Sellainen neuvo vielä, että lakkaa "ymmärtämästä" miehesi käytöstä. Olivat ne syyt siellä taustalla mitkä tahansa, eivät ne ymmärtämällä sieltä ratkea, vaan mahdollistaa sen käytöksen. Vaikka olisi kuinka kurjia kokemuksia taustalla, meillä jokaisella on velvollisuus silti kohdella toisia kunnioittavasti. Mitkään kokemukset eivät oikeuta toisen alistamista ja manipulointia.
Minä olen tehnyt senkin virheen, kahdenkin ihmisen kohdalla, että katsoin sitä käytöstä läpi sormien "kun sillä on ollut niin kurja lapsuus" tms. Se on virhe. Juuri tällainen loputon ymmärtäminen vain edes auttaa toisen huonoa käytöstä. Käytöksen rajaaminen on ainut mikä voi toimia ja jos ei se herralle käy, niin sitten on parempi pysyä kaukana.
Ja jo se kertoo jotain toisen tunnekehityksen tasosta, että pitää olla rajaamassa kuin lasta.
Ja pidä itsenäisyytesi. Ei terve parisuhde tarkoita sitä, että pitää olla hitsattuna toiseen kiinni. Se on riippuvuutta, ei rakkautta.

Tsemppiä Renaldo Moon! Pidä kiinni itsearvostuksestasi ja oikeudesta ystäviisi ja harrastuksiisi! Olen itse ollut ja olen vieläkin osittain jokseenkin heikkoitsetuntoinen ja mustasukkaisuuteenkin taipuvainen, mutta mieheesi verrattuna tunnen itseni lähes enkeliksi. Minulla ei ole tarvetta rajoittaa tai suuttua mieheni menoista tai harrastuksista. Ei todellakaan. Mutta tiedän, että nuo tunteet kumpuavat jostain, itselläni taustalla huono itsetunto ja hylätyksi tulemisen pelko. Nämä pohjalla olevat syyt sitten aiheuttavat isessäni tuon turhasta suuttumisen ja pahastumisen jostain ulkopuolisen silmiin mitättömästä ärsykkeestä. Tätä nyt ei tapahdu onneksi kovin usein, mutta haluan silti tuosta tavasta kovasti eroon ja ymmärrän, että se ei ole oikein miestäni kohtaan.

Valitettavasti tilanteenne ei tule ajan myötä paranemaan jos miehesi ei näe omassa käytöksessään mitään väärää. Ja vaikuttaa siltä, ettei näe. Minä näen miehessäsi myös tiettyjä narsistin ominaisuuksia, juurikin tuota, ettei itsessä ja omassa käytöksessä nähdä mitään vikaa ja asiat saadaan käännettyä toisen vioiksi niin, että niihin alkaa se toinenkin melkein uskoa. Se on niin tavallinen tarina ja itsekin olen sellaisessa suhteessa aiemmin ollut.

Voimia tulevaan! Pidä huolta itsestäsi! 🙂🌻

Ymmärrän hyvin, miten ahdistava ilmapiiri kotona on. Mietin, että teillä pitäisi olla vielä Honeymoon- vaihe päällä, mutta elämä ja parisuhde on pelkkää omien sanojen varomista, toisen mielialojen tutkailua, itselle tärkeiden asioiden välttelyä ym. Ei kuulosta Sinun arvoiselta elämältä, eikä parisuhteelta. Ansaitset varmasti parempaa! Jos jatkat suhdetta, en usko, että tilanne helpottuu. Kumppaniltasi et saa sellaista rakkautta, joka hoivaa, parantaa, jonka eteen kannattaa taistella. Oikea rakkaus ei toimi noin...Pelkään, että jos jäät suhteeseen, murentua oma itseluottamuksesi. Luota, että parempaa on luvassa.

Itse olen myös luonteeltani ns. Auttaja. Jos vain kuulen, että toisella on ollut ankea lapsuus ja takana vaikeita parisuhteita...sisällä herää halu "parantaa". Ajan myötä olen tajunnut, että tällaiset "vaikeat persoonat" hakeutuvat juurikin meidän liian kilttien, auttamishaluisten, helposti syyllistyvien ihmisten seuraan. Ja vievät meiltä energiaa kerta toisensa jälkeen.

Kannattaa olla terveesti itsekäs ja arvostaa omaa elämää. Kaikkea hyvää sinulle!

Puolisosi taitaa kärsiä hankalasta läheisriippuvuudesta, joka kumpuaa jostain kaukaa ja syvältä eikä sinusta. Usein jo lapsuudesta alkaen, toki pettämiskokemukset ovat sitä varmasti pahentaneet.

Itse olen painiskellut läheisriippuvuuden kanssa vuosia, ja tajunnut ettei koskaan tule löytymään sellaista ihmistä, joka täyttäisi ne kriteerit joita mieleni vaatisi, vaan minun on ryhdyttävä korjaamaan itse itseäni. Seurustelin aiemmin puolitoista vuotta, ja sen suhteen kulutin loppuun riippuvuudellani.
Nykyisen puolisoni tapasin noin 3 vuotta sitten, ja samoja ongelmia on ajoittain mutta lukemalla, terapialla ja oppimalla olen ymmärtänyt ettei hän elä minua varten enkä minä häntä. Olemme erilliset ihmiset, erillisine tarpeinemme. Riita saadaan aikaiseksi pienestä, ja kaava on aina sama. Bensaa liekkeihin vaan ja sanan säilä sivaltaa...

Mustasukkaisuuden pyrin pitämään kurissa sillä, että kuormitan JOS-ajatuksella itseäni vain turhaan. Mikäli hän minua pettää, minä en sille mitään voi. En yhtikäs mitään. En voi hallita toisen mieltä tai käytöstä.

Puolisosi tarvitsisi apua, that's for sure.

Miten teillä nyt menee?
Mielenkiinnolla luen kertomuksiasi ja kommentteja!

Hei ja kiitos jälleen kaikille kannustavista viesteistä ☺️❤️
Olin tosiaan yhden viikonlopun ns.vapaaehtoistyössä toisella paikkakunnalla ja huomasin potevani koti-ikävää, mutta ilkeästi sanottuna kaipasin eniten koiraani.. Mutta oli kiva huomata, että puolisoni ei kertaakaan kiukutellut minulle puhelimessa, vaan vaikutti jopa vilpittömästi iloiselta puolestani.
Kuitenkin pari päivää kotiutumisen jälkeen hän paljasti, että oli miettinyt viikonloppuna meitä ja tulevaisuutta. Hänellä nimittäin on aivan kamala vauvakuume.. Minulla taas ei ole koskaan ollut ja en ala lasta heppoisin perustein tekemään. Ja tämä suhde ei herätä minussa ns.pesänrakennus-viettiä.
Kuten tuossa eräässä viestissä sanottiin, että en saa puolisoltani tarvitsemaani rakkautta, niin ei taida hän saada sitä myöskään minulta... Rakkaudenhuumasta ei ole mitään jäljellä ☹️ En ole luovuttajatyyppiä, mutta voimani alkavat olla lopussa.
Eilen selasin kännykällä nettiä, sillä etsin erästä ostettavaa tuotetta, puolisoni mökötti ja paljasti illalla ettei hän halua puhua kanssani jos olen keskittynyt johonkin muuhun. Ymmärrän tuon periaatteessa, mutta miksi kaikki pitää ilmaista niin uskomattoman negatiivisella asenteella?

Piti äsken ihan tarkistaa, että olenko muistanut kirjoittaa eräästä kaupungilla käynnistäni. Ystäväni tuli samaan kaupunkiin ja sovittiin, että vietetään puolisoni työpäivän ajan yhteistä aikaa. Olemme tunteneet tämän naisen kanssa yli 20vuotta toisemme ja olimme molemmat innoissamme näkemisestä.
Sovimme puolisoni kanssa, että tulen linja-autoasemalle puoli neljäksi. Hän soitti jo hyvissä ajoin ja kertoi käyvänsä vielä kaupassa. Ystäväni lähti saattamaan minua. Minulle tuli matkalla vessahätä ja menimme linja-autoaseman vessaan. Puolisoni soitti ja raivosi, kun en ollut sovittuna aikana paikalla. Sanoin olevani vessassa ja hän alkoi kyselemään meneekö pitkään? Minä sanoin, etten ala julkisessa vessassa pohtimaan ja suljin puhelimen. Kellohan oli n. 15.38.
Autoon päästessäni sain kuulla olevani epäluotettava ja en saisi sopia mitään, kun en kuitenkaan pidä luvatusta kiinni. Ja hän oli kuulema odottanut minua linja-autopysäkillä ja hänelle oli soitettu torvea ja näytetty keskaria, koska oli siinä parkissa. Ja minun hirveän käytöksen takia oli joutunut ajamaan oikealle parkkipaikalle odottamaan.

Terve taas. Tuli taas tarve päästä kirjoittamaan tänne, jos helpottaisi oloa.
Meillä on taas koko ajan uskomaton negatiivinen pilvi täällä kotona. Tuntuu, kuin minun harteille olisi laitettu tämän koko tilanteen vastuu. Puolisoni näkee vain kaikessa tekemisissäni virheitä ja käyttäytymiseni on suoraan hänelle suunnattua. Osittain onkin, sillä onhan minulla niin suuri stressi päällä ja omanaitsenään oleminen on haastavaa.
Nyt puolisoni murehtii pääsiäistä, sillä hänellä on perjantaina koko päivän vaativa tapahtuma kotikaupungissamme. Minä en haluaisi lähteä, sillä en haluaisi että koira joutuu olemaan kaupungissa, sillä se stressaa siellä niin paljon. Ja puolisoni tietää sen.
Noh, ajattelin jäädä eläinten kanssa kotiin. Naispuolinen kaverini pyysi meitä molempia kekkereihin ja minä "sain" luvan mennä sinne ihan yksin. Mutta tiedän, että siitä tulee aivan kauhea sota puolisoni puolelta.. Kysyinkin eilen, että voinko muka mennä vai tuleeko siitä riitaa. Niin vastaus oli melkein kiristykseen verrattava " no joo, mutta sitten sinun pitää muistaa hoitaa elukat. Minä en ajele ees taas ja sitten ei kyllä mennä minnekään muualle mitä tosin oltiin jo mietitty."

Kaikella kunnioituksella kokonaistilannetta ajatellen. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitkä ovat perimmäiset syyt ongelmiinne? Ja että ne ongelmat voivat olla toisen näkökulmasta ihan erit kuin sun. Suhteessa on aina kaksi osapuolta ja molempien kokemukset ja tunteet yhtälailla tosia. Oletteko taipuvaisia osoitteleen toista sormella ristiriitatilanteissa? Ja vähättelemään omaa osuutta? Herää tämä kysymys, mm. "suljin puhelun". Eikös tuo ole suoristettuna "löin luurin korvaan". Provosoitteko toisianne, tiedostaen tai tiedostamatta? Oletteko taipuvaisia ottamaan uhrin asemaa, ja jos näin, onko syitä kaukana lapsuudessa/nuoruudessa tai syvällä mielen sopukoissa? Osaatteko puhua minä-viestein, kuten toivoisin että saan huomiota, minusta tuntuis mukavalta saada koiran hoidosta vapaata yhden illan jne. Millä tavalla koet kiristykseksi tuon edellisen viestisi tilanteen? "Eikä mennä sitten muualle". Jos tarkoitti teitä yhdessä, onko se huono idea viettää toisen kanssa loppuilta? Haluatko työntää miestäsi kauemmas? Jäisitkö kaipaamaan? Tuntuuko että olisit ansainnut parempaa? Tuntuuko että miehesi olisi ansainnut parempaa? Itselleen sopivamman ja ymmärtäväisemmän kumppanin? Haluatteko te edes yrittää ymmärtää toisianne? Vähän on suoria kysymyksiä minulta, mutta mietiskele näitä... Jos tuo "eikä sitten mennä muualle" tarkoitti sua, niin sit tuon voi käsittääkin kiristyksenä. Toki senkin olis voinut ilmaista rakentavammin. Miten vastasit miehelle tuohon? Kuinka reagoit? Mä ymmärrän, että koirat pitää hoitaa ja jos olette sopineet et vastuu on sulla, niin pidä lupauksesi. Ymmärrän miehesi kannan, ettei tee mieli ajella edestakaisin jos itsellä tärkeä päivä toisaalla. Tarkenna, jos käsitin tuon viimeisen väärin. Osaatteko kehua toisianne? Sanotteko ääneen hyviä asioita, kiitos on pieni lyhyt sana mutta niin kaunis oikeassa kohdassa. "Näytätpä tänään hyvältä. Kiitos että jaksoit siivota. Miten olet jaksellut tänään? Miltä sinusta tuntuu? Tuntuipa hyvältä kun halasit." Jne. ☺️❤️ Pieni hyvä lähtee kiertämään ja yleensä lisääntyy kun sitä kylvää ympärilleen tarkoituksella. Ei ole tarkoitus lytätä sinun kokemuksia ja vääryyksiä, haluan vain tuoda lisää ajatuksia, pohdiskeltavaa, toivottavasti tukea ja apuakin. Toivon edelleen jaksamista. Suosittelisin puhumista ja suunnittelua etukäteen pääsiäisen ajasta. Ja muutenkin viikonlopuista jos molemmilla erilaisia toiveita. Kun sovitte etukäteen niin kuulette molempien toiveet ja jos ne eroaa niin sitten molempia miellyttävät kompromissit. Olisi hyvä osata tulla sopivissa määrin toista askel tai pari vastaan. 🙂👍: Nyt lopetan ettei tule romaani 😀

Minulle kävi omassa suhteessa niin, että lopulta en käynyt missään ilman miestä, koska en jaksanut niitä tappeluita ja epäilyjä. Mies ei siis suoraan kieltänyt, mutta epäsuorasti syyllisti ja sitten jälkikäteen oli joskus pahojakin mustasukkaisuuskohtauksia. Esim yhden kerran oli astioita heittänyt seinään poissaollessani niin, että se seinä piti korjata.

Toivottavasti sinä et alistu tuollaiseen käytökseen. Sinä todellakin elät epäterveessä suhteessa ja olette vasta aika alussa, se käytös vain pahenee ajan kanssa. Mieti oikeasti haluatko vuosien tuskaa ja kurjuutta. Mikä sinussa on sellaista että se tarvitsee epäkunnioittavaa käytöstä osakseen? Miehesi käytös ei tule tuosta muuttumaan, jos hän ei itse sitä lähde päättäväisesti korjaamaan. Sinä et voi omalta osaltasi siihen vaikuttaa. Saatat toimia mahdollistajana ja edesauttaa miehesi epätervettä toimintaa. Muista se.

Kiitos vastauksista. Olemme molemmat tiedostaneet ja myönnetty ääneen omat 'viat ja epäkohdat'. En näe itselläni uhriutumista riitatilanteissamme, mutta siihen se valitettavasti menee usein; puolisoni haluas aina voittaa ja päästä sanomaan viimeisen sanan, aivan kaikesta. Vaikka hän ei jostain asiasta olisi niin perillä. Hänen negatiivinen asenteensa saa minut usein hermostumaan ja tapansa peilata meidän suhdetta esim.televisio sarjoihin. Esimerkkinä nyt vaikka joku tv-sarjan parisuhdekriisistä sanoo "sinä jos tekisit noin, niin kyllä minä tekisin jotain pahaa." ja sitten jos naurahdan tai toppuuttelen, hän luulee, että salailen jotain.
Olen työtön ja kaiket päivät kotona. Kaipaan töihin pääsyä tai harrastusta, puolisoni näkee ne uhkana. Ja juurikin nuo tulevan viikonlopun suunnitelmat tulevat tuottamaan ongelmia, hän on menossa poikien iltaa viettämään ja haluaisi minut sinne. Mutta ne harvat kerrat jos meidät kutsutaan minun kaverin luokse, ei puolisoni halua tulla. Minun 'antaa' mennä, mutta kiukuttelu ja ristikuulustelu odottaa kotona.
Ymmärrän täysin sen, ettei hän halua ajella ees taas. Se nyt on ihan ymmärrettävää, enemmän se miten asiat ilmaistaan tuottaa sitä ongelmaa. Kaikki vastaukset melkein sylkäistään ulos ja samalla mulkoillaan. Eli tavallinenkin viesti tuodaan vihaisesti esille..
Hän myös luulee, että kaikki ovat jotenkin häntä vastaan. Hänellä on menneisyyttä (kelläpä ei) ja hän kait häpeää sitä. Kerran olimme ulkona ja meitä tuli moikkaamaan eräs naispuolinen tuttavamme. Hänen ex-mies sattui tulemaan samaan pöytään ja tälle parille tuli riitaa erosta johtuen. Puolisoni oli vakuuttunut siitä, että meidän pöytä oli tarkoituksella valittu kohteeksi _hänen_ menneisyyden takia. Yritin sanoa, että eiköhän se nyt vaan ollut ihan näiden kahden henk.koht.ongelma mikä ois lauennu missä vaiheessa vaan..

Mikä on syy sille, ettet lähde mukaan? Kehottaisin miettimään ihan tosissasi pystyisitkö ottamaan hyvän asenteen ja lähteä iloisella mielellä mukaan sen sijaan että jäät kostona kotiin "koska miehesikään ei ikinä lähde sun kavereiden luokse sun kanssa". Minun mielestäni sinulla on pallo ainakin tuossa asiassa. Lähde ihmeessä! 🙂

Mitä tapahtuu, jos koitat joskus antaa miehesi sanoa viimeisen sanan jos se vain ei ole henkilökohtaista haukkumista vaan esim.mielipideasia? Mitä tapahtuu SINUN mielessäsi? Miltä sinusta sellaisella hetkellä tuntuu? Haluaisitko itse olla se, joka sanoo viimeisen sanan? Valtapeliltä tuo minun korviini kuulostaa, ainakin osittain teidän molempien osalta. Oletko ajatellut viime aikoina eroa? Vain itseä voi muuttaa, ymmärrät varmasti sen. Jos olet umpikujassa, mitkä voisivat olla keinot parempaan tulevaisuuteen joko yhdessä tai erillään?

Minä haluaisin tasavertaisen suhteen, jossa ei tarvitse koko ajan olla yhdessä. Molemmilla omia menoja ja ystäviä kuitenkin.
Muuten lähtisinkin, mutta kuten aiemmin mainitsin, en halua että koira stressaa. Koira ja sen sairauden hoito on nyt tärkeintä.
En tiedä muista, mutta jos minun ylle laitetaan jatkuvasti huonon naisen viittaa, niin vaikea on pysyä iloisena ja antaa miehelleni sitä mitä se tarvitsee.

Siinä on vain se vaara, että jos tässä on kyse siitä miltä se minusta kuulostaa, niin tuollaisen miehen myötäileminen vain pahentaa tilannetta. Minä nimenomaan tein sen, että yritin nähdä ne virheet itsessäni ja yritin tehdä kaiken niin, että ei tulisi sitä ristiriitaa. Mutta se johtaa vain siihen, että se toinen ottaa sen vallan mitä myös koko ajan hakee. Vaikka ehkä kuulostaa, että kumpikin hakisi valtaa, mutta ehkäpä se toinen vain yrittää puolustautua? Ei voi olla aina vain se toinen joka antaa periksi ja myötäilee ja siloittelee elämää niin ettei toiselle vaan tulisi ikinä paha mieli.

Jos ei ole kokenut henkisen väkivallan kohteena olemista, ei sitä voi ymmärtää. Se on kieroa ja epäsuoraa, sekoittaa pään. Ja vaikka ei vielä kovin pahalta kuulosta mutta jos sitä valtaa saa, se pahenee. Ei se toinen suoraan estele jne, mutta käytös tekee kuitenkin hyvin selväksi mikä on sallittua ja mikä ei ja siten sitä alistuu siihen toisen valtaan. Toinen on uhri, josta tuntuu sinun tekemisesi pahalta, vaikka oikeastaan et edes tee mitään pahaa. Mutta silti mietit, että ehkä minä teenkin. Ja yrität parhaasi, jotta ei toisesta tuntuisi pahalta, mutta aina tulee jotain.

Minä taistelin vastaan vuoden verran. Sitten alistuin ja elin vuosikaudet ajoittain aika kovankin henkisen väkivallan uhrina. Ja nuo jutut vain kuulostaa niiiiiiiiiiiiiin tutuilta. Ei sitä voi ehkä ulkopuolisena käsittää mitä kaikkea se pitää sisällään.

Se jatkuva hämmennys asioista. Kun se toinen selittää ne asiat niin, että niissä on järkeä. Mutta silti se tuntuu väärältä. Mihin uskoa? Välillä ollaan pahoillaan ja "nähdään" ne omat puutteet, ollaan oikein raukkoja, mutta silti mikään ei muutu.

Ehkä ei ole kyse siitä, mutta olisin kyllä hyvin varuillani. Ettei tarvitse vuosien kuluttua havahtua ja tajuta, että ei tämä ole oikein. Se hiipii niin pikkuhiljaa. Siihen tottuu ja turtuu. Siitä tulee normaalia, vaikka se on todella kaukana normaalista.

Erakkomainen, kiteytit juurikin asian hyvin. Että toinen saa älyttömät asiat käännettyä ja väännettyä niin, että alkaa jo itsekin uskoa niihin. Tai pikemminkin siihen, että olen nyt tehnyt jotain tosi pahasti väärin.
Puolisoni laittoi tänään tekstiviestin ja sanoi olevansa surullinen siitä, kun hän ei tee minua onnelliseksi. Minä uskon, että tuo murhe hänellä on ihan oikeaa, mutta hän näkee asian juuri niin, että hänen pitäisi tehdä minut onnelliseksi, että sitä ei tuo minulle ulkopuolinen maailma kuten ystävät, työ tai harrastus. Hän ei näe, että nuo muut asiat toisivat sisältöä tähän kaikkeen muuhun.
Ja tuo 'minun onnen ylläpito' hänen puoleltaan tukahduttaa minut ja vääristää vaan kaiken.. En tiedä selitinkö tätä nyt mitenkään ymmärtettävästi 😑❓

Tuokin kuulostaa tutulta ja ymmärrän täysin. Toisessa kontekstissa tuo olisi ehkä herttaista, mutta tässä tilanteessa näen sen kyllä syyllistämisenä. Ei sinulle siitä ainakaan hyvä mieli tule vai mitä? Ja se on myös tarkoitus.