Hei. En tiedä onko täällä kohtalotovereita, mutta ajattelin jakaa kokemukseni kuitenkin. Rakastamani mies kuoli äkillisesti 29.12.15. Hän oli 30-vuotias.

Olin olohuoneessa ja mies makuuhuoneessa, ja mies rupesi pitämään ihmeellistä röhkivää ääntä. Menin katsomaan, että mitä se nyt tekee ja siellä hän makasi poikittain tajuttomana, röhisten ja kieltään purren. Kutsuin, tönin ja lopulta läpsin häntä, luulin, että hän pilailee. Tajusin kuitenkin pian, että minun täytyy soittaa hänelle ambulanssi. Pistin miehen kylkiasentoon ja soitin hätäkeskukseen. Minuutit kuluivat ja säntäsin pihalle, olihan ambulanssin oltava jo lähellä. Ja parkkipaikalta löysinkin ensihoitajat palloilemasta ja opastin heidät asunnolle. He heti raahasivat miehen sängystä olohuoneeseen ja aloittivat elvytyksen. Kului 15 minuuttia, eikä mitään. Yksi ensihoitajista tuli tuekseni, asunto oli porukkaa pullollaan, kun ensimmäinen ryhmä hälytti lisäapua. Ensihoitaja sanoi, että tilanne näytti todella huonolta. Silti vielä toivoin. Olin ambulanssia soittaessani ihan varma, että mies selviää. 30 minuuttia elvytettyään ensihoitajat lopettivat. Elämäni tärkein ihminen oli kuollut.

Selviytyminen on ollut rankkaa. Mikään ei lohduta. Kenenkään muun ongelmat eivät tunnu miltään. Miten jotain tällaista voi tapahtua? Aamulla sängyssä kuuntelimme Lemmy Kilmisterin muistoksi Ace of Spades -biisin. Kahdeksan tuntia myöhemmin rakkaani oli poissa. Aivot eivät hyväksy asiaa, vaikka olin paikalla ja näin tapahtuneen.

Tapahtuneen jälkeen en ole nukkunut kotona. Me ei miehen kanssa asuttu vielä yhdessä, piti odottaa, että valmistun keväällä. En halunnut, että hän joutuisi kustantamaan minunkin elämäni. Välillä olen käynyt pyörähtämässä kotona hakemassa tavaroita ja jatkanut matkaa. En ole halunnut olla yksin. Ensimmäisellä viikolla olin kriisiapujaksolla psykiatrisella osastolla, olen nukkunut ystävien luona ja nyt kirjoitan tätä äitini luona. Olimme hädin tuskin puheväleissä äitini kanssa ennen kuin tämä tapahtui. Miehen kanssa tuimme toisiamme. Kummallakin meistä oli taakkaa kannettavana. Kummallakin meistä oli ollut raskaat kotiolot, jotka edelleen vaikuttivat vahvasti.

Suru ja menetyksen tunne ovat massiivisia. Tätä ei voi kuvailla, vaan se täytyy kokea. Enkä tätä tunnetta toivo kenellekään. Lisäksi olen kokenut todella paljon syyllisyyttä. Minun olisi pitänyt olla hänen vierellään tai huomata jotain. Minun olisi pitänyt olla tehokkaampi kun soitin hätäkeskukseen. Minulla oli flunssa ennen kuin hän sairastui siihen. Tapoinko mieheni flunssalla? Ja sitten iski karma-kysymys: olenko ollut niin huono ihminen, että mieheni täytyi kuolla? Olisiko hän elossa, jos emme olisi koskaan tavanneet? Kyllä minulle on jankutettu, ettei hänen kuolemansa ole minun kontollani, mutta aivoni eivät usko. Olin hänelle se läheisin, rakkain ihminen. Tuntuu, että petin hänet jollain sairaalla tavalla.

On täysin epäreilua, että hän kuoli. En vaan voi hyväksyä sitä. Haluan rakkaani takaisin. vieläkin toivon, että vain kuolisin pois. Ei ole reilua, että minä pääsen jatkamaan elämääni vielä jokin päivä, mutta hän ei voi.

Too long; didn’t read: Pitäkää huolta, että rakkaanne tietävät kuinka paljon heistä välitätte. Koskaan ei voi tietää, milloin on liian myöhäistä.