Seurustelukumppanin kuolema
Hei. En tiedä onko täällä kohtalotovereita, mutta ajattelin jakaa kokemukseni kuitenkin. Rakastamani mies kuoli äkillisesti 29.12.15. Hän oli 30-vuotias.
Olin olohuoneessa ja mies makuuhuoneessa, ja mies rupesi pitämään ihmeellistä röhkivää ääntä. Menin katsomaan, että mitä se nyt tekee ja siellä hän makasi poikittain tajuttomana, röhisten ja kieltään purren. Kutsuin, tönin ja lopulta läpsin häntä, luulin, että hän pilailee. Tajusin kuitenkin pian, että minun täytyy soittaa hänelle ambulanssi. Pistin miehen kylkiasentoon ja soitin hätäkeskukseen. Minuutit kuluivat ja säntäsin pihalle, olihan ambulanssin oltava jo lähellä. Ja parkkipaikalta löysinkin ensihoitajat palloilemasta ja opastin heidät asunnolle. He heti raahasivat miehen sängystä olohuoneeseen ja aloittivat elvytyksen. Kului 15 minuuttia, eikä mitään. Yksi ensihoitajista tuli tuekseni, asunto oli porukkaa pullollaan, kun ensimmäinen ryhmä hälytti lisäapua. Ensihoitaja sanoi, että tilanne näytti todella huonolta. Silti vielä toivoin. Olin ambulanssia soittaessani ihan varma, että mies selviää. 30 minuuttia elvytettyään ensihoitajat lopettivat. Elämäni tärkein ihminen oli kuollut.
Selviytyminen on ollut rankkaa. Mikään ei lohduta. Kenenkään muun ongelmat eivät tunnu miltään. Miten jotain tällaista voi tapahtua? Aamulla sängyssä kuuntelimme Lemmy Kilmisterin muistoksi Ace of Spades -biisin. Kahdeksan tuntia myöhemmin rakkaani oli poissa. Aivot eivät hyväksy asiaa, vaikka olin paikalla ja näin tapahtuneen.
Tapahtuneen jälkeen en ole nukkunut kotona. Me ei miehen kanssa asuttu vielä yhdessä, piti odottaa, että valmistun keväällä. En halunnut, että hän joutuisi kustantamaan minunkin elämäni. Välillä olen käynyt pyörähtämässä kotona hakemassa tavaroita ja jatkanut matkaa. En ole halunnut olla yksin. Ensimmäisellä viikolla olin kriisiapujaksolla psykiatrisella osastolla, olen nukkunut ystävien luona ja nyt kirjoitan tätä äitini luona. Olimme hädin tuskin puheväleissä äitini kanssa ennen kuin tämä tapahtui. Miehen kanssa tuimme toisiamme. Kummallakin meistä oli taakkaa kannettavana. Kummallakin meistä oli ollut raskaat kotiolot, jotka edelleen vaikuttivat vahvasti.
Suru ja menetyksen tunne ovat massiivisia. Tätä ei voi kuvailla, vaan se täytyy kokea. Enkä tätä tunnetta toivo kenellekään. Lisäksi olen kokenut todella paljon syyllisyyttä. Minun olisi pitänyt olla hänen vierellään tai huomata jotain. Minun olisi pitänyt olla tehokkaampi kun soitin hätäkeskukseen. Minulla oli flunssa ennen kuin hän sairastui siihen. Tapoinko mieheni flunssalla? Ja sitten iski karma-kysymys: olenko ollut niin huono ihminen, että mieheni täytyi kuolla? Olisiko hän elossa, jos emme olisi koskaan tavanneet? Kyllä minulle on jankutettu, ettei hänen kuolemansa ole minun kontollani, mutta aivoni eivät usko. Olin hänelle se läheisin, rakkain ihminen. Tuntuu, että petin hänet jollain sairaalla tavalla.
On täysin epäreilua, että hän kuoli. En vaan voi hyväksyä sitä. Haluan rakkaani takaisin. vieläkin toivon, että vain kuolisin pois. Ei ole reilua, että minä pääsen jatkamaan elämääni vielä jokin päivä, mutta hän ei voi.
Too long; didn’t read: Pitäkää huolta, että rakkaanne tietävät kuinka paljon heistä välitätte. Koskaan ei voi tietää, milloin on liian myöhäistä.
Luin joka ainoan sanan. On vaan sanaton olo. Voimia🙂🌻
Ei tähän ole sanoja. Osanottoni ja lämmin ajatus täältä, ventovieraalta.
Kyllä tässä on vähän kaikki, joille olen asiasta kertonut, olleet sanattomia. Ymmärrän sen kyllä, en itsekään osaisi mitään sanoa. Ja lohduttavia sanoja ei ole olemassakaan. Tuska helpottaa ajan kanssa. Kiva kun kuitenkin vastasitte.
Saa tähän ketjuun toki jutustella muitakin asioita, mulle olisi vain tosi tärkeää, että olisi ihmisiä, joiden kanssa jutella. Kavereita mulla on kyllä, mutta tuntuu silti, että lisätuki olisi tarpeen. Kaiken tuen otan vastaan, jota tarjotaan.
Tästä selviytyminen tulee viemään pitkään. Kai vielä joskus taas tuntuu hyvältä olla ja hengittää. Mutta ikuiset jäljet jää kuitenkin.
☹️
osanotot.
ei voi käsittää ennen kuin kokee itse.
en ole kokenut kumppanin kuolemaa, mutta lähellä sekin on ollut. hän sai aivoverenvuodon. ambulanssilla yliopistoiseen, josta pikku hiljaa keskussairaalan kautta kuntoutui kotiin. mutta kaikki ajatukset kävi muutamissa sekunneissa mielessä. entä jos?!
sinä nyt koit sen entä jos... ☹️
en osaa tukea.
en joutunut kokemaan samaa.
en haluaisi että kukaan kokee sen mitä sinä koit. rakas ihminen on pois.
Hyvä juttu, että puolisosi selviytyi. Varmasti säikäytti toden teolla. Miten hän nyt jakselee?
Mulla oli tänään koulupäivä. Opiskelen sairaanhoitajaksi. Akuuttihoitotyö on aina kiinnostanut, ja sitä halusin oppia lisää. Mutta en tällä hetkellä taida pystyä.
Mieheni kuolinsyyksi on tähän mennessä ilmoitettu keuhkopöhö. Eli nestettä keuhkoissa, röhkinä tuli siitä kun happi ei kulkenut. Mitä me tänään sitten opiskeltiin? Hengitysvaikeuksien hoito ja ensiapu niihin. Iski jotenkin suoraan sydämeen. Tunti meni vapisten kunnes päätin lähteä luokan ulkopuolelle rauhoittumaan ja kyynelkanavat auki. Tauon aikana kävin juttelemassa opettajalle, ja minun pitäisi vielä pystyä vaihtamaan akuuttihoitotyö psykiatriaan.
Psykiatria voisi olla parempi vaihtoehto oman mielenterveyteni kannalta. Jotkut on suositelleet, että jättäisin koulun myöhemmäksi ja keskittyisin itseeni, mutta 24/7 seinän tuijottaminen ei tee asioita sen helpommaksi. Tuli kokeiltua sen ekat kaksi viikkoa kun en oikein tietänyt miten päin olisi pitänyt olla. Ja mieskin vamaan haluaisi, että valmistuisin suunnitelmieni mukaan. Eli nyt torakka-mode päälle ja paperit käteen kevääksi.
Tänään sitten koulussa Temesta (rauhoittava) poskeen ja kotiin. Lääke vaikuttaa vieläkin, en tykkää. On ihan liian hyvä olla. Temesta vie lihasnykinät pois, mutta turruttaa myös mielen. En halua olla iloinen jonkin pillerin voimalla. Vielä on suruaika kesken. Kun olisikin jotain rauhoittavaa, joka ei tehoaisi ihan näin hyvin.
kiitos kysymästä. Sairauskohtauksesta on tosiaan jo kohta 8 vuotta. oli se kauheaa aikaa; suunnittelimme juuri naimisiin menoa. toukokuun alussa tuo tapahtui, ja menimme kuin menimmekin juhannuksena naimisiin.
emme olleet seurustelleet vakavasti kuin juuri ja juuri 2 vuotta. Vaikeuksia oli parisuhteessa, mutta aina ajattelin että kaikki kyllä selviää ja meistä tulee me.
Monesti vuosien aikana mietin, että onko tuo se ihminen johon ihastuin... oliko hän tuollainen tavatessamme, vai muuttiko tuo sairaskohtaus häntä jotenkin. Jotkut hänen kavereistaan ovat sanoneet, että hän on se sama tyyppi kuin aiemminkin. Ehkä minä en vain tuntenut häntä silloin enkä vieläkään? Hän siis selvisi lääketieellisesti mitaten 99% tuosta tapahtumasta.
Olemme nyt siis eroamassa; vajaa vuosi sitten muutin pois yhteisestä kodistamme.
mutta olipa isku tuo sinun tekstisi!!
syksyllä mies soitti, minulle yhtenä sunnuntaina, että ei varmaan elä enää kauan. Että hänellä on keuhkopöhö. -- minä itkin hysteerisenä lopun iltaa; onneksi ei ollut lapsia näkemässä. Ei lasteni isä voi kuolla!! Ei hän saa antaa periksi!!
Hän on jo pari viimeistä vuotta sairastellut, ja eromme jälkeen hänen tilansa vain paheni.
Ennen eroamme jouduin ainakin kaksi kertaa pakottamaan hänet viimein sairaalaan, kun hän oli niin huonossa hapessa - ja sitä happea sairaalassa sitten annettiin sekä NESTETTÄ poistettiin koko kehosta ja keuhkoista. yhdessä vaiheessa mies oli silminnähden sairas, sini-harmaa ja kalpea. Mutta minkäs teet?! Ja taas hän meni väkisin sinne sairaalaan, viimeisillä voimillaan.
Ehkä teillä oli eri tilanne? Sinä varmasti olisit pitänyt miehesi luonasi keinolla millä hyvänsä?
Mä en enää jaksanut, en jaksanut huolehtia, en jaksanut hoitaa ja hoivata; itsekin viimeisillä voimilla jaksan elää; eikä haluaisi vain jaksaa elää vaan myös nauttia elämästä.
Ei sairaudelle mitään voi eikä kumppania pitäisi hylätä, mutta jokaisella on kuitenkin itsestään vastuu niin pitkälle kuin pystyy. Enkä tietysti sairauden takia miestäni hylännyt; ongelmatt oli ihan muita; toki tuntuu pahalta ajatella että jätin ihmisen ja hän sitten vielä sairastui pahemmin.
no, mutta. Lasten isä ei ole kuollut, mutta vakavasti sairas.
Jaksamista sulle!!
😍
Itselleni tuli täysin yllätyksenä tuo mieheni kuolinsyy. Kun pohdiskelin ystävien kanssa mikä se voisi olla, luulimme, että vika olisi ollut sydämessä. Sehän se tilanteessa tuntui pettävän. Kuitenkin mietin, miten ne korinat ja kouristus (kielen pureminen) liittyisivät sydämen pettämiseen. Mutta keuhkopöhöstä ei siis ollut mitään merkkejä. Mies voi tilanteeseen nähden (kova flunssa) hyvin. Hänen äitinsä soitti minulle kuolinsyystä perjantaina (15.1.) ja sanoi, että keuhkot olisivat olleet täynnä verta ja jokin verisuoni olisi katkennut ja tästä olisi tullut keuhköpöhö. Poliisi soitti sunnuntaina (17.1.), eikä maininnut muuta kuin nestekertymän keuhkoissa eli pöhön. En kehtaa hänen äidiltään kysyä asiasta lisää, täytyy vain odotella lopullista kuolinsyyraporttia, joka voi viedä vielä aikaa. Edelleen olen aivan ymmälläni koko asiasta.
Tänään tuli kuluneeksi kolme viikkoa miehen kuolemasta. Raskasta on yrittää jaksaa pitää oma elämä koossa. Suru siitä, mitä miehelle kävi on edelleen valtava. Elämän haavoittuvuus on ihan uudella tasolla mielessä. Kun ei nuoren perusterveen ihmisen kuuluisi vain kuolla. Ja tietysti olen surullinen omasta menetyksestäni ja tulevaisuuden suunnitelmien romahtamisesta. Niin umpirakastuneita oltiin ja sitten käy näin.
Ja olisin kyllä huolehtinut rakkaastani, jos minulle olisi annettu siihen tilaisuus. Yritin helpottaa hänen flunssan oireitaan ja autoin silmätippojen laitossa. Keuhkot eivät kuitenkaan ilmaisseet tarvitsevansa akuutisti apua...
Ikävää, että miehelläsi (tai entisellä) reistailee terveys noinkin pahasti. En sitten tiedä kumpi on pahempi, odottaa hidasta kuolemaa vai kuolla pois kertaheitolla. Ensimmäisessä vaiheessa pystyisi sentään sanomaan hyvästit. Mutta tuo onkin nyt vain omasta näkökulmastani.
Keuhkopöhö on yleensä seuraus jostain esim. keuhkoveritulpasta tai sydämen vajaatoiminnasta, johon syynä voi olla esim. sydänlihastulehdus, synnynnäinen heikkous, virustulehdus, sepelvaltimotautis esim. läpissä etc.etc. Eikä välttämättä ihmisessä näy mitään ennakko-oireita, että sydän on kuormittunut, näin on usein juurikin nuorilla ihmisillä.
Miehesi kohatus kuulostiaa niin rajulta, että en usko, että olisit toiminnallasi voinut tilannetta mitenkään muuttaa. ja tosiaa, miehessäsi ei ole välttämättä ollut mitään oiretta, mikä olisi viitannut, että hän olisi jotenkin vakavasti sairas tai saamassa kohtausta.
Nuo ajatuksesi, jotka ensimmäisessä viestissäsi kerroit, ovat tavallisia kun ihminen käy läpi surua, etenkin kun kuolema on tullut yllättäen. Surua, ahdistusta, syyllisyyttä, vaihtokauppaa. Aika on parantaja. Kuulostaa varmasti lattealta nyt, mutta niin se on.
Kiitos kun vastasit. En ole juurikaan uskaltanut lukea keuhkopöhöstä, kun juurikin tuo oma syyllisyys on niin valtava, että pelkään sen vain kasvavan. Että mitä jos sittenkin olisin voinut tehdä jotain. Siitä ajatuksesta on hyvin vaikea päästää irti. Vaikka tietysti kuten mainitsit, niin syyllisyys kuuluu prosessiin. Sairaanhoitajaksi kun opiskelen, niin jotain tiesin kyllä keuhköpöhöstä, ja jossain vaiheessa on tuokin asia opiskeltava kunnolla ja kohdattava. Mutta ei vielä.
Mies kävi kahdella lääkärilläkin kolmen vuorokauden sisään. Ei heistäkään kumpikaan osannut huolestua mistään. Silti tuntuu, että minun olisi pitänyt. Mutta kai tuo ajatus ajan kanssa hellittää niin kuin tuskakin. Mulla on muutenkin semmoinen taipumus, että kaiken pitää sujua täydellisesti ja heti kauhea kriisi, kun kaikki ei mene ohjekirjan mukaan. Eli se vielä korostaa tuota tunnetta, että minun olisi pitänyt pystyä pelastamaan hänet.
Noh, tänään sitten kasvatin osittaisen selkärangan ja luin keuhkopöhöstä ensihoidon kirjasta, joka minulla on. Ei kyllä auennut aihe yhtään. Mutta tuo miehen tapaus ei ollut mikään oppikirjaesimerkki, ei lähelläkään. Ei siinä tilanteessa tullut kenellekään mieleen, että vika oli keuhkoissa. Tai ei sitä minulle ainakaan kukaan maininnut, sanoivat vaan muistaakseni, että nuorellakin ihmisellä voi sydän vaan lakata toimimasta. Kai pitää vain yrittää hyväksyä, että ihmiskeho on heikko ja voi posahtaa minä hetkenä hyvänsä ilman mitään varoitusta... Nyt sitten saa joka flunssaa pelätä henkensä edestä. Jos se pöhö siis edes liittyy siihen flunssaan mitenkään. Jotenkin niin todella turhauttavaa, kun ei ole kunnon kuolinsyytä vielä. Toivottavasti semmoinen kuitenkin tulee. Ei tarvitse sitten ajatella, että random keuhkopöhö voi vaan hyökätä kimppuun syystä x.
Jotenkin koin aina, että mulla on pieni tukiverkko. Nyt kuitenkin on mm. koulusta tullut tosi paljon tukea luokkatovereilta ja ryhmänohjaajalta. Paras kaverini, joka sattuu olemaan ruotsalainen, kysyy monta kertaa päivässä kuulumisia, vaikka tietää, ettei ne hyviä ole. Tosi paljon olen saanut purkaa ajatuksia, surua ja henkistä pahaa oloa ihmisille, joiden kanssa en juurikaan hirveästi ole aikaisemmin puhunut. Ei sitten tarvitse odotella aina seuraavaa psykiatrisen hoitajan aikaa, jotta saa mieltä tyhjäksi.
Moni on kutsunut minua vahvaksi, kun olen jaksanut kouluun raahautua. En oikein osaa pitää itseäni vahvana, olen vain helpottunut tavallaan, etten kokonaan pimahtanut miehen kuoleman takia. Mies on alati kyllä mielessä, mutta pakko päiviin on jotain sisältöä kehittää, ja siksi käyn koulussa. Vaikka pitikin luopua akuuttihoitoon suuntautumisesta, kun se olisi varmaan yhtä flashbackia aina kun elvytetään yms. Kroppa ei ole vieläkään selvinnyt järkytyksestä. Siinä voi kuulemma mennä aika kauan. Ruokahalu on aika onneton ollut, suoli lakkasi toimimasta (tai se toimii liiankin hyvin, pelkkää velliä tulee ulos. Olkaa hyvä tästä tiedosta), muisti ei toimi kunnolla ja keskittyminen on mitä on. Kai tästä vielä joskus toipuu.
Eilen kävin mielenkiinnosta kriisi- ja traumatyön iltaluennolla joidenkin luokkatovereiden kanssa. Kynä sauhuten kirjoitin muistiinpanoja, vaikka asia oli turhankin tuttua nyt ihan omasta elämästä. Luokkatovereilta tuli kommenttia minusta tekemistään havainnoista ja yhtäläisyyksistä luennon aiheisiin. Kiva kai, että olen hyödyksi elävänä oppimateriaalina.
Suru on läsnä koko ajan jollain tavalla, mutta se myös menee hieman aalloissa. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Tuntuu, että välillä aivot ei pysty prosessoimaan asiaa, ja silloin kaikki tapahtunut tuntuu hyvin epärealistiselta. Rakkaus ja kaipuu miehen viereen pysyy, mutta ajatus siitä, että mies on kuollut ei aina tunnu saavuttavan tietoisuutta. Tosin ei aivot varmaan koko ajan jaksa käsitellä asiaa niin täydellä vimmalla.
Eilen oli taas todella vaikeaa. Ainakin minulla oli seuraa. Toissapäivänä kävin tilaamassa surukimpun hautajaisiin ja avauduin kukkakauppiaalle. Saman päivän illalla eksyin peräti baariin, jossa eräs ystävällinen sielu totesi, että näytän siltä, että kaipaan juttuseuraa. Ja avauduin sitten hänellekin. Kai se on hyvä puhua asiasta niin kauan kuin puhetta riittää. Asia täytyy kuitenkin käsitellä kunnolla, jotta oma elämä jatkuisi vielä joku päivä.
Hautajaiset on vajaan viikon päästä. Silloin vielä voi yrittää jättää viimeiset hyvästit. Asian hyväksyminen on tosin aivan järjettömän vaikeaa. Haluan vain hänet takaisin.
Huomenna lauantaina on miehen hautajaiset. Ne on pelottaneet mua koko viikon. Mun itsesyytökset ei ole kadonneet yhtään minnekään. Yhtä vahvana ne yhä väittävät, että mun olisi pitänyt estää tapahtunut jotenkin. Eli edelleenkään ei mene hyvin. Keskiviikkona mulla oli melkein hyvä päivä töissä, josta mulle tuli kauhea morkkis, että ei mulla vaan voi olla hyviä päiviä, kun ei miehellekään sellaisia enää suoda. ^^"
Lisäksi kaverin miehen piti tulla hautajaisiin tueksi, mutta se ei tulekaan. Kun päättivät erota. Kanit, jotka muuttivat heidän luokseen miehen kuoleman jälkeen, pitäisi nyt ottaa takaisin. Joo, maailma ei pyöri mun ympärillä, mutta silti olisivat voineet erota joskus toiste.
Ymmärrän tunteesi tästä ystäväpariskunnan erosta, vaikka et siihen voikaan vaikuttaa. Jaksamista sinulle hautajaisiin, se on kova paikka, viimeiset hyvästit. Onko sinulla nyt ketään tukena siellä?
Itkeeköhän taivas huomennakin, tänään ainakin on itkenyt, missä minä asun.
Hautajaiset ovat yksi etappi. Monet sanovat, että todellisuus iskee kasvoille todella vasta niiden jälkeen. Monella on tietysti paljon tekemistä ennen sitä. On hautajaisjärjesteljyä, kiven hankintaa, pankkiasioita, perunkirjoitusta ehkä tavaran pakkaamista, asunon tyhjentämistä ja myyntiin laittoa yms.yms. Muistan, kun isäni kuoli, että paperihommaa riitti 😟.
Kun kaikki tämä on tehty, tulee tyhjyys. On siis toisaalta hyvä, että pidät kiinni arjestasi, koulu, työ, ystävät. Tuo syyllisyys siitä, että on hyvä päivä, nauraa tms. on tavallista. Ajattele niin, että miehesi varmasti haluisi sinun olevan onnellinen ja iloinen, hänhän rakasti sinua.
Miten puput, tuntuuko, että jaksat hoitaa niitä? Oletko jo pystynyt asumaan asunnossasi?
Mä olin aika traaginen tapaus sekä hautajaisissa että muistotilaisuudessa. Lohduttajia löytyi miehen sisaruksista, kummeista, naapureista... Ihmisistä, joita en edes tunne. Tosi ihanaa, että välittivät niin suuresti minusta, vaikka heilläkin rankkaa oli.
Sää oli ihan siedettävä. Tuuli aika lailla ja oli liukasta, mutta ainakaan ei tullut tavaraa taivaalta. Mulla toi todellisuus iski päin naamaa sinä iltana kun mies kuoli, kun hän kuoli siinä silmieni edessä. Toki välillä tulee epärealistisia päiviä, kun asia ei vaan mene jakeluun, mutta tuska on silti läsnä.
Ja kyllä mies juu haluaisi, että olisin onnellinen. Sanoi sitä eläessään usein. Voin yrittää olla onnellinen sitten, kun saan surutyön tehtyä ja pääsen irti syyllisyydestä. Siihen kuitenkin on matkaa vielä. Vaikka kai sitä voi pieniä ilon hetkiä itselleen yrittää suoda.
Nyt tuntuu jo paljon paremmalta olla kotona. Yhä kaipaan paljon seuraa, mutta yksinkin pystyn nyt olemaan. Kaneja en haluaisi ottaa takaisin. En koe olevani valmis. Ja myönnettäköön, että kanit eivät saaneet viime syksynä ihan niin hyvää hoitoa kuin ansaitsevat, koska olin pahasti masentunut. Ja pelkään, että masennus tulee takaisin kun surutyö on tehty ja aivot jaksaa taas alkaa kehittämään kiusaa mulle. Ja kanit kärsisivät siitä.
lämpimiä halauksia sinulle.