä, että toinen todella haluaisi osoittaa sen, että haluaa olla juuri minun kanssani. Että on oikeasti valinnut minut. Eikä vain mitään kompromissia sen takia, että ei tarvitse jättää tuttua ja turvallista kotia eikä lapsia. Saa olla "kuten ennen". Tämä kuitenkin jo alkaa ajatuksena häiritsemään minua ihan kamalasti.
Ennenhän hän touhusi sen toisen naisen kanssa ja pystyi olemaan kotona sitten perheenisänä. Nyt se sama periaatteessa jatkuu. Toinen nainen on jäänyt ainakin fyysisesti kuvioista (näin ainakin toivon), mielestä hän ei kyllä varmasti ole vieläkään jäänyt, sen kyllä huomaan. Mutta mies pystyy olemaan kotona, kuten ennen. Ei se häntä häiritse, että asiat eivät meidän välillä ole sen kummemmin.
Ja tiedän, että pystyäkseni tästä selviämään tarvitsen paljon huolenpitoa, vakuuttelua teon muodoissa, hellyyttä ja ylimääräistä huomiota häneltä, että tiedän tehneeni oikean ratkaisun antaessani meille mahdollisuuden. Ja tunnen todella miehen välittävän ja rakastavan minua oikeasti.
Nyt vähän väliä tulee syvä henkäys, kun mieleen tulee "vääriä" asioita, asioita noista kahdesta, mitä he ovat tehneet, missä käyneet yms. Ja toivoisin niin, että minulla olisi asia kuten Broken3:lla, enkä tietäisi, millainen se nainen on. Mutta minulla on aivan liikaa tietoa näistä kahdesta, heidän suhteestaan ja kaikesta muusta siihen liittyvästä, että mietin monesti sitäkin, voinko koskaan unohtaa. Tuntuu, että vähänkään naisen näköinen kuva telkkarissa tai lehdessä tai ihan missä vain saa minulle vieläkin ahdistuneisuuden tunteen ja mietin myös, miettiikö mieheni myös sitten samantien sitä naista, kun jotain hänennäköisiä jossain näkee. Tai miksi katsoo pitkään jotain kuvia lehdissä, joissa on tuon naisen oloisia henkilöitä.
Minulla taas on liikaa tietoa. Se oikeasti rajoittaa elämää ihan kamalasti. En pysty ajattelevanikaan tekeväni mieheni kanssa monia niitä asioita, joita he ovat tehneet ja käytännössä katsoen siihen jää sitten melkein vaitoehdoksi pysyä kotona 🙂 . (mies on ainakin sanonut, että nainen ei ole meillä käynyt, mistä sitäkään tietää). Tietysti sentään olen pystynyt jotain asioita tekemään, mutta esim. ensimmäinen leffakäynti mieheni kanssa paljastumisen jälkeen oli ahdistavaa, kuten moni sellainen asia, joita nuo kaksi olivat tehneet ja nyt sitten mies jotain kanssani tehnyt.
Näillä eväillä tässä mennään. Tämä vuosi on ratkaisujen vuosi, sen olen päättänyt. Saan selvyyden kysymyksiini, niiden mukaan täytyy sitten miettiä elämää uudelleen.
En pysty jäämään roikkumaan ja yrittämään, jos toinen ei ole täysillä mukana. Sentään jotain olen tajunnut. Parisuhteeseen tarvitaan kaksi, vaikka kuinka vanha historia ja lapset sitovat yhteen. Se vain ei riitä. En halua sitäkään, että lasten takia olisimme nyt yhdessä ja kun he joskus muuttavat pois, nostaisi mies siinä samassa kytkintä. Se vasta olisi tunne, että olen heittänyt pois parhaita vuosiani.
Sekavaa tekstiä. Olen itsekin jotenkin todella sekavassa mielentilassa. Mikä on totta ja mikä harhaa. Sentään se alkaa olemaan jo selvää, mitä haluan. Sekin vei aikansa, että pystyi sitä selkeästi ajattelemaan. Ensimmäisinä shokkikuukausina, joita tuntui jatkuvan kuukausi kuukauden perään oli jotenkin harhassa, ajatuksessa, että kunhan tästä nämä asiat saadaan selvitettyä, selviämme kyllä. Nyt on realismi jo astunut peliin. Vaikka miten asiat saadaan selvitettyä, on vasta sitten se aloittamisen aika, jos sellainen on tulossa, sitten vasta voi ruveta edes miettimään, mitä tästä voi tulla. Että sellaisia mietteitä tällä hetkellä...

Hei Tuulia.
Miehesi ei ole selkeästikään päästänyt irti edellisestä suhteesta tunteidensa tasolla. En tiedä mitä hänen päässään liikkuu (kuka tietäisikään..) mutta epäilen, että hänellä on sellainen tunne, että hän valitsi sinut ja nyt tämä on se mitä sinä saat. Eli sen pitäisi riittää sinulle, ja että hän tuntee ehkä olevansa tässä "uhri" koska on "joutunut" luopumaan tuosta naisesta. En oikein osaa selittää tätä asiaa paremmin, mutta hän ei kyllä näytä yrittävän. Joku tuolla aikaisemmin sanoikin, että miehen pitäisi näyttää ja pitää sinusta kynsin hampain kiinni, hänestä pitäisi näkyä se, että hän mokasi, hän haluaa yrittää kanssasi, se olet sinä jonka hän halusi koko ajan mutta meni tekemään virheen.

Nyt se ei todellakaan siltä näytä, ja tuskin sinusta siltä tuntuu.

Ja yksi syy tähän on se, että hän ei ole kokenut joutuneensa selkä seinää vasten tämän vuoden aikana sinun puoleltasi. Hän on pitänyt sinua itsestäänselvänä tämän koko ajan. Tämä vuosi on ollut sinun työmaasi, sinä olet tehnyt ja tehnyt ja yrittänyt ja ilmeisesti ollut yksin korjaamassa suhdettanne. Mies ei ole tehnyt kuin surutyötään menettäessään tämän uuden naisen. Hän ei pysty ajattelemaan avioliittonne pelastamista, koska hänellä on sinut jo. On ollut koko ajan. Hän ei ole ollut se, joka on ollut menettämässä sinua. Hän on menettänyt tämän uuden naisen, sinä olet ollut kursimassa avioliittoa kasaan ja se on hänestä ollut ilmeisesti itsestäänselvää.

Ihminen ei näissä pettämisjutuissa tajua mitään, ennen kuin on todella menettämässä sen toisen ihmisen. Se tarkoittaa eri asunnoissa asumista - vaikka viikkoja. Uhkaa myös sieltä petetyn taholta: "ymmärrätkö ettten MINÄ tiedä haluanko minä enää SINUA?"

Miksi näin on, sitä en osaa sanoa. Tiedän vain, että usein se on näin. Jotkut tajuavat virheensä ennen asumuseroa, jos ovat todella sitä mieltä että ovat tehneet VIRHEEN aloittaessaan suhteen. Se on saattanut tuntua väärältä alusta asti, se ei ollutkaan hienoa vaan vaarallista ja typerää peliä jossa ei ollutkaan ehkä koskaa kyse tunteista.
Mutta aina kun tunteita on mukana, pakka sekoittuu täysin.
Kokeeko miehesi tehneen virheen? Kokeeko hän satuttaneensa sinua, asettaneensa teidän avioliittonne vaaraan? Onko hän vain yhä surullinen siitä, että menetti tämän parin vuoden suhteensa?
Näitä kysymyksiä kannattaa pohtia.

Toivon todella, todella sydämeni pohjasta Tuulia, että saatte asiat kuntoon. Mutta niin kauan kuin mies ei todella yritä, avioliittoa ei voi pelastaa.
Ja hän on tämän vuoden aikana saanut sinutkin epäilemään tämän avioliiton tarkoitusta. Onko se kaiken arvoista? Nyt sinä olet siinä pisteessä missä mies onkin yhtäkkiä vaarassa tulla jätetyksi. Ja hänellä ei taida olla tästä aavistustakaan.

Mutta näin yleensä käy. Se joka on tullut petetyksi, realismi ja pettymys tulee jossain vaiheessa pintaan ja pettäjä ei enää olekaan kultaisin reunuksin koristeltu. Vaan ihan tavallinen ihminen, jota kohtaan tunteita joutuu todella etsimään: onko tämä todella se ihminen jonka kanssa haluan olla? Vaikka ennen siitä ei ollut epäilystäkään. Petetty pitää alussa usein niin lujaa kiinni pettäjästä, koska ei pysty edes ajattelemaan eroa. Pettäjä taas kokee tämän niin, että "olen varsinainen catch, revitään kahteen suuntaan ja pitää nyt tehdä se valinta". Hän ei ehdi käsittelemään pettämistään, pahaa oloa jonka hän on toisille aiheuttanut, on vain hän ja hänen erinomaisuutensa sillä hetkellä ja valinta. Tämä siis näin, jos tunteita on molempia kohtaan, sekä omaa puolisoa että salarakasta. Sillä hetkellä usein salarakas vaan on hohdokkaampana mielessä, koska pettäjä on saanut uudenlaista huomiota, se on jotain uutta ja jännittävää. Kuinka siis puoliso voi sillä hetkellä olla valinnan ykkösenä, ellei puolisoa ole todella vaarassa menettää ihan oikeasti? Ihminen tajuaa virheensä vasta kun hyvä on menetetty. Näin se menee, näin se meni minullakin.

Yhdessäköainin mies tajusi tehneensä virheen ja siksi yritys on ollut avioliiton eteen niin aitoa. Hän todella tajusi mokan, tunteita ei enää naista kohtaan ollut.
Mutta kun tunteita on yhä... Mutta mitä tekisin itse? Laittaisin miehen hetkeksi muualle, vaikka kaverilleen asumaan tai lähtisin itse hetkeksi muualle, ja ilmoittaisin että nyt on valinnan paikka MOLEMMILLA. Että minäkään en ole enää varma tunteistani, vaikka olisinkin. Vaikka rakastaisin miestäni, sanoisin että nyt molemmat ajattelevat tahoillaan mitä haluavat. Tämä siksi, ettei se toinen luule että odotan ja odotan ikuisesti. Tämä kaikki jos epäilisin miehen rakastavan minua, jos epäilisin että tunteet toista naista kohtaan ovat yhä vahvat ja jos mies ei ole yrittänyt, kuten Tuulia sinun tapauksessasi on.

Voihan käydä niinkin, että kun sinä et ole koko ajan miehen ulottuvissa, huomaat todella että sinä et häntä enää halua. Joka tapauksessa, summa summarum: miehesi ei ole näyttänyt yrittävänsä tarpeeksi, mikä herättää ainakin minussa suuria kysymyksiä siitä, onko tämä tilanne samanlainen vuoden päästä? Miksi hän jäi, jos ei pysty edes näyttämään saati sanomaan, että rakastaa sinua ja haluaa vain sinut? Onko hän nyt vain "tyytynyt" jäämään koska niin kuuluu tehdä? Mitä ihmettä hän luulee tällaisen "armonpalan" tekevän sinulle?
Voihan se olla että tämä kaikki on spekulaatiota, ja hän on todella halunnut jäädä. Minulle teot ovat niitä, joilla punnitsen muiden ihmisten sanoja. Teot.

Voimia Tuulia.

Hei!
Tuulia: kirjoitat,kuin omaa elämääni ja Tunturisopuli: kirjoitat asiaa, juuri samoja mietteitä olen käynyt viime aikoina läpi.
Mikä on minun tehtäväni, kun pettäjä-puoliso ei aidosti halua korjata suhdetta ja tulla vastaan? On vaan ja sanoo elävänsä päivää kerrallaan. Tunteettomuutta, hellyyden puutetta, kuka sitä loputtomasti jaksaa? Tilanne kärjistyy joka kerta, kun asiaa yrittää lähestyä keskustelemalla. Itsellä ahdistava ja paha olo, hellyyden ja välittämisen kaipuu on suunnaton.
Päätöstä ei kuitenkaan tule, päivät kuluvat samaa ahdistavaa rataa. Aivan kuin pallo olisi minulla ja toinen vain odottaa milloin romahdan enkä enää jaksa tätä kulissia. Todella julmaa!! Kestääkö tätä vielä viikkoja, kuukausia, vuosia....?? Kun kysyn mitä hän haluaa, useimmiten vastaus on, en tiedä. Hänellä on hyvää aikaa miettiä ja punnita vaihtoehtoja vaikka vuosia ja pitää toista kuin matoa koukussa kiemurtelemassa. Tietää, etten haluaisi perheemme hajoavan, mutta voisiko silmät oikeasti aueta, jos tekisin ratkaisun ja lähtisin. Silläkin uhalla, että niin moni tilanteesta kärsii?
Onko petetyn tehtävä ratkaisu ja asettua syyllisen rooliin? Muiden silmissähän tämä näyttäisi siltä, että minä olen se perheen rikkoja ja pahantekijä. Vaikka mitäpä sillä on väliä mitä muut ajattelevat, jos siinä saisi kuitenkin paremman olon tämän ahdistuksen tilalle.
Mikä pitää tässä kiinni? Pelko? Epävarmuus siitä mitä seuraisi? Toivo siitä, että kaikki vielä kuitenkin muuttuu paremmaksi? Kysymysten tulva on loputon ja välillä tuntuu, että pää räjähtää.
Tiedän jo, että huomenna odotan taas jotain hyvää tapahtuvan suhteessamme. Sitten taas pettymys on suunnaton, kun kaikki on ennallaan eikä mitään tapahdu. Tässähän on itselleenkin tosi julma. Onko vielä toivoa?😯🗯️

Kirjoitatte niin asiaa. Näinhän se on ja mitä enemmän tässä aikaa kuluu ja miestäni kuuntelen, ymmärrän, että miltei ainoa ratkaisu tähän enää on se, että mies muuttaa pois.
Olen siitä jo muutaman kerran hänelle puhunut, mutta hän ei ymmärrä tätä ollenkaan. Hänen mielestään voimme olla tässä ja katsoa, mitä tässä tapahtuu. Mihin meillä on kiire? Mutta jotenkin tunnen myös itse sen, että koska hän ei pysty minulle kertomaan tunteistaan - sellaisia tunteita ei ole, joita haluaisin, en tiedä, mistä ne tosiaan taikoutuisivat enää tähän suhteeseen. En vain ymmärrä.
Ja miten helppoa tosiaan miehen on olla nyt tässä kuin ennen. Senkin tajusin. Olla töissä, panostaa siihen, olla ajattelematta mitään muuta, tulla kotiin, touhuta lasten kanssa, elää sitä "vanhaa elämää" sen enempää pohtimatta, mitä minä haluan. Ei sitä tarvitse ajatella, siinähän minä tosiaan joka päivä olen.
Olen kyllä sanonut hänelle, että en anna hänelle ikuisuutta miettiä, mitä hän haluaa. En tiedä, ymmärtääkö hän sitäkään. Sanoo vain, että mihin meillä on kiire?
Ei minulla ole mihinkään kiire, en odota elämältä mitään sellaista, johon minulla olisi nyt kiire. Mutta en myöskään halua kuolla pystyyn tähän tuskaan. Välillä tietysti menee paremmin, mutta joka päivä joudun kuitenkin sen tosiasian eteen, että jauhan ja mietin tätä suhdetta kuitenkin. En pysty olla niin, etten sitä tekisi. Ja kun sitä sitten mietin, tulen surulliseksi, koska vaikka kuinka olen miehelleni sanonut, että tarvitsen hellyyttä, ei hän sitä pysty sen enempää antamaan kuin joku taputus pään päälle. Senkö pitäisi riittää minulle, tässä tilanteessa???? Seksi vähenee kuukausi kuukaudelta, vaikka itse sitä kaipaisin. Senkin mies tietää, mutta häntä ei niin kiinnosta eikä hän jaksa. Ja mietin tähänkin - ei minun kanssani, jonkun muun kanssa varmaan...
Kun tätä tässä kirjoitan, näen asiat tosiaan aivan selvästi ja teen mielessäni itsestäni typeryksen, kun en vain pysty irrottautumaan.
Eilen mietin illalla, mitä edes enää tunnen miestäni kohtaan? Rakastanko häntä, koska kärsin edelleen siitä, että hän ei välitä minusta nyt riittävästi? Jos tuo ei sattuisi, silloin en varmaan enää välittäisi tai rakastaisi. Mutta jotenkin monet sanat, joita hän minulle sanoo, ihan normaaleissa keskusteluissa, vähentää jotain sisälläni, onko se sitten rakkautta, sitoutumista, haluamista jatkaa, mitä se on. En tiedä. Mutta jotain se vähentää. Jotenkin tuntuu, että olisi niin helppoa olla, kun ei tuntisi enää mitään häntä kohtaan. Olisi vain kaveri, asuisimme yhdessä lasten takia. Mutta en oikeastaan taida pystyä siihenkään. Pitäisikö minun haudata itseni ja toiveeni jo nyt tässä vaiheessa elämääni vain sen takia, että miehelläni oli suhde, hän jäi kuitenkin kotiin ja minun pitäisi olla tyytyväinen siihen ja tyytyä siihen elämään, jonka hän pystyy nyt minulle tarjoamaan. Sitäkö haluan?
EN HALUA!
Mutta tosiaan, suuri kysymys (mikä suuri se enää on, kun olen sitä tässä vuoden päivät miettinyt ja mitään en ole saanut ratkaistua!!!) on vain se, miten tästä eteenpäin. Ottaa niin päähän tosiaan se, että arki sujuu meillä niin hyvin, mutta se syvin olemus suhteesta on niin pielessä, kuin olla voi. Joskus tekisi niin mieli huutaa miehelleni, että mitä hittoa hän meni pilaamaan hyvän elämämme. Mutta tehty mikä tehty. Ei se huutamalla mihinkään muutu. Kuten tunturisopuli sanoi, teot ovat ne, mitkä merkitsevät. Olen sen miehelleni sanonut monta kertaa. Ehkä tosiaan alkaa olemaan minun aika ruveta tekemään toisenlaisia tekoja, kuin tähän asti olen tehnyt. Olen vain yrittänyt rakentaa tätä suhdetta ja yrittää kaikkeni. Nyt ehkä alkaa olla aika ruveta hajottamaan sitä. Mutta kuten olen todennut ja niin moni kirjoittaja tässä, ei se odottamalla todellakaan miksikään muutu.
Miehellä on aikaa vain olla, tai mitä se sitten onkaan. En edes tiedä, mitä hän ajattelee tästä. Hän vain tosiaan haluaa olla ja elää hetkessä. Ja siinä hetkessä elämisessä on se vika, että ei näe omia tekojaan menneisyydestä opettavana tai nykyisyyttä sellaisena, kuin se todellisuudessa on. Jotenkin hän vain on. Menee vain virran mukana.
Ehkä tässä on se suurimpana juttuna, että hän ei pysty tosiaan lasten takia lähtemään. Ehkä tässä on se. Onko minulla niin väliä? Ehkä sentään jotain, olenhan hänen lastensa äiti. Mutta en varmaankaan mitään muuta. Joku muu nainen sai kaiken sen, mitä minä haluan. Minulle ei sitä ole enää mieheltäni ammentaa.
Vaikka tiedän varmaankin vastauksen nyt, pyydän apua, enkä tiedä, mihin kääntyisin???
😯🗯️😭😯🗯️😭😭😭

Sade kauanko mies on roikuttanut päätöstään?
Sinulla alkaa olla jo sellaista ahdistusta, että kannattaisi varmasti itse alkaa tekemään lähtöä. On äärimmäisen julmaa pitää toista varalla ja vaan ilmoitella "en tiedä vielä.." Kun se ei mihinkään johda. Hän tekee surutyötään naisestaan ja odottaa sen loppuvan, jolloin voi sitten olla sinulle taas se mies - ehkä. Vai ajatteleeko hän vielä lähtevänsä kuitenkin, hän ei tiedä. Ja hän ihan oikeasti ajattelee tässä nyt, että hänellä on oikeus suruunsa, hänellä on oikeus jaella sinulle armopaloja koska hänellä on nyt tragedia meneillään.

Jos tätä on kestänyt yli kuukauden, se on tehnyt jo suunnatonta tuhoa suhteellenne (ikään kuin pettämiskuvio ei sitä itsessään olisi saanut tuhottua). Eli paluuta entiseen ei joka tapauksessa ole, luottamus on menetetty. Mutta kysymys kuuluukin: haluatko sinä enää olla tässä suhteessa kun saat ajatuksesi selvitettyä? Et ole edes ehtinyt vielä alottaa omaa prosessiasi, koska mies pitää sinua koko ajan heiluvalla jakkaralla. Miten voisitkaan prosessoida kaikkea tapahtunutta, kun sinä pelkäät menettäväsi miehesi, etkä ole ehtinyt ajatella tätä kaikkea tapahtunutta?
Kuten aiemmin sanoin, jättämisen pelko on alkuun niin vahva, ettei ihminen pysty tekemää muuta kuin pitämään lujaa kiinni lähtevästä. Vasta kun roikuttamista on ollut liian pitkään, ihmisellä menee hermot ja hän laittaa pisteen pelleilylle. Tai hän alkaa prosessoida eroa pikku hiljaa siksi, että toinen on antanut sellaisen merkin, että se tulee tapahtumaan. Sitten kun pettäjä alkaakin toipua surutyöstään toiseen, hän haluaa kaiken palaavan ennalleen puolisonsa kanssa. Mutta ei tajua, että toinen on jo aloittanut oman eroprosessinsa, pettäjän omien toimien tuloksena. Ei välttämättä siksi, että pettäminen tapahtui, vaan siksi, että puolisoa roikutetaan epävarmuudessa ja kylmyydessä, tunteettomuudessa kuukausia samalla kun pettäjä miettii "hmmm. mitähän minä haluan? Olen niin kovin ihana että valinta on minun."
Vaikka se ei enää ole sitä.

Mutta kauanko Sade miehesi on pitänyt sinua epätietoisuudessa?
Ehdottomasti asumaan erilleen tässä vaiheessa joka tapauksessa. Sinun itsesi vuoksi jo. Miehen olisi pitänyt jo itsekin tajuta lähteä muualle miettimään, mutta koska hän on nyt niin oman napansa ympärillä, ei sitä voi ymmärtää. Hän haluaa kaiken eikä tajua että on jo mokannut kun ei ole valintaa heti tehnyt. Ei se siinä perheen keskellä edes onnistu, aina muutto erilleen! Edes viikoksi pariksi. Muuten elo on itsestäänselvää "nuo on tässä pyörimässä kuten aina ennenkin". Vaikka sen pitää mennä niin, että pettäjä istuu yksin asunnossaan ja miettii: tätäkö se olisi?

Käykää lukemassa muutkin tuolta ketjua Ero, Joulu ja lasten suru tai vastaava. Siinä petetty on vihdoin alkanut löytää itsensä. Miksi mies ruikuttaa takaisin? Siksi, että teki valinnan ja valitsi väärin, lähti. Mutta ennen kaikkea: hän lähti pois, hän menetti. Pitää olla erossa, jotta voi palata yhteen. Mies nyt vaan valitsi naisen, joten silloin on selvää ettei paluuta enää välttämättä ole. Mutta petetty voi itsekin ilmoittaa että tuossa on ovi, muutetaan toistaiseksi erilleen, että saamme ajatukset selviksi. Se on jo askel kohti prosessia, joka on tehtävä ennen kuin mitään jälleenrakennusta voi edes ajatella. Kaikki pitää aloittaa alusta.

Selvitä voi ja niin käy, kun vaan löytää ensin itsensä ja arvostaa itseään niin paljon, ettei salli kenenkään kohdella itseään toisen luokan kansalaisena. Ei vaimon, miehen, lapsensa, kaduntallaajan, kenenkään taholta. Pitää laittaa rajat. Niin muut sinua kohtelevat, kuin heidän sallit. Eli tätä kannattaa miettiä: "annanko minä todella kohdella itseäni näin? Olenko ansainnut tämän? Miksi annan sen jatkua? Annan signaalin toiselle: tämä on ok. Minua voi kohdella näin." Mutta sille voi laittaa pisteen ja elää arvokasta omanarvontuntoista elämää ilman tunteettomuutta ja kylmyyttä omassa avioliitossa. Usein ihmiset sanovat, että jos puoliso pettää, avioliitto on heti ohi. Mutta todella harvoin se on niin. Pettäminen ei välttämättä olekaan se niitti, vaan se, miten pettäjä sen jälkeen käyttäytyy. Usein kun on niin, ettei pettäjä koe sisimmässään tehneensä väärin, koska siihen oli "syy". Hän saattaa pyytää anteeksi ja luvata tehdä kaikkensa, mutta ei sitten teekään mitään.

Taas tästä tulikin näin pitkä juttu.. No, en osaa sanoa asioita lyhyesti.
Paljon voimia joka tapauksessa, älkää antako itseänne kohdella huonosti. Jos liitto jatkuu, laittakaa ainakin rajat siihen miten haluatte itseänne siinä kohdeltavan. Ei voi olettaa, että se että vaan asutaan ja ollaan saman katon alla tekee avioliiton. Miehet ovat nyt ihan kingeinä kukkulalla, katsovat valtakuntaansa ja toteavat kaiken olevan taas hyvin. Eikä mikään ole hyvin. Sateenkin mies vaan katselee eri suuntiin, kun on niin paljon valintoja, jäädäkö vai lähteäkö, vaimo-parka on varmasti kovilla kun näin ihana mies ei tiedä mitä valitsisi.. Mutta tuossahan se vaimo on ja odottaa. Tuulian mies tekee varmasti samaa mutta ei ole vaan myöntänyt raksuttavansa yhä lähteäkö vai jäädä - tältä se ainakin näyttää. Yritystä kun ei ole.
Koittakaa kestää.