Lycka till migi 😎 Yrittämättä ei mitään saa, ei edes turpiinsa 😋 Parhaassa tapauksessa tulette molemmat oivaltamaan, että toisen tunteilla ON väliä 🙂🌻 Aina sänkykammaria myöten 🙂

Hm.....oliko tuo migin kirjoitus ironiaa vai olitkos ihan tosissas....haistelen pientä ivallisuutta.Toivon sudämestäni, että kirjoitukseni ei ollut ihan tuota tai että siitä sai tuon käsityksen....olen nyt pikkasen ymmälläni....kait heitit läppää,migi???????😐

Huumori on paras tunnelman keventäjä, toki.Myös petihommissa.🙂👍

SIIS IHAN PAKKO,
on jatkaa tuota migin juttuu, vaiks päätin etten enää tuu tänään uudelleen.Juttusi jäi vaivaamaan.....luen juttusi ylilyöntinä.Halusitko yhtään ymmärtää mun kantaa, vai onko se liikaa vaimosi mielipiteen kaltainen?

Jokujossain kirjoitti hyvin,että niin miehet kuin naisetkin tarvitsevat sitä hellyyttä ja kosketusta, toki.Mutta seksuaalisuus on miehillä voimakkaampi vietti,ainahan se on ollut.Tarkoitin kirjoituksellani sitä että halun voi viedä moni asia, (siis nyt puhun ihan vain omasta puolestani.)

Mun pääkoppa on ainakin niin sekanen paikka välillä et ei sinne enää halut mahdu.Tuntuu että sieltä tursuaa jos minkälaista kamaa muutenkin jo korvistakin pihalle......

Eikä sitä hellyyttä kuulu kenenkään " kinuta ", eikä "vinkua" , se on totta, mutta kyllä se elävässä lapsiperheen elämässä välillä hankkii sitä olla.Ne halut ja tarpeet eivät vain yksinkertaisesti kohtaa.

Ja kyllä kaikki asiat on sidoksissa toisiinsa.Jos asiat oman itsensä kanssa on kaikki suurinpiirtein ok ja puolison kanssa asiat sujuu, myös seksi sujuu.Ja tekee useammin mieli.

Mutta...en taida tästä tämän enempää...😞

Hojo hojo !
Kyllähän se vähän tsoukkiosastoa mulla oli se kirjoitus, mutta puolet totta. Oikein emäntä tykkäsi paistetuista ahvenfileistä ja Raidi yhdessä katsottiin ja sitte. Tiedätte mitä. Homma toimi. Taas viikon saan hymyissä suin kulkea kunnes se käsi taas kädelle läppää ja koskemiskielto asetetaan. Elitikkä näin se tosiaan on vaihtelevaista tämä elo. Mutta pitäskö tämän sivujuonen jälkeen palata hetkeksi siihen alkuperäiseen aiheeseen. Eli oletko surusuu täysin luovuttanut jo ja lähdössä omille teille ?? Sillä eri mittaluokan asihan se on verrattuna näihin minun naimahuoliin. Samoin kuin jokujossain miehen juoksuaika. Päivittäkääpä tilanne.

Niin, migi!
Kun kirjoittelin siitä että miten saa naisen innostumaan enemmän petihommista, en tarkoittanut pelkästään sitä että miehen tarttis kulkee tarjotin kourassa ja tarjoilla siltä mitä ikinä nainen haluaa.Kyllä siihen kaksi tarvitaan että hommat sujuu. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.....on aikas hyvä lause. Kun toista rakastaa, haluaa myös toiselle hyvää tehdä ja myös vastaanottaa sitä hyvää. Pienillä teoilla ja sanoilla on mittaamattoman suuri vaikutus. Miksi se unohtuu niin helposti...Mulla on jäänyt yhden nimimerkin mies1966 sanat: miksi en silloin sanonut että rakastan ja että minulla on hyvä puoliso.....liian myöhään huomataan ja sitten kaikki onkin jo ohi. Migi, ei se ole miehen velvollisuus tai pakko olla aina miellyttämässä, ei elämä ole tosiaankaan sitä. Olen käsittänyt että vaimosi on aika kovilla työelämässään, yritä ymmärtää hänen kantaansa myös välillä ja varmasti ymmärrätkin, olet sinä senverran sympaattinen mies. Toivottavasti puhut myös vaimollesi näin kun kirjoittelet mulle tänne.

Jokujossain, kirjoitit aivan sopivan jutun prinsessoista ja ritareista. Ei tänäpäivänä nainen voi olla prinsessa, me pärjätään omillamme ja miehiä ei pelastamaan tarvita.....??? Mutta miksi se tuntuukaan niin hyvältä kun mies huomaavaisesti aukaisee oven ja hymyilee ja sanoo,ole hyvä. Kuvitellaanko me naiset jäävämme alakynteen jos annamme miehen auttaa, niin, sellanen tunne mulla on. Me taidetaan olla sellasia välimallin naisia me kuuskytluvulla syntyneet naiset?

Meillä parisuhteessa varmaan mättää sama asia, mä en kerta kaikkiaan oo mieheni antanu auttaa asioissa, pikemminkin tiuskinut että: EI TARTTE AUTTAA.......kyllä mä saan nämä itekin....tms! Hän on muuten samanlainen pässi ku minäkin.

Niin, kyselit kuulumisia....eipä niissä kehumista ole. Päivät kuluu ja elämä on samanlaista päivästä toiseen. Puheväleissä ollaan jotenkuten mutta lukkotilanne on edelleen. En tiedä edelleenkään hänen tunteistaan enkä jaksa niitä enään kyselläkään.Olen ajatellut ottaa aikalisää puhumisesta. Hymy on harvoin mun kasvoilla ja ei oikein töissäkään jaksa läppää viskoo enään. Eli aika hiljainen ja surullinen tyttö täällä kirjoittelee. Kokeiden tuloksia odotellaan mutta ei niistä kuitenkaan mitään löydy, kilpirauhanen oli ok joten se ei voi olla syypää. Kait se on tää mun pääkoppa joka reistailee...
☹️

Olen lukenut muiden kirjoituksia masennuksesta ja taidan kuulua samaan porukkaan. Masennusta tämä varmastikin on ja monen asian yhteensattumista.

Haluaisin löytää oman minuuteni ja sen naisen joka olin ennen lapsia. Se nainen on labyrintissä eksyksissä huutaen apua, apua jonka vain minä itse voin itselleni antaa☹️ , ei kukaan muu.

Migi, heittele sinä vaan uusia aiheita kehiin. Toi oli erittäin riskialtis aihe jonka läppäsit pöydälle, mietin hetken josko tuohon vastaisi ollenkaan koska tiedän aiheen olevan todella kuuma peruna monessa parisuhteessa. (miehet vastaan naiset) Mutta sormet syyhys liikaa...ja kyllä tästä aiheesta on miljoona kertaa helpompi kirjoittaa kun puhua oman miehen kanssa kasvokkain....aivan älytöntä ja ei ne parisuhteen asiat kirjoittelusta parane mutta josko sitä rohkaistuisi ehdottelemman sitten rohkeammin kun on ensin kirjoitellut.😟

Pääsiäinenkin on sitten tulossa ja toisilla monta vapaapäivää.Meikä painaa töissä ja miettii elämäänsä, on mulla ainaski työtä...vielä!😮

No vielä kuitenkin sananen.

Siitä sivujuonen aiheesta. Jokujossain lause :"Minusta nainen voi todella "antautua" miehelleen vasta kun voi tuntea olevansa ihmisenä kunnioitettu ja turvassa". on niin perustavanlaatuisen oikea, että sen kun sais jakeluun useammalle meistä miehistä. Karmea katsella joskus sivusta kun äijä kohtelee naistaan kuin märkää rättiä. Minunkin tuttavissa on sellaisia miehiä, eikä meininkiäkään, että yhtään älyäisi tilannetta. Ja sitten ollaan siinä ritari/rinsessa asetelmasssa menty siihen lätty lätisee vaiheeseen. Ja vielä isänä ja miehenä: tavattoman ylpeä olin kun sain ensimmäisen "miniän". Kehua piti kaikille ja jotenkin niin hyvältä tuntu, vaikkei poikani ole kuin vasta 17 vuotias, mutta sillai isäänsä tullu, että "asian" päälle ymmärtää. Myöhemmin olen vähän perunut sanojani, kun olen huomannut kuinka epätasapainoinen miniä mulla on, mutta eipä ne 18 kesäiset tytöt varmaan koskaan oikein vakaita vielä ole. Mutta sen voin ennakoida itsestäni, että apinan raivollahan sitä isä tyttöään suojelee ja puolustaa. Varmaan niitä perimmäisiä geeneihin kirjoitettuja ominaisuuksia.
Surusuu. Kokeileppa samaa kun minun vaimo. Ilmoitti meidät erään suositun televisio-ohjelman innoittamana latinalaistanssien kurssille ! Saapa nähdä mitä siitä tulee. Ei paha, niinkuin se tuomari siinä tapaa sanoa.
Onkohan tämä systeemi kiinni pääsiäisen ajan ?? Tekis mieli mutta en ilkeä toivottaa sitä sellaista ...rikasta Pääsiäistä.
migi

migi kirjoitti 04.04.2007 klo 16:58:

" No vielä kuitenkin sananen.
. Jokujossain lause :"Minusta nainen voi todella "antautua" miehelleen vasta kun voi tuntea olevansa ihmisenä kunnioitettu ja turvassa". on niin perustavanlaatuisen oikea, että sen kun sais jakeluun useammalle meistä miehistä."

tämä on juuri sitä mitä minä etsin...että voisin tuntea itseni kunnioitetuksi juuri sellaisena kuin olen...vikoineni ja puutteineni ja että voisin tuntea oloni turvalliseksi, siis henkiseltä kannalta. Tapani Kansalla on yksi aivan ihana laulu, en tiedä sen nimeä mutta naista hän siinä rakastelee ja ne sanat on sellaset jotka mua koskettaa....kumpa minua rakastaisi mieheni noin.Olisko sen laulun nimi,"rakastella naista oikein" Koetappa migi kaivaa se laulu levyltä "Sulle", sieltä voi löytyä uusia ajatuksia naisen rakastelusta ja rakastamisesta.

Kiitos migi tanssivinkistä, mutta meillä se ei tulisi pelittämään.Mieheni on päättänyt että tanssiminen on tylsää ja hänen ei tarvi enää sen piip jutun ympärillä pyöriä.Nuorena oli nääs vähän pakko kuulemma???? Musta meilla oli todella hauskoja tanssi-iltoja ja mieheni on todella hyvä tanssija...se on todella harmi et meiltä on jääny se pois mutta kait sen ymmärtää josa miettii tätä meidän elämää.Ja hän häpeää omaa vaimoaan ja mä en kyllä voi ymmärtää mitä häpeämistä mussa olis mutta kait sit on.

Meillä oli sitä lähentymistä tässä vähän aikaa sitten mutta nyt on kumpikin sulkeutunut kuin simpukka jälleen.Mä olen loppu ja hänellä ei ole asiat yhtään sen paremmin.Lapset kyselevät minulta miksi olen niin kummallinen...surullinen ja apea.Vastaan heille että äiti on väsynyt kun ei ole tottunut ilta ja yötöihin, mikä sinänsä pitää paikkansa.Mulla on sisäinen kello ihan sekaisin ja kroppa reagoi myös.Ei taida olla pitemmän päälle mun hommaa mutta mitäs teet, töitä on tehtävä, oli se sitten mitä tahansa.

Kadehdin vaimoasi migi.Hänellä on hyvä mies, toivottavasti hän ymmärtää sen.Sinusta kertoo paljon kun olet huomannut kuinka toiset miehet kohtelevat naisiaan,välinpitämättömästi ja julmastikin ja sit ihmetellää miksi seksi ei suju....niimpä????? Enkä tällä nyt tarkoita että naiset ei sitä osaisi, käyttäytyä julmasti ja törkeästi.Taatusti osaavat ja todella häikäilemättömästi.Meitä on ikävä kyllä moneen junaan.

Jos vielä jaksat, niin palaillaan pääsiäisen jälkeen "astialle". Mulle on tullut tästä sellanen kiva hetki päivästä kun saa lukea kommentteja ja vastailla ja kysellä.Jännä että me alettiin tää kirjoittelu ja että tää on pysyny näinki kauan, kiitos kuuluu sinulle.Vastasit huutooni, en koskaan unohda tätä!!

Muistahan helliä sitä aarrettasi, vaimosi ja perheesi ovat maailman tärkeimpiä.
Ystävyydellä
surusuu

Virvon varvon !
Ei ihan vielä pääsiäisen viettoon, vaan kohta kuitenkin. Millähän surusuu, se miehesi saataisiin havahtumaan ? Onko se aivan pakko odottaa joku tragedia, että huomaa sinua tarvitsemansa. Minun mielestä Sinun ei kannata odottaa, mutta ei sitä pidä mennä myöskään järjestämään. Muistatko vielä sitä minun neuvoa olla pari päivää yksin muissa maisemissa. Vaikka sen ystävättären kans. Mikä se siinä oli niin mahdotonta ? Harkitse vielä. Nyt on lähdettävä lumimyrskyyn ajamaan. Hyviä pyhiä !
migi

Heissan,

Tuli pieni kirjoituspaussi, kun olen yrittänyt pitää välejä sen (vaihteeksi) todellisen mieheni kanssa... on jopa viihtynyt jonkun päivän maisemissa, vaan nyt sitten lähti taas reissun päälle... ja muuttui taas virtuaalimieheksi...

Halusin vielä yhden asian lisätä siihen arkaan aiheeseen sänkykammarista, jonka migi nosti pöydälle. Nimittäin minusta me aloitamme tilanteen korjaamisen yleensä väärin päin, eli sieltä sänkykammarista. Luomme hirvittävät paineet, ja olemme tuomittuja epäonnistumaan. Kyllä läheisyys tulee jatkeena hyvien välien myötä eikä toisin päin... pitää tuntea toinen toisensa läheiseksi jotta haluaisi fyysistäkin läheisyyttä. Olen varmasti ollut etuoikeutettu tässä asiassa, sillä kun luen ihmisten kirjoituksia, minua kauhistuttaa se kylmyys, mikä monista suhteista kuultaa läpi. En pystyisi sellaiseen. Vaikka parisuhteissani moni muu asia onkin ollut päin seiniä, läheisyyden puutteesta en sentään ole joutunut kärsimään.

Ja siihen prinsessa tarinaan lisäisin vielä, että en todellakaan tarkoita, että miesten pitäisi olla rähmällään kuin alistetut kerjäläiset naisten edessä. Minusta prinsessa tietää oman arvonsa naisena, ja siksi pystyy olemaan naisellinen, ja antaa ritarilleen tunteen vahvuudesta. Prinsessa ei myöskään ole itsekäs ja itsekeskeinen Barby, jonka koko maailma pyörii oman navan ympärillä. Prinsessan maailman keskipiste on hänen ritarinsa, ja toisin päin. He ovat valmiit tekemään kaikkensa toistensa onnellisuuden eteen. Joten siinä meille esimerkkiä vai mitä???

Mä olen saanut varsin perinteisen kasvatuksen, mutten koskaan kasvanut siinä hengessä miehet vastaan naiset. Joskus isojen immeisten kanssa hämmästyn, kuinka katkeria ja vihaa täynnä monet miehet ovatkaan. Esimerkiksi kerran satuin muuttopuuhissa sanomaan kahdelle työkaverilleni (toinen sattui olemaan pomoni vielä 😋), että sitä vartenhan te miehet olette olemassa, kun he siirtelivät toimistosta toiseen raskaampia huonekaluja. Ja turpiin tuli että mätkähti, olin osunut arkaan aiheeseen huomaamattani. Totta kai se lipsahti asiattomasti, myönnän sen. Mutta kun ei mulla ole koskaan ollut sellaista asennetta itselläni tai parisuhteissani, että me ollaan kaksi (sukupuolisesti) vihollisleiriä, en ajatellut mitään negatiivista. Minä olen aina ollut ylpeä siitä ja kokenut itseni kunnioitetuksi, kun raskaimmat fyysiset jutut ovat olleet ympäröivien miesten kontolla. Ei silti niin, ettenkö itse tartu toimeen kun tarvitaan, enkä todellakaan ole ensimmäinen apua pyytämään. Töissäkin olen kannellut raskaita laatikoita jne. joita miespuoliset kolleegani KIELTÄYTYIVÄT kantamaan yksin... joten minulle tuli surullinen olo, kun tajusin, kuinka kipeältä heistä kommenttini tuntuikaan. Ja olin kuvitellut heidän jo sen verran minua vuosien mittaan oppineen tuntemaan, etten koskaan halveeraa miessukupuolta sen enempää kuin hyväksyn naistenkaan halveeraamista.

Tein useita vuosia sitten pienimuotoisen tutkielman miehen roolin muutoksista länsimaailmassa aikojen saatossa. Minulle jäi tuoreimmista tutkimuksista ja jutuista kuva, että monilla miehillä menee tosi kehnosti. He ovat jääneet naissotureiden jalkoihin. Luin juttuja siitä, kuinka avioerossa miehet ovat jääneet puille paljaille äitien saadessa tuomareiden sympatiat puolelleen... saaden sekä maallisen omaisuuden että lapset... ja mies jää sitten aivan tyhjän päälle näppejään nuolemaan... en tiedä onko Suomessa tilanne yhtä paha. Suomalaiset onneksi tuppaavat usein seisomaan hiukka tukevammin jalat maassa. Mikä minusta oli myös varsin hauskaa, yhdessä tutkimuksessa kerrottiin, kuinka kiihkeimmät 60-luvun naisasianajajat käänsivät kelkkansa kun tuli heidän miniöidensä vuoro astua kehiin 😀 Heidän kullannupuillaanhan TÄYTYY olla vaimona kotiäiti, joka on TÄYSIN miehelleen omistautunut. Taisi olla Yrmy joka tällä palstalla joskus heitti kysymyksen ilmaan siitä, kuinka paljon suomme itsellemme erivapauksia, ja kuinka paljon vaadimme muilta... eivät useinkaan mene yks yhteen.

Surusuu, paneudu myös fyysiseen kuntoosi uudella tarmolla. Minä en yleensä usko vitamiinipillereiden ihmeisiin, sillä monipuolisesta ruokavaliosta saa kaiken tarvitsemansa. Mutta kun masennuksen keskellä tiesin syömisen jäävän retuperälle, olen pistellyt nyt jonkun viikon pilleriä poskeen. Ja nyt alkaa parin viikon verran olo tuntua toiselta. Olen virkeämpi ja sitä myötä tietysti positiivisempi. Yritän myös olla ulkona mahdollisimman paljon ruokahalua parantaakseni. Ja tällä viikolla olen alkanut syömään kuin en olisi nähnyt ruokaa vuosikymmeniin 😳 Yllätin itseni tänään, pelasimme tunnin verran puistossa, enkä edes väsähtänyt...olin niin hyvilläni siitä, että kuntoni on niin paljon kohentunut.

Äläkä ole moksiskaan, ellei tilanne miehesi kanssa korjaudu kertaheitolla. Kuten sanoin, kyllä sinulla urakkaa riittää. Me jokainen kannamme omat myllynkivemme mukanamme, ja parisuhteessa joudumme kantamaan myös toinen toistamme. Mutta toisaalta uskon kuitenkin siihen, että valitsemme paremman puoliskomme juuri ratkoaksemme tiettyjä omia ongelmiamme heidän avullaan. He tavallaan ovat ongelmiemme kaikupohjana. Mä olen huomannut entistä enemmän miehessäni myös isäni piirteitä, kun on viime aikoina tullut pohdittua omaa lapsuutta. Ja huomaan senkin, että tiettyjä ongelmapointteja isäsuhteestani kannan välillemme. Niin migi, pikkurinsessasikin voi etsiä sinun kaltaistasi miestä itselleen kun se aika tulee 😎 Uskon kuitenkin siihen, että jos ja kun (kyllähän me siihen pystytään eikö vaan!?) ratkaisemme parisuhdeongelmamme, ratkaisemme myös omia kipeitä pointtejamme samalla. Eli olemme matkalla kohti eheämpää ja rikkaampaa elämää. Meidän täytyy vain luottaa, että pystymme siihen. Ja onhan meillä toinen toisemme tukena!!! 🙂🌻

Vielä vähän lätisen... sillä lueskelin noita vanhoja viestejä läpi. Miksi surusuu sanot, että haluaisit olla se nainen joka olit ennen lapsiasi? Miksi sinun pitäisi mennä elämässäsi taaksepäin, sillä oletan että olet äitiyden myötä kypsynyt ihmisenä? Olenko väärässä? Minusta sinun pitäisi pikemminkin löytää itsesi ja minuutesi uudessa valossa nimenomaan äitinä ja puolisona. Minulla on sellainen tunne, kuten joskus jo sanoinkin, ettet ole löytänyt omaa paikkaasi avioliitossasi. Oletko tehnyt saman kuin minä, ettet ole rohkaistunut aukomaan omassa itsessäsi olevia lukkoja? Eihän äitinä ja vaimona oleminen tarkoita sitä, ettei voi iloita ja nauttia elämästään. Sillä oletan sinun lauseellasi ajavan takaa jotain sellaista vanhassa minässäsi.

Sitten sanoit, että miehesi on hyvä tanssija. Yritäppä kehitellä jotain, millä voisit saada hänet uudelleen koukkuun. Sanoit, että se oli kivaa silloin ennen... yllätä hänet joku kerta vaikka ja vetäise tanssilattialle ex tempore. Tai mikä ikinä omimmalta keinolta tuntuu. Se kun toisi sitä kaivattua fyysistä läheisyyttä, ja mahdollisuutta rennompaan yhdessäoloon.

Sen jälkeen sanoit, että miehesi häpeää sinua. Mistä olet tehnyt moisen päätelmän? Onko se jotakin mitä hän on sanonut, vai onko tuo omaa tulkintaasi? Me varmaan kaikki syyllistymme ajoittain vääriin tulkintoihin. Sillä minun on hiukan vaikea kuvitella, miksi miehesi sinua häpeäisi. Ellei sillä sitten ole omia kompleksejaan kuvioissa mukana.

Jaksamisia...

Hei,

Sorry, tää menee vähän aiheen ohi, sillä olemme surusuu yrittäneet auttaa sinua ongelmissasi. Mutta kun te nyt tiedätte jo yhtä ja toista ongelmistani, mun oli pakottava tarve purkaa pahaa oloani.

Oon yrittänyt olla iisisti viimeiset ajat, sillä miehekkeelläni on lomaa. Joten olen yrittänyt laittaa riidat sivuun ja pitää yllä rauhallista ilmapiiriä, hänkin tarvitsee ennen kaikkea lepoa. Mutta sitten nyt viikonloppuna sulotar tekstaili mulle ja sai mut taas aivan pois tolaltaan. Se saa mut aina tunteen itteni ihan arvottomaksi idiootiksi, joka on epäonnistunut kaikessa. Tänään on sitten tosi paha päivä, en ole jaksanut mennä uloskaan, vaikka siellä on mitä kaunein kevätpäivä auringonpaisteineen. Itken vaan pahaa oloani tai puudutan ajatukseni tv:tä tölläämällä. Olen niin yksin, mulla kun ei oo lasta ei lammasta hymyilemään takaisin, eikä peilikuvakaan juuri mulle hymyile. Toivon vaan että fysiikkani auttaa mua, sehän on ollut viime aikoina parempi. Tää on taas tätä takapakkia, viime viikot aloin kokea, että olen vihdoinkin hiukan vahvempi ottamaan vastaan mitä tuleman pitää. Joten pitihän tää alamäki tulla vaihteeksi sotkeen kuviot.

Noh, mullahan on se itsensä rakastamisen kurssi alkutekijöissään. En vaan tiedä, kuinka saisin järjestettyä itselleni sellaiset olosuhteet, ettei koko aika jotain ulkopuolista rikkoisi mielenrauhaani. Jos mulla olis rahaa, vuokraisin jotain väliaikasta vain ollakseni omissa oloissani tehden niitä näitä kaalinpäitä. Nyt yritän tehdä niin, mutta aina jotain muistuttaa mua todellisesta tilanteestani, joka sitten saa mut taas epätoivon partaalle ja tuntemaan, etten jaksa yhtään mitään enää. Haluaisin olla lomalla elämästäni kuukauden tai pari keräten vain voimia kohtaamaan koko roskan. Noh, se on jäänyt vain haaveeksi. Koko aika pitää kohdata loputtomalta tuntuvia ongelmia, jotka kaikki eivät ole edes omiani, mutta silti vaikuttavat elämääni.

Toivottavasti teillä on ollut hyvä viikonloppu. Jospa nyt saisin itseni potkittua ulos vihdoin, kun sain vähän itkeä pois tuskaani ensin. Kiva kun on teitä virtuaalikorvia olemassa 🙂🌻 Se helpottaa.

Joku jossakin, ymmärrän sinua ongelmissasi, koska ne sattuvat olemaan niin samanlaisia joissa painin parhaillaan. Masennus on läsnä koko ajan ja kai se on tervettä, koska se vie meitä muutokseen vaikkakin hiljaista vauhtia. Ei sinussa tarvitse olla mitään vikaa, vaikka miehesi tekee tuollaista. Luultavasti sinussa ei ole mitään vikaa. On valitettavasti vain olemassa miehiä, jotka ottavat rinnalle näitä sulottaria, vaikka kaikki olisi hyvin kotona. Olen pannut omassa liitossani merkille, että vaimoni on juuri silloin lähtenyt vieraisiin, kun kaikki on hyvin ja kiihkeää meidän rakkauselämässämme. On luultavasti ihmisiä, joille ei riitä mikään, vaan pitää saada aina lisää.

Olen itsekin tilanteessa, jossa minun olisi nopeasti saatava oma asunto, että pääsisin opettelemaan taas kymmenien vuosien jälkeen yksin asumista. Vaitettavasti minulla ei ole tällä hetkellä rahaa siihen. On vain asuttava vielä yhdessä ja tämä läheisriippuvuuteni ei pääse paranemaan. Elämä ei ole kaikille valmistanut helppoa polkua kuljettavaksi, vaikka me olisimme olleet aikoinaan valmiit ottamaan sen vastaan. Niin monet meistä lähtivät avoimin mielin ja kaikkensa satsaten tähän leikkiin ja ovat joutuneet pettymään. Vika ei todellakaan ole meissä. Emme ole voineet tietää puolisoa valitessa mihin vielä joudumme. Nyt meidän on vain jotenkin päästävä taas jaloillemme ja suunnattava eteenpäin.

jokujossakin kirjoitti 05.04.2007 klo 20:16:

"Vielä vähän lätisen... sillä lueskelin noita vanhoja viestejä läpi. Miksi surusuu sanot, että haluaisit olla se nainen joka olit ennen lapsiasi? Miksi sinun pitäisi mennä elämässäsi taaksepäin, sillä oletan että olet äitiyden myötä kypsynyt ihmisenä? Olenko väärässä?"

Et ole väärässä jokujossain, et ole...havahduin sanoistasi.En ole huomannut ajatella asiaa tältä kantilta...en todellakaan.Olen vain jäänyt kiinni siihen haaveeseen että olisin samanlainen kun olin nuorena.....villi ja vapaa, vailla huolia ja ah niin ihanaa elämää....hörönlöröä.Nyt sen huomaan kun asiaa oikein miettii, ei se elämä ollut silloin yhtään sen helpompaa kun nytkään.Elämä on erilaista, minä olen erilainen...kaikki on erilaista mutta niinhän sen täytyy ollakin, eikö.Ei menneeseen saa jäädä kiinni, käy kuten minulle.

Olen nyt miettinyt elämääni kun luin koko viestiketjun läpi.Ja totesin että mähän heitän elämäni hukkaan tällä tavoin, herranen aika, mähän oon pystyyn kuollut tällä hetkellä. Ja mun täytyy hyväksyä että mä sairastan masennusta, mä olen sairas ja mun täytyy hakea apua.Mun pitää nöyrtyä ja hakea apua..........

"Minusta sinun pitäisi pikemminkin löytää itsesi ja minuutesi uudessa valossa nimenomaan äitinä ja puolisona. Minulla on sellainen tunne, kuten joskus jo sanoinkin, ettet ole löytänyt omaa paikkaasi avioliitossasi. Oletko tehnyt saman kuin minä, ettet ole rohkaistunut aukomaan omassa itsessäsi olevia lukkoja? Eihän äitinä ja vaimona oleminen tarkoita sitä, ettei voi iloita ja nauttia elämästään. Sillä oletan sinun lauseellasi ajavan takaa jotain sellaista vanhassa minässäsi."

Niin miten se tapahtuu, itsensä löytäminen....? kerro se minulle mistä löydän sen rohkeuden? Ja en voi lakata ihmettelemästä miten ihmeessä sinä löydät minusta tälläistä.Tuntuu että sä näet suoraan mun sieluun ja sanot sellaista mikä iskee mun tajuntaan täysillä.Kukaan mun ystävistä, ei edes mun paras ystäväni ole koskaan sanonut mulle näin koskettavia sanoja.Kiitos sinulle kun kuljet kanssani, ystävä.

Olen todella surullinen kun luin mielipahastasi.Miehesi tekee todella väärin sinua kohtaan, eikö hän todellakaan ymmärrä kuinka hän sinua loukkaa.Sinun suunnaton rakkautesi miestäsi kohtaan on jotain niin käsittämätöntä ja upeaa...en voi siis ymmärtää miksi hän sinua noin kohtelee.Ja että tämä sulotar, kuten häntä kutsuit, vielä vääntää veistä avohaavassa on jotain niin julmaa että ymmärrän että maailmasi romahtaa ja särkyy pieniksi siruiksi silloin. Miten ihmeessä jaksat ja kestät????? Rakkaus on kyllä pitkämielinen mutta rajansa kaikella. Kirjoitit joskus että kesällä keräät voimasi ja lähdet, oletko miettinyt sitä? Migi on mulle ehdotellut breikkiä jo muutamaan otteeseen, sullekin se voisi olla hyvä vinkki?

Jokujossain, mä olen miettinyt että me taidetaan olla kummatkin naiseksi kasvamisen tiellä.Me kaksi pölvästelyn mestaria......Nyt on meidän aika ottaa ohjakset omiin käsiin ja päättää omasta elämästä ja ottaa se oma paikka tässä elämässä.Mä taidan aloittaa sen sillä, että opettelen rakastamaan itseäni, joka päivä mä sanon jonkun kohteliaisuuden itselleni ja katson peiliin niin kauan että nään siinä kuvassa jotain hyvää....siitä tulee aluksi helvettiä, tiedän sen nyt jo.Minä kun en paljon hyviä puolia itsessäni näe, vielä.....kokeillaan kummatkin tätä ja kirjoitellaan tuntemuksia, mitäs sanot???

Ja sitten kun se migi saadaan miehenä kommentoimaan asioita vielä, jopa naikkoset saadaan uuteen uskoon ja valloittamaan koko maailma.....hehe?. Toivon hartaasti että se "migi-miäs" ei oo enään ängennyt pilkille, aikas haperoo jäät on varmaan nykyään.......

Kirjoittelemisiin, virtuaalikorvat.( aivan ihana sana)

.

😀

Hei virtuaalikorvat 😉

Kiitos viestistäsi E V. Muistan sinun kipeän tarinasi, sillä seurasin sitä aikanaan. Yhdestä asiasta olen kuitenkin eri mieltä, kyllä ongelmat paljastuvat jo suhteen alkuvaiheessa. Minä oman kokemukseni perusteella sanoisin näin, kun toivoo onnistuvansa parisuhteessa, on valmis sulkemaan silmänsä ja korvansa monelta suhteen alkuvaiheessa. Jokainen epäonninen yritykseni, mihin kategoriaan parisuhteeni ovat luettavissa, osoitti sairaita merkkejä jo heti alkuunsa (jonka myönnän vasta jälkikäteen). Mutta sitten mukaan tulee toinen paljon mutkallisempi juttu - millaisia parisuhteita me itsellemme haalimme KASVAAKSEMME IHMISENÄ... sillä luulempa että me haemme toisesta sitä mikä itseltämme puuttuu. Tai koemme, että toinen voisi auttaa meitä tulemaan omaksi kokonaiseksi itseksemme. Ja minusta juuri siksi me joskus jymähdämme liiankin pitkäksi aikaa suhteisiin, jotka repivät meitä riekaleiksi, kun emme ole kasvaneet omana persoonanamme siihen mittaan kuin mitä suhteelta alitajuisesti odotamme. En tiedä osaanko selittää asian tarpeeksi selkeästi. Esimerkiksi nykyisessä liitossani kamppailun halusin päättää ensin jo viime vuonna, mutta sitten minua alkoi jokin kaivelemaan. Minusta tuntui, että jotain oli jäänyt kesken. Ja oletan sen jonkin olevan omaa kipuani ja kasvuani ihmisenä. Vaistomaisesti koen, että voin kasvaa vielä aivan uusiin mittoihin, kunhan onnistun ratkaisemaan OMAT ongelmani tämän parisuhteeni avulla ja/tai kautta.

Surusuu, me kaikki pelkäämme kipua ja muutosta. Se on osa luontoamme. Mutta ehkä sinä ja minä olemme pelänneet kipua ja muutosta liikaa. Siksi emme ole uskaltautuneet kasvamaan täysiin mittoihimme. Minua vain ottaa niin nupoliin se, että aivan kuten sanoit oma elämäni valuu hukkaan, kun en ITSE pysty kasvamaan ihmisenä. En edes koe, että rikkinäinen parisuhteeni on sille este, vaan se, etten rakasta itseäni ja sitä myöten en uskalla elää omana itsenäni täysin palkein.

Minua vähän hirvitti kun luin jossakin, että ellei ole kokenut itseään rakastetuksi lapsena, ripustautuu parisuhteisiin aivan kuin viimeisenä oljenkortenaan. Että sitten kun parisuhde on päättymässä, elämän tarkoitus häviää... Minä nimittäin näin itseni siinä tällä hetkellä, tämä parisuhde on minulle pitkälti kuin se viimeinen oljenkorsi rakkauden suhteen. Ehkä siksi, että se on ollut elämäni ensimmäinen pitkä ihmissuhde, jossa olen saanut todella KOKEA olevani rakastettu. Sekä sanoin että teoin. En vielä uskalla mennä niin pitkälle, että väittäisin, etteikö lapsuuden perheeni olisi minua rakastanut, tai ainakin jotkut silloin ympäröineistä ihmisistä. Mutta en KOKENUT olevani rakastettu. Tästähän olen puhunut aiemminkin. Koin olevani huomaamaton harmaavarpu, jonka olemassaololla ei ollut juuri merkitystä. Vasta muutettuani pois kotoa aloin hämmästellä, kuinka ihmiset reagoivat tekemisiini ja sanoihini... että minua jotkut ihmiset arvostivat suurestikin IHMISENÄ. Huomasin, että sillä olikin väliä, kuinka käyttäydyn, koska minut HUOMATAAN, en ole vain ilmaa heille. Mutta siitä lähtien minulla onkin ollut se sisäinen konflikti itseni kanssa, kun jotkut ympäröivät ihmiset kehuvat minua maasta taivaaseen kuin olisin joku pyhimys tai tuhattaituri, ja oma minäkuvani näkee itseni hyvin heikkona, puutteellisena ja avuttomana. Enkä tähän päivään mennessä ole löytänyt sitä keskitietä eli omaa minääni. Realistista minäkuvaani.

Kyllä meillä surusuu on kova kurssi edessämme oppiaksemme pitämään itsestämme. Totta puhuen vihaan katsoa omaa peilikuvaani. Näinä päivinä minulla on aivan hillitön viha itseäni kohtaan. Ja se viha voi sattua kehen vaan joka kohdalle osuu. Ehkä tämä on nyt sitten keski-ikäisen murrosikää...

Sanoit surusuu joku kerta, että tunnet katkeruutta äitiäsi kohtaan. Minä tunnen jotain samaa. Tunnen, ettei äitini ollut koskaan puolustamassa minua, ei lapsena eikä sitten myöhemmin aikuisena. Minua pöyristytti, kun äitini kutsui minua ensimmäisen kerran RAKKAAKSI lapsekseen, kun hän halusi väkisin kammeta mieheni elämästäni minun tunteitani huomioimatta. Sanoinkin sen hänelle. Se ei olisi voinut osua pahempaan saumaan. Ihan viime päivinä vasta olen alkanut ymmärtää, että äitini on itse asiassa paljon heikompi kuin minä, eikä ole vielä 80 vuodessa oppinut ottamaan omaa paikkaansa... tajusin, että äitini onkin katkeran elinkautissinkku pikkusiskonsa pyöriteltävissä... sillä moni satuttava "hylkääminen" minua kohtaan olikin kehitelty tätini aivoissa eikä äitini... äitini ei uskonut omiin kykyihinsä ja harkintaansa, vaan kysyi aina katkeroituneelta ja happamalta sinkkusiskoltaan neuvoa, kuinka elämänsä elää... joten katkeruuteni äitiä kohtaan alkoikin muuttaa muotoaan... ehkä sääliksi. Ja sitten aloin miettiä, että onhan minulla sentään etumatkaa, jos edes jo 40 oppisin rakastamaan todella itseäni ja uskomaan omiin kykyihini. Olen jo sen sanonutkin, että kokemani rakkaus vei minut aivan uudelle planeetalle itseeni tutustumisessa. Se että koin YHDEN ihmisen rakastavan minua tällaisenani, oli niin mullistava. Jos maailma potki päähän päivällä, tiesin, että illalla kotona olisi joku, joka puhaltaisi haavoihini. Olin rohkeampi, uskaliaampi... kunnes sitten havahduin siihen, etten (taas kerran) ollutkaan tarpeeksi hyvä vaimoksi 🙄 Että muut muijat osaavat vetää pidemmän korren 😮 Noh, tipuin takaisin maan pinnalle... ei minua kukaan oikeasti rakastanutkaan... se on tuntuva moukarinisku. Mutta kuten Disney elokuvissa, kyllä moukarin altakin voi nousta uuteen uhoon 🙂🌻

Tervehdys taas täältäkin päin !
On tullut teiltä niin paljon ja kovaa asiaa, etten yritäkkään alkaa kaikkia lauseita kommentoimaan. Sellaista havahtumisen ja heräämisen makua noissa teidän viimepäivän jutuissa on vahvasti. Siitä se sitten lähtee etenemään kun ei vaan jää paikoilleen makaamaan. Takapakkia tuli taas vaihteeksi mullakin. Emäntä haukkui minut sunnuntaina oikein viimeisen päälle lyttyyn ( olemattomasta alkusyystä se lähti ). Ja nyt taas elellään kylmän puhumattomuuden jaksoa. Silloin maanantaita vasten yöllä kun en saanut unta kuuntelin yöradiota ja siellä haastateltiin sitä Tommy Helsteeniä ( Virtahepo olohuoneessa jne ) Tavattoman olennaisen havainnon oli tehnyt ja ytimekkäästi sen esitti. Jotenkin näin se meni: Me ihmiset, etenkin suomalaiset eletään "häpeän kautta". Se tunne on suurin tuhoaja myös ihmis-suhteissa ja yleensäkin elämässä. Siihen häpeän kulttuuriin kuuluu siirtää se oma paha häpeä ja olo myös muille, etenkin läheisille. Pitää kaivaa jostakin esille vielä niitä TH:n juttuja, nyt en ehdi rueta niitä netistä kaivelemaan. Kannattaa silmäillä jos jostakin löydätte tai kuulette, vaikka paljon ko kirjailijaa on myös kritisoitu sellaisesta rahvaanpsykologiasta. Voihan niistä hänenkin opeista poimia ainakin osan rakennuspalikoiksi siihen omaan kasvu- ja minuudenetsintä projektiin. Kyllä minä ainakin hitusen paremmin ymmärsin sitä emännän antamaa ryöpytystä sen kautta, että sitä omaa huonoa oloa siinä vaan piti saada minun päälle kaadettua. Eihän se kylläkään varmaan sitä omaa oloa yhtään helpota, mutta ompahan sitten se kaksi kärsijää yhden sijasta. Ja eihän se mitään jos ne haukkumiset olis vaan niinku vettä ja itse kuin hanhi jonka selästä ne vaan valuis pois, mutta kun meikäläinenkin alkaa aina miettimään sitä, kuinka tässä on yrittäny muuttua, sopeutua, ymmärtää jne jne ja ihan niinkuin ei mitään oiskaan kuitenkaan parantunut, hetkessä taas siinä samassa suossa. Taitaa jäädä mulla ne rumbat ja sambat opettelematta.
migi