Heippa,

Sorry, että otan palstatilan itselleni näinä päivinä. On vaan niin hurjan paha olla ja tarve kirjottaa. Saada purkaa pahaa oloaan. Kiva kun E.V. ravisteli mut hereille Ruususen unestani, sillä olen yrittänyt unohtaa hiukan todellisuutta voidakseni taata siedettävän "lomailmaston" kotona. Mutta tosiasia johon havahduin jo viime vuonna tippuen korkealta, olen valinnut itselleni tietämättäni jo toisen kerran patologisen valehtelijan kumppanikseni. Mutta kuten E.V.lle jo sanoinkin, merkit epänormaalista käytöksestä olivat ilmassa tälläkin kertaa hetimiten. En viitsi mennä yksityiskohtiin osin pysyäkseni nimimerkkini suojissa, osin siksi, että te kaikki sanoisitte varmasti minun jatkavan mission impossible. Mikä onkin totta, tietämättäni valitsin sellaisen kumppanin, joka valehdellen sai minut uskomaan sellaiseen elämään hänen kanssaan, jota ei todellisuudessa koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan (eli siis normaaliin perhe-elämään). Valitsin urakan, jota kukaan ei jaksa kantaa. En siis myöskään minä.

Mitä tulee takarajoihin, kyllä surusuu pidän edelleen kesää sellaisena mielessäni. Kuten sanoin, rahallisesti pitäisi silloin helpottaa yhteistalouttamme. En vain vielä ole päättänyt, palaanko Suomeen vai jäänkö edelleen tänne. Viimeksi palattuani takaisin ajattelin, etten lähde Suomeen niin kauan kuin en voi hyvin. Siis terveyteni kannalta, sillä minulla ei siellä ole enää sosiaaliturvaa oltuani niin kauan poissa. Ja tietysti kirpaisisi hirveästi lähteä aivan tyhjän päälle rahatta. En jaksa uskoa tässä vaiheessa töihin paluuseenkaan. Olen edelleen niin syvällä ongelmissani, etten kestä muuta stressiä vähääkään, sitä paitsi epäilen puoliskoni pistävän ranttaliksi ja tekevän elämäni mahdollisimman hankalaksi, jos ja kun pystyn lähtöpäätökseni tekemään. Oireita siitä on ollut jo ilmassa, vaikkakin hän on viime aikoina hiukan alkanut sulatella sitä tosiasiaa, että voisin ihan oikeasti pakata laukkuni tänä kesänä viimeisen kerran. Enkä ole sitä kieltänyt. Mutta en haluaisi laittaa itseäni aivan loukkuunkaan varsinkaan nyt, kun taloudellisesti olen lähes puilla paljailla ilman työtuloja.

Huvittavaa tässä on sekin, että en oikeastaan osaa olla rakkaalleni vihainenkaan, vaikka hän on syöttänyt minulle pajunköyttä heti alusta alkaen. Tunnen itseni huiputetuksi totaalisesti, mutta kun samalla on saanut paljon rakkautta osakseen, on paha mennä vihaamaankaan... ehkäpä siinä koko pelin idea onkin... ehkä hänkin pystyy vielä jotenkin pitämään minuutensa kasassa ajattelemalla, ettei ole tehnyt mitään pahaa valehtelusta huolimatta. Usein hän sanoo sen ääneenkin, aivan kuin alkoholisti konsanaan, ettei ole pohjimmiltaan paha ihminen. Siis kun kokee minun syytökseni kaikuvan korvissaan. Ja luulen hänen verranneen itseensä, kun sanoi hiljan erään valtionpäämiehen kommentoineen viittauksista syrjähyppyihinsä, että on aina kohdellut heitä kaikkia hyvin. Eikös olekkin hupaisaa, jo sinälläänhän rakastaja/rakastajatar on asetettu ala-arvoiseen asemaan. Kuinka silloin voi sanoa "kohtelevansa hyvin" ihmistä, jota kohtelee ala-arvoisesti. Mutta ainahan omia tekojaan pitää puolustella itselleen.

Vaan kyllä tänäänkin satutti, kun seisoimme liikennevaloissa, ja hänen päänsä kääntyi taas tsekkaamaan "markkinoita" viereisessä autossa. Jossain vaiheessa mua loukkasi ihan hirveästi, kun menimme yhdessä ulos, hänen huomionsa liikkui aina muissa ihmisissä (siis naisissapa tietenkin...). Katsoin kateellisena pareja, joissa molemmat keskittyivät aidosti toistensa seuraan pälyilemättä ympärilleen. Varmaan te osaatte sairaudelle antaa nimenkin, minä kutsun sitä mielessäni Don Juan-ilmiöksi... kuten E.V. sanoi, mikään ei heille riitä, kun aina pitää hurmata lisää uhreja...

Mutta ymmärrän toisaalta, millaisen paineen ja ristiriidan keskellä tuollainen ihminen elää peilatessaan aina erilaista roolia riippuen siitä, kenen seurassa on. Muistan nyt esimerkiksi, kuinka törkeän tekstiviestin joku vuosi sitten (silloin kun minä vielä sain niitä lukea 😟) luin hänen kännykästään. Nyt kun ajattelen, mitä silloin en tietenkään tajunnut vielä, sehän sopi juuri näihin lemmenseikkailujen tyyliin. Ajattelin ihan itsekkin silloin, että joku on erehtynyt numerosta, sillä ronski kieli ei sopinut kuvaani suloisesta miehestäni. Siis herrasmiehestä, jota hän minulle on esittänyt. Olimme säilyttäneet tietyn toinen toistamme kunnioittavan puhetyylin aina siihen asti, kunnes lopulta "keksin" hänen nykyisen suhteensa. Annoin palaa täyttä kurkkua raivossani, sillä olin niin sydänjuuriani myöten loukattu. Silloin hänenkin suustaan alkoi tulla ensimmäisen kerran tekstiä, jota en tosiaankaan kokenut ansainneeni... sillä omista puutteellisuuksistani huolimatta, olen ollut hänelle uskollinen siitä päivästä alkaen kun tapasimme ensimmäisen kerran. Lopetin viimeisen seikkailuni ennen häntä kuin seinään, sillä halusin todella vakaasti yrittää vielä kerran perheen rakentamista. Enkä koskaan väittänytkään hänelle olevani pikkupulmunen kun tapasimme, päinvastoin kerroin heti kuinka rikkinäinen olin, mutta kuinka kaikesta näennäisestä huolimatta kaipasin ehjää elämää ja ehjää parisuhdetta.

No niin, näinhän siinä sitten kävi. Mutta kuten joku kerta sanoit surusuu, koen eläneeni "täysillä" ja täyttä rikasta elämää. Olen ottanut riskejä, mutta ilman niitäkään ei mitään saavuta. Ja kun ei se kuitenkaan mene niinkuin eräs pikkupoika sanoi isälleen; onneksi isä sinun ei tarvinnut mennä naimisiin vieraan naisen kanssa, kun sinulla oli äiti... me jokainen kaiketi otamme tietynasteisen riskin kumppania valitessamme 🙂

Toivottavasti migi sinulla pyyhkii hyvin, vaikket ole paljoa kirjoitellutkaan.

Jaksamisia itse kullekin 🙂🌻 ja kiitos että olette taas kuunnelleet sydänsurujani

heipat taas

Onkohan tuo migi nyt meidät vallan hyljännyt......???? tai pudonnut sinne jorpakkoon...ei kait sentään.

Jokujossain, puhut aivan mun sanoilla välillä.Pelottaa aivan...Kun sanoit että tunnet suunnatonta vihaa ja itseinhoa itseäsi kohtaan, tunnen aivan samoin välillä.Tunne on niin musertava että se lyö jalat alta.Mistä se inho itseään kohtaan oikein tulee ja miksi se tunne on niin voimakas. Ei mulla oikeastaan ole mitään syytä inhota itseäni, olen aivan tavallisen oloinen ja kokoinen nelikymppinen nainen.Ei traumoja ulkonäöstä sen kummemmin, noh pari ylikiloa mutta ei enempää...ei kait se inhoa pitäisi aiheuttaa.Mutta se kun ei olekaan kuoresta kiinni....niinpä.Pääkoppa se on joka sen aiheuttaa, tarttis leikata koko pää irti.........

Naisena olo pitäis olla nelikymppisenä niin helppoo..........kyllä mä taidan satsata siihen viisikymppisen naisen helppoon oloon.Ei silti, jos miettii parikymppisen ja nelikymppisen naisen olotilaa, kyllä tämä päivä vie voiton.

Ja miksi muut ihmiset tuntuu aina niin voimakkailta ja onnellisilta....samat ongelmat on taatusti ja samanlaisia ihmisiä me ollaan periaatteessa.Kun katselee muita ihmisiä ajattelee usein ,että kylläpä tuo perhe näyttää niin sopuisalta ja tiiviiltä ,että kaikki on varmasti tosi hyvin ja seuraavana päivänä tuo sama perhe saattaa olla rikki revitty.Ei pitäisi koskaan sortua vertailemaan muiden elämää omaansa, se pitäisi aina muistaa kyllä.

Mä joskus kirjoittelin että tunnen suunnatonta epätoivoa omien tyttärieni puolesta, siirränkö kaikki tunteeni heille kannettaviksi.Tunnen kauheaa syyllisyyttä kun olen ollut pahalla päällä ja on tullut sanotuksi turhankin kipakasti asioista....se musertaa kun huomaa että on omille lapsilleen siirtänyt omaa tuskaansa.....sitä ei millään jaksaisi kantaa sitä taakkaa....!Koen olevani todella huono äiti ja mollaan itseäni siitäkin.

Mieheni kanssa puhuimme joku päivä lasten kotitöihin osallistumisesta.Hän on joutunut jo tosi nuorena osallistumaan ns miesten töihin, 6- vuotiaana traktorin rattiin...riitamme sukeutui siitä kun hän alkoi minua syyttämään että mä oon pitäny lapsia pumpulissa eikä lasten ole tarvinnut ikinä tehdä mitään kotitöitä...ja mä saan nyt sitten kärsiä seurauksista kun lapset ei suostu tekemään mitään.Olenpas ollut tosi pönttö...niinpä.Eipä hänelle tullut mieleen tulla komentamaan lapsiaan kotitöihin silloin kun aika oli opettaa heitä siihen,ei paljon ole näkynyt näissä asioissa eikä tukea ole herunut.Parhaani olen minä kyllä tehnyt, ehkä se ei ole ollut sitten vaan riittävää.😑❓

Eilen oli hyvä päivä, tänään on taas sitten huonon päivän aika.Peiliin en ole vielä uskaltanut katsoa, sieltä katsoo niin tuskaset kasvot että vois pelästyä.Jos tän kirjoittelun jälkeen uskaltautuisi......

Jokujossain, mulla ei ole tarpeeksi viisaita sanoja että sua voisin kauheasti auttaa, mutta auttaako jos mä sanon että mä ajattelen sinua positiivisesti koko päivän ja lähetän virtuaalivoimia.Josko ne auttais sua tielläs eteenpäin...oletko koskaan sanonut miehellesi kuinka sinua loukkaa verisesti se että hän ei kunnioita teidän yhteistä rakkautta ja elämää..eikö hän tosiaankaan ymmärrä että sinä et voi jaksaa tuollaista elämää kauaa eikä sitä voi sinulta vaatiakaan.Minusta sinä elät nyt jo sellaista elämää joka vie kaiken elämisen ilon ja riemun.Saati että sulla on tärkein henkilö elämässäsi vielä kadoksissa ja se olet sinä ystäväiseni.....😴

heippa migi,
kiva kun oot taas remmissä.Kuulostit äärimmäisen surulliselta ja loukatulta mieheltä, kurjaa. Eihän ne ryöpytykset koskaan kivoja ole varsinkaan jos ne ovat mun miehen malliin että vuonna viis mä tein sitä sun tätä...ja mä yritän muistella että mitä kauheeta mä silloin tein....????

Vaimollasi tais olla ns.paha päivä.Niin, niitä taitaa olla meilla naisilla turhankin usein, myönnän.Mutta ajattele asian valoisaa puolta, hän sentään antaa tulla tuutin täydeltä eikä panttaa sisälleen, se on vaaran merkki jos mikä.Minä hankin olla sellanen, kerään ja kerään enkä pura niitä pois ja räjähdys on joskus edessä.

Silloin kun on oikein turhautunut ja äärimmäisen väsynyt, myös henkisesti, tulee sanottua asioita joita ei missään nimessä tarkoita.Kaikkia asioita ei myöskään kannata ottaa henkilökohtaisesti.....niin niin, tiedän aina se ei onnistu. Mutta minusta kuulostaa kuitenkin siltä että olet kasvanut miehenä ottamaan vastaan myös negatiivistä palautetta kaatumatta.Mun mies ei sitä kestä, heti kauhea rähinä jos sanon jotain mitä esim perhe tarvitsisi: esim edes joskus sellainen kokonainen päivä että tehtäis perheenä jotain, vaikka pihatöitä.Mutta ei, suuttuu ja lähtee remppahommiin ja mä jään pentujen kanssa.

Kyllä ne tanssitkin vielä maistuu, älä huoli.Muista oma sanontasi jos on sitä TAHTOA, niin tää onnistuu.Se jäi muuten kaikumaan mun päähän että sanoin sen miehellenikin kun puheltiin ,huomaamattani huomasin sanovani että jos meillä on kummallakin se TAHTO onnistua, niin me onnistutaan vielä nousemaan tästä suosta. Mulle riittää tällä hetkellä se että me jutellaan ystävällisesti ja huomaan tiettyä lämpöä aina välillä kummankin äänessä olevan hitusen verran.Ja se on paljon, eletyn vuoden jälkeen jos sitä on edes hitunen jäljellä.😀

Pidetään virtuaalikorvat höröllään ja autetaan toisiamme.Ei tää oo pelkästään mikään surusuun auttamiskomppanian kokoontumispaikka vaan jaetaan me tätä elämää näin kirjoituksin kaikki.

Hei vaan,

Kiva kun migikin löytyi taas. Surusuu, jos sulla on mahiksia, minustakin Hellstenin kirjoituksissa on asiaa (yksi lahjaksi saamista kirjoistani oli juuri hänen jos muistat). Ja jos joku moittii yksinkertaistetuksi, täytyy sen olla vain kateellisen puhetta. Olen nimittäin itse saanut hakiessani ns. ammattiapua tarpeekseni niistä leipäammattilaisista jotka piiloutuvat hienojen termiensä taakse. Hellsten sanoi sen jotenkin näin - ihmistä voi kriisin hetkellä auttaa psykologi, sielunhoitaja, hyvä ystävä, kirja... siis herätys, apua saa muualtakin kuin ns. ammattiauttajilta... Martti Paloheimo sanoi kirjassaan saman asian toisin sanoin - auttajan tarvitsee olla LÄSNÄ ja KOHDATA autettavansa. Hän viittasi ihmisten usein tuntevan tulleensa vain rahastetuiksi käydessään psykiatrin juttusilla, sillä ilmaistahan se ei ole. Kertoi paljonpuhuvan esimerkinkin siitä, että pelkästään autettavan tuskan todesta ottaminen voi auttaa. Mutta näin uskaltavat sanoa vain kokeneet ammattilaiset, jotka ovat uskaltaneet talsia omia teitään ja ajatella omilla aivoillaan 😋 Ei siis ihme, jos leipäammattilaisista kateellisia kriitikoita löytyy 😟

Surusuu, vain yhden asian kommentoisin tuohon lasten kotitöihin osallistumiseen - tai itse asiassa jokaisen - jos onnistut heidät saamaan mukaan kotitöihin se antaa sinulle itsellesi lisää "elintilaa" ja kunnioitusta, kun huomaavat, ettei se äidistäkään ole hauskaa, vaan jonkunhan ne hommat pitää tehdä. Toisekseen se antaisi sinulle sitä paljon kaivattua luppoaikaa... mutta tämähän on teoriaa, tiedän aivan hyvin kuinka vaikeaa käytännössä on näitä teorioita toteuttaa. Halusin sen nyt kuitenkin sinulle sanoa, ehkä sitäkin kautta voisit saada itsellesi lisää energiaa.

Kyllä migi on varmasti oikeassa, että meillä molemmilla naisilla on jonkinlainen horroksesta herääminen meneillään ja vielä tosi kipeä sellainen 😀 Surusuu, olen takonut mieheni päähän heti alusta alkaen, kuinka väärin hänen leikkinsä on kaikkia osapuolia kohtaan. Ja varjele kun joskus oikeasti lipsautan, että kyse on leikistä... eihän hän leiki... sanoin saman asian myös hänen sulottarelleen, ettei tämä ole mikään nintendopeli... hän kun on sitä ikäpolvea jo... eikähän hänkään ole omasta mielestään leikkimässä... kuinka somaa... kyllä minusta ihmisten tunteilla leikkiminen on melkoisen raakaa roomalaista sirkushuvia. Ja mikä minusta oli parasta kun sulotar parkui minulle eräässä tekstarissaan, ettei HÄN voi NAUTTIA heidän yhteisistä hetkistään meidän (siis mieheni ja minun välisten) riitojemme vuoksi... minua oikeastaan huvitti kun luin sen, sillä se osoittaa juuri mitä hänen ikäpolvensa odottaa kaikelta elämässään - NAUTINTOA. Ja jollei hän voi nauttia rakastattajaren roolistaan, se on minun vikani... noh, en minäkään voi NAUTTIA vaimon roolistani, sillä hän rikkoo parhaansa mukaan parisuhdettani 😐 Ei vaan tosiasia on se, että me molemmat olemme päihderiippuvaisen miehen pyöriteltävänä. Päihteen nimi vain on naiset. Hän ei sitä vielä tiedä, ja epäilyistäni huolimatta pitkään olen minäkin katsellut rumbaa.

Ai joo, jos migiltä jää rumbat ja sambat väliin, taitaa multakin jäädä ajokortti väliin. Mieheni yrittää minua patistaa siihen, hän olisi ajo-opettajana ja niin poispäin. Osti jo kirjankin minulle opiskeltavaksi. Mutta en taida siihen enää sitoutua, olen itse asiassa jo jäädyttänyt ehkä noin kuukauden päivät kaikki isommat yhteiset suunnitelmat. Ja sanoin miehelleni, että yhtään isoa yhteistä projektia en vie enää eteenpäin ennen kuin parisuhteemme on selvä. Sehän sai raivarin kuten tavallista, mutta olen siinä pääni pitänyt... muuten kyllä soudan ja huopaan tunteideni mukaisesti. Olen vakuuttunut siitä, että hän uskoo kaikkien osapuolien suostuvan ajan kanssa siihen, että meitä hänen muusiaan on enemmän kuin yksi. Hän vain kuvittelee, että se on ajan kysymys, ja hän jää voittajaksi. Minusta on liikuttavaa aivan, kuinka hän uskottelee itselleen, että jos hän huolehtii esim. ruokaostoksistani ja vaikkapa ajokortistani se korvaa sen tuskan, mitä hänen käytöksensä minulle tuo. Eikä hän itse asiassa pysty tuskaani kohtaamaankaan. Yritän pitää nykyään mölyt mahassani kun hän on paikalla, mutta kun en siihen pysty, hän saa usein raivarin... eilenkin hän tiuskaisi, että miksi teen niin suuren numeron... hänellä kun on aina mielestään paljon enemmän murhetta kannettavana kuin kenelläkään kuolevaisella. Eikä hän ota kuuleviin korviinsa kun kerron hänelle uudestaan ja uudestaan, että itse on suuren osan murheistaan itselleen luonut, ja että asioita pitäisi alkaa ratkoa... ei, hänen elämässään ei ole mitään ylimääräistä eikä HÄNEN ongelmiaan voi ratkoa... joten yritä siinä sitten... eilenkin yritin ehdottaa, että voisi esimerkiksi ottaa ongelman kerrallaan käsittelyyn... raivostui taas kerran... enhän minä voi tietää kuinka HÄNEN erikoislaatuisia ongelmiaan voisi ratkoa... sillä minun ratkaisuni eivät häntä miellytä, koska ne eivät mene hänen suunnitelmiensa suuntaisesti 😎

Ihanaa, että olette olemassa. Sanon kuten surusuu joskus, että en tiedä kuinka olisin jaksanut, ellen saisi aina purkautua tänne.

Kiitos Jokujosskin kommenteistasi. Olet oikeassa, että pettämisen ja valehtelun merkit näkyvät heti alussa, jos osaa niitä lukea. Minä en osannut. HALUSIN uskoa hyvää, halusin, että en menetä tätä LIIAN HYVÄÄ OLLAKSEEN TOTTA-tyttöä, halusin kuulla että mikään ei ole pielessä. Samaan aikaan näin, että joku mättää, mutta olin niin innokas tähän suhteeseen nuorena poikana etten kuunnellut varoituksen ääntä sisälläni.

Kuvailet patololgista valehtelijaa. Muistatko mitä ajattelit, kun miehesi ensimmäisen kerran jäi kiinni päin naamaa valehtelusta? Minä en voinut uskoa sen olevan totta, kun tämä minulle tapahtui. En ole itse voinut koskaan tehdä niin ja luulin aina, että meistä ei kumpikaan niin tee. Ymmärrän sinua miten valehtelu satuttaa. Se on jotenkin niin makaberia ja ala-arvoista toimintaa ja osoittaa ihmisen kasvamattomuutta, varsinkin jos se tapahtuu kypsällä iällä kuten vaimoni kohdalla on nyt asia. Odotin minäkin että valehtelu jäisi pois, mutta 33 vuoden jälkeen eemme ole pässeet tässä asiassa senttiäkään eteenpäin marraskuusta 1974. Kuten silloin, vaimoni on taas jäänyt kiinni valehtelusta, jolla hän peittää pettämistään. Voi vain arvailla paljonko näitä tapauksia kaikkiaan on.

Sanoit valinneesi uran, jota kukaan ei jaksa kantaa. Niin minäkin luulin olevani Teräsmies, joka kestää suuressa rakkaudessaan kaiken ja antaa anteeksi ja sitten lähdetään ihanaan avioliittoon. Mitä tarkoitat sanoessasi, että valitsit sen uran? Liittyikö sinullakin siihen yritystä: sulatan tämän asian, koska suhteemme on tärkeä, se ei varmaan toistu? Minulla oli näin, mutta huomasin jo muutaman aviolittovuoden jälkeen, että Teräsmiehen polvet oli tehty pahvista ja ne ei kantaneet koko lastia. En ollut jaksanut antaa anteeksi, vaan asia haittasi minua. Sitten vuosien jälkeen tilanne riistäytyi käsistä, kun vaimoni aloitti sen ravintolapyörityksensä. Olin keskellä samaa lientä, mistä oli yhdessä yritetty lähteä pois.

Kerroit miehesi tsekkaavan markkinoita alinomaa. Muistan kuinka hätkähdin syksyllä käydessämme ravintolassa, kun vaimoni spontaanisti katsasti heti nuoret miehet läpi ja totesi: "ei ole kyllä silmänruokaa". Ajattelin, että herranen aika mitä ihmettä sinä puhut, etkö vieläkään ole päässyt tästä yli, ei sinun iässäsi enää pitäisi...Voiko tämä olla totta! Miettikää miltä tuntuu olla naispuolisen Don Juanin aviomies, kun viisikymppinen vaimo metsästää parikymppisiä poikia ravintoloista ja myös näitä saa. Hiveleekö se itsetuntoa?

Surusuun Suudelma: Kerroit itseinhosta. Minulla on mennyt näissä kuvioissa täysin itsekunnioitus ja itseni arvostaminen. Tunnen itseni rumaksi mieheksi, josta kukaan nainen ei ole kiinnostunut. Tunnen, että vaimoni metsästää niitä komeita mallipoikia, koska kauniina naisena niitä saa ja koska minä en täytä hänelle sitä satujen prinssin osaa. Minusta tuntuu koko ajan , että hän hakee sitä mitä kotona ei ole. Mieti miltä minusta tuntui, kun vaimoni nyt vielä kysyi: " tuntuuko se erityisen pahalta, kun se poika oli niin hyvän näköinen" Minä tiedän, että tämän ei pitäisi vaikuttaa vahvaan itsetuntoon, mutta petetyn ajatukset ja psyyke toimii näin: vaivun maan rakoon itseinhosta, kun en riitä. Oikeasti mielessäni tiedän, että pettämisen syyt ovat muualla, mutta minkäs teet, alinomaa tämä sama itseinho tulee mieleen. Sen verran olen käynyt terapiassa ja lukenut muiden kommentteja, että tiedän pettämisen nujertavan ensimmäisten joukossa petetyn itsekunnioituksen. Meidän pitäsi muistaa tämä ja tietää, että kuitenkin olemme hienoja ihmisiä, joita on vain kohdeltu väärin.

No nyt se migi sanoo, että mä aloin kirjottaa romaania tänne palstalle 😳

Mutta mun on ihan pakko sanoo vielä yksi asia surusuu. Puhuit vihasta itseäsi kohtaan. Olet puhunut myös katkeruudesta äitiäsi kohtaan ja siitä, ettet tuntenut isäsi hyväksyntää koskaan. Ajan nimittäin takaa sitä, mistä Paloheimo puhuu kirjassaan. Monet vammamme ovat saaneet alkunsa lapsuudessamme. Hän puhui esimerkiksi siitä, että meillä on lupa tai oikeutus vihata lapsena vanhempiamme, kunnes pystymme itse käsittelemään asian ja painamaan villaisella. Eli kunnes vihamme sammuu ja voimme alkaa ymmärtämään mitä todellisuudessa on tapahtunut. Jos taas emme anna itsellemme oikeutta tuntea tulleemme kohdelluksi väärin, käännämme vihan itseemme... jos väenväkisin uskottelemme itsellemme, että vanhempamme TIETENKIN rakastivat meitä. Hän sanoi vihan jonka kiellämme kuluttavan meitä, ja väittää, että siitä syystä monet masennuksemme eivät masennuslääkkeillä parane... sillä itse asiassa vain kannamme sisuksissamme vihaa jota emme uskalla ääneen edes ajatella, mutta joka syö voimiamme kaiken aikaa. Vasta kun tunnistamme sen vihan ja kaunan itsessämme, voimme alkaa eheytyä. Hänen mielestään ratkaisu on vanhempien "armahtaminen", sillä hän kokemuksestaan sanoi, ettei vanhempi useinkaan pysty myöntämään, ettei olisi lastaan rakastanut. Ja hän sanoi, että jutun ei tarvitse olla kummoisempi, kuin että lapsi syntyy ei-toivottuun ajankohtaan... joka heijastuu vanhempien sanoissa ja teoissa juuri siihen lapseen.

Mua hiukka pelottaa kirjottaa näitä juttuja, kun teillä on niitä omiakin lapsia. Ettette ala syyllistämään itseänne vanhempana aiheetta. Mutta ajattelin surusuu, että jospa näistä mietteistä mitä olen lukenut olisi jotain apua sinullekin oman vanhempisuhteesi ymmärtämiseksi. Sille omalle kasvun tiellesi. Sinä kysyit mistä viha itseäsi kohtaan tulee, ei se tule nenänmuodosta eikä vyötärömitoista. Se tulee jostakin sellaisesta, ettet ole kokenut itseäsi rakastettavaksi muiden silmissä, siksi et itsekään usko olevasi rakastettava.

Uskallanko sanoa senkin, että miehesi vetäytyvä ja tietyllä tapaa vihamielinen käytös sopii sinulle mielikuvaasi itsestäsi. Ajattelet ettet ole kyllin hyvä ja rakastettava, ja miehesi antaa sinulle juuri "oikeanlaista" palautetta. Sitä mikä vahvistaa negatiivista kuvaa itsestäsi. Minä teen sitä miessuhteissani, mutta en heidän etäisyytensä kautta vaan heidän hylkäämisensä muine naissuhteineen on minulle se "enkös minä ollutkin oikeassa, kukaan ei ole oikeasti minusta kiinnostunut". Eli myönnä pois, olemme etsineet sellaisia miehiä, jotka meidän heikkoa itsetuntoamme ruoskivat... koska me itse ruoskitutamme itseämme. He vain vastaavat pyyntöömme.

Migi pää pystyyn. Toivottavasti te pääsette ongelmienne yli. Oletko tähän päivään mennessä pystynyt hoksaamaan miksi vaimosi hakee rajojaan? Jotakin hän epätoivoisesti hakee, mutta mitä? Sinä tietänet paremmin mitä se on tai voisi olla. Että miksi mättää. Onko hän luovuttamassa, vaikka sinä jaksat yrittää? Onko hän omalla tahollaan tehnyt välitilinpäätöksen siitä, mitä suhteenne antaa ja mitä hän voisi menettää, jos välinne menevät poikki? Jotenkin minä vaistoan jutuistasi, että sinä olet ollut se, joka heräsi unestaan. Mutta että hän elää vieläkin horroksessaan.

Voimia tähän päivään 🙂👍

Hei E.V.

Nyt mä jäin tänne kiikkiin koko päiväksi, kun ehdin kirjoittaa vastauksen luen uuden kommentin, joka saa kynäni savuamaan.

Nimittäin tuo sinun mainintasi LIIAN HYVÄ TYTTÖ OLLAKSEEN TOTTA... vuosia toistin kuin papukaija nykyiselle miehelleni, että olen liian onnellinen... tämä ei voi olla totta. Olin oppinut olemaan onnellinen, sillä vaikka näin vaaran merkit kaikkialla, halusin vain sulkea niiltä silmät. Heti alusta alkaen tajusin, etten ollut todellakaan ainoaa naisseuraa... mutta että tuon niin IHANAN herrasmiehen takana olisi ollut sairaalloinen tarve metsästää naisia oli minulle täysin käsittämätöntä vielä silloin. Tai on sitä vieläkin, mutta nyt sen jo tiedän. Esimerkiksi kun hiukan aloin ymmärtää tietokoneiden päälle, tajusin mieheni kalastelevan naisia chateissä pitkät yöt. Ja tapailevankin heitä. Aina silloin tällöin hän jäi sellaisista jutuista kiinni. Mutta ne eivät olleet "tärkeitä" hänen mukaansa. Tulevat ja menevät. Joka kerta kun tyhjennän pyykkiä varten hänen taskujaan löydän loputtomia yhtestietoja... ja kas kummaa kun ne ovat 99% naisia... kuten hänen "ystävänsäkin". Hän osoitti merkillistä mielenkiintoa esimerkiksi tuttaviini, jotka tiesimme "huonomaineisiksi". Halusi "kontakteja" voidakseen mahdollisesti hyötyä niistä uraansa varten... ja katinkontit... kaikki pyöri vain flirttailun ympäri.

Mulle E.V. eka kiinnijääminen ei ollut niin hirveä shokki siksi, että olin jo kerran elänyt suhteessa valehtelijan kanssa. Se oli kylläkin hirvittävä pettymys, sillä se koski minulle tärkeää periaatteellista kysymystä, jonka olin nimenomaan tarkistanut hänet tavatessani... ja johon hän oli häikäilemättä valehdellut. Minä en myöskään koskaan saanut tavata hänen kavereitaan enkä olla yhteydessä hänen perheeseensä... senkin olisi pitänyt olla hälytysmerkki... vaan jos sokea haluaa olla sokea on. Sillä tietenkin kaverit ja perhe olisivat paljastaneet yhtä sun toista mitä minun ei kuulunut tietää... Oikeastaan kun ajattelee sitä nyt, kuinka häikäilemätöntä vallankäyttöä tällaiset suhteet ovatkaan. Hirvittää oikein.

E.V. Älä ole moksiskaan siitä kuinka kauniita nuoria miehiä vaimosi on pyöritellyt. Me molemmat tiedämme, ettei kyse ole kauneudesta vaan puolisojemme sairaudesta. Meillä itsellämme vain on omanarvontuntomme vinksallaan, ettemme ole hakeutuneet tällaisista suhteista aiemmin pois. Minäkin, vaikka olin jo yhden hulivilin kanssa tuhonnut lähes koko elämäni vielä kertaalleen haksahdin ihmiseen, joka on nyt sitten kuitenkin loppujen lopuksi kuin kävelevä aikapommi elämässäni. Pelkään vaan että lysti päättyy väkivaltaisiin otteisiin. Senkin takia olen odottanut pääseväni terveyteni kanssa jaloilleni. Edellisestä hurmurista eroprosessi oli nimittäin niin rankkaa henkistä väkivaltaa, että pelottaa lähteä sellaiseen uudelleen näin heikolta pohjalta. Nyt epäilen fyysisen väkivallan astuvan kuvaan, kun lopullisen päätökseni teen. Senkin vuoksi olen yrittänyt selvitellä asioita puhumalla. Olen yrittänyt saada mieheni tajuntaan, että minä lähden, ellei asiat muutu. Ilman väkivaltaa. Viime aikoina se on jotenkin onnistunut, ja toivon vain että pystyisin sen pitämään loppuun asti näin. Kun vaan...

Ymmärryksestä
Tämä palsta etenee nyt vähän niinkuin kahdella kanavalla, mutta tarkennan vielä sitä omaa jutskaa vaikka kovin mitätöntä ininää se on verrattuna noihin pettäjän tie juttuihin. Ei minua se vaimon ryöppy itsessään niin satuta, vaan se että se tavallaan jatkuu. Se synkeä syyttävä ilme jää päälle ja pikkuvittuilu ei lopukkaan vaan jatkuukin. Sitä vähän niinkuin jää meikäläinen odottamaan perusteluja niille haukuille, taikka peräti jonkinmuotoista "sori" ilmaisua. Mutta kun ei sitä kuulukkaan ja asiasta ei voi enään edes keskustella vaan se on siihen pisteeseen juntattu. Tokihan minä yritin seuraavana päivänä varovasti perusteita kysellä, mutta se vaan lähtee se sama ryöpytys uudestaan käyntiin. Olen aiemmin kertonut vaimoni taustoista ym ja jotakinhan hän kertoi myös siellä terapiassa itsestään, mutta ei oikein minulle riitä selittämään sitä miten tässä taas liutaan kohden sitä pientä mökkiä missä pitää se laskenta taas aloittaa. Ja huom huom ! vain kuusi tuntia ennen sitä minun lyttäämistä makoilimme mökin sängyssä vierekkäin ja nautimme pääsiäislomasta ja olimme niin yhtä kuin vain kaksi aikuista voi olla. Ja sen kuuden tunnin aikana ei mitään kummallista tapahtunut. Tai olenko minä jotenkin sokea ? Erittäin suuri mysteeri mulle !!!! Surusuu, miksi sinä ennakoit miehesi käytöstä ? Kokeileppa kysyä huvikseen, että lähtiskö sambakursseille ( vaikkei niitä siellä edes järjestettäisi ) kanssasi. Ei siitä kyllä kukaan raivostu ja kun vielä vähän kehaiset, että aina paremmin tanssit ku tuo sievisen jani..... Luulis tepsivän jos sitä ohjelmaa on siellä katseltu.
Palaillaan tv migi

Jokujossakin, minun on pakko vielä vastata, koska kirjoituksessasi hipaiset näitä kipeimpiä asioita niin läheltä. Minun vaaran merkit oli selkeät: tyttöni haki mahdollisuutta heti seurustelun alusta - kuten ehkä muistat minun toisessa ketjussa kirjoittaneen - lähti liftaamaan väkisin kielloistani huolimatta ja petti ensimmäisen kerran. Toisti saman uudestaan 5 viikon jälkeen ja petti taas. Jokainen normaalijärkinen ei olisi uskonut tyttökaverini valehtelua, kun pojat tuli seuraavina päivinä hakemaan häntä tyttöystäväni pihasta ja minä näin heidät. Mieti kuinka hullu olin! Rakastunut VALEHTELEE itselleen, että kaikki on hyvin, vaikka näkee kyllä miten asiat ovat. Haluaa uskoa valhetta.

Sanoit nähneesi miehesi taipumuksen metsästää naisia aika pian, mutta et ollut uskonut. Eikö tämä kerro sinun puhtaasta sydämestä, kun sinulla on puhtaita unelmia ja et heti usko pahaa ihmisistä? Vanha äitini sanoi kerran viisaasti, että "rehellistä ihmistä on helppo huijata, kun hän ei oman rehellisyytensä vuoksi osaa epäillä toista". Taisit huomata kuitenkin nopeammin kuin minä asioiden todellisen laidan. Itse olen olllut niin ääliö, että vaikka on ollut ihan selvät merkit, olen vain uskonut hyvää. Luulin ja toivoin muutoksen tapahtuneen ja tämän baarihomman olleen viatonta tyttöjen kanssa touhuamista. Kuten miehesi sanoi, että ne toiset ei olleet tärkeitä, vaimoni on aina vähätellyt noita poikia. Yleisin valhe on ollut: "ei ollut yhtään minun tyyppiä, ei kiinnostanut tippaakaan" ja kuitenkin lähti yöksi poikien mukaan. Kukaan, paitsi se viimeisin ruotsalaispoika ei ole ollut yhtään hänen tyyppiään. Tästä se pääsi kuitenkin väittämällä että poika ei edes yrittänyt häntä. Tämä "ei ollut tärkeitä" eri muodoissaan taitaa olla se standardi rauhoittelukonsti, millä huolestuneelle puolisolle valehdellaan.

Minusta sanot naulankantaan tuosta vallankäytöstä. Tämä jos mikään on valtaa ja nimenomaan väkivaltaa. Puoliso pettää ja valehtelee parhaansa mukaan ja peittää rikosta. Rikoksen kohde ei vältämättä tiedä kuin murto-osan asioista mitä on tehty ja puoliso ottaa kaiken hyvän irti sekä sivusuhteestaan että puolisostaan. Käyttää röyhkeästi puolison rakkautta hyväkseen. Tuota kiintymystä, josta ei millään tahdo päästä irti.

Minun on tunnustettava vielä sekin, että luulin tässä omassa tunteessani olevan jotain suorastaan jumalallista ja sen vuoksi riipuin vuosia kiinni tässä suhteessa. Ajattelin että en voi lähteä, kun meille on annettu näin uskomaton läheisyys ja rakkaus toisiamme kohtaan. Kun olen lukenut näitä palstoja, silmäni ovat avautuneet, ja olen huomannut lähes kaikilla olevan tämä kiintymys riesana erossa. Ei pysty toimimaan järkevästi, vaikka näkee miten huonosti toinen kohtelee. Pitäisi tajuta, että meitä ja meidän tunteitamme tässä vain käytetään hyväksi vähemmän jumalallisesti.

"Pystynkö lähtemään?" Sitä mietin itsekin, vaikka olen nyt taas tosissani lähtemässä. Miten onkaan niin vaikeaa tehdä tuo päätös ja olla huomenna yrittämättä takaisin, yrittämättä asetella mahdotonta asetelmaa kuosiin, jospa sittenkin...kun mut asiat ovat niin hyvin.

Tämän vuodatuksen lopuksi kysyisin kaikilta kaksi tähän liittyvää minua vaivaavaa kysymystä:

1. Voiko puolisossa olla mitään niin hyvää piirrettä, että sen vuoksi pitäisi hyväksyä toistuva pettäminen
ja valehtelu. Minulla on muuten lähes täydellinen vaimo, mutta...

2. Mitä meille tapahtuu, jos nielemme tätä vuodesta toiseen? Tuleeko katastrofi kuitenkin lopulta, vaikka
siirrämme ja siirrämme ratkaisua?

Hei E.V.

Jos haluat jatkaa aiheesta keskustelua, meidän on parempi aloittaa oma viestiketjumme. Varastimme migin ja surusuun ketjun aiheen... tää juttu satuttaa meitä, mutta ei sit taas koske niitä, joiden kumppanit vielä sinnittelee parisuhteessaan ilman kolmansia pyöriä.

Yritetään jaksaa tehdä ratkaisumme, se ei ole helppoa, ei sinulle eikä minulle syistä jotka jo tiedämme.

Terveisin tosi väsynyt jokujossakin

Heippa kaikille

Niin, olet jokujossain oikeassa, E.V:n ja sinun aiheeseen en minä ainakaan pysty sanomaan yhtään mitään järkevää koska minä en ole koskaan elänyt sellaista elämää että pettäisin itse tai olisin petetty.Mutta yksi asia mulla särähtää kun kummatkin puhutte että puolisonne ovat täydellisiä mutta.......yksi PIENI vika on!!!!
Onko tosiaankin niin että pidätte puolisoitanne täydellisinä...eihän kukaan sitä ole, ei missään nimessä.Tuntuu että teillä kummallakin on hirmuinen tarve nostaa puoliso jonnekin korkealla jalustalle ja sitten ihailla sinne....HALOOO.Voin tietty olla väärässäkin...???

Mulla on yksi tuttu pariskunta jossa nainen tekee ihan mitä lystää, siis ihan mitä vaan ja tää mies, jota mä kunnioitan muuten suuresti, antaa kaiken tapahtua....raivoaa toki välillä mutta hyttysen äänellä.Ja sit vielä kaiken hyvän päälle mies on se joka loppujen lopuksi pyytää anteeksi ja yrittää lahjoa ja hyvitellä puolisoaan, ostaa lahjoja ja antaa rahaa et toisella olis vaan hyvä mieli.Kammottavaa ja todella surullista.Mies rakastaa aidosti vaimoaan mutta toinen vähät välittää.Jossain vaiheessa heilläkin sitten on se vaimo nostettu sinne jalustalle ja mies ihaillen katselee sinne ylös ja odottaa armopaloja.

Ja sitä mä oon aina kritisoinu, että jos on hyvännäköinen saa paljon anteeksi...MIKSI......?????? onko se että oot kaunis tai komea jokin lippu siihen et saa tyhmyydet anteeksi helpommin kuin ns ruma. Ihminen voi olla läpimätä luonteeltaan ja jos on kaunis saa sen anteeksi, karrikoitua, tiedän, mutta niin totta.

E.V, kun kirjoitit itseinhosta, kirjoitit minun sanoilla.Tunne on sanoinkuvaamattoman julma ja pohjaton.Ja kyllä minä olen senkin huomannut että tätä piirrettä mieheni käyttää hyväkseen.En ole varma tekeekö hän sitä piruuttaan vai onko se lähtöisin hänen lapsuudestaan, isänsä kohtelee vaimoaan vieläkin erittäin halventavasti.

Kirjoitit Jokujossain taas niin kohdalleen sopivia sanoja kun kirjoitit siitä hyväksi käytöstä.On totta että olen kuin pikkutyttö isänsä edessä joka odottaa rangaistusta tietyissä tilanteissa.Ja kun kelasin vuosia taaksepäin, huomaan niiden liittyvän isääni. Mieheni käyttäytyy kuin marttyyri välillä: miksi tämä kippo on tässä, miksi se ei ole kaapissa,miksi ikkunaa ei ole pesty vaikka olen huomauttanut siitä tunti sitten ja plaa plaa...sitä sun tätä sinne sun tänne....se on niin raivostuttavaa.Hän ei itse tikkua ristiin laita koskaan kotitöiden osalta, hänellä kun on niin paljon muuta, tärkeämpää......?

Ja sitten siitä lasten kotitöihin osallistumisesta.Minä olen kyllä aina laittanut lapset tekemään kotitöitä, on astiakoneen tyhjennystä, roskien vientiä, imurointia yms, eli kyllä he ovat osallistuneet. Mutta kun siinä on yksi pointti...mä olen illat pois kun teen iltatyötä, kukaan ei ole tsemppaamassa lapsia, mies on illat tekemässä remonttia.Lapset ovat tavallaan keskenään vaikka mies kotona onkin.Kyllä niitä mukuloita täytyy aina välillä patistaa töiden tekemiseen, aina kun olis jotain muuta kivempaa.....

Migi, olen todella surullinen puolestasi.Vaimollasi on nyt piuhat vähän turhan kireellä jostain syystä, siinä ei taida auttaa hyvänä pitäminen.Hänellä on jotain vakavia ongelmia sydämellään tai sitten todella huono omatunto jostain jonka hän purkaa sinuun.Ihminen on siitä jännä eläin että kun omallatunnolla on jotain ja syyllisyys painaa, puretaan se yleensä niihin lähempänä oleviin rakkaisiin ihmisiin.Siitä syyllisyyttä ei hankita jaksaa kantaa ja sitten se kaikki paha oma olo kaatuu muiden niskaan ja kait siitä sitten saa jotain helpotusta hetkeksi kun loukkaa omiaan.Mutta omatunto ei jätä koskaan rauhaan.

Toivon, että E.V ja jokujossain saisitte oman itsekunnioituksenne takaisin ja alkaisitte rakastaa itseänne aidosti ja puhtaasti ettekä anna puolisoidenne mestauttaa itseänne kerta kerran jälkeen.Eikös se aina pieni kuolema ole kun puoliso jää pettämisestä kiinni....?
Mun mielestä kenenkään ei kuulu elää elämäänsä ainaisessa pelossa kumarrellen julmaa puolisoaan ja jakaa kaikkea sitä mikä kuuluu vain kahdella rakastavalle ihmiselle.Älkää pahastuko mun sanoista jos jotenkin tuon itseäni tökerösti julki, tilanteenne ei ole helppo, ymmärrän sen toki.Molemmat rakastatte omianne todella paljon, joten ratkaisutkin ovat todella vaikeita.
Onnea ratkaisuille ja miettikäähän vaikka viiden vuoden päähän elämäänne, haluatteko vielä silloinkin elää loppuunpalaneena elämäänne.....????😐

Surusuu,

Vain yksi pieni kommentti pitkään viestiisi. Jatkukoon viestintä muutoin migin aloittamassa kakkosketjussa ja mun ja EVn osalta omassa ketjussaan.

Sanoit, että kauniit ihmiset saavat tekemisensä anteeksi. Ei ainakaan minun silmissäni. Jos viittaat sanoihini mieheni kauneudesta, ehkä hän on kaunis muidenkin silmissä, mutta minä katson häntä rakastavan ihmisen silmin. Joka tapauksessa en ole häntä koskaan valinnut hänen ulkonäkönsä perusteella, hänen kaunis sydämensä sai minut rakastumaan ja rakastamaan häntä. Se että hän on tietyllä tapaa sairas onkin asia erikseen. Olen tavannut paljon paljon ihmisiä elämäni varrella, eikä kaunis ulkonäkö todellakaan kerro ihmisen sisäisestä kauneudesta, usein päinvastoin. Sisäisesti kaunis ja tasapainoinen ihminen on luonnostaan kaunis myös ulospäin, sillä hänen sielunsa loistaa hänen kasvoillaan 🙂