Puolison huono itsetunto
Hei kaikille. Rekisteröidyin tänne sivustolle, sillä kaipaan tukea tilanteeseeni ja toisaalta myös koen tarvetta päästä ns.avautumaan. Olemme mieheni kanssa tuore pariskunta, olemme olleet n.vuoden parisuhteessa. Muutimme kaksi kuukautta sitten yhteen asumaan ja kaiken piti olla kunnossa. Nyt yhdessä asuessamme mieheni huono itsetunto on tuonut ongelmia suhteeseemme. Ymmärrän, että hänellä vaikuttavat entisten suhteiden ongelmat ja ne kumpuilevat nyt meille. Hän esimerkiksi on myöntänyt suoraan pelkäävänsä ja epäilevänsä sitä, että pettäisin häntä. Jota en tietenkään tekisi, ikipäivänä. Suuria ongelmia on myös tuottanut se, että hän vaatii minulta vakuutteluja rakkaudestani ja siitä, että kaikki on hyvin. Monesti kun hän tulee töistä kotiin, ensimmäinen lause on mitä kuulen ”Ootko vihainen?”. Elikkä hän epäilee heti, jos en vaikka tajua tarpeeksi nopeasti hymyillä, että nyt oon jostain vihainen ja hänen pitää olla varpaillaan. Olemme keskustelleet tästä ja minä yritän parhaani mukaan ymmärtää.
Minulla on myöskin taustalla ikäviä parisuhteita ja parisuhdeväkivaltaa. Mutta niistä oppineena olen saanut tosi vahvan itsetunnon ja olen hyvinkin sinut itseni kanssa. Niin nyt tuntuu tosi hankalalta, kun toinen ei arvosta itseään. Olemme puhuneet siitä, että miten toinen ihminen ei voi auttaa itsetuntoon tai masennukseen, vaan sen pitää lähteä itsestään. Tottakai toinen on tukena ja apuna, mutta ei voi olla pelkkä kantava voima. Mieheni on myös yrittänyt alkaa muuttamaan minua ja on pistänyt kampoihin parin harrastukseni suhteen, sillä tapaanhan niissä miehiä. Olemme käyneet tästä tappeluita, sillä minä en halua lopettaa minulle tärkeitä harrastuksia tuommoisen epäilyn takia ☹️ Olen jopa pyytänyt puolisoani mukaan, mutta ei hän halua. Sitten joka kerta kun tulen kotiin, on mykkäkoulua. Olin myös viikko sitten harrastuspoppooni järjestämissä pikkujouluissa ja puolisoni otti heti marttyyri-vaiheen päälle ”noh, mene sitten. En haluaisi olla yksin täällä, toivottavasti tulet pian kotiin.” Päätin kuitenkin, että kerrankin kun pääsen tyttöporukalla ulos, aion nauttia enkä mieti kotiongelmia. Tulin sitten yöllä kotiin, pikkujoulujuomia juoneena ja kaaduin vaan suorilta tein sänkyyn. Aamu alkoikin sitten hirveällä taistelulla, että olin varmasti tehnyt jotain siellä kekkereissä, koska en antanut pusua nukkumaan tullessani.
Tämä ei välttämättä muista kuulosta edes mitenkään ongelmalliselta, mutta minulle tämä on sitä. Olemme kuitenkin molemmat aikuisia ihmisiä ja haluaisin vaan, että kaikki olisi suhteellisen seesteistä. Ja varsinkin, että myös mieheni arvostaisi itseään.
Puolisoni tuli äsken töistä ja keskustelimme muka rakentavasti.. Kuitenkin tilanne meni siihen, että minun pitäisi opetella toisenlainen asenne ja opetella hyväksymään muut ihmiset ☹️ en kuitenkaan antanut periksi, niin nyt on mykkäkoulu täällä päällä..
Minunkin suhteessani keskustelut olivat "rakentavia ja asiallisia", mutta kas kummaa minun tavoissani olla ja elää oli aina vikaa tai sitten "itsepähän olen hänet valinnut". Joskus keskustelut olivat ihan ok ja tuntui, että hei minua taidettiin kuunnella, mies ymmärtää vihdoin, mutta ei asiat silti ikinä muuttuneet. Ehkä välillä piti olla niitäkin, että pysyi "koukussa" ja toivo paremmasta eli. Mutta monet keskustelut olivat sellaisia, että minusta tuntui jälkikäteen lähinnä siltä, että minut oli vain lytätty eikä kuunneltu ollenkaan ja saatu tuntumaan siltä, että olenpa minä huono ihminen. Teki vain mieli itkeä. Ja minä olin aina se, joka ei osannut keskustella. Miehen perustelut olivat aina niin "järkeviä" enkä minä osannut niitä mitenkään kumota, vaikka en olisi ollutkaan samaa mieltä. Minä olin aina altavastaajana, kuin jossain syytetyn tuolissa istumassa. Eikö keskustelun pitäisi olla tasavertaista? Toista kunnioittavaa?
Meillä se ei ainakaan ollut, mutta sekin oli minun vikani. Yksikin virheliike ja revittiin kappaleiksi ja muisteltiin sitä vaikka kuinka pitkään. Aina "asiallisesti" ja "rakentavasti". Minun ominaisuuksistani puhuminen oli aina paikallaan, koska minun piti oppia tai että minulle oli pakko puhua niin koska muuten en kuunnellut. Ja minä en kuulemma ikinä oppinut, enkä kuunnellut ja kielsin tosiasiat. Keskustelut olivat kuin esimiehen ja alaisen välisiä. Sitä se suhde kai pääasiassa olikin. Mies oli se kykenevä ja järkevä pomo ja minä niskuroiva alainen, joka aiheutti ongelmia "firmalle".
Lueskelin tuossa tämän viestiketjun ja ajattelin myös pistää viestiä tulemaan.
Kuten monet ovat jo tässä ketjussa todenneet, kuulostaa siltä, että elät väkivaltaisessa parisuhteessa. Minulle heräsi pieni huoli siitä, miten tilanteesi tästä eteenpäin kehittyy. En halua maalata piruja seinille, mutta väkivalta tulee usein kierteenä ja henkinen väkivalta voi myös muuttua fyysiseksi väkivallaksi. Kerroit yhdessä aiemmassa viestissäsi, kuinka miehesi oli kommentoinut jotain katsomaanne sarjaa tyylillä "jos kokisin tällaista tekisin näin"; muistatko, viittasiko hän johonkin fyysiseen väkivallantekoon?
Sanoit toisessa viestissäsi, että miehelläsi on vauvakuume ja hän haluaisi teidän hankkivan lapsen yhdessä. Tällainen painostaminen saattaa liittyä henkiseen väkivaltaan ja kontrollointiin, sillä yhteinen lapsi tavallaan "sitoo" teidän tiiviimmin yhteen.
Henkistä väkivaltaa (tai väkivaltaa yleisesti) voisi kuvata hyvin seuraavasti: Kuvittele, että oma elämäsi on A4- kokoinen paperi, ja siihen sisältyvät kaikki elämäsi osa-alueet. Joka kerta, kun miehesi käyttää henkistä väkivaltaa ja sinä myönnyt, paperin koko pienenee. (Esim. mies ei pidä siitä, että käyn kavereiden kanssa ulkona. No, jäänpä sitten kotiin. -> paperia leikataan hieman). Millaiselta paperisi näyttää nyt? Missä vaiheessa tilanne on sellainen, että sinulla on enää pieni nurkka tästä paperista käytettävissäsi? Voiko tilanne muuttua niin, ettei paperisi pienene ollenkaan, ja jos voi, millä keinoilla se onnistuu? Entä jos tilanne ei voi muuttua?
Mielestäni sinun kannattaisi nyt miettiä, miten oma olosi paranee. Miehelläsi on ongelmia, mutta mitkään ongelmat eivät oikeuta väkivaltaa. Jokainen ihminen on itse vastuussa omasta käytöksestään, ja vaikka kuinka provosoisit (mitä en usko), miehelläsi ei silti olisi oikeutta kohdella sinua noin. Sinulla on oikeus olla onnellinen!
Jos kaikki olisi hyvin, millainen tilanteesi olisi? Miten siihen on päästy? Entä kuuluuko miehesi tähän mielikuvaan vierellesi?
Paljon tseppiä sinulle! 🌻🙂🌻
Kiitos teille ihanille viesteistänne ☺️❤️ täällä on nyt semmoinen tilanne, että taitaa suhde lopun edellä.. Minä olen ihan uupunut tilanteesta ja eilinen keskustelu jotenkin oikein ravisteli minut myöntämään sen, että puolisollani on vakavia ongelmia, joita hän ei itse näe. Hän ei eilen halunnut ottaa yhtään vastaan niitä tosiasioita mitä sanoin ja väitti kivenkovaan, että hän on meistä se normaali. Yritin kertoa, että vaikka ei kaikkea sanoisikaan ikävästi niin ruumiinkieli kertoo negatiivista minulle.
Hän myös suuttuu siitä, kun sanon että minä en voi tuoda onnea hänelle pelkästään, eikä hän minulle. Olen tuota asiaa koittanut selittää niin helposti ja koitan tuoda sen esille positiivisena asiana. Mutta hän näkee sen uhkana.
Soitin eilen äidilleni ja lähdemme mahdollisesti koiran kanssa sinne, jos saan kyydit järjestettyä.
Hei taas. Tulin kirjoittamaan meidän tilanteesta päivitystä.
Olemme saaneet sovittua asioita ja minä varasin meille ajan parisuhdeterapiaan. Mutta mutta...nyt tulee tämä minulle ikävin tilanne..minä en enää haluaisi olla tässä suhteessa. Puolisoni käytöksen takia pelkään puhua suoraan asiasta ja siksi odotan koko ajan, että saisin työpaikan toiselta puolelta suomea. Ilkeästi sanottuna voisin sen verukkeella saada itseni ulos tästä sotkusta 😞: olenko minä ihan kauhea ihminen? Minun tunteet vaan murenivat pois ja se tuntuu pahalle.
Et todellakaan ole kauhea ihminen, jos haluat ulos suhteesta missä sinua kohdellaan huonosti. Se olisi kamalaa, jos jäisit siihen suhteeseen siksi, että tunnet syyllisyyttä. Jättäjä käsittääkseni tuntee aina syyllisyyttä, ainakin jos ei ole aivan sairas mieleltään. Sen tunteen kanssa on vain tultava toimeen ja hyväksyttävä se. Minä voin kokemuksesta kertoa, että tuollaisesta suhteesta toipuminen, jos siihen on vuosikausiksi jäänyt, on aivan pirullisen vaikeaa kun mieli on väännetty sellaiseen solmuun, että ei enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Se toisen käytös kun vain pahenee vuosien mittaan. Ja pariterapia ei pelkästään auta, vaan miehesi pitäisi sitoutua myös yksilöterapiaan, jotta pääsisi avaamaan niitä omia solmujaan.
Hei, aloittaja. Onkin niin tutun kuuloista säätämistä. Jollain tavalla vaikuttaa että teillä molemmilla olisi halu ja tarvekin olla yhdessä, jostain syystä😐. Puolison huono itsetuntoko? No näin meillä; (oli) esim. kehuin häntä sanoin "olet hyvä..." noo en oo kyllä sinä löydät paremman. Kun kävin kampaajalla alkoi "nythän sinä löydät nuoremman, rikkaan jne"..mitävarten ja kenelle kaunistat.... puin "uusia" vaatteita, vaihdoin tai puin nuorekkaita - ei ne sinulle sovi. Vartalonmyötäisiä puseroita tai housuja,ei, mutta... mm. korkokengät jalassa kävelevä aiheutti mielenkiintoa. Itse en käytä/käyttänyt. Viestit ja puhelut olivat (aina) siskoilta/veljiltä tai työkavereilta.. En vahtinut hänen puhelintaan vaan "uskoin" ja uskottelin hänelle hänen puhuvan totta. Eräänkin kerran näin puhelimen näytöllä nimen tai numeron mutta en kysellyt tai suuttunut. Eli hän ei ollut rehellinen, hän ei arvostanut mitään sanomisiani, kehumisiani, aikaansaanoksiani - paitsi silloin kun siitä hänelle oli hyötyä. Saatika että olisi arvostanut itseään. Lähestyminen oli tod. vaikeaa, edes kädestä kiinni pitäminen puhumattakaan viereen istuminen - alkoi vetäyyminen. Edellisissä suhteissa hän oli se jota oli petetty ja niin kaiketi se oli tässä menneessäkin suhteessamme. Aivan sama, väsyin niin ja ahdistuin. Masennuin ja turhauduin jouduttuani aina vastuuseen hänen huonosta itsetunnostaan. Ei kertakaikkiaan ole tarvetta eikä halua potea huonoa omaatuntoa vaikka olisin pettänytkin. Aloittaja, - Ehkä - suhde kannattaisi hoitaa loppuun. Ehkä parisuhdeneuvonnalla tms. Säätäminen on pahinta mitä itse tiedä. Luulen että täytyy tapahtua radikaalinen muutos jotta onnistua.🙂👍 kaikesta huolimatta.
Meillä taas meni muutama päivä oikein hyvin, kunnes eilen kieltäydyin lemmiskelystä... Siitä taas alkoi kauhea sota. Puolisoni sanoi suoraan pettyneensä minuun ja kertoi selvällä suomenkielellä, että on minun vikani kun hänen hyvä fiilis katosi. Mökötti minulle sitten koko illan ja purki kiukkuaan koiraan ☹️ ei muuten kuin sanallisesti. Onneksi.
Minun on vaan niin vaikea käsittää tuota ajattelutapaa, että asiat korjaantuisivat hetkessä. Minua kuitenkin painaa useat asiat suhteessa ja tiedän, että jos otan ne puheeksi, alkaa sama vanha "eikö me olla puhuttu jo nämä selviksi?!"..
Tiedän, että en saisi oikeasti loukkaantua puolisoni tuntemuksista ja kiukuttelusta, sillä hän on päävastuussa tunteistaan. Kun tiedän itse kuitenkin, etten ole tehnyt mitään väärää.
Heissan kaikille, valitettavasti tiedän todella hyvin mistä kukakin teistä puhuu. Olen ollut nyt naimisissa kymmenen vuotta ja puolisoni on sairastanut masennusta varmaan nyt neljä vuotta. Huono itsetunto ilmeni jo muutaman vuoden yhdessä olomme jälkeen. Sain kuullä että minun vika koska olen katsellut muiden miesten etumuksia jne. Olemme kokeneet todella paljon yhdessä. Mieheni on auttanut minua suhteen alkuvaiheessa opiskelujen suhteen, kun en ollut tyytyväinen silloiseen työhöni, joten kouluttauduin toiselle alalle. Tein siinä sivussa kyllä osa-aikatyötä, mutta tästä nähtävästi en ole miehelleni antanut tarpeeksi kiitosta. Mieheni sai "sydänkohtauksen" muutaman vuoden yhdessäolomme jälkeen. Taudin nimi on Widow maker. Suurin verisuoni sydämeen räjähti. Onneksi asuimme sairaalan lähellä ja nopea toiminta pelasti hänet. Muutimme yrittäjiksi toiseen kaupunkiin, yrityksellä meni hyvin, rakensimme talon, yrityksen tilanne huononi, teimme konkurssin, mieheni masentui täysin. Olen saanut kuulla syytöksiä että olisin kiinnostunut miespuolisesta työkaveristani, pettäjä epäilyjä, vastaan ei voi koskaan sanoa, olen kuulemma pilannut seksin sillä että olen katsellut muita miehiä. Olemme tehneet yhdessä paljon typerääkin "uuden kokeilun" tiimoilta. Olemme harrastaneet seksiä toisen parin kanssa yhdessä. Mieheni alkoi tästä puhumaan ja sai suostuteltua minut mukaan. Nyt yllättäen kaikki on minun vikaa. Niin ja olen masturboinut kotona ettei mieheni ole ollut tästä tietoinen. Tämän vuoksi kuulemma seksielämämme on mennyt pilalle. Ja vaikka mitä kaikkea muuta. Rakastan miestäni todella paljon, mutta masentunutta ihmistä on erittäin vaikea auttaa. Mitään ei voi sanoa vastaan, koska kaikki syy on toisessa osapuolessa. On hän kyllä myöntänyt itsensäkin syylliseksi johonkin, mutta loppujen lopuksi sekin on minun syytä. Masentunutta ihmistä pitäisi vain kuunnella ja tukea, mutta kun kohta viisi vuotta on kuunnellut syytöksiä ja haukkumista niin välillä sitä vaan tulee stoppi ja sanoo takaisin. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa, tai yksittäisterapiaa tai lääkkeitä. Mitään ei ottanut vastaan. Itsemurhaa hautonut nyt jo ainakin vuoden ajan. Minun taitoni auttaa on aikalailla loppu. Olen voimaton. Tässä on niin paljon muutakin mitä en jaksa tähän kirjoittaa, mutta sen sanon vaan että koittakaa jaksaa puolisojenne kanssa. Toiset osaa ratkoa ongelmat, toiset siihen ei pysty ja kaikkea ei ehkä ole tarkoitettu ratkottaviksi. Tällä hetkellä..... mieheni otti ja lähti, mitään ei ottanut mukaansa. Toivon vain että hänellä on järki päässä eikä tee mitään typerää.
En voi muuta sanoa taas kuin että tuossakin tunnistan taas täysin sen mitä itse olen kokenut. Älä hakkaa päätäsi seinään. Ole viisaampi kuin minä. Mitä todennäköisemmin miehesi ei tule muuttumaan. Ja tuo käytös vain pahenee! Hän pystyy esittämään, että haluaa muuttua, katuu ja pystyy näyttelemään muuttunutta yllättävän pitkäänkin, kuukausia ellei pidempäänkin. Niin kauan kuin on tarve, että sinä menet taas halpaan. Se ei ole todellinen muutos.
Sinä hukkaat itsesi tuossa suhteessa.
Tunnen itseni jotenkin pelkuriksi, kun mietin millä keinoin pääsisin pois tästä suhteesta. Miksi minulla ei ole pokkaa sanoa vain suoraan.. Pelkään puolisoni reaktiota ihan liikaa. Jotenkin koen armollisemmaksi meille molemmille, jos vaan lähtisin esim töitten perässä pois.
Mutta pakko on tehdä jotain, sillä en ole ihminen, joka riiputtaa toista epätietoisuudessa.
Vaatii rohkeutta. Olet miettinyt töiden perässä "siirtymistä" pois parisuhteesta. Se voi myös pitkittää tilannetta myös, oletko ajatellut? Uskon että tässä tilanteessa olet miettinyt monia vaihtoehtoja.. Toista voi taas alkaa sietämään hyvinkin niinä lyhyinä aikoina jolloin mahdollisesti tapaisitte ja taas pitkittää tilannetta. Toisaaltaan tapaamis välejä voisi pitkittää ja lopulta irrottautua. Ehkä se tapa olisi armollisempi sinua (ja toistakin kohtaan). Kun jo nyt miettii sitä onko toinen sopiva loppuelämän kumppaniksi niin... Ero ei ole helppo ratkaisu enkä tiedä edes oikea. Kuitenkin kun luin viestejäsi ajattelin miten tuollaista jaksaa. Olkoonkin, että hyviä päiviä ja hetkiä olisi ollutkin, ei niitä tulisi tuhota vaan vaalia, rakentaa pidemmiksi kestävimmiksi kokoaikaisiksi päiviksi, viikoiksi ehkä loppuelämäksi mikäli ei tahdo erota. Uskon askel, se on askel tuntemattomaan ja luottamusta siihen että alla on kantava pohja. Rohkeutta ja voimia.
Niin siis meillähän se tarkoittaisi eroa, jos lähden asumaan muualle. Puoliso on sanonut suoraan, ettei ala kaukosuhteeseen.
Ja minä olisin tästä suhteesta lähtenyt, jos olisin ihan yksin. Mutta en voisi koiran kanssa mennä kavereitten nurkkiin.
Tämä meidän tilanne on mennyt siihen, että minä olen aivan lopen uupunut tähän tilanteeseen, en edes jaksa enää ns.vääntää kättä mistään ☹️
Renaldo Moon kirjoitti 8.4.2016 8:43
Niin siis meillähän se tarkoittaisi eroa, jos lähden asumaan muualle. Puoliso on sanonut suoraan, ettei ala kaukosuhteeseen.
Ja minä olisin tästä suhteesta lähtenyt, jos olisin ihan yksin. Mutta en voisi koiran kanssa mennä kavereitten nurkkiin.
Tämä meidän tilanne on mennyt siihen, että minä olen aivan lopen uupunut tähän tilanteeseen, en edes jaksa enää ns.vääntää kättä mistään ☹️
Niin, voimia. Alistuminen ja alistaminen voi tuoda ongelmia, oletko miettinyt? Itse ainakin masentuisin. Tässä omassa elämäni tilanteessa olen nousussa mutta masennus yrittää sinnikkäästi työntyä päiviini. Taistelua mutta uskon että jonain päivänä tuo kaikki nauratta (nyt jo aika-ajoin). Elämä on oikeasti lyhyt tuhlattavaksi moisiin murheisiin. Minun on elämäni ja elän loppuelämäni kiitollisena ja onnellisena, näin olen päättänyt - sitä tavoittelemaan. Koira on tosi rakas minullekin ja ottaisin mukaani vastaavanlaisessa tilanteessa. Ajattelin olisiko sinulla joku väliaikainen hoitaja, yksinäinen sille sun lemmikillesi, saisit asiasi nopeasti järjestykseen, sitä toivon ja voimia🙂👍
Hei taas viestiketjun lukijoille 🙂🌻
Minä sain kun sainkin tämän unelmieni työpaikan! Nyt asun siis n.400km päässä puolisostani. Olemme edelleenkin yhdessä, vaikka tiedän kyllä, että puolisoni ei tule "heräämään" omien ajatustensa suhteen. Mutta annan hänelle sen mahdollisuuden. Onhan tämä työtilanteeni kiristänyt välejämme kovastikin ja iltaisin puhelimessa joudun puolustautumaan, vaikka mieluummin lepäisin. Koska kaikki uusi ja opittu väsyttää vielä aivoparkojani 😉
Tänään alkaa kolmas päivä töissä ja puolisoni suuttuu minulle, kun en tiedä vielä koska pääsen kotiin. Hän ei ymmärrä, että minä en halua olla heti vaatimassa vapaita, kun olen vasta päässyt työssä alkuun. Minun kuuluisi myös laitella viestejä klo. 17 jälkeen (silloin loppuu työt), jos en ehdi soittamaan heti. Olen yrittänyt selittää, että en yksinkertaisesti edes muista koko puhelintani päivän aikaan, kun juoksentelen työmaalla muiden perässä.
Olen niin onnellinen kuitenkin, että pääsin tänne. On vaan niin raskasta, kun kotona odotetaan, että minun pitäisi jotenkin pitää kasassa puolisoani. Ja sitten hän suuttuu, kun sanon ettei minun tehtäväni ole olla ainoa tukipilari koko elämässä. Se tuo minulle painetta. Tuota on vaikea selittää..mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan?