Moi,
Oli pakko tulla kommentoimaan, kun miehesi käytös muistuttaa niin paljon itseäni joku aika sitten.
Luettuani koko viestiketjun, alkaa aina vaan tajuamaan enemmän ja enemmän minunkin "entisen" parisuhteeni toista osapuolta. Ja miten tuollainen käytös syö koko suhdetta.
Niin kliseistä kuin se onkin, mutta myös niin totta, että ensin täytyisi osata arvostaa ja rakastaa itseään, ennen kuin voi muita. Allekirjoitan täysin🙂🌻

Mutta niin.. En tiedä, osaanko auttaa tai neuvoa. Omassa parisuhteessani tuota jatkui koko suhteen ajan, noin 1,5v. Välillä vähän harvemmin ja välillä useammin, mukana vieläpä minun itsetuhoisuuteni, traumat, masennus yms.. No, me päädyttiin sitten muuttaa erillemme ja ottaa etäisyyttä toisiimme. Mieheni ei enää kestänyt, enkä ihmettele yhtään. En minäkään. Yritämme nyt hoitaa itseämme kuntoon omilla tahoillamme, ja myös käsitellä ja päästä yli näistä kamalista kontrolloivista muistoista yms. Jotta me saataisiin vielä onnistunut parisuhde, ennen kaikkea terve sellainen!
Oma käytökseni todennäköisesti johtunut trauma kokemuksistani, ainakin psykologini mukaan. Koitan päästä asiasta yli ja enää en älyttömiä mustis raivareita vedä, enkä ole eromme aikana niitä kertaakaan vetänyt. Kaikin tavoin koitan keskittyä siihen, että pääsen niistä yli.
Näemme kyllä toisiamme, noin joka viikko, joskus parin-kolmen välein, riippuen työkuvioista myös. Ja se aika mitä yhdessä vietämme on aivan ihanaa. Silloin kuviossa ei ole mitään vanhoja pahoja asioita, sillä nautimme vain toistemme seurasta, ja nyt sitäkin osaa ihan eri tavalla arvostaa kuin ennen.
Se, miksi yritämme kaiken p*skan jälkeen on syynä meidän vahva rakkaus ja tunteet toisiamme kohtaan. Rakastetaan niin paljon, muttemme nähneet muuta mahdollisuutta onnistua, kuin tämä, vaikka erossa oleminen kipeää tekeekin, muttei silmäni ilman tätä olisi ehkä koskaan auenneet. Nyt tiedän selkeästi, mitä asioita minun täytyy muuttaa.

En tiedä,oliko tästä mitään apua. Ehkä voisitte myös kokeilla jonkinlaista etäisyyttä toisiinne ja miehesikin alkaa oikeasti työskentelemään ongelmien kanssa? Helppoa se ei ole, muttei hän joka tapauksessa voi parisuhteessa elää kenenkään kanssa tasapainoisesti, ennen kuin oppii olemaan itsensäkin kanssa sinut.

Toivottavasti saatte asianne kuntoon! Ja Sinulle myös paljon tsemppiä ja jaksamista, ja kiitos viestiketjusta, se auttoi minua. 🙂🌻

Kiitos Sini ☺️❤️
Mukavaa saada tänne muittenkin kokemuksia. Ja tajuta samalla, että ei ole ns.yksin näiden ongelmien kanssa. Ja typeriltähän nämä meinaa tuntua siksi, että ajatuksenahan luulisi, että aikuiset ihmiset saisivat puhumalla asiat selviksi..
Mutta onneksi myös puolisoni on tiedostanut nämä meidän kriisitilanteet ja on jopa oppinut pyytämään anteeksi, tosin vähän viiveellä. Mutta parannusta sekin on 🙂
Pyrimme parhaamme mukaan rakentavaan keskusteluun ja elämään yhdessä niin, että molemmilla on hyvä olla.
Aika näyttää, kuinka sitten lopulta käy.

Minä olen niin väsynyt tähän tilanteeseemme. Olenko minä oikeasti niin huono nainen, että ansaitsen tuon ikävän kohtelun puolisoltani? Eilen jäin yksin kotiin ja (naispuolinen) ystäväni pyysi minua hänen kanssaan viettämään iltaa. Tästä sitten puolisoni suuttui niin kovasti, että syyllisti minua siinä määrin, ettei enää tyttöjenilta tuntunut mukavalta ajatukselta. Mutta päätin mennä kuitenkin, koska en yleensä pääse käymään missään ja ystävätkin ovat aika kortilla.
Mukava ilta oli sitten kuitenkin, tanssittiin ja kikateltiin kuin nuoret tytöt konsanaan! ☺️
Mutta kuitenkin yöllä minulle laitettiin viestiä ja soiteltiin syyllistyspuheluita.
En edes tiedä mitä kirjoittaa tänne, olen ihan solmussa. Koko ajan vaan mietin, että jos kerta puolisoni on niin ahdistunut minusta ja kaikesta mitä teen, miksi hän sitten on minun kanssa? Kuin väkisin.
Ja sitten päästään toiseen ongelmaamme. Siihen, että minua ei kiinnosta makuukammari-puuhat tällä hetkellä ollenkaan. Ja syy on selvä ja olen sen kertonut myös miehelleni. Se johtuu siitä, että mies kohtelee minua huonosti ja mököttää. En halua harrastaa seksiä kiukuttelevan ihmisen kanssa ja näin ollen muka "ratkaista suhteemme ongelmia". Koska seksin harrastaminen ei oikeasti muuta mitään. Mies ehkä hymyilee loppupäivän, mutta minun huonosti kohtelu ei unohdu minun mielestäni siltikään.

Renaldo Moon!! Tiedän sun tunteen, mun parisuhde ja sen ongelmat on just kans mm. tuollaisia...ihan samoja juttuja. Mulla ei oo sulle neuvoja antaa, itse olen kai eroamassa. Olen yrittänyt melkein 10 vuotta, eikä mikään tunnu auttavan, tunteet vaan kuolee.

Hei Heinänen🙂🌻 ja kiitos viestistäsi! Toivon sinulle valoa ja onnea tulevaan, kävi sitten teillä suhteessanne mitenpäin hyvänsä.
Meillä viimeisin riita äityi niin pahaksi, että sanoin lopulta puhelimessa, että olen aivan valmis lähtemään suhteesta. Se toisaalta herätti puolisoni (ainakin hetkellisesti) tilanteemme mahdottomuuteen ja saimme suhteellisen hyvin sovittuakin asioita. Pystyimme jopa puhumaan lopulta ilman turhia syyttelyitä yms. Onnistuttiin puhumaan ns.kuin aikuiset, myönnettiin puolin ja toisin virheemme ja luvattiin, että pyritään parempaan suhteessamme. Haluamme kuitenkin olla yhdessä. Minä olen vielä suhteellisen positiivinen, vaikka ainainen riitely syö energiaa.
Olen nyt katsellut tässä työpaikkoja ja valitettavasti niistä suurin osa on eripaikkakunnalla kuin me. Mutta olen laittanut ne silti tarkkaan harkintaan, sillä pieni irtiotto 'meistä' voisi tehdä ihan hyvää molemmille ja saisi vähän hengähdysrauhaa molemmat. Mutta valitettavasti se ei ole vielä ihan ajankohtaista... Kova into olisi vaan päästä työelämään kiinni.

Hienoa jos olette saaneet puhuttua ja sovittua. En haluaisi piirtää piruja seinälle, mutta kerron omasta kokemuksesta miten itselleni on kuitenkin käyny. Mekin ollaan sillon tällön käyty keskusteluja "aikuismaisesti" ja pyydelty anteeksi ja sovittu yhtä sun toista. Mies on madellu lattialla jaloissani ja pyytänyt uutta mahdollisuutta. Ajan kuluessa ja pölyn laskeuduttua ollaan kuitenkin taas oltu samojen ongelmien edessä. Minä en ole pystynyt olemaan hänelle sellainen vaimo mitä hän on odottanut...Eli en ole elänyt elämääni yksin hänelle. Sitäpaitsi vuosia välillemme kasvanut muuri ei murru ihan -tosta- noin- vain...pelkään ettei sitä pysty edes enää kaatamaan.

Toivottavasti teidän suhde kuitenkin kehittyy ja rakentuu paremmaksi, oikeille urille. Eri paikkakunnilla asuminen voi kehittää suhdettanne tai ainakin saa teidät miettimään millainen suhteenne oikeasti on ja mahdollistaa sinun elämään omaakin elämää 🙂

Toivotan sinulle tsemppistä ja toivon ettet sitoudu mieheesi liikaa ennenkun nämä ongelmat ovat hoidettu kuntoon. Itse olen ihan liemessä kun on talo, lapsi, lainat ym ym.

Sepä se, olen ihan tietoisesti kasvattanut ajatusta päähäni, että jos tilanteet ei oikeasti muutu niin sitten lähdemme molemmat eri suuntiin. Mutta vielä nyt pyrin olemaan positiivinen. Tiedän itsestäni sen, että olen 'terveellä tavalla itsekäs' ja se tuottaa juurikin meillä ongelmia.. Teen tosi usein oman pääni mukaan asioita, liittyy ne sitten harrastuksiin yms. Ja puolisoni on taas (omien puheidensa mukaan) sellainen, että pistää minut etusijalle ja pettyy, kun luulee etten arvosta sitä asiaa ja minä taas pistän itseni etusijalle.
Olenkin sanonut, että hänen kanssa pitäisi pitää itseään tärkeämpänä, eikä tehdä minun eteen asioita, ainakaan liikaa. Tai siis juurikin se, ettei saa elää täysin toiseen ripustautuen. Ja sitten, kun mies pitää ajatukset ja tunteet sisällään, niin jossain vaiheessa ne purkautuu niin, että minulle huudetaan. Ja minä ihmettelen, kun en ole tajunnut asioita.
Mutta vielä pidän lippua korkeall 🙂 Tosin ilkeästi sanottuna, on minulla suunnitelma beet ja ceet jo varulta tehtynä.

Voi voi voi, minulla on energiat ihan lopussa. Eilen kuvaajani kysyi, että käykö minulle eräs tuleva lauantai kuvauspäiväksi. Kysyin tästä sitten puolisoltani, että onko meillä silloin mitään. Siitä nousi taas sitten kunnon p*skamyrsky.
Kuulema _hänen_ nainen ei saa poseerata ja kuvaajahan ei saisi olla mies. Myöskään kuvia ei saisi julkaista missään. Sanoi, että jos mallina oleminen on minulle noin tärkeää, hän itse alkaa minua kuvaamaan (joka ei minua oikein innosta).
Sanoin eilenkin, että alusvaatekuvaukset ovat varmasti ns.intiimeintä mitä tulee olemaan. Ja kuvaajahan on perheellinen mies, joka nyt sattumoisin on vaan ammatiltaan kuvaaja. Ja kuulema ei ole normaalia, että ammattikuvaaja haluaa kuvata minua ilmaiseksi. Yritin selittää sitä niin, että kyllä minäkin voin auttaa työhöni liittyvissä asioissa jotain toista ja ihan ilmaiseksi. Ja painotin, että se on _ystävällisyyttä_ ja arvostusta myöskin siitä alasta kiinnostuneita kohtaan.
Se on kuulema silti sairasta mieheni mielestä.

Hän myös sanoi, että oli luullut minulle riittävän vain muutto maalle. Ja, että nyt on järkyttynyt siitä miten paljon minä vaadin kaikkea muutakin.. Tätähän minä en ymmärrä, kun oon tosiaankin aina vain kotona ja kuvauksissa olen käynyt viimeksi lokakuussa. Ja nyt ensikuussa seuraavaksi.

Sanoin miehelleni aiemmin, että hän saa tulla mukaan kuvauksiin, mutta sanoin eilen etten halua enää häntä sinne. Koska en halua, että kuvaaja joutuu mieheni vihankohteeksi ja minun mukava harrastelupäivä muuttuu painajaiseksi.

Hei ap. Onpas teillä vaikea tilanne. Molemmat kärsivät omalta osaltaan ja yhdessä pariskuntana. Aina kun mustasukkainen osapuoli myöntää olevansa mustasukkainen, niin kauan on toivoa siitä selviytyä. Oletteko käyneet ammattiauttajalla juttelemassa? Esim.avopsyk.puoli julkisella järjestää joissain kunnissa pari/perheterapiaa. Myös esim.seurakuntien perheasiain neuvottelukeskukset. Vaikka on seurakunnan, ei ole mitään "jeesustelua" vaan todella ammattitaitoista tukea.

Mustasukkaisen osapuolen tunteita saattaa pahentaa se, että toinen suuttuu, vetäytyy ja jopa sortuu kertomanlaiseesi valehteluun ja totuuksien kiertelyyn. Kun vetäydyt ja teet ehkä jopa uhmakkaasti juuri niinkuin sä itse haluat, sekään ei ole kovin hyvä juttu. Siis toki terveellä tavalla pitää voidakin tehdä. Mutta onko teillä tullut tilanteesta kierre? Siltä vaikuttaa. Hakekaa nyt apua, muutoin ero on väistämätön. Tai ainakin molemmille tuskainen arki edessä. Siitä kärsitte jo nyt. Te molemmat.

Oletko miettinyt miten sinä voisit tulla askeleen kumppaniasi vastaan? Ja mitä kumppanisi taas olisi valmis tekemään tahollaan, jotta hän saisi itsetuntoa ja sinä rauhassa välillä lähteä omiin juttuihin? Ottakaa paperi ja kynä. Kirjatkaa myös mitä hyvää toisessa on. Voi myös kirjoittaa omia toiveita kuinka toinen kohtelisi hankalissa tilanteissa. Konkreettisia lauseita mitä toivoisi kuulevan. Esim. "Olet rakas, käyn nyt kaverin kanssa kahvilla, tulen tunnin päästä takaisin, sulla ei ole mitään hätää." Tai "Nautihan omasta ajasta, toivoisin sen jälkeen läheisyyttä, olisko se mahdollista. Minua ahdistaa, mutta yritän keskittyä sillä välin vaikka tähän televisio-ohjelmaan."

Sainkohan mitään ajatuksia heräämään sinussa? 🙂

Hyvä kommentti edelliseltä!
Mainitsitkin, että olisit mahdollisesti muuttamassa eri paikkakunnalle. Suosittelen. Etäisyys voi auttaa ja helpottaa tässä tilanteessa, eikä sen tarvitse tarkoittaa eroa. Mutta pystyisit elämään "ilman kahleita" ja huonoa omatuntoa ja puolisosikin olisi pakko opetella elämään niin, ettei aina "takertuisi" sinuun. En tiedä onko takertuminen oikea sana, mutta kuulostaa kyllä siltä, että niin hän myös mustasukkaisuuksissaan tekee. Täytyy sanoa, että meitä on helpottanut tämä etäisyys. Asumme myös eri paikkakunnilla. Kaikki mustasukkaisuudet yms on pysynyt hyvin kyllä kurissa, olen työstänyt asioita paljon, ja etäisyyden myötä myös ymmärtänyt, miten ei todellakaan ole syytä huoleen tai pelkoon siitä, että toinen pettäisi. Vaikka joillain se tunne voisi olla päinvastainen, juurikin etäisyyden vuoksi 🙂 Tosin käyn kyllä tiiviissä hoidossa itse, jossa asioita työstän.
Tiedän, että ilman etäisyyttä olisimme päätynyt lopullisesti eroon. Tämä oli meidän ainoa pelastus, toki kaikki suhteet ovat erilaista, meillä oli mukana myös puolisoni sijaistraumatisoitumista ja minun - aika rankkaa - itsetuhoisuutta.

Toki tuo ammattilaisille puhuminen on aina hyvä ehdotus. Voihan sellaisessa käydä silloinkin, vaikka asuisitte eri paikkakunnilla, kai?
Tai puolisosi voisi käydä kyllä ihan itsekseenkin, onhan tuo suuri ja haittaava "piirre" hänessä, joka tulee olla raskas kantaa lopunikänsä, jos ei siitä halua/yritä päästää irti, vaikkette olisikaan yhdessä niin luulisihan tuon hänen elämäänsä haittaavan jos ei sitä hoida. Itse en sietäksi en hetkeäkään..
Pääasia olisi, että puolisosi ymmärtäisi, että on täysin turhaan mustasukkainen. Vain silloin hän voi alkaa siitä "parantumaan", kun tajuaa ja myöntää sen itse. Muuten se on aika mahdotonta.
Tuleeko puolisollasi jälkeenpäin omatunnon tuskia siitä, kuinka on koittanut kieltää tai kontrolloida? Muistan, että minä kyllä "raivoamisen" jälkeen aina olin kovin pahoillani ja harmissani, murehdin paljon sitä ja murehdin edelleen miten käyttäydyin. Oli ja on edelleen äärettömän syyllinen olo.

Toivottavasti teillä alkaisi asiat selviämään. Kovin raskas tuo tilanne molemmille. Tsemppejä! 😍

Kiitos jälleen hyvistä vastauksista 🙂 On aina niin lohdullista, kun huomaa, että ihmiset välittävät ja auttavat näin virtuaalisestikin.
Olemme puhuneet tuosta terapiaan menosta ja sanoinkin, että jos tulee seuraava paha riita, varaan meille heti ajan sinne. Mieheni on "perinteinen" siinä mielessä, että on sanonut että jos ei saada itse ongelmia ratkottua, ei siihen terapeuttikaan voi. Mutta en alkanut asiasta riitelemään. Totesin vain, että me menemme sinne sitten, jos tilanne niin vaatii.
Olemme molemmat myöntäneet omat puutteemme, mitkä aiheuttavat meille näitä riitoja. Minäkin olen myöntänyt suoraan sen, että en osaa lohduttaa (varsinkaan jos minä en näe syytä mököttämiseen) aikuista ihmistä. Ja että pikemminkin se vaan ahdistaa minua. Mutta olen pyrkinyt muuttamaan sitä.
Mutta en haluaisi tilanteen menevän siihen, että aina kaikki ristiriidat ja niiden sovittelu olisi minun huomionannosta kiinni. En tiedä, sainko tuohon lauseeseen sen mitä tarkoitin.. Olemme molemmat tosiaan väsyneitä ja pienistäkin asioista meinaa tulla riitaa. Tosin minä en ole riidanhaluinen, mutta hermostun, jos heti miehen töistä tullessa alkaa mykkäkoulu jostain mitä minä en edes tiedä.
Puolisoni myös sanoi, että minun tehtäväni olisi parantaa hänen omaatuntoa pönkittämällä sitä ja, että olen kuulema liian itsenäinen ja kovapäinen. Ettei se muka ole oikein parisuhteessa? En tiedä, mitä hän tuolla tarkoitti, sillä olen kyllä molempia, mutta en ole nähnyt sitä oikeasti ongelmana.
Parin kuukauden päästä pääsen soittamaan työpuhelun mahdollisesta kesätyöstä ja se olisi Lapissa. Toivon kovasti, että saisin sen paikan. Se olisi minun unelmien harjoittelupaikka ja tekisi hyvää meille kaikille.

Eilinen päivä toi mukanaan sen, että meillä oli hetkellisesti oikein mukavaa ja minä jopa pystyin itsekin nauttimaan yhteisestä ajasta. Kunnes menin koneelle ilmoittaen, että katson tilini. Samalla tietysti tarkistin facebookin viestien toivossa (sillä olen muuttanut usein ja kaverit ovat jääneet ympäri Suomea). Sitten kun tulin keittiöön, puolisoni tiskasi vihaisena.. Syyksi paljastui myöhemmin se, kun olin käynyt siellä facebookissa. Kuulema hänelle tulee riittämätön olo, kun minulla on tarvetta sosiaaliseen mediaan??
Olen monta kertaa sanonut hänelle, että esim. tuo fb on ainoa missä pidän kavereihin yhteyttä. Koska olen huono soittelemaan ja kaikki tietävät sen. Ja kun olen sosiaalinen ihminen, niin täällä maalla asuessa ja yksin päivät ollessa haluan rupatella ihmisille. Vaikka sitten täällä netissä.
Yritin lepytellä puolisoa sanomalla, että jos minulla olisi jotain salattavaa, niin en kait minä hänen aikaan siellä sivuilla pyörisi? Mutta sitten 10min päästä tuli "Tuo kone on nykyään niin jumissa..että empä tiedä millä sivuilla siellä pyörit."
Miten tämmöinen voi olla edes mahdollista? Että normaalit elämän asiat saadaan väännettyä näin sekavaksi ja minulle olo kuin olisin pahempikin rikollinen?

Täälläkin suhde kriisissä. Syynä minun heikko itseluottamukseni, vaikka sitä en heti hoksannutkaan, vaan etsin tietysti syyllisiä muualta.
Minä olen hakenut apua lukemalla paljon aiheesta(Tunne lukkosi -teosta suosittelen KAIKILLE!), hakeutumalla terapiaan (missä aletaan lapsuuden juttuja selvittää), sekä pariterapiassakin on käyty jo kertaalleen. Näihin idea/tahto on ollut omani, ja itseni takia tämän teen. Mä vaan toivon että mun rakas olisi vielä mun vieressä kun mä tästä nousen, mutta en voi häntä syyttääkään, jos ei ole.

Lääkäri sanoi, että nämä on semmoisia juttuja, että niistä ei ihminen yksin kovin helpolla nouse. Enkä usko että miehesi nousee ilman ammattiapua. Toivon että hän hakisi apua, eikä sinun takiasi, vaan itsensä.

Kiitos paljon vastauksesta! Ja olen niin iloinen sinun puolestasi, että teet tuon kaiken juurikin itsesi takia. Sillä vaikka rakas ei pysyisikään vierellä, siitä selviää ajan kanssa ja itsestään oppineena ei vie ns.vanhoja vikoja uusiin suhteisiin.
Minä olen itse niin väsynyt tähän tilanteeseen, että en näe meillä enää mitään tulevaisuutta. En kuitenkaan ole hyppäämässä pois tästä suhteesta, vaan annan vielä aikaa. Mutta samalla olen jo tosiaan suunnitellut jatkosuunnitelmat _vain ja ainoastaan_ minulle.
Eilenkin kävi niin, että otin puheeksi sen, miten mieheni on loukannut minua epäilyillään ja kontrolloinnilla. Se meni siihen, että minä koitan syyllistää häntä ja että minä vaan oon aina niin negatiivinen. Tuo on niin raskasta, kun hän kääntää kaikki omat tuntemuksensa niin että ne ovatkin minusta lähtöisin ja aiheuttavat riitaa. Ei niitä voi tappelematta selvittää.
Eilenkin sanoin, että ei riidellä nytten (olimme saunassa), niin hän jäi siihen ovelle seisomaan ja kyseli ja kiukutteli koko ajan. Minä olisin vain halunnut pestä itseni rauhassa.
Olemme puhuneet siitä, että molempien pitäisi tehdä kompromisseja suhteessa. Miten nyt, kun minä en enää jaksaisi?

Olen miettinyt, että voisiko puolisoni kärsiä epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä? Ei välttämättä kirjaimellisesti, mutta melkeimpä kaikki täsmää häneen.
"Häiriölle on ominaista laaja-alainen muihin ihmisiin ja heidän tarkoitusperiinsä kohdistuva epäluulo. Epäluulon vuoksi henkilön on haluton uskoutumaan muille, ja hän voi tulkita viattomatkin huomautukset tai tapahtumat itsensä kannalta uhkaaviksi. Hänen on vaikea antaa anteeksi ja hän saattaa toistuvasti ja perusteetta epäillä puolisoaan uskottomuudesta. Hän myös helposti reagoi suuttumuksella tai vastahyökkäyksellä kokemaansa itseensä kohdistuvaan uhkaan." Tuon pätkän löysin eräältä sivulta.
Ja tuosta tulee mieleen eilinen keskustelu siellä saunassa.. Kun minä sanoin hänelle että "Jos minun kanssa haluaa elää, niin pitää opetella olemaan hermostumatta niin kovasti." Niin hän lähti saunasta huutaen "JAHA! SITTEN ALKAA UHKAILU!" Minä jäin lauteille ihan huuli pyöreänä.. sillä minä luulin meidän keskustelevan yleisesti ja molempien näkökulmasta näitä asioita. Minä en tosiaankaan edes osaa uhkailla.