Hei !
Ei se elämä siinä ole. Minä ( miehenä ) havahduin samaan etääntymiseen viime kesänä. Vaimo tuntui elelevän omissa mailmoissa ja omien kavereitten seurassa. Lapsemme ( 5kpl ) me tietysti yhdessä hoidimme, mutta siihempä se sitten jäi. Olisin tietyistä syistä tarvinnut jonkin läheisen tukea ja läheisyyttä, mutta eipä sitä saanutkaan. Minulle tuli iso hätä. Yhteiset harrastuksetkin olivat jääneet. Ostin lahjaksi kahden hengen kylpyläloman, menin tänne tukinettiin, ja lopulta sain vaimon perhekeskuksen terapeutille kanssani, ym ym. Kovalla työllä olemme nyt löytäneet ainakin osan toisistamme. Mutta kuten sanoin aikaa, tahtoa ja tekemistä se vaatii enemmänkuin uskoisikaan. Eikä sitä entistä nuoruuden ihastusta tietenkään enään takaisin saa mutta hyvän kumppanin kuitenkin. Ja ennenkaikkea sitä onnellistuttavaa läheisyyttä ja keskustelukumppanin. Ja se on sanottava että siitä kekustelusta se on aloitettava ja koittaa löytää siihen se alku. Ei kai se miehesi siitä raivostu jos kerrot tarpeistasi ja haluistasi ja tunteistasi. Siitähän sitä raivostutaan jos lähdöllä uhataan ???
Eli lyhykäisyydessään, älä jää yksin kärsimään, kyllä niitä konsteja löytyy ja apuja saa, jos ei muualta niin täältä.
Nyt täytyy lähteä vaimon kanssa tansseihin, mutta palataan asiaan vielä.

siis aivan ihanaa, että juuri sinä migi miehenä vastasit viestiini. Samoja tuntemuksia. Juuri tuollaista kaipaisin omalta mieheltäni,en tiedä pystyykö hän siihen koskaan . Puhumattomuus kait se on suurin ongelma parisuhteissa. Miten puhua kun tuntuu että ei enää osaa puhua tai tulee aina vain enemmän riitaa kun aukaisee suuvärkkinsä. Sanat ovat kuin sammakoita jotka pomppivat sinne tänne.

Teillä oli siis yhteisiä harrastuksia aikaisemmin, meillä ei ole ollut koskaan. Rakastan tanssimista, se oli ennen lapsia yhteinen juttu, katsos vain, en enää muistanutkaan.... hm, lienee parasta alkaa kelaamaan yhteistä elettyä jos sieltä löytyisi jotain muutakin.

Hätä meistä on kait se suurin asia, mikä painaa. Vaikka välillä on valmis eroamaan siitä paikasta, koskaan en ole sillä uhkaillut, miettinyt vain. Eniten sattuu ystäviemme kommentit ku he sanovat että olemme kuin samasta puusta...kumpa tietäisivät!

Kaipaisin mieheltäni huomiota vain minulle, hemmottelua, omistautumista vain minulle. Sitä en ole koskaan saanut. Herrasmiesmäisyyttä, huomiota että minä olen tässä. ja että minua voi rakastaa tälläisenä kuin olen.

Minua on kehuttu kauniiksi mutta mieheni ei koskaan. kerrankin yksissä juhlissa yksi aivan outo mies tuli miehelleni sanomaan että sinullapa on sitten nätti vaimo, mieheni ei reagoinut mitenkään, minä aistin vain ivaa kun hän vastasi,ihanko totta? mieltä ylentävää todella. yritin joku aika kysellä häneltä että mikä minussa on hänen mielestään hyvää. vastaus oli : olen hyvä äiti....ei mitään muuta....itku meinasi tulla

Mielestäni minä olen ollut aktiivinen näissä asioissa, aina kun minulla on jotain hyvää sanottavaa, sanon sen myös.Onko se sitten naisena helpompaa, en tiedä.

Voi miksi en aikaisemmin huomannut tätä, tuntuu ihan kivalta kirjoitella tänne. Aivan kuin pää selkiäisi pala palalta. En tiedä auttaako tämä liittoamme mutta minua ainakin. Ja ehkä se onkin ratkaisevaa, että minä jaksan.

hei vaan!
Luin viestisi, ja oli tutun tuntuista tarinaa.Olen nyt viisikymppinen ja onnellisessa liitossa, mutta ensimmäinen liittoni kariutui siksi että en nähnyt meillä enää mitään yhteistä.
Olin 15-vuotias kun aloin seurustella ensimmäisen mieheni kanssa,20 kun menimme naimisiin.Meille syntyi kaksi lasta,tyttö ja poika.Haluttuja ja rakastettuja molemmat.
Muutimme toiselle paikkakunnalle minun työni perässä, ostimme vanhan omakotitalon, jota mieheni alkoi remontoida. Häntä se kiinnosti ja innosti, kirvesmies kun oli ammatiltaan.Eli käytännöllisesti katsoen hän rakensi kaiken aikaa,päivät ensin ansiotyössä jaillat kotona.Minä tein omaa työtäni jahuolehdin lapsista.Pikkuhiljaa huomasin,että meillä oli yhä vähemmän yhteistä.
Varmasti asiaan vaikutti myös se, että hän oli ensimmäinen mieheni, ns.teinirakkaus.
Itse olin paljon järjestötoiminnassa mukana,sain siellä uusia ystäviä.
Lapsemme olivat tosi pieniä,kun minä halusin erota. Tyttö oli 4 ja poika 2.
Siihen aikaan 80-luvun alussa se oli ennenkuulumatonta,että äiti muutti pois miehensä ja pienten lastensa luota. Huoran leimanhan sitä automaattis3esti sai otsaansa.Sovimmme erotilanteessa,että lapset jäävät miehelle. Hän muuttikin melko pian eromme astuttua voimaan takaisin kotikaupunkiimme ja löysi nopeasti itselleen uuden vaimon.
Lapsiini minulla on tosi hyvät välit ollut kautta vuosien, nyt heillä molemmilla on yksi lapsi, joten olen kaksinkertainen mummo.

Minulla on kaikenkaikkiaan neljä lasta, nuorin on9-vuotias,ja hänen isänsä kanssa olen ollut yhdessä jo neljätoista vuotta. Häntä ennen minulla oli seitsemän vuotta kestänyt liitto,josta syntynyt tyttö on nyt yhdeksäntoista.

Halusin kertoa oman tarinani sinulle siksi että vaikka tulee vaiikeuksia ja täytyy tehdä kipeitäkin ratkaisuja niin lopulta elämä voittaa. Minun kohdallani ero oli oikea ratkaisu, voimia sinulle löytää sinulle paras tie.🙂🌻🙂

Kiitos kiikko viestistäsi. Olen vahva nainen kun olet uskaltanut elää tahtomallasi tavalla, helppoa se ei varmasti ole ollut.

Mulla ei ole sellaiseen tällä hetkellä voimia. Kotona yritän olla mahdollisimman normaali lapsille, mutta varmasti he ihmettelevät äitiään. Töissä pystyy hulluttelemaan ja nauramaan kun on hyvät työkaverit, olisin varmaankin jo seonnut ilman heitä Kukaan heistä ei taatusti arvaisi tilannettani kuinka kamalaa yksityiselämäni on.

Yksin ollessani tuijotan tyhjin silmin pimeyteen ja vaivun epätoivoon. Putoan kaivoon niinsanotusti. Vihaan sitä tunnetta ylikaiken, en vain pääse siitä pois. Pelkään sairastuvani henkisesti ja ehkä pelkään eniten sitä että minua ei voi kukaan auttaa. Itseäni en osaa enää auttaa, minulla ei ole voimia.

Nyt joku teistä varmasti ajattelee että onpas avutonta....niin se onkin. Mutta tässä tilanteessa ei ole muuta.Ei ole voimia muuhun, raahautua vain päivästä toiseen ja odottaa parampaa. Kesällä voin varmasti paremmin, näin ajattelen. Olen keväällä syntynyt joten syksy ja talvi ovat minulle aina kauhistuksia.

Ihmisellä pitää olla toivoa paremmasta,eikö vain? Siihen minunkin pitää uskoa lujasti, ehkä kaikki joskus helpottaa. Mieheni on tässä avain asemassa, joko hän rakastaa tai sitten ei. Mulla täytyisi olla voimaa kysyä sitä häneltä, mutta taidan olla pelkuri. mitäs jos hän ei tosiaankaan yhtään välitä.....kyllä minä häntä rakastan, kaikesta huolimatta.

Moi taas
Monta asiaa tuli viellä mieleen ja koetan niistä tärkeimmät tähän äkkiä pistää. Minua vaivasi se vaimon tunteista tietämättömyys niin pahasti, että masennuin syksyllä. En millään ymmärtänyt miksi vaimo pihtasi sitä vastausta tunteistaan minua kohtaan. Kai ne oli siinä vaiheessa hiukan ailahtelevaiset. Maileilla, kirjeillä, tekstareilla ja suoraan kysymällä koetin niitä perätä mutta aina vain kaikkia kiertoilmauksia. Kunnes sitten siellä perheneuvolassa se terapeutti sai lypsettyä sen vastauksen lopulta.

Eli oli sitä apua ja minua se helpotti suunnattomasti. Siitä masennuksesta: Muutaman päivän jouduin olemaan töistäkin pois kun en saanut nukuttua, kun mietin sitä tulevaisuutta. Työterveyslääkäriltä sain unilääkkeet ja masennuslääkereseptin, mutta enpä ole niitä juuri tarvinnut kun on saatu kommunikointi pelaamaan taas. Nyt voidaan jo vitsailla niistä minun masiksista. Ja nyt vaimoni ymmärtää ja näkee minusta koska on tarvetta rauhoittua ja kuunnella minua. Ei hänkään halua sellaista elämää kuin se syksyllä oli.

Lapsetkin alkoivat jo siihen silloin reagoida ja se on karmeaa katseltavaa. Myönnän sen että näissä tapauksissa on vaikea sitä syy/seuraus suhdetta sanoa, saati jotakin vikapäätä nimetä. Vaimo oli kai vaan kyllästynyt murjottavaan mieheen ja mies murjotti enemmän kun ei kumppanuutta saanut. Tai toisinpäin.... Kierre se jokatapauksessa on. Kyllä se peli on tosiaan vihellettävä poikki ja kun vakuuttavan ja yhteisen huomispäivän tahdon saa esille, sen perustalle voi sitten tehdä mitä vaan.

Tämän tukinetin neuvoja "Liisa P" oli myös erittäin suuri apu minulle vaikeimpina hetkinä. Suosittelen !
Palataan astialle !

Kyllä se puhumisen taito olis hyvä mutta kun sanat loppuu, mites puhut.....on tää elämä kans.Taito jonka oppii ja yksivuotiaana.

Mä pelkään että mun elämä on tässä, nelikymppisenä.Elän kuten äitini, tyytymättömänä elämäänsä ja kaikkeen mahdolliseen.se on kauhein skenaario, mitä tiedän, ja nyt ajaudun samaan helvettiin.

meillä on ulkoisesti kaikki hyvin, oma kaunis talo, kauniit lapset....kummatkin töissä, rahaa ei ylellisyyksiin mutta en ole koskaan sellaista kaivannutkaan.En ole materialisti, kunhan ruokaan ja lasten vaatteisiin rahaa olis.

Olet rohkea mies migi, rakastat vaimoasi paljon ja halusit liittosi kestävän,teit töitä sen eteen.Toivottavasti vaimosi arvostaa sitä.Harva mies uskaltaa tarttua ongelmiin niinkuin sinä.Toivoisin mieheltäni samaa...... Mistä sait voimaa? Mulla oli tiettyyn rajaan asti voimaa mutta nyt on voimat loppu, totaalisesti.

Kirjoitit lapsistasi, samaa olen miettinyt minäkin.Lapset eivät ole tyhmiä, ymmärtävät aika pienenä paljonkin asioita.Pelkään että saavat väärän kuvan avioliitosta ja parisuhteesta.Lapset ovat vielä kaikki tyttöjä joten roolimallina mulla on hätä heidän kehittymisestään:

Itsetuhoiset ajatukset ovat tulleet viime aikoina päähäni, kait se johtuu väsymyksestä. Mietin, että jos nyt kuolisin, kaikilla olis parempi olla. Ajatuksissani käyn läpi ihmisiä, että miten he reagoisivat kun ilmoitettaisiin kuolemastani ja sit itken joidenkin kanssa, jotka mua suris.Iha pöljää, tiedän, mutta se on aika musertavaa tälläistä miettiä.

Hetki kerrallaan ja päivä kerrallaan eteenpäin.

Hei
Kyllä minä oon entistä vakuuttuneempi, että jonkinasteinen masennus sinua vaivaa. Kyllä tavalliselta tk lekuriltakin siihen konstit löytyy. Itsesi sinun on kasattava ensin, että voit rueta keskustelemaan ja hahmottamaan tulevaisuutta. Muutaman yön minäkin tosiaan valvoin niissä itsetuhomeiningeissä ja mietin ja mietin miettimästä päästyäänkin. Luovuttaminen eli lähteminen olisi minun tapauksessa merkinnnyt tuhon alkua itselle ja ei se todellakaan olisi ollut oikein lapsiani kohtaan. Veljeni teki sen tempun ja ajautui muutamassa vuodessa sillan alle ja loppujen lopuksi päätti päivänsä itse. Minusta se tuntui suurelta vääryydeltä, mitä se olikin jäljelle jääneitä kohtaan. Kuten aiemmin olen sanonut, töitä ja jaksamista se vaatii, mutta kun tähän tilaanteeseen pääsee missä puoliso oikein pyytää mukaan ( uimaan, kävelylle, tilaisuuksiin jne ) on se niin palkitsevaa että kannattaa. Ja jo pelkästään lasten ilmeet kun ne näkevät kun isi ja äiti ai aita toisilleen sanovat on peruste yrittää.

Hei Surusuun suudelma!

Ymmärrän hyvin tunteesi, kun sanot että raahaudut päivästä toiseen.Itse olen myös sitä sorttia että kärsin masennuksista.Viimeisin oli viime syksynä, olin pois töistä yli kaksi kuukautta masennuksen takia.Syön masennuslääkettä tälläkin hetkellä ja se on toistaiseksi määrätty minulle ainakin ensi kesään asti estolääkkeeksi.
Nyt olen taas iloinen ja elämässä kiinni, vähän ennen joulua lehti kääntyi.Onneksi minulla on ihana mies, joka antoi minun rauhassa sairastaa, hoiti lastamme ja kodin kun minä en jaksanut muuta kuin maata viltin alla sohvalla. Olen jo liki kaksikymmentä vuotta käynyt mielenterveystoimistossa, vaikka työntekijätkin ovat vuosien saatossa vaihtuneet olen sieltä ssanut apua.

Eli sinun kannattaa ehdottomasti hakea itsellesi apua, joko yksin tai yhdessä miehesi kanssa mikä tietysti olisi teidän molempien kannalta hyvä ja järkevä tapa.

Masennus on sairaus, ei kuitenkaan niin että sinun pitäisi hävetä ja syytellä itseäsi, ethän silloinkaan syytä jos sinulta esimerkiksi tapaturmassa katkeaa jalka.

Teillä tuntuu kuitenkin perusasiat olevan kunnossa, sanot rakastavasi miestäsi ja se on paljon se.Suhteen eteen kannattaa tehdä töitä, rohkaise vain mielesi ja ehdota miehellesi että lähtisitte yhdessä puhumaan jonnekin, ei siinä ainakaan mitään menetä.

Me olemme koko perhe käyneet mielenterveystoimistossa lapsen takia. Minuakin on nimittäin pelottanut se miten lapsi kokee minun masennuskauteni. Työntekijä on jutellut koko perheen kanssa, sitten lapsi on käynyt yksinään hänen luonaan ja sitten me aikuiset keskenämme. Meillä on loppukeväästä vielä yksi seurantakäynti. Käynneistä on ollut hyötyä, nyt yhdeksänvuotias tyttäremme ymmärtää paremmin mistä on kysymys ja ennen kaikkea;hän ei syytä itseään. Lapsillahan on se taipumus että jos perheessä on ongelmia he ajattelevat että syy on heidän.

Että tällaisia ajatuksia tuli minulle mieleen.Voimia sinulle, onneksi kevätaurinko pysyy jo niin kauan taivaalla🙂🌻🙂

Kiitos sanoistanne...kaikille! On mukava huomata kanssakokijoita elämästä....en olekaan uppoyksin,täysin ufona!

Niin se päivä vain pitenee ja valon määrä on huikaisevaa, oikein sieluun sattuu, pian on taas kesä.

Viime yönä yritimme puhua mieheni kanssa, totuuksia. Hän tekee kuulemma kaiken, maksaa kaiken. Se loukkasi minua todella. Raha-asiat ovat hänen mielestään minulla päin p:tä, olen todella onneton surkimus, hänen mielestään.Yhtäkään kohtaa en allekirjoita enkä myönnä. Raha tulee ja se myös menee, se on totta, mutta, en ole huitukka joka tuhlaa. Mieheni ei ole koskaan käynyt ruokaostoksilla niin että ostaisi viikosta toiseen 5 hlön ruoat.Minä en osta kuin perusruokaa, harvoin herkkua.Elämä kallis......jne! Kolmen lapsen perustarpeista huolehtiminen, ei sekään halpaa ole. Kodin käyttötavarat, nekin maksaa. Mutta mun on ihan turha niitä hänelle luetella, ne on kaikki pientä...hänen maksuihin verrattuna, kait. Hänen laskut on kiinteitä, esim lainalyhennys, tietty määrä kk, tietää aina että se määrä menee tililtä. Mulla vaihtelee aina sen mukaan mitä esim lapset tarvii. teistä jokainen tietää joka huolehtii näistä, et mitä se on.

Mieheni aloitukseen silloin yöllä: meidän elämä on p:stä....hm, niinkö sun mielestä? Meidän elämä on vielä pahempaa, vastasin. Mä en kestä sitä että mulle puhutaan niinku jollekin pöljälle. Mutta hän puhuu kuin isänsä puhuu vaimolleen, alentavasti ja suurta halveksuntaa näyttäen. Ja eniten mua riepoo se että kun mä kysyin et ootko sä ollu mielestäs hyvä isä ja aviopuoliso, hän vastaa ivallisesti: en ole, mä oon paskiainen....haloo, onks tää joku piilokamera juttu? Ensin mä oon todella surkimus ja sit hän sanoo itseään paskiaiseks, siis kumpi on mitä?

Ajattelin yöllä kun aloitettiin tää sessio että nyt puhutaan asiaa, mut se menikin tämmöseks jauhamiseks, josta ei mitään apua ole. Raha-asiat ovat aina ollu meillä puheenaihe, on mun rahat ja hänen rahat, ei yhteisiä. Hänellä on oltava tilillä aina tietty summa säästössä, muuten elämä kaatuu....viis perheen tarpeista. Yllättävä rahan tarve, esim öljyn loppuminen, aiheuttaa paniikin kun joutuu koskemaan säästöihin.Keneltäkään ei saisi lainata rahaa, missään ei saisi käydä mikä maksaa. Nytkin lomalla vein lapsia kylpylään, koska se jos mikä on kuin laittaisi rahaa pankkiin, mun mielestä. Mä en päässy juuri koskaan lapsena mihinkään koska isäni oli sitä mieltä että se on turhaa...koskaan mun lapset ei tule sanomaan niin.Lasten vuoksi mä pystyn uhmaamaan, lupaa en kysele, eikä mun tarvitse.

mä oon todennu et mun mieheltä puuttuu myötäelämisen kyky, tunne-elämän surkastuminen. ja mä voin olla yhtä surkee tällä hetkellä, tunteeton kylmä nainen. Mitä mä en normaalisti ole....johtuuks se sit vaan et kipinä on sammunu...oma henkinen kapasiteetti on nollassa mutta tään kirjoittamisen avulla tuntuu että mä pystyn jäsentämään asioita nyt paremmin ja miettimään asioita panikoimatta.

Meissä kummassakin on taatusti omat huonot puolet, toivon, että pystyttäis ne hyväksymään.Nuoria ja kauniita me ei enää ikinä olla, kumpa mieheni ymmärtäisi sen..

No niin
Vastasin tähän viestiin jo pari päivää sitten mutta se kai on "sensuroitu". Oli kai liian yksityiskohtaisia neuvoja. Sitä vaan meinasin, ettei ne asiat tahdo niissä yöllisissä keskusteluissa lähteä aukenemaan kun on sitä valtapeliä ja roolileikkiä mukana liikaa. Ulkopuolisen apu on tässä keskusteluyhteyden luomisessa merkityksellistä. Suosittelen perheasiain neuvottelukeskuksen palveluja ( ilmaisia ). Ja mielestäni sinä itsekkin voit olla aktiivinen siinä asiassa mikäli haluat palauttaa suhteeseen sitä onnea. Ei kannata jäädä odottamaan puolison tekevän sitä aloitetta. Toivottavasti tämä menee läpi.
Palataan asiaan.

Olet oikeassa migi, ei ne yölliset keskustelut tuota mitään.Vain sotkevat entisestään. Olen aina kapinoinut sanaa valtataistelu vastaan mutta sitä kait se meillä on. Alitajunnassa se kait tapahtuu, koska en myönnä tekeväni sitä tietoisesti.Mutta, olen oinastyttö ja mieheni härkäpoika joten kait tämä on meille ominaista muiden sotkujen ohessa, oman pään pitäminen. Paljon olen tosin elämäni varrella joutunut nöyrtymäänkin, mikä on varmastikin ollut hyväksikin.

Ja olet myös migi oikeassa siinä,että tarvitsimme ulkopuolisen henkilön ohjaamaan keskusteluamme ja joka saisi meidät avautumaan omista tarpeista ja elämästä yleensä. Olen kirjoittanut tämän tukinetin tukihlön kanssa myös ja saanutkin häneltä vinkkejä parempaan oloon.

Olet myös käynyt läpi tätä samaa kuin minä, mutta miehenä ja arvostan mielipiteitäsi.Olet varmasti hyvä aviomies vaimollesi ja olette löytäneet toisenne uudelleen.Se on ihanaa🙂👍. Helpolla se ei varmasti ole tullut, töitä olette kumpikin joutuneet tekemään.

Pelkään, että minusta tulee tunnevammainen, kylmä nainen,pelkään sitä todella.Äitini on sellainen....kait nämä asiat seuraavat minua aina.Miehelläni on vaikeuksia tunteiden osoittamisessa josko niitä sitten enää onkaan??Taidamme olla aikamoinen räjädysvalmis paketti kummatkin.☹️

Mulla on meneillään sellainen vaihe, että tunnen syyllisyyttä kaikesta joka tuottaa minulle mielihyvää. En tiedä mistä se on nyt tullut, mutta se on todella raskasta. Rakastan laulamista mutta se ei onnistu kun mietin koko ajan että teen jotain väärin ja että jotain järkevääkin vois tehdä.Hullua ja pelottavaakin. En pysty rentoutumaan ja laskemaan kontrollista irti. Tiukka rautavanne puristaa koko ajan ja pelkään herpaantuvani. Mistä? En tiedä itsekään. Ehkä se johtuu tästä henkisestä tilasta joka vetelee viimeisiään😭

On toki päiviä jolloin tunnen oloni paremmaksi, ei tää sentään tätä itsemurhaa koko aika oo.Valon määrän lisääntyminen on mun juttu.Jaksan taas ongelmiakin erilailla käsitellä, ties vaikka oikein uskaltaisi nauttia tästä valon lisääntymisestä......

Migille vielä suurkiitos sanoistasi( mitähän ne sensuroidut sanat oliskaan tehny). Olet auttanut enemmän kuin uskotkaan☺️

Valon päiviä meille kaikille.

Hei vaan taas
Ja kiitos kehuista ! En minä niin erinomainen ihminen ole, vaan samanlailla olin siihen etääntymiseen osallinen. En jaksanut välittää silloin oikein mistään. Ja sekin on tosiasia, että vaikka jollekkin mallille liiton taas saa, on sen eteen kuitenkin jatkuvasti tehtävä "työtä", muuten se lähtee ihan helposti niille vanhoille urille jolloin ei toisen tekemisillä, sanomisilla ja toiveilla ole mitään merkitystä. Taas on se vaihe menossa, emäntä kiitää töissä, reissuilla niin ettei kuin nukkumassa kotona käy. Taas pitää ottaa puheeksi, että muistais välillä meitä muitakin. Nyt ei vaan tarvi enään sitä koko karusellia käydä läpi vaan luultavasti ymmärtää kun sanon. Tuohon syyllisyyden tunne asiaan en oikein osaa sanoa mitään, kun en sen perusteita ymmärrä. Jospa ne siellä tuen puolella osaavaat siinä asiassa neuvoa.
Kerrohan miten homma teillä etenee.
Nimimerkki "Härkä migi" Vaikken oikein horoskooppeihin uskokkaan.

Heipä hei, taas

Joo, kyllä sun on hyvä aina vähän muistutella, mikäs täs elämässä olikaan tärkeintä.Perhe ja oma elämä ovat asioita joita ei tule ajatelleeksi kovin syvällisesti. Mä olen sitä nyt tehnyt jonkin aikaa ja todennut että en kunnioita omaa elämääni. Se jäi varmaan jalkoihin kun elin siinä vauvamaailmassa muutaman vuoden. Olin silloin yksin vastuussa kaikesta mikä liittyi lapsiin ja se vaihe on varmaan jäänyt päälle. Nyt kun olen sen tiedostanut, on pakko mennä eteenpäin

Iloista päivää migi sinulle

Ps. oikeat horoskoopit kertovat meistä enemmän kuin uskotkaan........

Jees
Lueppa huvikseen sellainen kirja kun Anthony de Mello, Havahtumisia ( Vai oliko se Heräämisiä ? ). Minun silmiä se avasi paljon ja ostin sen vaimollekkin joululahjaksi. Ei mikään helppo lukastava mutta ne ajatukset siinä !! Tai olethan voinut lukeakkin jo, ja sen perusteella alkanut kyseenalaistamaan nykyistä elämän menoa. Saapa nähdä meneekö tällainen suositus sensuurin läpi. Minä luin sen sillä peruusteella kun Maarit Hurmerinta sitä kerran suositteli televisiossa. Just radiouutisissa sanovat että jonot parisuhdeterapiaan ovat pidentyneet.... Älä jää aikailemaan ! Lähdemme nyt lomamatkalle lappiin, mutta palataan asiaan kun keritään.

tällä hetkellä ei oikein löydy sanoja.....pää on niin täynnä asioita!

On niin tyhjä olo, sanaton ja kuollut.

Olen aina kuvitellut tekeväni parhaani asian kuin asian suhteen ja varsinkin perheeni...mutta sain kuulla että en ole ollut kuin taakkana....olen järkyttynyt ja kerrankin täysin mykkä...ei ole sanoja!!!