Pettäjän tunteet ja avioliiton jatkaminen
Hei,
lueskelin hieman kirjoituksia täällä, mutta en juurikaan löytänyt vastaavia tarinoita etenkään pettäjän näkökulmasta.
Kerron oman tarinani ja toivoisin kuulevani että toivoa voisi vielä olla.
Olen pian 33-vuotias naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 14-vuotta ja naimisissa 9-vuotta. Rakastuin palavasti mieheeni jo 16-vuotiaana ja pari vuotta häntä jahdattuani aloimme viimein seurustella. Mieheni on minua 5-vuotta vanhempi ja tämä suhde on elämäni ainoa ja ensimmäinen parisuhde.
Olemme kokeneet paljon asioita yhdessä, niin hyviä kuin huonojakin eikä suhteessamme ole koskaan ollut minkäänlaista kriisiä. Olen aina ajatellut että olemme loppuelämämme yhdessä ja suhtautumiseni pettämiseen ja ”hurahduksiin” on ollut todella jyrkkä.
Elämämme on monella tapaa ollut hetkistä ja muutoksen alla jo useampia vuosia, tänä keväänä viimein alkoi tuntua siltä että elämä tasaantuu. Itse olen kokenut eläväni jonkinlaista kolmenkympin kriisiä viimeiset 3-vuotta, laihdutin rajusti ja työelämässä tein täydellisen muutoksen n. vuosi sitten. Miehelläni on myös vaativa työ jossa hän on edennyt aika nopeasti.
Keväällä huomasin olevani tyytymätön parisuhteeseen. Nyt ajateltuna olemme unohtaneet täysin parisuhteemme tässä vuosia kestäneessä pyörityksessä. Emme myöskään olosuhteista johtuen ole saaneet ollenkaan kahdenkeskistä parisuhdeaikaa, lapset ovat aina kulkeneet mukana. Huomasin itsessäni kaipuuta niihin rakkaudentunteisiin ja osoituksiin ja yritin korjata tilannetta yltiöpäisellä seksillä… se toimikin jonkun aikaa. Lopulta saimme mieheni kanssa kahdenkeskeisen viikonlopun vietettyä ja odotukset olivat molemmilla ihan erilaiset ja tuo viikonloppu päättyi riitaan. Silloin huomasin mitä kaipaan ja haluan ja kävimme tästä mieheni kanssa keskustelua ja kirjoitin hänelle ihan viestejäkin siitä mitä suhteessamme kaipaan ja haluan. Mieheni ei oikein ottanut näitä keskusteluja ja viestejä tosissaan ja elämä jatkui niihin palaamatta. Tunnistin sen pahan olon itsessäni mutta ajattelin että koska arki on kuitenkin ihan hyvää ja se toimii niin antaa ajan kulua ja katsotaan mitä tapahtuu.
Olin myös ollut muutamilla tyttöjen reissulla ja huomannut saavani paljonkin miehiltä huomiota ja huomasin miten hyvältä se tuntuikaan. Halusin entistä enemmän lähteä ”radalle” hakemaan sitä huomiota jota niin kipeästi kotona kaipasin. Aina olen ollut kova flirttailemaan ja tutustunut helposti ihmisiin ja pitänyt hauskaa. Kaikki on kuitenkin ollut aina hyvin viatonta ja kontrolli on ollut todella tiukka.
Kesällä sitten lähdin ystäväni kanssa festareille. Siellä tutustuimme ihan sattumalta miesporukkaan ja jäimme heidän kanssaan juttelemaan. Ihan sattumalta istahdin erään porukassa olevan miehen viereen ja aloimme jutella. Heti ensimmäisenä selvisi perhestatukset (tämä mies oli myös pitkässä suhteessa ja pienen lapsen isä) yms. se oli todellakin aivan täysin viatonta. Päädyimme sitten viettämään illan porukalla tanssien ja hauskaa pitäen. Jonkinlainen kipinä siinä välillämme oli vaikka mitään ei tapahtunutkaan. Seuraavana päivänä törmäsimme uudelleen ja vietimme taas illan yhdessä, päädyimme suutelemaan ja vaihtamaan numeroita (mies pyysi numeroni). Ilta päättyi tosin äkisti ja lyhyeen kun tajusin mitä olen tekemässä ja lähdimme ystäväni kanssa pois. Numerot oli kuitenkin vaihdettu ja lähetin kuitenkin miehelle perään vietin jossa pahoittelin tapaa jolla lähdimme pois. Hän vastasikin seuraavana päivänä ja aluksi viestittely oli hyvinkin neutraalia… mutta pian me molemmat tunnustimme ihastuneemme toisiimme.
Tästä alkoi viestittely jota mies yritti muutamaankin otteeseen lopettaa mutta jotenkin se aina vain sitten kuitenkin jatkui. Kyseinen mies asuu toisella puolella suomea mutta lopulta saimme kuitenkin kuukauden päähän tapaamisen sovittua. Itse ehkä vähän lapsellisesti ajattelin että tapaamisella huomattaisiin että ihastusta ei olisikaan, mutta siinähän kävi sitten täysin päinvastoin… Suhteemme jatkui 3kk, pääasiassa puhelimella ja viesteillä, mutta kyllä me onnistuimme välimatkasta huolimatta tapaamaan useita kertoja ja joka tapaamisella tunteet vaan vahvistuivat.
Itselläni oli todella ristiriitaiset tunteet, toisaalta olisin halunnut tämän miehen kanssa jotakin enemmän, toisaalta pelotti irtautua vanhasta. Oma mies on kuitenkin hyvä mies eikä mitään suuria ongelmia suhteessa ole ollut. Koko tämän suhteen ajan kuitenkin yritin myös omalle miehelleni edelleen kertoa niitä samoja asioita, etten ollut meidän suhteeseen tyytyväinen. Lopulta tuntui että vain luovutin, koska mieheni ei tuntunut noteeraavan viestejäni millään lailla. Oma pahaolo vaan kasvoi ja kasvoi ja lopulta provosoin miestäni sen verran että jotenkin hän älysi kysyä olenko mennyt ihastumaan toiseen ja tiesin jo pidemmän aikaa että jos hän sitä kysyisi en voisi enää valehdella. Ja niin tämä suhteeni sitten paljastui.
Mieheni oli järkytyksestä suunniltaan enkä kuitenkaan pystynyt aluksi hänelle kertomaan koko totuutta suhteestani. Kerroin että minulla on vahvoja tunteita tätä toista ihmistä kohtaan… mieheni päätti antaa minulle tilaa ja aikaa selvittää tunteitani ja päästi minut jopa tapaamaan tämän toisen miehen ihan luvan kanssa. Ja huomasin että eivät ne tunteet kadonneet mihinkään vaikka mieheni oli saanutkin tietää. Tämä toinen mies jopa kertoi rakastuneensa minuun lopullisesti tämän tapaamisen jälkeen.
Lopulta kuitenkin tämä ihastukseni yllättäen halusikin päättää suhteen. Hän kertoi ettei pysty perhettään jättämään. Se tietysti sattui vaikken itsekään ollut ollenkaan varma mitä haluan tai aion tehdä. Kaikkein eniten sattui ajatus, että oma avioliitto saattaa olla mennyttä ja tämä mies vain jatkaisi elämäänsä ilman että hänen puolisonsa saisi koskaan tietää asiasta mitään. Lopulta sitten mieheni uhkasi kertoa tämän toisen miehen puolisolle jos hän ei itse kerro ja niin hän sitten kertoi suhteestamme puolisolleen. Päädyimme molemmat yrittämään korjata nykyiset suhteet, tapasimme vielä viimeisen kerran ja sanoimme hyvästit. Vaikka sydämessäni tiedän että tämä oli oikea ratkaisu, oli/on tunteet edelleen vahvat tätä toista ihmistä kohtaan… Ja se pelottaakin niin kovasti, että miten voimme mieheni kanssa päästä tästä yli? Miten pääsen yli näistä tunteista toista kohtaan? Miten saan palautettua ne rakkauden tunteet miestäni kohtaan, koska tällä hetkellä en tunne romanttisia tunteita miestäni kohtaan… Onnistuuko se koskaan? Mieheni on tajunnut että on pitänyt minua itsestään selvyytenä ja haluaa tehdä kaikkensa että päästään asian yli mutta itselläni mieli ailahtelee jatkuvasti ja välillä ikävöin niin älyttömästi tätä toista miestä.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Vaikka olenkin pettänyt niin olen tavallaan samalla vihainen miehelleni että hän on pitänyt minua itsestään selvyytenä joka on johtanut tähän tilanteeseen… Voiko tästä selvitä ja löytää ne vanhat tunteet uudelleen?
Hei,
vieläkö olet näillä hoodeilla? Mikä teillä on tilanne nyt?
Hei 🙂🌻
Sweet82: ensiksi; vaikka olet pettänyt miestäsi ja minä puolestani olen pahoin petetty osapuoli, annan sinulle pisteet siitä, että tiedostit parisuhteesi kipukohdat ja yritit ennen pettämistä puhua niistä miehellesi.
Meillähän se ei mennyt noin: selkeää syytä pettämiselle ei ole vieläkään tullut ilmi.
Miehesi tulisi ottaa vastaan toiveesi keskusteluista, vaikka sama ongelma on meilläkin: itse haluaisin syventää suhdettamme kommunikaation kautta ja miehelleni keskusteleminen on täysin vieras käsite.
Keskustelut syventäisivät sekä toisen tuntemista, että olisivat suhteen "liima."
Olisi hyvä tietää, mitä toinen ajattelee suhteen tilasta jne. Ei tarvitsisi miettiä sitä, mitä toisen pään sisällä liikkuu...
Mieheni puolestaan ajattelee, että yhteys luodaan tekemällä yhdessä asioita. No; onhan se yksi tapa myös mutta aina ei jaksa jotain touhuta sen lisäksi, että mies muutenkin jo touhuaa jatkuvasti, kuin Duracel-pupu.
Mies on myöntänyt meillä (hänellä) olevan puhumisen vaikeuden. Joku tunnelukko estää avautumisen. Itse koen tilanteen rasittavana.
Kuitenkin mies avautui pettäessään tuttavanaiselle; ei tosin mitään älyttömän henkilökohtaista, mutta kuitenkin. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti.
Kyselit, onko teillä toivoa suhteenne jatkumisen suhteen ja mietin siinä, miten miehesi on ottanut uskottomuutesi???
Toista ei voi muuttaa, ainoastaan itseään eli toiveesi saada keskusteleva mies on kokonaan miehesi persoonasta riippuvainen asia. Siihen häntä ei voi pakottaa.
Toivoin kuitenkin, että asianne järjestyvät. Ja onhan olemassa pariterapian mahdollisuus, mikäli haluatte myös ulkopuolisen ihmisen auttavan teitä.
Kaikkea hyvää toivoen 🌻🙂🌻
Kylläpäs aloitusviesti osui ja upposi syvyyksiin. Hei vaimoni, kiva kuulla mitä pääsi sisällä liikkui/liikkuu edelleen. Toki meillä on lapsia kolme joista viimeisin saatiin tämän ulkopuolisen ihastuksen aikana ja se ulkopuolinen suhde jatkui viisi vuotta, mutta mitäs pienistä eroista...
Kolmenkympin kriisi on vihoviimeinen vitsaus. "Oliko tämä tässä, olisiko tässä vielä jotain suurempaa? Aaah ja ooh..." Koko elämän pitää olla yhtä suurta romanttista tulitusta ja ilmeisesti luonto käenpojan puuhun ajaa kun akkojen pitää päästä radalle testaamaan markkina-arvoa. Minä en koskaan saanut mahdollisuutta viettää vaimoni kanssa kahdenkeskeistä aikaa (koska ne v***n lapset joita piti saada ennen kuin biologinen kello ja niin edelleen. Toki kun ne nyt on, niin kivojahan ne ovat), mutta onneksi työ- ja koulutusmatkat pitivät huolen siitä, että vaimoni aina pääsi sujuvasti omaan ihanaan maailmaansa johon minä en kuulunut. Eikun olihan meillä se yksi hotellireissu, joka tuntui tosi väkinäiseltä (toki kun piti olla ihastukselleen "uskollinen"), mutta onneksi vauva tuli sen verran kipeäksi että isovanhemmat soittivat meidät kotiin hotellista kesken kaiken.
Maailmassa ei olisi ollut mitään mitä en olisi tehnyt vaimoni hyväksi. Nyt ei edes kiinnosta iltapalaleivän laittaminen.
Anteeksi, kovin suurta sympatiaa ei tipu. Itse olen tällä hetkellä niin tunnekylmä ihminen, että yhtäkään kukkapuskaa, ystävänpäiväsuklaata, joululahjaa, vuosipäivää ei tipu. Lapset hoidetaan kyllä ja toivoisin, että se vaimoni sisältä joskus paljastuisi se ihminen johon aikoinaan rakastuin, mutta se juna on mennyt. En tunne vaimoani enää ollenkaan, enkä varmaankaan halua edes tutustua enää. Hän ei olisi edes ystävyyteni arvoinen temppunsa jälkeen. Mutta hän on silti lasteni äiti. Ja se on aika paljon se.
Moro Sweet.
Kuulostaa siltä, että miehesi ei noteerannut sinun viestiäsi, yritystäsi hakea suhteestanne sitä jotain, jota niin itse kaipasit.
Olisin sinuna itsellesi armollinen, ja hakisin keskusteluapua ammattilaiselta itsellesi ensisijaisesti. Saisit puhua ja tiedostaa ja oksentaa ulos kaiken mikä jurppii ja mitä toivot ja tulla näkyväksi sellaisena kuin olet. Jos sitten haluat vielä keskustella miehesi kanssa tai tuoda hänet samalle tai yhteiselle eri keskustelijalle, niin tilannehan voi vielä aueta.
Fisherin kirjassa myös parantava erillisyys on hyvä vaihtoehto, kun haluaa selvittää omaa päätään ja tunteitaan ja kuunnella itseään.
Parisuhde on kuin virran yli menevä silta-taso kahden ihmisen, siltapalkin, välillä. Kun toisella puolella siltapalkissa alkaa tapahtua jotain tai sen piirteet paljastuvat tai tarpeet tulevat ilmi, vaikuttaa se heti silta-tasoon, vaikkei toinen puoli haluaisikaan tai haluaisi itse yksin kannatella silta-tasoa... siihen vaan tarvitaan kaksi samaa tahtovaa.
Jos olisit kuitenkin armollinen itseäsi kohtaan ja antaisit kaikenlaisten tunteiden tulla ulos ensiksi, millä tahansa menetelmällä, jolla voit niitä lappaa pihalle näkyväksi, niin se vois auttaa ensalakuun etteenpäin?
Väkisinhän ei tule kuin kusipäitä, sanoo vanha kansa.🙂👍
Heippa taas,
Kiitokset kommenteistanne. Tässä hieman päivitystä tilanteeseen. Mieheni kanssa olemme jutelleet ja jutelleet. Olemme myös hakeutuneet pariterapiaan jossa olemme nyt käyneet 4 kertaa. Mieheni tietysti järkyttyi ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten tästä koko jutusta. Me molemmat jopa puhuimme että jos olisi pitänyt vetoa lyödä kumpi meistä pettää niin se olisi todennäköisemmin ollut mieheni kuin minä. Joten voitte uskoa sen tuskan määrän jonka olen aiheuttanut.
Meidän suhde on oikeastaan parantunut huomattavasti. Mieheni haluaa taistella minusta ja meistä. Olen ollut täysin avoin kaikesta suhteeseen liittyvästä ja tunteistani tätä toista miestä kohtaan vaikka tiedänkin että se satuttaa miestäni. Mutta ainakin olemme rehellisiä ja puhumme. Kesällä vielä minulla oli usein tunne että olen ihan ilmaa, aina oli jotakin parempaa tekemistä kuin jutella minun kanssani. Nyt tämä asia on muuttunut ja saatamme iltaisin istua juttelemassa kynttilän valossa. Mieheni jopa järjesti meille kaupunkiloman syntymäpäiväkseni niin etten tiennyt mihin kohteeseen olimme menossa ja reissu menikin todella mukavasti.
Meille sattui tähän samaan syssyyn toinen iso kriisi, joka on lykännyt tämän uskottomuuden käsittelyä. Pariterapeuttikin sanoi että tämän takia varmasti asioiden käsittelyyn menee tuplasti pidempään. Itse näin tämän toisen kriisin jollain tavalla meitä yhdistävänä tekijänä ja toinen mieskin jäi ajatuksissa kauemmaksi... nyt tosin kun tämä toinen juttu on pahimmiltaan käsitelty ovat nämä suhdeasiat taas nousseet mieleen.
Olen ollut muutamasti yhteydessä tähän toiseen mieheen hyvästiemme jälkeen. Ensin laitoin viestiä johon en saanut koskaan vastausta ja sitten lopulta soitin. Puhelusta jäi jotenkin paha maku suuhun, hän antoi ymmärtää ettei häntä kiinnosta mitä minulle kuuluu tai että hän ei ole ajatellut minua ollenkaan. Auts. Kun mietinkin mitä kaikkea hän minulle puhui ja sitten tämä totaalinen muutos... moni asia on jäänyt meidän suhteesta kuitenkin vaivaamaan ja ehkä joudun hänelle vielä soittamaan, nyt en tosin ole siihen valmis. Tuntuu että tarvitsen itselleni jonkinlaisia vastauksia vielä että pääsen tästä asiasta yli. Ja mieheni on tietoinen näistä yhteydenotoista ja ymmärtää myös sen jos tarvitsen vielä yhteydenottoa asioiden selvittämiseksi.
Mieheni suhtautuminen tähän koko asiaan on ollut käsittämätöntä. Hän antoi minulle tilaa selvitellä tunteita, hän kuuntelee ja tukee minua tässä ja toisessa kriisissä. Tiedän että hän on hyvä mies, hyvä isä ja ihan kaikkea mitä toivoa saattaa. Me keskustelemme, yritämme järjestää yhteistä aikaa emmekä riitele. Ainut ongelma on tällä hetkellä vain se etten tunne niitä romanttisia tunteita... Ja mitä tuohon Keatonin viestiin tulee, niin en koe että elämän tulee olla yhtä suurta ilotulitusta, ei se ole sellaista ollut vuosikausiin mutta silti ei ole koskaan ollut tarvetta hakea mitään muuta. Olen todella paljon pohtinut itseäni ja miksi olen tällaista tehnyt, miksi ihastuin (rakastuin) toiseen?. Miksi, kun se on vastoin kaikkia periaatteitani? En olisi ikinä kyennyt tekemään tällaista vuosikausia, kun tuntui että tämä 3kk tuntui jo ihan tuskalta. Ja tietysti ongelmana on että kaikesta huolimatta minulla on edelleen niitä tunteita tätä toista miestä kohtaan. Ja miten haluaisinkaan kohdistaa nuo tunteet omaan mieheeni! Mutta en kerta kaikkiaan tiedä miten se onnistuu? Pariterapiasta emme oikein ole saaneet mitään konkreettista apua, olemme vain kertoneet mitä meille kuuluu. Toisaalta aikaa on kulunut vasta reilu 2kk siitä kun asia tuli ilmi ja 2kk siitä kun tapasin tämän toisen miehen viimeistä kertaa.
Pelkään niin etteivät tunteeni miestäni kohtaan palaudu, pelkään niin ettei mieheni jaksa odottaa vaan kyllästyy... Kun mitään isoja muita perustavanlaatuisia ongelmia meillä ei ole kun minun tunteeni miestäni kohtaan... ja tämän seuraukseni en halua enää seksiäkään. Voiko tästä ikinä tulla enää mitään? Miten pääsen tästä toisesta miehestä yli?
Mitä koet, että haluat selvttää tämän toisen miehen kanssa? Itse näen, että ottamalla häneen yhteyttä satuta miestäsi, itseäsi ja tätä toista miestä ja hänen puolisoaan, jos ovat vielä yhdessä. Mitä hyötyä itse näet yhteydenotolla olevan?
Heippa, ajatuksia kirjoituksestasi Sweet82
Tämä toinen mies yrittää ehkä korjata liittoaan, kuten sinäkin, mutta hänen puolisonsa ei ehkä olekaan niin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen, kuin sinun. Eikö olisi aika laittaa asialle jo piste teidänkin liittoone takia? En usko, että pystyt ns. herättämään tunteita miestäsi kohtaan niin kauan, kun roikut menneessä. Suhde on ohi ja melko selvästi tämä ihastuksesi on antanut ymmärtää, ettei halua sinusta enää kuulla. Ehkä olisi syytä kunnioittaa tätä toivetta/kantaa.
En yhtään halua vähätellä tuntemaasi ja kokemaasi, varmasti tuntuu pahalta ihastuksesi sanoma ja ylipäänsä luopuminen, koska mukana on/oli vahvoja tunteita. Hän on kuitenkin ilmeisesti sitoutunut korjaamaan omaa liittoaan ja sinun yheydenottosi eivät asiaa auta, ne voivat jopa ärsyttää häntä, hän ei ehkä ymmärrä asiaa toisin, kuin miehesi. Hän ei ehkä näe asiassa enää mitään selvitettävää. Hän on mennyt eteenpäin, sinunkin pitäisi. Taaksepäin on turha katsoa se on mennyttä. Laittaisit asialle pisteen ja tapahtuneen mappiin "muistot". Luopumisen tuska ottaa aikansa ja joskus on myös hyväksyttävä, että on asioita, jotka jäävät loppuun asti selvittämättä.
Aikaa on mennyt vasta 2kk, mutta toipuminen kaikken osilta ja vahinkojen korjaaminen voi tuskin alkaa, ennen kuin sitä puuroa lakataan hämmentämästä. Sanoit "Pelkään niin etteivät tunteeni miestäni kohtaan palaudu, pelkään niin ettei mieheni jaksa odottaa vaan kyllästyy", pelkäänpä, että vatuloimisesi menneessä ja yhteyhdenotot tähän mieheen eivät ainakaan ole omiaan vaikuttamaan suotuisasti näissä asioissa. Sinulla on uskomattoman kärsivällinen puoliso, älä kuitenkaan venytä tätä kärsivällisyyttä liikaa, se saattaa katketa. Jos haluat pelastaa liittosi laita piste asialle toisen miehen kanssa, ei enää yhteydenottoja ja alat tekemään työtä nytkyisen liittosi kanssa, tässä hetkessä. Tärkeintä on se mitä on nyt, ei mikä oli tai mitä on tai ei ole ehkä tulevaisuudessa, vaan nyt.
Heippa joku toinen,
ymmärrän kyllä tuonkin näkökannan asioihin ja kaikkea ei pysty (enkä halua) tämmöisessä nettikeskustelussa avaamaan. Itse vain olen sen tyyppinen ihminen että parhaiten pystyn jättämään asiat taakseni käsittelemällä ja puhumalla ne puhki. Ehkä tämä toinen mies ei yhteydenotostani pitäisi, mutta hän on yhtä syyllinen tähän tilanteeseen kuin minäkin ja miksi hänen tapansa (=lakaistaan asiat maton alle) olisi juuri se oikea tapa käsitellä tämä asia? Enkä ole edes ihan varma siitä haluanko häneen olla yhteydessä... Tällä toisella miehellähän tämä on toinen kerta jo kun pettää puolisoaan, ilmeisesti edellisellä kerralla ei asiaa ole kunnolla käyty läpi kun kävi näin uudelleen....
Tosiaankin mietin omaa tilannettani myös lasten kannalta, tietysti haluan saada tämän suhteen toimimaan. Paineet niistä omista tunteista on aika suuret, etenkin kun ei ole aavistustakaan miten niitä voisi kaivaa esille... Ja miten päästä tunteista toista kohtaan eroon. Ne tunteet ei kuitenkaan käskemällä muutu suuntaan eikä toiseen. Olen ylipäätään todella "huono" ihastumaan eli elämäni ihastukset voi laskea yhden käden sormilla. Teini-ikäisenäkin ihastukseni kesti vuosia vaikken saanut vastakaikua! Tähänkin peilaten tilanne hirvittää.
Elän tässä ja nyt, mutta ahdistus on ja pysyy. Meillä on mieheni kanssa mukavaa yhdessä mutta kosketus ja suudelmat eivät oikein tunnu miltään...☹️
Kuten sanoit itsekin, aikaa on kulunut vasta vähän. Olet ihastunut toiseen, ne tunteet eivät käskemällä poistu. Aika varmasti kuitenkin tekee tehtävänsä ja tämä toinen jää taka-alalle. Ehkäpä siinä hiljalleen löydät myös takaisin tunteet miestäsi kohtaan. Älä yritä liikaa, anna ajan kulua ja tarkkaile itseäsi ja tunteitasi.Saata etäisyyttä siihen toiseen ja olet enemmän läsnä miehesi kanssa, kun pikku hiljaa toinen jää taka-alalle. Anna ajan tehdä tehtävänsä. Pakottamalla ei hyvä tule, se ei vaan onnistu vaan voi tulla vielä vaikeammaksi, menee pää ihan pyörälle. Koita rentoutua, älä mieti tunteita hetkeen, anna mennä omalla painollaan. Kyllä asiat selviävät, anna aikaa.
Jos tämä ihastuksesi ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, epäilen vielä vahvemminn, ettet tule häneltä mitään vastauksia saamaan, eikä hän tule sinun kanssasia asioita puhki puhumaan. Ehkä kannatta valmistautua myös siihen, ettei vastauksia tule ja valmistautua elämään sinusta kesken jääneiden asioiden kanssa. Mietin, auttaisko kirjoittaminen, en tarkoita hänelle vaan esim. päiväkirjatyyppisesti tai kirjeitä, joita ei lähetetä. Mitä minä miehistä tiedän, kaikki eivät todellakaan ole halukkaista vatkaamaan asioita. Heille asioille tulee piste ja he porskuttavat eteen päin, taakseen katsomatta. Tällaista ihmistä ei mitenkään voi pakottaa puhumaan. Se, kenen kanssa tämän miehen tulisi kyllä puhua, on puolisonsa kanssa, mutta tiedä sitten, tapahtuuko sitäkään.
Mutta sinä, koita rentoutua. On ihan selvää, että olet ahdistusta, olet kovin ristiriitaisessa tilanteessa. Koita rentoutua. Päätä vaikka, että loppuvuoteen et aktiivisesti ajattele ja vatkaa tunteitasi ja tunteettomuuttasi. Anna ajatusten olla. Siirry vain tarkkailemaan niitä ikään kuin ulkopuolisena, älä yritä tehdä niille mitään, annata vain olla. Itse käytän joskus murehtimishetkiä tai vatkaushetkiä. Päätän päivässä jonkun ajan esim. 15min, jolloin on lupa vatkata/murehtia jotain asiaa, muutoin sen annetaan olla. Ahdistuneena ihminen on hyvin sisäänpäin kääntynyt, murehtimishetki auttaa olemaan muina aikoina vähemmän "itsekäs" (eli käpertyneenä omaan itseensä ja omiin emootioihinsa). Itsellä ainakin murehtiminen ja ahdistus vie valtavasti energiaa, murehtimishetki auttaa ettei tee sitä 24/7.
Kirjoitit, että kosketus ja suudelmat eivät tunnut oikein miltään. Mltä sinusta sitten tuntuu? Mitä ajattelet? Miltä kehossa tuntuu? Esim. tunnetko syyllisyyttä, surua, kaipausta, vastenmielisyyttä vai eikö kerta kaikkiaan mitään, ihan tunnotonta? Sanoisin, älä pakota itseäsi tuntemaan jotain, mitä "kuuluisi tuntua", se tulee aikanaan, jos on tullakseen. Entä miehesi, keskusteletko näistä ajatuksistasi ja tunteistasi hänen kanssaan vai pidätkö ne itselläsi?
Hirmuisesti voimia teille täältä lähettelen 🌻🙂🌻
Heippa taas,
joku toinen, olet oikeassa siinä että tuskin tulen vastauksia tältä toiselta mieheltä saamaan. Se mikä minua ehkä eniten vaivaa, on se miten ja miksi hän tähän ajautui. Jos kaikelle olisi yksiselitteinen syy, esimerkiksi seksi, oli tämä kaikki jotenkin helpompi hyväksyä vaikka kaikki sattuisi tietenkin silti. Tämä toinen mieshän hullaantui minuun täysin, teki aloitteen, pyysi puhelinnumeron, ehdotti tapaamista... ja ehkä se asia nimenomaan mihin hänessä ihastuin oli avoimuus ja se että hän kertoi niin avoimesti tunteistaan ja kaikesta. Vielä sinä aamuna kun hän lopulta pienen painostuksen jälkeen kertoi suhteestamme puolisolleen hän sanoi minulle ettei tiedä haluaako edes korjata nykyistä suhdettaan. Kuitenkin pian sen jälkeen kun hän kertoi puolisolleen, hän jotenkin sulkeutui ja muuttui hyvin toisenlaiseksi kuin millaisena minä hänet opin tuntemaan. Ja yhtäkkiä olinkin hänelle suunnilleen yhdentekevä vaikka oli vain muutama päivä aiemmin tunnustanut rakastuneensa lopullisesti... eli oliko kaikki vain esitystä vai suojeleeko itseään ja kieltää kaiken? Huoh... Jopa meidän terapeutti sanoi että hänestäkin kuulostaa siltä että tämä suhteeni toinen osapuoli ei taida käsitellä koko asiaa, lakaisee sen vain maton alle...
Olemme mieheni kanssa sopineet että annamme ajan kulua. Tsekkailemme kesällä tilannetta uudelleen. Siihen saakka pyrimme keksimään yhteisiä menoja ja käymme terapiassa. Mieheni oli työmatkalla juuri useamman päivän ja kun hän tuli kotiin, minulla oli jotenkin ihan erilainen olo nyt. Hänen ollessaan reissussa en ollut varma onko minulla edes häntä ikävä. Mutta tajusin sen myöhemmin että olihan minulla ollut tosi kova ikävä. Ja pieniä tunteiden läikähdyksiäkin on tullut... joten olen toiveikas että tämä tästä vielä kehittyy 😍
Mitä tulee minun ja mieheni välisiin keskusteluihin, pyrimme olemaan kaikesta mahdollisimman avoimia. En kuitenkaan ole pystynyt hänelle sanomaan että hänen kosketuksensa tai suudelmansa eivät tunnu miltään... eli tosiaan se tunne on minulla on ollut että tosiaan en tunne mitään. Mutta niin kuin tuossa aiemmin kirjoitin on muutosta tähän jo tullut.
Eli annamme ajan kulua... kumpikaan ei ole valmis luovuttamaan. Kiitokset tsemppauksesta joku toinen ja kiitos ettette ole heti tuominneet pahimmalla tavalla tällaista pettäjää...
Minä en ainakaan ole mikään tuomitsemaan ketään. Olen samalla puolella aitaa, kuin sinä Sweet82, sillä erotuksella, että minä olen salannut mieheltäni liki 20 vuotta sitten tapahtuneen kännisen pikapanon (sitä se nimenomaan oli ei rakastelua) ja asia painaa edelleen, kuin synti.
Olen toivonut, että täällä olisi joku ketju, missä pettäjätkin voivat purkaa tuntemuksiaan, siksi huutelin sinua, en nimittäin ollut aiemmin huomannut aloitustasi. On mukavaa, jos ja kun asiasta voidaan puhua ihan asiallisesti. Ei tässä muiden tuomioita tarvita, kyllä tuomitseminen hoituu ihan itseltäkin.
Mukava kuulla, että tunteet ovat löytyneet. Pieni välimatka mieheen taisi tehdä hyvää 🙂
Kiinnostavaa. Kieltämättä olisi kiva purkaa ajatuksia siltä pettäjäpuolelta myös. Tarkoitan siis, että mulla on kokemusta molemmista, petettynä olemisesta ja pettäjänä olemisesta. Myös jälkimmäinen on avannut silmiä paljon enkä osaa enää olla kovin mustavalkoinen asian suhteen. En väitä, että se olisi ok pettää, mutta en suoraan sanoen hyväksy niitäkään väitteitä, että jos _oikeasti_ rakastaa, ei petä tai että pettäminen olisi aina merkki parisuhteen ongelmista tai siitä, että jokin on suhteessa vialla. Tai pettäjän päässä.
Tässä vaiheessa elämääni tiedän jo, että en pysty olemaan uskollinen suhteessa. Tai, tarkemmin sanoen pystyn kyllä, jos ehdottomasti päätän ja tarkkaan välttelen tilanteita, mutta en halua. En sinänsä laskelmoidusti järjestänyt niitä tilanteita, mutta tässä vaiheessa tiedän jo, että en ole halukas niitä välttelemään.
Tässä vaiheessa joku sanoisi, että eroa sitten ja mene, miten huvittaa. Siinä on omat ongelmansa. Jos raja olisi selvä ja mies sanoisi ehdottomasti ei kaikelle, että vaihtoehtona on tiukka monogamia tai ovesta ulos niin sitten saattaisin jopa lähteä. Mutta kun mies ei halua erota. Ja meillä muutenkin ollaan oltu semivapaita ja sähläreitä molemmat niin saas nähdä. En minäkään siis haluaisi erota, miehen kanssa menee nyt hyvin, mitä nyt veri on levoton ja vetää vieraisiin vuoteisiin.
Pitkäaikainen syyllisyys on mulle tuntematon fiilis, koska olemme olleet rehellisiä ja tiedämme toistemme seikkailut. Sen sijaan Sweetin mainitsema tunteettomuus on kyllä tuttua ja mulla se on aina mennyt ajan kanssa ohi. Myös silloin, kun on ollut ihastumista toiseen ilmassa. Olen ihastunutkin monen monta kertaa (ja yleensä asiaan ei ole liittynyt pettämistä ellei jotkut laske jo ihastumista pettämiseksi). Toinen haipuu mielestä aikanaan, mutta oma puoliso pysyy. Sekin täytyy hyväksyä, että aina toisen kanssa ei voi selvittää asioita, jos toinen osapuoli ei siihen vain rupea. Sitä voi ajatella, että toinen on väärässä, mutta eihän sitä voi pakottaakaan keskustelemaan. Sitten on vain selviteltävä asiat itsensä kanssa ja hyväksyttävä keskeneräisyys.
Aika parantaa lopulta yllättävän paljon.
Heipsan, Theofano
Sinulla on mielenkiintoisia ajatuksia. Olen samaa mieltä kanssasi, siitä, että pettäminen ei välttämättä ole oire suhteen tai henkilön ongelmista. Voi olla, muttei välttämättä. Monogamia ei välttämättä vain ole kaikkia varten. Itse olen asiaa miettinyt, en niinkään itseni takia, vaan mieheni takia. Olen iän myötä tullut vähemmän seksuaalisesti halukkaaksi, kuin mieheni, vaikka olen reilusti häntä nuorempi. Tavallaan olisi ymmärrettävää, jos hän joskus hakisi seksiä muualta, toisaalta en haluaisi tietää,koska minulla on tapana jäädä ajatuslukkoihi eli jään vaivaamaan asioita päähäni (kuten 20v:n takaisen hairahdukseni märehtiminen osoittaa). Joskus itseänikin vaivaa seksistä kieltäytyminen, koska tiedän tunteen, kun itseä haluttaisi, muttei saa vaikka helpotus makaa vieressä, mutta kun ei vaan haluta niin usein, kuin miestä, niin ei. Annan kyllä joskus ns. säälistäkin, onneksi se on naisena mahdollista.
Tältä puolelta maailmaa katsoessa miettii, kuinka intohimoisesti ihmiset suhtautuvat pippelistä pimpissä (toivottavasti kukaan ei justiinsa pillastu, kuorin petämisen eettisen puolen pois, joka toki myös on). Ehkä vähemmän intohimoinen suhtautuminen säästäisi paljolta tuskalta. Tässä toki voisi vääntää taas sen "pakkoko pettää" -kortin, mutta tosiasia on se, että pettämistä on ollut aina ja tulee olemaan. Tämä johtunee siitä, että monogamia ei ole ihmiseen sisäänrakennettu. Toki omassa synnintunnossani huomaan, että se kuuluu jollakin tavalla omaan kristillispohjaiseen arvomaailmaani, vaikken mikään uskovainen olekaan.
Kuuntelin yksi ilta teinipoikaani. Hän paasasi, kuinka pettävät tytöt ovat huoria. Oli kyllä pakko puuttua asiaan ja kysyä, että mitäs sellaiset pojat sitten ovat. Eipä tullut vastausta 😉
Onko omassa hairahduksessani sitten jotain hyvää. Ehkäpä. Olen luonteeltani melko dominoiva ja suuttuessani paha suustani. Oma mustunut kylkeni on kummasti pehmentänyt luonnettani ja suitsinut suutani. En olekaan itse niin helvetin erinomainen.
Olen kirjoitellut omaan viestiketjuuni mutta kirjoittelenpa nyt tähänkin. Pää hieman sekaisin. Olen juuri palannut kahden päivän reissulta vieraan miehen luota. Oma mies on jossain muualla. Olen henkilö joka ei koskaan uskonut pettävänsä, en koskaan uskonut että näin tekisin ja vielä useamman kerran. Mutta niin vain kävi, joten kylki on mustana täälläkin.
Takana on aika rankka syksy; kohdunulkoinen raskaus ja uusi työ, jossa olen saanut positiivista palautetta ja hyviä ystäviä. Hyvän ystävän, erityisen ystävän. Josta tuli jotakin muutakin itsenäisyyspäivänä. Hän onnistui saamaan minut sittenkin. Olemme olleet pelkästään ystäviä, hyviä ystäviä. Hänellä on paljon naisia ystävinä. Ja hän on itsekin tunnustanut että ei pysty olemaan uskollinen, rakastaa vaimoaan syvästi, kuten minäkin miestäni, ja on erittäin hyvä mies.
Sen toki myönnän että vetovoima oli valtava, alusta asti, hän on kovin karismaattinen. Itse menin töihin kotivuosien jälkeen, enkä ajatellutkaan että kukaan KUKAAN voisi katsoa minua sillä tavalla. Hän kuitenkin viihtyi seurassani ja alkoi hakeutumaan seuraani. Meistä tuli ystäviä ja meillä oli hauskaakin. Hän muutti pois paikkakunnalta ja viimeisen viikon pidimme hauskaa, ajelimme ja tapailimme työn ulkopuolella. Minun syntymäpäivänä teimme ex-tempore ajelun Turkuun ja meillä oli hauskaa. Itsenäisyyspäivänä tarjosin hänelle kahvit ja kävimme myös ajelulla. Silloin se sitten tapahtui, annoin periksi. En voinut enää asialle mitään. Varsinkaan sen jälkeen kun mies lähetti suoria ja vahvoja singnaaleita että todella haluaa minua.
Lopulta kun kaikki päättyi suudelmaan, oli kuin tuli olisi päässyt irti. En voinut enää itselleni mitään ja niinhän siinä kävi että sänkyyn asia eteni. Ja mies on alusta asti ollut tosi selvä, kyseessä on pelkkä seksi, juuri näin. Tai tiedän, en ole rakastunut häneen. Rakastan miestäni. Tämän tiedän, mutta hän sai minusta myös jonkinlaisen henkisen otteen. Meillä on jonkinlainen henkinen yhteys, syvä ystävyys ainkain ja hän on minulle erittäin tärkeä. Aina olemme lopettamassa koko asiaa mutta sitten jokin ihan viaton ele päästää tulen irti. Välillä hän kohtelee minua todella huonosti, ja minä häntä. Välillä taas kaikki on uskomattoman hellää. Seksi on hyvää ja rajua. Hänellä on vaimo, joka asuu toisessa maassa, olen ajatellut että heti kun alan tuntemaan omistusoikeutta häneen, lopetan. Jos löydän itseni facebookista vakoilemasta hänen vaimonsa profiilia, olen mennyt liian pitkälle. Hän on tehnty selväksi, kuten minäkin, että vaimoaan ei hylkää. Enkä minä tuhoa omaa avioliittoani.
Hei taas!
Kiitos viesteistänne ja on huojentavaa tietää että muitakin kaltaisiani on... Vaikka jotakin pieniä tunteen läikähdyksiä on tapahtunut, ei avioliittoni missään nimessä ole vielä selvillä vesillä.
Itse olen theofanon kanssa erimieltä tuosta että pettää vaikka suhde olisikin kunnossa... Kai tässäkin asiassa voi olla erilaisia ihmisiä mutta omalla kohdallani tämä ei päde ollenkaan. Vuosia ollaan oltu tässä suhteessa eikä ole käynyt pienessä mielessäkään katsella vieraisiin pöytiin vaikka mahdollisuuksia olisi ollut... Kyllä minä sen tiedostin että meidän suhde ei ole ihan sillä tasolla kun sen pitäisi olla... ja vaikka mieheni yrittää nyt todella paljon, jutellaan ja tehdään asioita yhdessä niin edelleen jotain vain puuttuu. Välillä on ahdistunut olo ja jotenkin minä yhdistän sen ikävään tätä toista miestä kohtaan. Hän pyörii edelleen mielessäni päivittäin.
Minä ymmärrän nyt paremmin "se vain tapahtui"-tyyppiset jutut koska kohdallani kävi juuri niin. Tietysti olisi voinut olla menemättä tekoihin mutta jostain syystä meidän kahden välille syntyi niin valtava vetovoima että yksinkertaisesti minusta ei ollut sitä vastustamaan. Mieshän sen aloitteen teki ja suuteli ja se oli kyllä siinä vaiheessa menoa...
Ehdimme nähdä kaikkiaan 7 kertaa 3kk:n aikana joista kahdesti olimme intiimisti... emme tosin yhdyntään asti päässeet koska mies ei siihen pystynyt (sanoi että koska tunteet pelissä niin jännitti..). Ja aina kun olimme yhdessä niin olin fyysisesti aivan sekaisin. Halusin tuota miestä niin järjettömästi! Tämän kaiken jälkeen on todella vaikeaa löytää vastaavia tunteita omaa miestä kohtaan... ja siksi kaikki onkin niin vaikeaa...
Ääh...en tiedä mitä tästä tulee... toisaalta haaveilen välillä niin kovasti tästä toisesta ja toisaalta haluaisin pelastaa avioliittoni... kai se vain täytyy antaa sen ajan kulua...
Sweet82: En toki tarkoittanut, etteikö pettäminen voisi olla oire parisuhdeongelmista. Toki voi. Se riippuu suhteesta ja ihmisistä, kuten sanoit. Totesin vain, että se ei sitä välttämättä ole vaan on myös ihmisiä, jotka pettävät, vaikka suhde voisi oikein hyvin ja he olisivat tyytyväisiä puolisoonsa ja elämäänsä.
Mulle "se vain tapahtui" -fiilis on kieltämättä vieras. Tavallaan se on tapahtunut, mutta humalassa, joten en katso sitä samaksi asiaksi - eihän humala ole puolustus millekään. Noin muuten en ole koskaan ollut vietävissä vaan täysin kykenevä pysähtymään millä pysäkillä vain. Tavallaan olisi siistiä kokea se - ehkä? Toisaalta pelkään kontrollin menetystä. Siksi pelkään nykyään humalaakin, koska selvästi teen silloin hupsuja enkä hallitse kunnolla itseäni.
Vastaavia tunteita miestäsi kohtaan tule tuskin löytämään. Se vakisuhde on niin erilainen kuin mahdolliset sivuhypyt. Siinä ei ole eikä oikein voikaan olla sellaista tiettyä jännitystä ja huumaa, jopa kielletyn hedelmän himoa. Että jos ihan samoja fiiliksiä odottaa niin saattaa pettyä... Mutta lämpöä, himoa ja rakkautta kyllä.
Anna ajan kulua ja haaveile haaveilusi pois. Selvästi niistä ei todellisuutta tule, vaikka sinulla miehesi kanssa poikki menisikin. Itse saatan usein kirjoittaa kirjeitä tunteitteni kohteille ja siten purkaa oloani, siis sellaisia ei-lähetettäviä kirjeitä. Olen huomannut, että niiden avulla saa ikään kuin vuodatettua ne tunteet itsestään ulos eivätkä ne jää pyörimään päähän niin vahvasti.