Kiitos

Hei 🙂🌻
Ensiksi: osanottoni menetyksesi vuoksi. Voin vain kuvitella, miten traumaattinen oli tapahtuma, joka johti kumppanisi kuolemaan 😭
Lukiessani tätä ketjua huomasin, että itsesyytökset vaivaavat sinua. Ne ovat mielestäni turhia, koska kumppanisi oli ennen sairauskohtausta käynyt useamman kerran lääkärissä ja lääkäreiden olisi ammattinsa puolesta pitänyt huomata se, ettei kaikki ole kohdallaan.
Mielestäni sinun pitäisi unohtaa itsesi syyttäminen, jotta voit paremmin keskittyä surutyöhön.
Olet kokenut niin ison menetyksen, että vie pitkän aikaa, ennenkuin alat olla edes alussa toipumisen suhteen ☹️
Paljon voimia sinulle ja virtuaalihalaus ☺️❤️
Kun nyt vain jaksat mennä päivän kerrallaan, enempää et voi itseltäsi tässä tilanteessa vaatia 🌻🙂🌻

Kiitos. Samaa on moni sanonut noista itsesyytöksistä. Mutta mielen sopukoista kömpii aina esiin se "mitä jos", kun saan asian jotenkin rationalisoitua itselleni. Tosin mulla on aina ollut todella korkeat tavoitteet itselleni, joten nytkin aivot väittää, että mun olis maagisesti pitänyt pystyä tekemään jotain.

Ruvennut hiippailemaan mieleen semmoinen ajatus, että pitäisi kuolla pois. En tiedä kuuluuko surutyöhön vai kohottaako masennus taas tuntosarviaan. Tai muutama päivä miehen kuoleman jälkeen olin ihan varma, että tapan itseni hautajaisten jälkeen. Ajatus, että mun pitää saada mies kunniallisesti hautaan ja sitten voin kuolla pois oli vahva. Sitten ne ajatukset hävisivät joksikin aikaa. Mies ei kyllä haluaisi, että tekisin itselleni jotain. Puolustuksekseni sanon, että elän aivan käsittämättömän hirveää aikaa juuri nyt. Ikävä on kova. Mies on mielessä ihan yhtä paljon kuin eläessään. Musta pitäisi tulla sairaanhoitaja, mutta milloin voin muka oikeasti tehdä sitä työtä niin, että olisin kunnossa tämän asian saralta. Kesätöitä pitäisi etsiä, mutta pelottaa. Tänään olin taas töissä, mutta kesken työpäivän piti mennä vessaan parkumaan.

Tai saisinhan mä sairauslomaa, mutta kun en suostu sitä ottamaan. Koska pitää olla kykenevä ja blaa blaa. Taas ne korkeat tavoitteet iskee. Mieskin oli kyllä aina sitä mieltä, että olen liian ankara itselleni. 😭

Hei 🙂🌻
Minun mielestäni sinun olisi kyllä nyt hyvä hakea sairaslomaa, sekä ammattilaisen kautta keskusteluapua itsellesi.
Olet liian vaativa todellakin itseäsi kohtaan.
Ja mitä ammatinvalintaasi tulee, niin onhan se ihan eri asia mikäli työssään joutuu kohtaamaan kuolemaa kuin, että läheinen ihminen yht'äkkiä kuolee.
Voimavarasi ovat äärimmillään; siitä tulevat nuo kuolema-ajatukset mieleesi.
Toivon, että haet apua itsellesi mahdollisimman pian. Tarvitset terapiaa surutyösi tueksi.
Lupaathan pitää nyt parempaa huolta itsestäsi ☺️❤️

Moi mariella. Käyn tällä hetkellä kaksi kertaa viikossa psykiatrian polilla sairaanhoitajan juttusilla tämän asian vuoksi. Ei sinällään kyllä auta, mutta mikäpä tässä tilanteessa voisi. Toki pitää yrittää saada itsensä tämän asian yli, mutta se tapahtuu hiljalleen. Ainakin saa purkaa ajatuksia sekä hoitajalle että monelle ystävälle.

Ja sitten kun valmistun sairaanhoitajaksi, niin en todellakaan voi olla siinä kunnossa, että säryn miljoonaksi kappaleeksi heti kun joku potilas sanoo jotain, joka saa aikaan jonkinmoisen flashbackin tilanteeseen. Siksi olen huolissani. Kun minun pitäisi tosiaan neljässä kuukaudessa olla siinä kunnossa, että minulle uskaltaa potilaita antaa. Siksikin tuo sairausloma voisi olla ihan paikallaan.

Viikonloppu oli todella vaikea, pelkkää itkua oikeastaan. Tänään maanantaina tulin kouluun ja taas piti lähteä kesken luennon parkumaan käytävään, kun tuli flashback miehestä korisemassa kieltään purren. Ja tätä seuraavalla luennolla olin ehkä 15 minuuttia, kunnes aihe siirtyi painelu-puhalluselvytykseen ja taas mun piti poistua paikalta. Enkä takaisin uskaltanut mennä.

En tiedä, olisiko tyyliin psykoterapia mulle hyväksi tällä hetkellä. Mun sairaanhoitajalta loppuu työsuhde helmikuun lopussa, joten pitäisi kaikki tämä yrittää käydä läpi uuden ihmisen kanssa. Ei taaskaan pyöri maailma mun ympärillä, mutta miksi juuri nyt pitää vaihtua hoitaja, kun käyn läpi elämäni hirveintä aikaa. Saattaa jäädä menemättä sille uudelle henkilölle kokonaan, mä en vaan jaksa sitä rumbaa taas.

Huomenna on taas tiistai ja miehen kuolemasta tulee kuluneeksi kuusi viikkoa. Voisi käydä pistämässä kynttilän haudalle. Viime tiistaina en käynyt, kun hautajaiset oli edeltävänä viikonloppuna ja kukat luultavasti oli siellä vielä silloin. Mutta voisi ottaa asiasta vaikka joka tiistaisen tradition.

Oli ne kukat siellä edelleen, en tiedä mitä oikein ajattelin. Mutta olivat vielä hyvässä kunnossa niin mikäpä siinä. Hetken kävin möllöttämässä niiden äärellä. Ei mies siellä haudassa ole, kun hänet tuhkattiin, mutta sitten joskus keväämmällä, luultavasti miehen syntymäpäivänä viedään tuhkat miehen perheen kanssa sinne. Kaipa sitä silti voi käydä viemässä sinne kynttilöitä.

Se, että joudun 27-vuotiaana viemään kynttilöitä mieheni haudalle on käsittämätöntä. Vaikka on niitä nuorempiakin, jotka on elämänsä tärkeimmän ihmisen menettäneet. Eilen sanoin parhaalle ystävälleni, että jos jumala on olemassa, niin se saa mun puolesta tökätä hehkuvan hiilihangon ahteriinsa. Mutta enpä mä moiseen joulupukin sukulaiseen edes usko. En usko minkäänlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään, joka ilmeisesti tekee elämänkatsomuksestani synkän. Olen kuitenkin sen verran konkreettinen, että tarvitsen jotain todistettavissa olevaa ennen kuin siihen uskon. Eikä siihen auta, että "yrittäisit edes".

Edelleen harrastan sitä, että sanon "moi kulta" miehen kuvalle useamman kerran päivässä ja nukkumaan mennessä ilmaisen, että rakastan häntä. Ehkäpä se on sallittua, tänään kun tuli vasta kuusi viikkoa täyteen miehen kuolemasta.

Tänään on taas uusi tiistai. Tänään tuli 7 viikkoa täyteen. Tuli huomattua jo viime viikolla, että ahdistus näin tiistaisin on alkanut helpottamaan. Ei enää tule koko ajan kytättyä kelloa tyyliin, tähän aikaan soitin ambulanssin, tähän aikaan elvytys lopetettiin jne. Vaikka lievä ahdistus tuli kuitenkin. Suunta kuitenkin ylöspäin. Kynttilän vein haudalle jo aamulla. Toivottavasti saa palaa rauhassa pimeän tuloon asti.

Perjantaina 12.2. oli mun syntymäpäivä. En sitä ole juhlinut varmaan sen jälkeen kun täytin 12, ja aikaisemmin kuvittelin, ettei se sen huonommin voisi mennä. Väärin. Onneksi olin töissä sen päivän niin ei tarvinnut ahdistua kotona. Ja illalla suuntasin baariin juomaan teetä ja limua. Ja kun syntymäpäivä on kaksi päivää ennen ystävänpäivää, niin ei ole tullut juhlistettua moista päivää koskaan. Eikä mieskään siitä ollut innostunut. Joten se oli ihan tavallinen sunnuntai. Mitä nyt mahtava ketutus oli ystävien takia, kun tuntuu, että kaatavat omaa lokaansa mun niskaan. Enkä mä ole valmis setvimään muiden ongelmia juuri nyt. Eiköhän mulla ole ihan tarpeeksi tekemistä tässä omassa elossani tällä hetkellä.

Luin ketjusi, liityin palstalle eilen. Kiitos että jaat todella surullisen tarinasi, olen töissä, mutta pidättelen kyyneliä.

En voi kuvitellakaan suruasi, tai tavallaan "voin", mutta eipä sitä tiedä kun ei ole omalle kohdalle sattunut. Vaikutat niin uskomattoman vahvalta naiselta! Olen iloinen että kirjoitat tänne, kirjoitathan jatkossakin, älä luovuta. Vaikka ymmärrän kyllä että itsellesikin tulee kuolemanajatuksia..

Ketjusi auttoi pistämään asiat perspektiiviin. Minun rakkaani on täällä. Minä mietin kuitenkin tätä asiaa aina silloin tällöin, pelkään että mieheni kuolisi. Viime kesänä tuttavaperheen (vanhempi) mies kuoli työtapaturmassa. Myös oma mieheni tekee työtä, jossa voi tapahtua koneiden kanssa mitä vain. Joskus mietin mitä tekisin jos saisin sen puhelun keskellä päivää tai jos mies ei tulekaan töistä kotiin tuttuun aikaan.

Olit itse paikalla joten tunnet syyllisyyttä. Kuten kaikki ovat täällä kirjoittaneet niin et olisi voinut kuitenkaan tehdä mitään. Tuntisin samat tunteet kuin sinäkin. Mutta en tiedä pystyisinkö elämään ilman turruttavia lääkkeitä. Tai olemaan yksin. Luovuttaisin.

Ovatko puput uudessa kodissa? Eläinsuojeluyhdistys varmasti voisi auttaa.

Halauksia sinulle <3

Hei Nyuu ja syvimmät osaan otot sinulle...

Olen kokoenut saman, rakas ex-avomieheni kuoli 2 viikkoa syöpä diagnoosin jälkeen. Hän valitteli selkäkipuja ja kävi lääkärillä, joka määräsi hänelle fysioterapiaa selkäkipuihin. Kukaan ei ajatellut kuvata selkärankaa, jonka syöpäkasvain oli melkein nakertanut poikki. Häntä alettiin hoitamaan, ensin sädehoitoa selkärankaan ja sen jälkeen piti alkaa sytostaattihoidot, joihin ei keritty. Kaksi viikkoa kuljetin häntä syöpäklinikalle säteisiin, pieni toivo heräsi, koska ei vain hoidettu kipua, vaan itse tautia. Oli torstai päivä, kun heräsin aamulla tuoreen kahvin tuoksuun; hän oli tehnyt minulle aamiaisen valmiiksi ennen töihin lähtöäni. Istuimme aamiaispöydässä yhdessä ja hän oli oikein pirteä ja oli hyvä ruokahalu ja kaikki tuntui jotenkin toiveekkalta. Perjantaina kun tulin töistä, hän istui sohvalla ja hikoili, siis aivan mielettömästi. Toin hänelle pyyhkeitä joilla pyyhkiä otsaansa, yksi käsipyyhkeen kokoinen pyyhe kesti kuivana ehkä 15 min. Hän siis jotenkin kuivui silmieni edessä. Hänen silmät oli paniuneet kuoppiinsa, ilmeisesti tästä nesteen poistumisesta kehosta. La aamuna heräsin valitukseen, ulinaan, hän oli koittanut nousta sängystä yksin pyörätuoliinsa, mutta koska hänen jalat oli jo niin turvonneet ja voimat tietysti lopussa. Hänen toinen jalka oli jäänyt pyörätuolin jalkatuen väliin ja taittunut ja hän makasi lattialla tuskissaan. Sain kammettua hänet tuoliin ja kun hän pääsi istumaan, hän alkoi voimaan pahoin. Hain ämpärin ja hän oksensi 10 l ämpärin hetkessä melkein puolilleen; hänen elimistönsä siis tyhjentyi, valmistautui kuolemaan. Soitin ambulanssin ja hänet vietiin sairaalaan. Hän kuoli lauantai aamupäivällä, klo 11. Pidin häntä kädestä kiinni koko tämän ajan, paijasin hänen päätä, olin lähellä. Eipä siinä muuta voinut. Kaikki kävi kuten elokuvissa; monitorin käyrät harvenivat pikkuhiljaa ja lopulta muuttuivat suoriksi viivoiksi ja hän nukkui pois.

Tämän jälkeen elin puoli vuotta sumussa. En syönyt en nukkunut, tein töitä kahta kauheammin, jotta olisi muuta ajateltavaa. Ainoa lohtuni oli se, että hän ei kärsinyt, hän oli tajuttomana viimeisen pari tuntia.

Tuska ei hellitä kuin ajan kanssa; olen muistellut hyviä aikojamme, matkojamme, kaikkea mistä on hyvät muistot. Ikävöin häntä ikuisesti, mutta elämän on jatkuttava. Itsellani se jatkui vuoden sisällä hänen kuolemasta, mutta ei niin ruusuisesti, jonka voit todeta vaikka toisesta viestiketjusta, jonka on aloittanut Milli80...

Kuolema on osa elämää. Suru ja ikävä jää kuitenkin vain tänne jääville... Miehelläsi on kuitenkin nyt kaikki hyvin ja hänkään ei joutunut kärsimään kipuja eikä sairaalaelämää...

Toivotan voimia elämääsi; usko minua, elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta.Joskus voit vielä muistella häntä hyvillä mielin ja tuntematta niin suurta tuskaa sisälläsi. He elävät meidän sydämessä aina, mutta hekään eivät haluaisi meidän lopettavan elämästä. Mutta kaikki aikanaan, anna itsellesi aikaa ja koita uskoa tulevaisuuteen.

Iso voima halaus sinulle!!!

Kiitos Milli ja Black Heart. On mua tässä juu useampikin kutsunut vahvaksi, en vain itse sitä näe. ^^" Olen vain tyytyväinen etten totaalisesti seonnut. Tosin surutyö kun on kesken ja kaikki on todella raskasta, niin vielähän sitä ehtii. Mutta pakko yrittää vaan mennä eteenpäin kuitenkin ollen itselleen armollinen. Koulusta yms. olen stressannut paljon, mutta se on loppupeleissä toissijaista. Oman itsensä kasaan saaminen on nyt ensi sijalla. Ja kyllä mä tänne kirjoittelen vielä jonkin aikaa ainakin. Välillä tulee hiljaisia päiviä montakin peräkkäin, kun ei vaan tahdo ruveta kirjoittamaan, mutta kyllä mua näkee täällä kuitenkin.

Ja tämä tilanne todellakin pisti itsellekin asiat perspektiiviin. Mulla ei viime vuosi ollut mitenkään helpoin, vaikka oli mies tukena niin silti meni tosi moni asia päin prinkkalaa. Ja sai vuosi sitten vielä ihan karmivan lopunkin. Sinällään pohdin usein, että milloin tämä tuska oikein loppuu, mutta sitten koen huonoa omatuntoa, jos huomaan, että nyt oon peräti melkein hyvällä mielellä. Mutta tosiaan surutyö on kesken ja paranemista tapahtuu, niin eiköhän sitä vielä joku kaunis päivä voi taas todeta, että on hyvä olla. Elämä on tosiaan arvaamatonta. Edelleen pidän itseäni liian nuorena kokemaan tämän. Eri asia on haudata isovanhempansa tai vanhempansa, mutta kun tosiaan se kaikkein rakkain ihminen kuolee äkillisesti, niin koko elämä romahtaa. Ja mulla se, että olin paikalla ei auttanut asiaa yhtään. En kuitenkaan siltikään olisi halunnut olla missään muualla, ainakaan rakkaani ei kuollut yksin...

Mä oon ruvennut nyt olemaan enemmän yksin, vaikka edelleen kaipaan paljon seuraa. En ole ollut niin paljoa kavereiden kanssa kuitenkaan, kun tarvitsee tehdä kouluhommia ja yrittää elää elämää eteenpäin. Mutta oon todennut sen kuitenkin, että viikonloppuja en enää halua viettää kokonaan yksin ainakaan vähään aikaan, kun toissaviikonlopun vietin yksin ja ihan kauheaahan se oli.

Kanit muutti tänään uuteen kotiin. Ikävä tulee niitä pötkylöitä. Parempi se niille kuitenkin on, että joku, jolla oikeasti on voimavaroja niille, pitää niistä huolta nyt. Ja lupasivat lähettää mulle kuvia ajoittain, niin toivottavasti sen myös tekevät.

Ja Black Heart, kuulostaa todella surulliselta myös tuo sinun tarinasi. Ei tosiaan kenellekään moista tuskaa ja surua toivoisi, mutta vertaistukea on silti mukava löytää. Yritän tällä hetkellä sinnitellä, jotta voisin joku päivä vielä vastata mieheni toiveeseen: "Mä vaan haluaisin, että sä olisit onnellinen." Eli ei saa luovuttaa, posauttaa aivoja pellolle eikä erakoitua vaikka kuinka paha olisi olla. Tästä ei voi olla kuin suunta ylöspäin.

Viikonloppu tuli ja meni ja ei jööses mä en tykkää viikonlopuista enää. Mä olen sanonut tämän varmaan jo, mutta mä kaipaan todella paljon seuraa. Yksin kun olen, niin suru iskee voimakkaimmin päälle. Tietysti sen täytyy antaa prosessoitua, mutta mulla oli viime viikolla muutenkin kova suru päällä ja sitten lauantaina katsoin kelloa puolilta päivin ja totesin että olisin mieluummin nukkumassa. Kun ei vaan jaksa sitä surua ja ikävää koko ajan, kun se on niin painavaa... Eli rauhoittava naamariin pitkästä aikaa. Ei se sitä olotilaa kokonaan vie pois, mutta tekee siitä helpommin käsiteltävän ja taas jaksoin sen päivän.

Ja mitä tuohon seuran kaipaamiseen tulee, niin nyt kun akuutista vaiheesta pääsi yli, niin mä oon lakannut pyytämästä seuraa. Mulla on jokin synnynnäinen asennevamma sen suhteen, että asioista pitää selviytyä yksin. Mieskin siitä sanoi mulle välillä, että "lakkaa olemasta noin jukuripäinen ja hyväksy se, että apua on ihan okei pyytää". Ja kyllä mä oon yrittänytkin, mutta ei sitä tuosta vaan saa kytkettyä pois päältä. Kouluhommiakaan en pysty tekemään, jos mulla on seuraa, joten sillä verukkeella nyt vellotaan illat yksinäisyydessä. Koulupäivinä helpottaa kylläkin se, että saa puhuttua ihmisille edes päivällä.

Eilen miehen veli kävi pikaisesti kylässä. Kysyi ennen lähtöään psykologin lähetteestä, jonka oli miehen papereista löytänyt. Kiva siinä sitten kertoa sille, että joo, sun veljes oli vakavasti masentunut eikä suostunut hakemaan siihen apua. Mäkin tosissani yritin saada sitä hoitoon. Ja lopulta se olisi mieluummin antanut mun jättää sen kuin hoidattanut itsensä. Eli sitten keskityin vaan rakastamaan. Mutta siis todella raastavaa katsoa sitä tuskaa, joka sen veljen kasvoille levisi kun sille kerroin ja kun se kysyi, että miksei sen rakas pikkuveli koskaan pyytänyt siltä apua. Ei mulle ole vastausta siihen. ._.

Tänään koulussa luin meidän WhatsApp-keskusteluja. 26.12. eli kolme päivää ennen kuin mies kuoli, meillä oli jonkinmoinen riita päällä ja mies pisti mulle viestin, että se vaan yrittää pitää lähitulevaisuuden jotenkin kasassa, ettei se uskalla haaveilla liian pitkälle kun se on joutunut pettymään niin monesti. Tuota kyseistä viestiä mä olen monta kertaa pohdiskellut miehen kuoleman jälkeen. Ja tänään kun sen luin niin totaaliromahdushan siitä tuli. Sinälläänhän hän oli oikeassa siinä, ettei kannata suunnitella päivää pidemmälle. Ja nyt se viesti on muistutus siitä, miten julma tämä maailma on.

Kävin keskiviikkona taas hoitajan juttusilla, se peräti luuli, että olen masentunut. Mä en itse koe sitä olevani, olin vaan aaltoilevan suruprosessini kanssa aallon pohjalla monta päivää. Toissapäivänä se rupesi illalla nousemaan taas ylöspäin ja nyt on taas siedettävämpää olla. Tokikin menin eilen taas kahdeksan jälkeen nukkumaan, mutta kun ei mulla riitä mielenkiintoa katsoa tv:tä tms. ja kaipaan sitä ihmistä paljon etenkin iltaisin.

Nyt on pitänyt stressata niinkin arkisista asioista kuin kesätyöt. Vuoden alku meni ihan muita asioita ajatellessa enkä mä vieläkään mitenkään 100%:lla kulje. Hakemuksia olen pistänyt aika moneen paikkaan ja vielä olen laittamassa lisää, aika moni paikka vaan on jo valinnut tekijät kesäksi. Keikkatöitä voi saada, niitä kun tekisi moneen paikkaan kesän yli niin voisi selvitä taloudellisesti. Opinnotkin stressaa, niitä olen yrittänyt järjestellä niin, että voisin valmistua elokuussa toukokuun sijaan. Mutta kai asiat jotenkin saa järjestymään. Mies sanoisi, ettei noista asioista kannata murehtia, että ne järjestyy kyllä...

Kävin aamulla vaa'alla. Oletin, että paino olisi hieman noussut viime kertaisesta. Ensimmäiset neljä viikkoa miehen kuoleman jälkeen söin todella huonosti ja laihduin 8 kiloa. Nyt kuitenkin syön jo ihan normaalisti, joten luulin, että painoa olisi tullut lisää, mutta ei. 3 kiloa oli tippunut lisää. Tosin kai siihen voisi olla tyytyväinenkin jollain kierolla tavalla, että painoa on tippunut 11 kiloa kahdessa kuukaudessa, mutta en osaa.

Kuukauden päästä olisi uurnan lasku hautaan. Olen tiistaisin käynyt viemässä ristille kynttilän ja höpötellyt sille jotain. Mullahan noi tiistait on olleet vaikeita (miehen kuolinpäivä), automaattisesti rupeaa ahdistamaan iltapäivän puolella. Vaikka aina rupean vollottamaan kun siellä tulevalla hautapaikalla käyn, niin silti se jotenkin rauhoittaa mieltä, siksi tiistai on hyvä päivä käydä viemässä kynttilä.

Mun pitää nyt avautua mun äidistä, jonka näin pari tuntia sitten hyvin lyhyesti ja nyt ei ole hyvä olla. Miehen kuoltua vietin jokusen yön äitini luona, kun en kotona halunnut nukkua. Meillä on huonot välit olleet tosi pitkään ja yritettiin niitä korjailla siinä samalla. Muutama viikko sitten äitini kuitenkin lähetti minulle viestin, jossa sanoi muun muassa, että mies ei ole korvaamaton. Juurikin käytti sanaa korvaamaton. Viestitin takaisin, että miettisi sanomisiaan tarkemmin ja että minun teki mieli sanoa siinä tilanteessa todella pahasti. Pyysi hän sitten anteeksi, mutta liian myöhään. Ja nyt kun sen ihmisen taas näki niin ei tuntunut ollenkaan hyvälle. Äitini ei tunne minua oikeastaan laisinkaan. Tuo mies on ensimmäinen mies ikinä, joka on aidosti välittänyt minusta ja rakastanut minua. Hän opetti minulle sen, että minäkin, joka olen henkisesti murskautunut jo aikaa sitten ansaitsen rakkautta ja läheisyyttä. Meidän aika yhdessä oli aivan liian lyhyt, mutta jahka surusta pääsen yli, niin voin muistella yhteistä aikaamme lämmöllä.

Miehen äiti kysyi minulta eilen, josko haluaisin muuttaa miehen asuntoon. Samaa ehdotti oma äitini, kun en silloin alkuun suostunut kotona olemaan. Mähän joo siis käytännössä asuin siellä asunnossa miehen kanssa, se on kiva kämppä. Mutta mies myös kuoli siellä kun olin paikalla. Mulla on ihan tarpeeksi tekemistä niiden muistikuvien kanssa muutenkin, vielä kun asuisin siinä asunnossa, jossa se kaikki tapahtui niin sehän olisi suorastaan ratkiriemukasta, eikös vaan. Mutta ei niitä muistikuvia ole kenelläkään muulla kuin mulla. Ehkä ne ei vaan osaa ajatella sitä niin. Muutenkaan vaikka en olisi ollut paikalla, niin se ei olisi hyvä ajatus. Yritän kuitenkin tässä koota itseni sirpaleita sen jäljiltä mitä miehen kuolema aiheutti ja suunnata elämässä eteenpäin, ja se luultavasti olisi sangen vaikeaa kun siinä asunnossa asuisin.

Huomenaamulla käyn ottamassa miehen nimen ja syntymä- ja kuolinvuoden ranteeseen. En oleta rakastani unohtavani, se on vähän kuin osoitus siitä miten rakas se ihminen on ja kuinka hän minua muutti. Ja muille ihmisille se on muistutus siitä, että mies oli minulle tärkeä. Muut rakkaansa menettäneet ovat kertoneet kokemuksia, että ympärillä olevat ihmiset saattavat olettaa, että tyyliin puolen vuoden päästä pitää tapahtuneesta olla päässyt yli ja sitten siitä ei saa enää puhua. Jota ei tahdo uskoa todeksi, mutta ehkä ihmiset vaan oikeasti osaavat olla tomppeleita. Eli se tatska on kanssa keskisormi kaikille tomppeleille.

Täälläpäin alkaa hiihtolomaviikko huomenna. Keskiviikkona on töitä ja työhaastatteluja on huomenna, tiistaina ja torstaina. Illoiksi olen menossa kavereiden luo ainakin joinakin päivinä. Aikaisemmin olisin ollut riemuissani, että jee, saan istua perseelläni koko viikon, mutta en enää... Kun se ihminen, jonka kanssa olisin kaikki illat viettänyt ei ole tavattavissa enää.

Paljon voimia sinulle! Suru ja ikävä on tunteista vaikein. Kuolema on vaikea ymmärtää, vaikea käsittää. Mun veli kuoli yhtäkkiä, ja pitkään "ihmettelin " mihin se meni, miten se noin vaan lähti. Tottakai ymmärsin oikeasti, mutta silti välillä tuli niitä et miten voi olla mahdollista. Mä myös syytin itseäni kuolemasta, jopa siitä et ehkei se ois kuollut jos oisin hankkinut nopeammin sille läppärin latauspiuhan. Mua kyllä lohdutti tavallaan se et ei nää asiat kumminkaan oo meidän käsissä. Ei me oikeasti voida mitään. Tosi epäreilua minustakin on kun veljeni kuoli niin nuorena. Vieläkin ikävöin häntä tosi paljon vaikka 5 vuotta on kulunut.
Mä sain sillon mun ekan vakityön kun mun veli kuoli. Oli sikana hakijoita ja sanoin äitille, et "kato vaan äiti mä saan tän paikan, et se tulee mun veljeltä " , no ei äiti uskonut et saan sen,mut mulle tuli tosi vahva olo et saan. Ja niin mä sain sen ja edelleen siellä.
Pienin askelin kulje eteenpäin. Suru tulee välillä suurena hyökyaaltona pyyhkäisten ylitseen koko ihmisen, ja taas tyyntyy sen jälkeen . Minulla on ikuinen ikävä. Suru teki pysyvästi kodin mun sydämeeni.
Sulla tietty eri asia kun mulla ,kun elämänkumppanisi meni pois, mut silti noi tuntemukset on niin samoja.

Kiitos viestistäsi Jasminka. Tosi hyvin pystyn samaistumaan kokemuksiisi. Ja ihan varmasti veljen menettäminen on kamala kokemus vaikka varmaan erilaista osaltaan. Ja kyllä kai mäkin vielä tästä eteenpäin pääsen. Siihen tulee kulumaan vaan pitkään ja ei niitä kuolleita rakkaita ihmisiä koskaan unohda. Eikä kuulukaan.

Mullakin tulee välillä niitä hetkiä, että kaikki tuntuu todella epärealistiselta, että ei se ihminen voi olla kuollut. Ja kuitenkin kun paikalla olin, niin se iski lujaa ja muistikuvat on tallessa. Silti ei vaan pää tahdo välillä uskoa.

Aaltoilua tulee myös jo nyt, ei mulla hyvin mene, eli koko ajan mä suren, mutta välillä asiat on helpompi hyväksyä ja välillä taas kaikki itkettää eikä kuviakaan pysty edes vilkaisemaan ilman että silmät tulvii. Mutta tosiaan kiitos että jaoit kokemuksesi.