Heippa
Niin olen sinun puolestasi vilpittömästi pahoillaan.
Onhan se pettäminen todella syvä loukkaus toista kohtaan.
Enkä itse oikein ymmärrä pettäjiä eikä ne minulta kyllä saa tippaakaan
sympatijaa.
Tosi asia on että pettämisen jälkeen parisuhde ei palaa ikinä ennalleen.
Mutta nut teidän täytyisi miettiä miten teete jatkuuko vai ei parisuhde.
Mutta muistutan että mitään äkkipikaisia ratkaisuja ei kannata heti tehdä.
Jutelkaa kaikki asiat juurta jaksaen käykää tarvittaessa ammattiauttajan luona.
Huolehdi omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta !!!!
Minä saan musiikista hurjasti voimaa ja kuuntelepas Irinan laulut
Näe minut tässä ja Filmi niissä lauluissa on hurjasti sanomaa.
Meillä paloi vuonna 92 navetta ja entinen eukko rakastui sitten lomittajaan
itse kun tiesin asian niin minä annoin ex älle noin 30 minuttia aikaa kerätä kimpsut ja kampsut
kysyin että kumpaan haluaa mennä lapsuuden kotia vai rakkaansa luokse niin halusi
mennä lapsuuden kotia ja sinne vein se oli siinä sitten enkä ole surrut sekunttijakaan
vaan etsin itselleni uuden puolison ja hyvän olen löytänytkin nyt meillä on menossa
18 yhteinen vuosi ja ollaan eletty todella onnellisina.
Että ei elämä eroon pääty.
Mutta kysyisin sinulta mitä sinä tekisit teidän parisuhteelle ????
Kaunista syksyä sinulle

Hei,

Tilanteet ja tuntemukset ovat kovin yksilöllisiä, mutta lohduttaisin sinua että toivoa on. Oletko elänyt kaikki perustunteet, shokin, vihan, surun, lävitse? Oletko surrut sitä suhdetta, joka oli ja joka ei enää palaa? Vasta sittten voitte rakentaa uutta.

Anna teille aikaa - kun kriisistänne on pari vuotta, voit sanoa kuinka on. Suosittelen sinulle kirjaa Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua. Suomalaiset Väestöliiton terapeutit kertovat siinä tapausperusteisesti niitä syitä, jotka ovat johtaneet pettämiseen ja miten pettämisestä on selvitty/tai jääty selviämättä.

Tämä kriisi voi olla myös kaikesta kauheudestaan huolimatta teille uudenlainen alku, jossa kohtaatte toisenne tasaveroisina kumppaneina, ilman että kummankaan täytyy muovautua toisen ihanteisiin sopivaksi. Kriisi on aina myös itsetutkiskelun paikka (kuten toivon sen myös Volvomiehelle olleen). Puoliso ei ole syyllinen siihen, että toinen pettää - sitä en siis tarkoita. Tarkoitan, että kriisissä on hyvä pohtia myös omaa elämää, sen tavoitteita ja pettymyksiä, niitä vaatimuksia, joita on puolisoon kohdistanut tai jättänyt kohdistamatta. Miten omaa elämäänsä on elänyt ja kenen ehdoilla.

Kaikki pettäjät eivät petä toiste, osa taas useasti. Sinä valitset haluatko luottaa ja mitä siinä menettäisit/saisit. Jaksamista!

Hei,
minulla hyvin samantyyppinen tilanne, mies kärysi salasuhteesta 2,5 v. sitten ja ikäväkseni sinulle sanon, että asia ei ole unohtunut vieläkään, eikä se kyllä koskaan unohdukaan. Vierailin näillä uskottomuuspalsoilla aluksi ahkerasti, vieläkin käyn, mutta en juurikaan täällä enää ruodi tätä meidän tilannetta, käyn lukemassa kyllä. Jotenkin sinun kirjoituksesi osui silmään, minun oli pakko registeröityä uudelleen, jotta nyt sinulle pääsin vastaamaan.
Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu, toisinaan tunnet, että tästä selvitään, toisinaan tunnet, että et haluakaan selvitä, ehkä ero sitten olisikin paras vaihtoehto. Kovaa työtä tämä on ja kun tiedät, että työtä on vielä edessä, niin en tiedä, mitä siitä ajattelet.
Usko pois, tuo sinun 9 kuukautta on niin pieni aika, että et voi mitenkään olla yli asiasta, luulen, että sellaista ihmistä ei ole olemassakaan, joka tuossa ajassa pääsisi tuollaisesta ohi. Kun kyseessä on pitkä salasuhde, niin se sattuu ja loukkaa niin perinpohjaisesti ja kysymyksiä risteilee päässä, joihin kaikkiin et tule koskaan saamaan vastausta, vaikka kuinka haluaisitkin. Sekin sinun on jossain vaiheessa hyväksyttävä.
Minä olen jotenkin niin turtunut ja kyllästynyt tähän asiaan jo, että en halua täällä yleisillä palstoilla enää tarinaani avata.
Volvomies on oikeassa, avioliittonne ei tule koskaan olemaan samanlainen, mutta niinhän se pitää ollakkin! Entiseen ei ole paluuta. Minä en sitä haluaiskaan. Koko avioliitto menee uusiksi, näinhän se menee. Uskon silti, että tästäkin asiasta voi selvitä, vaikka koville välillä ottaa. Mutta hei, minä olen vielä järjissäni, vaikka olen kipuillut asian kanssa paljon kauemmin kuin sinä.

Hei!

Olen samoilla linjoilla Volvomiehen kanssa, pettämisen jälkeen parisuhde ei palaa koskaan ennalleen. Elin itse juuri tuota vuoristorataa aikani. Koetin etsiä vikaa itsestäni. Miksi en kelpaa? Miksi puoliso hakee nuoremman seuraa? Elimme normaalia parisuhdetta - onnellista sellaista. Mutta mikään ei tuntunut riittävän puolisolleni. Hänen tehtävä oli 'metsästää' ja saada sulkia hattuunsa tuollakin saralla. Kai hän minuakin rakasti - kodinhoitajaa, arjen turvaa.

Jack Nicholson kirjoitti jossain lehdessä, että hänen mielestä miesten lähtiessä iltaelämään, päällimmäisenä on suurimmalla osalla miehistä ajatus naisseuran saamisesta. Hänen mielestä se on geneettinen totuus, joka tulee vuosisatojen takaa. Mutta niinhän se on monesti meillä naisillakin. Ilta on mennyt kivasti, kun on päässyt tanssimaan. Joku on huomannut sinut. Päätöksen tekeminen vaatii luonnetta. Kiitätkö illasta kauniisti ja kerrot meneväsi rakkaan puolisosi viereen nukkumaan vai mietitkö jotain muuta.Siinä punnitaan parisuhteen tila! Hetken huumasta maksaa monesti kovan hinnan.

Miten vaikea olikaan luopua siitä tutusta elämästä! Arjesta toisen kanssa kaikkine kivineen ja kantoineen. Mutta mitä sain tilalle? Mielenrauhan ja itsekunnioituksen. Enää minun ei tarviste elää epätietoisuudessa. Tunteet heittelee luopumisen tuskan takia, mutta lopulta kaikkihan on meille lainaa. Olemme täällä vain välikappaleita. Taistele parisuhteesi eteen, mutta osaa myös luovuttaa. Ajattele itseäsi. Onko kuitenkin jotain parempaa varattu elämässä sinuakin varten? Yksin oleminen on elämän taidoista vaikeinta, mutta myös opettavinta. Kaipaan tällä hetkellä toista aikuista lähinnä jakamaan niitä onnellisiä hetkiä. Muutoin arjen kanssa oppii elämään. Omat vanhemmat selvisivät sodista, omien lasten menettämisestä ja kurjuudesta - kyllä tästä elämästä selviää. Voimia taistoihin!

Kiitos vastauksista tähän asti.
Olemme tosiaan käyneet alusta asti terapiassa, ihan ensimmäisestä viikosta lähtien, yksin ja yhdessä. Nyt tosin yhteiset käynnit ovat loppuneet. Terapiasta saimme paljon apua tämän asian käsittelyyn ja olemme lukeneet myös kirjallisuutta, mm. tuon Särjetty Sydän, jonka luin heti ensi metreillä mieheni kanssa. Olemme lukeneet myös muita Kiianmaan kirjoja, joista on ollut apua ajatteluprosessissa.
Vaikeaa tosiaan on, rakkautta molemmilla on toisamme kohtaan, sehän tässä tuntuukin niin vaikealta tavallaan. Kuinka helppoa olisikaan tehdä päätöksiä tässä tilanteessa, jos ei rakastaisi...

Jotenkin oli hyvä kuulla, että tätä vuoristorataa on muillakin - ja se, että tämä vajaa yhdeksän kuukautta on lyhyt aika parantumiseen. Olen sen kyllä tosiaan huomannut rankimman kautta, vaikka onneksi mitään suurempia takapakkeja ei olekaan tullut.

Mutta tämä tunteiden ailahtelu, se on yllättänyt. Kuinka sitä voikaan olla välillä niin syvällä tuskassa ja turhautuneisuudessa ja sitten taas tuntea olonsa toiveikkaaksi.
Miettii todella, että voiko tästä tulla joskus jotain hyvää. Niinhän sitä sanotaan, että jos tästä selviää, on mahdollista saada vielä vahvempi ja parempi suhde. Kyllä sitä tällaisen prässin jälkeen toivookin, että ei ihan hukkaan mene.
Toisaalta taas, jos ei onnistu, tietää, että kaikkensa on yrittänyt. Joskus vain tuntuu, että odottaa puolisolta jotain sellaista, mitä ehkä ei koskaan saa. Emme ole kuitenkaan mikään salasuhdepari, emmekä ole tavanneet juuri, joten sen kipinän hakeminen tuntuu raskaalta ja joskus mahdottomaltakin. Alussa sitä ei edes ollut, oli vain aivan kamalaa tuskaa. Mies oli huolissaan, kun en pystynyt syömään, en nukkumaan, itkin vain ja makasin sängyssä. Syömättömyyttä jatkui reilusti toista kuukautta. Kaikkein rankin laidutuskuuri ikinä 🙂
Myös kommunikaatio on sellainen, joka ei oikein aina kohtaa. Miten siinäkin on pystynyt kasvamaan niin eri teille. Vai olemmeko koskaan sitä edes osanneetkaan? Sitä miettii, miten oikein aikanaan olimmekaan yhdessä. Se parisuhde kun on kadonnut tyystin perhe-elämän, lasten, työn ja arjen pyörittämiseen. Sitä murehdin nyt, että emme tajunneet kaiken yhteisen ajan ja tekemisen tärkeyttä ajoissa, vaan joudumme harjoittelemaan sitä nyt, kun kaikki on hajalla. 😭

Minun tarinani: 35 v naimisissa, 3 aikuista lasta, mies petti minua n. 12 vuotta sitten (3 vuoden suhde) ja nyt sain selville että suhde samaan naiseen taas (2 vuotta jatkunut). Siinä välissä he eivät hänen mukaansa olleet yhteyksissä. Asia selvisi minulle pari kuukautta sitten. Ja nyt mies kuitenkin taas haluaa jatkaa avioliittoamme, ei halua erota. Ensimmäinen reaktioni oli että minä haluan erota, mutta sitten päätin kuitenkin taas antaa anteeksi. Ja samanlaista vuoristorataa elän kuin sinäkin. On päiviä jolloin olen onnellinen ja päiviä jolloin minusta tuntuu että en pysty tähän enää. Olisi niin helppoa kun tunteet olisivat kuolleet, mutta kun ne eivät ole vaikka toinen on loukannut minua - ja kahdesti, vaikka ensimmäisen kerran jälkeen hän lupasi olla minulle rehellinen ym.

Ensimmäisen pettämisen jälkeen hän sanoi syyksi: "luulin että et enää tykkää munsta". Asia oli silloin minulle todella järkytys, olin todella pitkään aivan masentunut. Mutta nämä 8 "välivuotta" menivät mielestäni hyvin. Nyt pari viimeistä vuotta on ollut vaikeaa, hän on ollut poissaoleva ja asunut kotona kuin hotellissa. Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan, vastaus: mistä pitäisi puhua. Olen kirjoittanut hänelle ja kertonut ajatuksistani, eikä hän ole niihin pahemmin kommentoinut. Ja viimeisen vuoden en enää edes yrittänyt jutella hänen kanssaan muuta kuin pakolliset, eikä meillä ollut kunnon seksiä aikoihin. Viimeksi keväällä kysyin häneltä että onko hänellä joku toinen ja mitä hän haluaa meidän suhteeltamme. Vastaus oli (naurun kera), ei hänellä ole ketään ja ei hän mitään ihmeellistä halua. Ja sitten selvisi tämä 2 vuoden petos...

Asian selvittyä hän soitti "rakkaalleen" että suhde on nyt (taas) loppu. Ja hän on luvannut minulle "parantaa tapansa", mitä se sitten tarkoittaakaan... Välillä minusta tuntuu että arki on taas valumassa samoihin uomiin: hän tulee töistä, ei osallistu kotihommiin ym eikä oikein ymmärrä miten kurja olo minulla välillä on. Joka toinen päivä ajattelen erota, joka toinen päivä en. Välillä tuntuu että sekoan. Kaiken lisäksi olen työtön ja viimeinen lapsemme muutti viime viikolla pois kotoa eli olemme nyt kahden. Onko tämä meidän uusi alkumme vai ei, en osaa sanoa.

Toisaalta minulla on kaikki hyvin: meillä on kolme ihanaa lasta, joiden kanssa välimme ovat tosi hyvät. Mieheni on työssä, ei ole väkivaltainen ja on todella ihana isoisä meidän kolmelle lapsenlapselle. Olen työtön, mutta tulemme rahallisesti ihan hyvin toimeen silti. Ja silti, minä olen välillä myös ihan hukassa...

Ensimmäisen pettämisen selvittyä minulla kesti monta vuotta, että pystyin taas luottamaan jotenkin mieheeni. Ja nyt saan taas alkaa kaiken uudelleen - en tiedä onko tämä sen arvoista. Mieheni on myös sanonut minulle että hän on nyt onnellinen kun meidän välimme ovat taas kunnossa. Mutta minä ajattelen että kuinka kauan?

Heippa Tuulia3
Joo se on yksilöllistä toisella kestää lyhempään toisella kestää pidempään
kun mieli palaa ennalleen.
Mut vauriot jättää kummiskin elämään.
Kuin myös se on luonnollista että tunteet ailahtelevat laidasta laitaan
on hyviä hetkiä ja on huonoja hetkijä.
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Se helpottas elämää ja kun ihmisellä on elämässä ongelmia niin ikinä ei
saisi jäädä ongelmien kanssa yksin.
Niin se on totta että parisuhdetta pitäisi hoitaa ja tehdä sen eteen lujasti töitä
Esim puhua kaikista asioista maan ja taivaan välillä.
Mutta muistutan että älä syytä itseäsi jos puolisosi on pettänyt.
Sillä se on hassua että petetty monesti syyttää itseään ja etsii vikaa itsestään.
Vaan vastuu on aina pettäjällä.
Kaunista syksyä sinulle

Hei surullinen,

en tiedä mitä sanoisin, oikeastaan. Luulen tietäväni itsestäni sen, että jos toinen kerta tulee, niin en kyllä jaksa enää kursia avioliitoamme kokoon.
Tuli mieleen, että jäiköhän teillä uskottomuusasian ruotinen jotenkin kesken silloin ensimmäisellä kerralla? Muistatko sitä aikaa, kuinka miehesi silloin reagoi, kun jäi kiinni? Kuinka kauan te keskenänne ruoditte asiaa, vai ruoditko sitä kenties yksinäsi? Ihmettelen kovasti sitä, kun sanoit, että nytkin päätit antaa anteeksi, kuinka sellaisen asian voi noin vain päättää antaa anteeksi? Minulla itselläni anteeksianto on vielä kesken, en voi vain päättää antaa anteeksi.
Miten miehesi käytös muuttui ensimmäisen käryn jälkeen? Lupailiko hän vain, ettei enää tee, sanoiko, että rakastaa yms., näkyikö se teoissa ja arjessa? Kuinka miehesi lohdutti sinua, kun olit masentunut? Näitkö sinä vuosien saatossa, että miehesi käytös muuttui sinua kohtaan? Minusta ihminen voi vannoa ja vakuuttaa sanoilla mitä tahansa, mutta käytöksessä ja teoissa sen pitäisi myös näkyä. Tietynlainen nöyrtyminen olisi hyvä nähdä; sinulle tulee tunne, että sinä olet tärkeintä hänen maailmassaan.

On vain niin vaikea kuvitella, että mieheni tekisi saman uudestaan, kun näki mitä se minulle toi: masennuslääkkeet, käunnit kolmella eri terapeutilla, parisuhdeterapia yhdessä, kova laihtuminen. Ensimmäinen puoli vuotta olin ihan shokissa ja yritin miestäni lähtemään, käytökseni oli todella hirveää häntä kohtaan, silti hän oli ja tuki vierellä. Mieheni itki kanssani monta kertaa ja myönsi itse olevansa vain syypää uskottomuuteen. Ikinä hän ei syyttänyt minua, ja myönsi suoraan, että ihastus vei. Ensimmäisen vuoden sain mieheltäni päivittäin tekstiviestejä, missä hän sanoi, että olen tärkeintä hänelle ja haluaa uuden mahdollisuuden. Silti vaikka minä haukuin hänet, hän sitkeästi yritti ja teki kaiken kotona, että minä sain toipua. Nyt kärystä 2,5 vuotta ja edelleen kotona on pitkäpinnainen, kotitöitä tekevä muuttunut mies. Ja usein mieheni myös sivuuttaa vieläkin asiaa puheissaan, kun esim. lapsillemme antaa elämänohjeita esim. valehtelemisesta, niin ohje on, että kannattaa puhua totta, isä on valehdellet paljon ja siitä ei hyvää seuraa.... yms. Siitäkin teitää, että on läksynsä oppinut, ei vain vähäksi aikaa vaan koko loppuelämäkseen. Muutuiko teidän avioliitto konkreettisesti käryn jälkeen? Puitiinko asia kunnolla vai tyydyitkö vain sanoihin, ei enää koskaan?

Jos nyt ymmärrät pointtini, niin haluan vain sanoa, että jos hiukan katsahdat taaksepäin, että miten ensimmäisen käryn jälkeen asian selvittely teillä meni.... sanoitko kenties pian, että annat anteeksi ja kärsit hiljaa itseksesi monta vuotta? Tiesikö miehesi todellakin, kuinka paljon satutti? Ymmärsikö sen oikeasti? Oliko sinulla sellainen olo, että tapahtunut ei ollut sinun syytäsi?

Itsestäni tiedän vain sen, että jos meillä tämä uskottomuusasia toistuu, niin en kyllä jaksa enää taistella. Samaa sanoo mieheni, sen verran kovaa on ollut. Mieheni näki, millaista taistelua kävin vuoden, etten lähtisi hänen luotaan. Hän teitää kyllä, kuinka hiuskarvan varassa avioliittomme tuolloin oli. Mieheni näki kuinka kärsin ja vajosin masennukseen.

Vaikeaa on uskoa, että kaiken tämän jälkeen mieheni tekisi sen uudestaan.

Osanottoni aloittajalle, samaa elämää eletään, niin sanotusti. Sain vaimoni yli vuoden jatkuneen suhteen selville noin vuosi ja kuukausi sitten. Aika on ollut yhtä helvettiä, ensimmäinen puoli vuotta meni pitkälti synkästi, muutamia valopilkkuja lukuunottamatta. Asiaa on vaikeuttanut minulla se, että vaimoni ei ole suostunut mihinkään pariterapioihin eikä hän ole halukas puhumaan suhteestaan tai sen syistä juuri mitään ja sekin, että hän edelleen haluaa olla kaveri sen hepun kanssa (kun sattuu olemaan kaveripiirissä pyörivä niljake, ei kylläkään suoraan ole ollut minun tai vaimoni kaveri ennenkuin vaimoni ihastui häneen).

Minulla tuo asia on pyörinyt päässä joka päivä tapahtuneen jälkeen, vieläkin. Minusta tuo ensimmäinen vuosi oli vaikeaa mm. sen vuoksi, kun aina tuli mieleen, että mitä oli tapahtunut vaikka tiettyinä päivinä edellisvuonna, kummia yökylään jääntejä ym. Vuosipäivän lähestyessä asia pyöri päässä erityisen paljon, mielessä kaikki ne sanalliset tappelut, haukkumiset, eropapereiden kirjoittamiset, asioiden paljastuminen...nyt sen päivän mentyä ohi elämä on jotenkin taas tasaantunut.

En tiedä tällä hetkellä hirveän tarkasti mitä itsekään tunnen vaimoani kohtaan. En voi sanoa rakastavani häntä suuresti, luota en häneen pätkääkään. Arki pyörii lasten ja lemmikkien kanssa pakosta, illat menee rutiinilla ilman suurempia kohokohtia, seksi sujuu onneksi kivasti silloin harvoin kuin sitä on (siitä melkein suurimmat riidat nykyisin, haluaisin itse enempi, mutta kun tyrmätään vaikka miten hellisi ja hyvää tekisi, niin ei paljon aloitetta haluta enää tehdä. Vaimo taas ei paljon rikkaa ristiin asian puolesta laita, ei kiinnosta asia häntä ollenkaan vaikka minulle sanoo, että vika ei ole minussa).

Olen miettinyt paljon, että onko mielekästä tämä elämä. Kuitenkin kun vaakakupissa painaa meidän koti ja lapset, joista en halua olla erossa, jaksan kitkuttaa tässä vielä. Välillä välitän enempi, välillä vähempi. Huonoina päivinä en pysty töihin edes menemään, kun saatan itkuun purskahtaa jonkin asian mieleen tullessa.

Onneksi tällä hetkellä elämä tuntuu hieman paremmalta, jaksan ehkä taas huomiseen. Tiedän jo, että viikonloppu tulee olemaan ikävä, vaimo lähtee kavereiden kanssa baariin ja taas saattaa törmätä "vahingossa" siihen heppuun. Uneton yö tiedossa minulle taas.

Parisuhde on tosiaan muuttunut tuon tapauksen jälkeen, luottamuksen puute aiheuttaa isoja ongelmia siihen että uskaltaako miten paljon omien tunteiden edes antaa heräillä. Vaimon käytös muuttunut myös, osoittaa pieniä hellyyksiä jonkin verran, mutta suurempia tunteita tai tunnustuksia ei ole paljon tarvinnutkaan odottaa. Ja epäilen itse, että olen se pakollinen huonompi vaihtoehto hänelle. Minun kanssa arki sujuu helposti kun teen paljon enempi kotona kuin hän. Mutta en herätä hänessä suuria tunteita tai intohimoja.

Ehkä tässä jaksaa taas tämän vuoden eteenpäin yhdessä, lapset kasvavat ja kun ovat isompia, on ehkä ratkaisuja helpompikin tehdä. Ehkä ne tunteetkin voimistuvat ja ehkä joskus uskallan luottaa vaimoonikin.

Anteeksi en silti IKINÄ aio asiaa antaa.

Hyvä Mustaa,

tuntuu, että olet jumittautunut tilanteeseen täysin. Ihmekkös tuo, kun ette ole asiasta kunnolla puhuneet, usko tai älä pariterapia olisi hyvä vaihtoehto. Tuskin kukaan pettäjä tempauksestaan mielellään puhuu, ei minun miehenikään olisi aluksi halunnut, mutta kun näki mihin kuntoon menin ja kun ulkopuolista apua itse vaadin, sanoin, että muuten tämä liitto loppuu, niin kyllähän mies tuli. Eikä se niin kamalaa ollutkaan, vaikkakin miehen puolesta varmaankin tukalampaa. Kun terapeutti sanoi suoraan miehelleni, että asia on pakko puida läpi, että sellaista ihmistä ei olekaan, joka tälläisen villaisella painaa, niin kyllä mies puhui. Ei tietenkään ole helppoa puhua virheistään, mutta eikö sekin ole tietynlainen nöyrtymisen merkki, että lähtee terapiaan, jos toinen sitä tuntuu tarvitsevan?

Anteeksi vain, mutta en ymmärrä ollenkaan, että sinun vaimosi on pakko mennä baariin, miksi hän pitää sitä niin tärkeänä? Kavereiden kanssa voi tehdä muutakin kuin ryypätä, ja tuolloisessa tilanteessa en kyllä vaimonasi sinne lähtisi. Kyllä pitäisi olla paljon näyttöä tilanteen korjaamisesksi sinun puoleesi; sinä olet tärkein, teidän perhe, ei siihen nyt ainakaan baarireissut kuulu.

Ja en usko, että tulee onnistumaan se kaverisuhde, mielestäni sinun tulee/sinulla on oikeus vaatia, että tekemisissä ei olla salarakkaan kanssa.

Miten ihmeessä voisitkaan koskaan antaa anteeksi, kun vaimosi käyttäytyy noin? Älä vain pelkää ottaa asioita esille, tiedät itsekin, että tukahdutat tunteesi ja joskus sitten räjähtää ja lujaa. Minusta tuntuu nyt siltä, että teillä mennään täysin vaimosi ehdoilla. Ja sinä kärsit. Enkä ihmettele ollenkaan, ettet vielä luota vaimoosi, se ei olisi ajan puolesta vielä mahdollistakaan. Ja minusta vaimosi toiminnallaan lietsoo vielä enemmän luottamuksen syntyä.

JOs sinulla on tunne, että pariterapiasta olisi apua, niin mene sinne aluksi yksin. Siellä voi käydä yksinkin. Voit saada jonkun punaisen langan sieltä, mistä vetää. Joskus auttaa se, kun sellainen ihminen avaa keskustelua, joka toimii tälläisissä asioissa päivittäin.

Ihmettelen minäkin, miksi ravintolaan, jossa entinen pyörii, pitää mennä. Eikö tosiaankaan voisi tavata kavereita
jossain turvallisemmassa paikassa?
Kuulostaa kovin oudolta, että kotihommista vastuu on toisella. Yksi edellytys yhdessä elämiseen on se,
että molemmat tekevät oman osuutensa, varsinkin kun on lapsia. Sillä lailla jää kummallekin yhteistä vapaa-aikaa.
Ja yhteinen puuhastelu yhdistää, sen olen omalla kohdalla todennut.
Seksihän on taas pitkälti korvien välissä. Ehkä pitäisi istua saman pöydän ääreen ja keskustella suoraan
kumpikin omista toiveista. Silloin ainakin tietää, kiinnostaako toista seksi alkujaankaan. Jos suhde on kunnossa, seksikin
sujuu paremmin. Jos pystytte puhumaan, kokeilkaapa!
Itse olen luopunut siitä ajatuksesta, että suhteeni mieheen palautuisi entiselleen. Mieheni petti minua puoli vuotta,
jona aikana yritti kahdesti lopettaa suhteen(sama nainen) ja vasta kolmas kerta katkaisi suhteen. Tuolloin sanoin,
että enää en jaksa taistella, vaan suhteemme on nyt loppu. Mieheni ei sitä halunnut. Paljastumisesta on nyt kulunut
10kk, eikä hän ole pitänyt enää naiseen yhteyttä. Tämän tiedän, koska naisella on jo uusi suhde. Mutta luottamus
on mennyt. Mies sanoo rakastavansa minua, mutta sydän ei kyllä sitä usko, niin hyvin on puoli vuotta sinisilmäisesti
valehdellut. Sellaista rakkautta ei enää saavuta, mikä oli ennen tapahtunutta, niin se vain on. Mieheni käy
vielä myös surua suhteestaan. Vaikka fyysisesti voi tekonsa hallita, mieli vain tekee omat kiemuransa. Se on
vaikeinta, mitä mikään tässä suhteessa.
Terapiasta on apua, siinä on helpompi molempien puhua. Suosittelen!
Yhteenveto: Luottamus ei palaudu vuodessa eikä varmaan kahdessa, jossain suhteissa ei milloinkaan.
Ja jos ei väliin olekaan mitään, tulee joku yhteensattuma, jolloin kaikki palautuu syvistä sydämen sopukoista
ja suru valtaa sydämen. Ehdoton edellytys suhteelle on rehellisyys. Ilman sitä ei ole mitään, ei varsinkaan
rakkautta.
Parasta terapiaa on saanut niiltä, jotka on kokenut parisuhteessa samoja ongelmia. Kiitos kaikille ja kertokaahan
miten suhteenne etenee, kertomuksia siis odotellen....!

🙂👍🙂👍🙂👍🌻🙂🌻

Hei pitkästä aikaa,
olen silloin tällöin lukenut viestejä, vaikken kirjoittamaan ole uudestaan ryhtynytkään.
Kovin on "tuttua" luettavaa, samat tunnot ja tuskat, mitä itse olen käynyt läpi, ja käyn edelleen.

Olen nyt uudelleen palaamassa yhteen pettäjämieheni kanssa, koska tästä toisesta ei sitten ollutkaan elämänkumppaniksi.
Välillä olen todella heikoilla, yritän kuitenkin olla ajattelematta asiaa kokoaikaa, mutta, kun on väsynyt tai muuta vastaavaa, tulee kaikki mieleen hyökyaallon lailla. Sitten tulevat nämä hyvät jaksot ja hetket, jotka tekevät elämästä paremman tuntuista, ja uskoo taas huomiseen, ja välillä jopa "siihen" tunteeseen.
Olisi ollut helpompi jättää kaikki taaksensa, jos lakkaisi välittämästä.
Toisaalta jääkö itse jostain paitsi, uudesta mahdollisuudesta onneen?

Sanotaan, että pitää kuunnella sydäntään, mutta miten, kun ei tiedä mitä se sanoo?

Mutta sydämestäni toivon kaikille asianosaisille onnea, ja jos joku osaa antaa ohjeita siihen, miten tällaisesta olotilasta pääsee oikealle tielle, niin mielellään otan vastaan neuvoja.

Sytytän kynttilän ja lähetän ajatuksen kaikille asian kanssa kamppaileville.

Muutama viikko jälleen selvitty.
Olen miettinyt omia tuntojani yksin hiljaisuudessa muutamia päiviä. En edelleenkään tiedä vastausta. Ajatus erosta on tuskallinen, miestäni kuitenkin rakastan. Pahus soikoon, kun on vaikeaa! Silti kamala kalvava pelko ja epäluottamus kaikesta. Pelkään niitä päiviä, kun mies työnsä takia joutuu tuon naisen kanssa olemaan tekemisissä. En kestä sitä, tulen hulluksi jo pelkästä ajatuksesta. Vaikka mies onkin sanonut moneen kertaan, että ei ole mitään syytä pelkoon. En vain pysty luottamaan!
Ajattelen, että jos eroaisimme, ei tarvitsisi enää miettiä tuollaisiakaan asioita. Mutta sitten tulee kaikki muut asiat. Ja on niin vaikea ajatella eroavansa ihmisestä, jota rakastaa yli kaiken, vaikkakin kaikki on niin vaikeaa!
Näiden muutaman viikon aikana olen saanut itselleni koottua vähän lisää itseluottamusta ja puhtia ja pystyin jälleen vähän laittamaan ehkä kovaa kovaa vastaan meidän asioiden selvittelyssä. Vaadin häneltä, että hänen on tehtävä suhteemme eteen töitä vielä enemmän, saatava minut tuntemaan, että hän todella haluaa olla tässä. En halua enää epäillä sitä, tässä tuntuu olevan kuitenkin niin paljon muutakin epäiltävää (minun päässäni, toivottavasti ei muuten). Huomaan kyllä nyt, että mies yrittää. Silti itselläni ei ole vielä sitä tunnetta, että uskaltaisin olla "rennosti" - jotenkin vain epäilen kokoajan, että huomenna hän ilmoittaa, että lähtee. Tai tänään töistä tullessaan, tai sitten tai sitten... Vaikka hän juuri sanoi, että ei halua erota, kun sitä hänelle taas vaihtoehtona tarjosin, en jotenkin vain pysty sitä uskomaan.
Tuollaisen pitkän suhteen jälkeen, miksi hän haluaisi olla kanssani? Hän sanoo, että rakastaa minua, nyt vihdoin on sen itse sanonut, pyytämättä. Se tuntui ihanalta. Mutta silti - miksi en pysty vain olemaan ja elämään?
Olen miettinyt myös anteeksiantoa - koska teillä alkoi tuntumaan, että pystyy antamaan anteeksi? Tiedän, että koskaan tämä ei unohdu, mutta anteeksi pitäisi antaa jo itseni takia. Oman rauhan. Olen lukenut kirjan "Taikasanat" saadakseni jotain vinkkiä, jotenkin tuntuu, että voisi alkaa jossain vaiheessa olemaan aika antaa anteeksi edes vähän, mutta en oikein tiedä, haluaisin antaa hänelle anteeksi, en hyväksyä tekoa, mutta antaa anteeksi. Mutta se on varmaan vielä liian aikaista. En tiedä. Jotenkin alkaa olemaan niin väsynyt tähän kaikkeen ja silti tiedän, että loputon tie tässä on vielä edessä.
Onneksi saan kuitenkin rauhoittua mieheni kainalossa ja sylissä - sehän tässä onkin niin hullua - ihminen joka satuttaa noin paljon voi olla se lohdun lähde. Rakastan hänen läheisyyttään, haluaisin olla aina siinä, mutta sitten kuitenkin on tämä kamala luottamuspula, joka tuo välillä tullessaan sellaisen mustan pilven päähän, että oksat pois! 😯🗯️

Hei,

Tekstiäsi lukiessani muistin oman reaktioni sitten, kun aloin luottaa etten menetä häntä toiselle. Aloin pelätä mieheni menettämistä kuolemalle. Pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotakin liikenteessä ja menetän hänet niin.

Tuulia,
kysyit anteeksiannosta. Kysyisin nyt sinulta, miksi sinulla on niin kiire antaa anteeksi? Minun mielestä kiiehdit liikaa, vaadit itseltäsi liikaa!
Minulla ensimmäinen puoli vuotta kärystä oli shokkiaikaa. Se oli kamalaa. Ahdistusta, kamalaa sellasita, tuntui, että oikeasti siihen ahdistukseen kuolee. Mies tarrasi siinä vaiheessa minuun, lujasti, näki kuinka kärsin. Ja sitten tuli viha, katkeruus, kaikki ne tunteet sai mieheni vasten kasvojaan ja sekin oli kamalaa. Kuinka voi omalle miehelleen sanoa suoraan silmiin katsoen, että vihaan häntä niin paljon, hänen kamalaa tekoaan ja halveksin häntä ja sisällä velloo etova olo..? Näin jälkeenpäin olen kuitenkin helpottunut siitä, että olen sanonut kaiken sen miehelleni, mitä silloin hänestä ajattelin. Silti kaikesta vihasta ja huudosta, katkeruudesta huolimatta, kuitenkin rakastan miestäni ja rakastin silloinkin, vaikka samalla vihasinkin. Kaiken minun mieheni kesti, mutta koville se tietenkin otti, ja ottaa välillä vieläkin.
Yksi terapeutti sanoi minulle, että petetty kipuilee asian kanssa ainakin puolet siitä ajasta kuin tuo ulkopuolinen suhde on kestänyt... laske oma toipumisesi siitä, minulla ainakin pitää paikkansa. Lisäksi mitä anteeksiantoon tulee, niin sitä ei voi ennustaa, koska se tulee ja kaikilla se ei tule koskaan, sekin on hyväksyttävä. Mutta oikeassa olet, jonkinlainen anteeksianto tulee ajan kasssa ja tuskan kanssa oppii elämään, mutta luulen, että itse en ainakaan pysty ihan kaikkea koskaan anteeksi antamaan, sen verran mieheni teko loukkasi ja satutti. Tietynlainen suru tulee asiasta olemaan aina, mutta luulen, että senkin kanssa pystyy elämään. Aika on lääke, usko pois. Älä hätäile. Kun nyt takerrut mieheesi täysillä, niin luulempa, että vielä tulee sekin vaihe, jossa taas kaikkoat kauemmaksi ja vähät välität, miten elämänne menee, ja silloin taas tutkiskelet itseäsi, mitä sinä haluat. Tulee taas aika, jolloin kyseenalaistat kaikki ja on samantekevää kuinka elämämme menee... Sekin kuuluu tähän.
Kun taas arki koittaa ja miehesi ei aina olekaan halailemassa, niin silloin taas epäilys nousee pintaan.
Nythän sinun on hyvä olla, koska varmasti miehesi hokee koko ajan sinulle, kuinka rakastaa ja kuinka tärkeä olet, halaa, pussaa.... Mutta arkihan kuitenkin taas jossain vaiheessa tulee, sehän on selvää. Kun aikaa kuluu, niin se sitten näyttää, kuinka kärsivällinen miehesi on. Kuinka silloinkin jaksaa välittää, vaikka otat asiaa esille... Pallo on miehelläsi, kuinka hän jaksaa kannatella teitä eteenpäin. Ja aina välillä mennään askeleita taaksepäin, lyödään haskoja tiskiin, eikä meinata jaksaa...

ja kun yhdessä halutaan taistella, niin jostain kummasta voimia löytyy seuraavaan päivään. Kun on nyt jaksanut pari vuotta, miksi ei jaksaisi seuraavaa? Kun on tehnyt näin kovan työn eteenpäin menemiseksi, niin miksi nyt luovuttaisin? Kun näen, että mies tekee koko ajan myös töitä suhteemme eteen.

Älä vaadi itseltäsi liikoja. Ei miehesi monen vuoden suhde ole mikään pikkujuttu. Uskon että lopulliseen anteeksiantamiseen menee vuosia. Ja jos kokonaan ei pysty anteeksiantamaan, sekin on hyyväksyttävä.

Ihminen sinäkin vain olet. Sinua on kohdeltu kaltoin. Sinulla menee aikaa toipumiseen. Se on vain hyväksyttävä. Liika kiirehtiminen on pahasta. Kaikki tunteet kuuluvat tähän. Oikotietä ei ole. Jos et nyt pysty anteeksiantamaan, etkä vielä seuraavanakaan vuonna, siitä ei sinun kannata itseäsi syyttää. Ihmisillä on erilaiset ajat asioiden läpikäymiseen. Sinä otat juuri sen ajan, minkä tarvitset. Jos miehesi sinut haluaa, niin hän kyllä sen ymmärtää.