Moippa moippa !
Ootko jokujossain jossain hinkuintiassa ? Ymmärrätkö kun täällä vielä pilkille lähdetään ?
Surusuu. Aloituslauseessasi "onko elämäni tässä ? " on jo minun mielestä tavallaan sen ratkaisun avain. Olet käynnistänyt sen prosessin ajatuksissas. Se ettei miehesi siihen heti älyä mukaan lähteä ei ole kovin suuri vika. Pääasia että joku perheessä miettii näitä syvällisempiäkin, niin että toinen saa tuulella käydä ja tulla perästä.
Yllättävän vaikea minulle on äitisuhteestani kirjoittaa, vaikka haluaisinkin jokujossainille vastata. Ehkä huomena kirjoitan siitä aiheesta. Ei dramatiikkaa mutta omanlaisensa juttu kuitenkin. Helppohan se niitä isiä on moittia... Sanoo
migi

Niin...
vanhempana on vastuussa niin monesta......varsinkin jos lapsena on samaa sukupuolta oleva.Minä tunnen välillä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta ja kykenemättömyyttä kasvattaa tyttäriäni.Varsinkin viime syksy ja tämä alkukevät on mennyt kyllä täysin sumussa.Perusasiat olen hoitanut tietysti mutta aloin tässä miettimään koska olen hassutellut ja nauranut lasteni kanssa....siitä on aikaa.Omat voimani ovat olleet henkisesti täysin loppu ja yritän itselleni antaa anteeksi ja kuten jokujossain kirjoitti, olla armollinen...myös itseään kohtaan.Kukaan meistä ei täydellinen ole, aina sattuu ja tapahtuu.

Kirjoitit migi, että helppohan isiä on aina syyttää...ainahan sitä on helppo syyttää ketä ja mitä tahansa ongelmistaan ,ei vain isiä! Sitä miehenikin toitottaa minulle vaikka en ole koskaan häntä syyttänyt, kyseenalaistanut olen kyllä.Kun ajattelen omaa äitiäni, voisin syyttää häntä niin monesta mutta pakko on ajatella, että hänkin on oman lapsuutensa uhri ja vanki.Meillä kaikilla ei vain ole kykyä päästää niistä asioista irti.Ja kun mietin omaa äitini äitiä, sama juttu.Jutut kulkee suvussa monen sukupolven mukana ja ei kait sille mitään mahda muutenkuin itse vaihtaa suuntaa, jos on tarpeeksi vahva....masennus esimerkiksi on sellainen joka kulkee mun suvussa, ikinä siitä ei puhuta ääneen mutta kaikki sen tietää.Ihmiselle täytyy tulla oma tarve ja herätys että hän haluaa muuttaa elämäänsä ja voimia siihen.

Katkeruus on tunne jolla mietin äitiäni välillä, suunnaton katkeruus.Isääni mietin välillä ,miksi hän ei näyttänyt tyytyväisyyttään ja hyväksyntää minua kohtaan koskaan.Nyt mä haen sitä joka paikassa ja mieheltäni erityisesti.Nämä on sellaisia mistä mun tulis päästää irti ja pian.Näiden asioiden vatvominen ei tuo mulle mitään, päinvastoin. Kirjoitin aikaisemmin, että olen ollut vahva henkisesti, nyt mietin olenko ollut liian vahva? Voimakkaat mielipiteet ja aina oikeasssa oleminen, kyllä täytyy myöntää että ne ovat olleet vahvuus niin hyvässä kuin pahassa.Jos jostain asiasta olin jotain mieltä, toin sen kyllä julki.Nykyään osaan jo vähän suodattaa....

Olemme mieheni kanssa nyt puheväleissä ja lähentymistä on muutenkin.Hän on mulle edelleen ärtynyt asioista jotka häntä ottaa pattiin...näen sen niin selvästi läpi.Olen yrittänyt skarpata niissä asioissa jotka häntä ärsyttää ja teen sen ihan itsenikin takia.Olen sokeutunut näinä vauvavuosina tietyille jutuille ja varmaan tosi väsynytkin tiettyihin asioihin...että oli sillä hyvätkin puolensa tällä meidän kriisillä.Mieheni herätti mut tietynlaisesta koomasta, hellempi hän tosin olis saanu olla...????

Ihaninta on huomata että katsomme toisiamme silmiin kun puhumme, sitä emme ole tehneet aikoihin.Ihmettelit jokujossain miksi en sanonut ääneen miehelleni silloin taannoin kuinka komea hän on, juu, kyllä mä olen sen aikaisemmin kertonut monta kertaa, ei se olis siihen tilanteeseen sopinut...kait ymmärrät?

Miten ihmeessä uskallat migi mennä vielä jäälle pilkkimään? Mua ei sais keskitalvellakaan jäälle, pelkäisin että putoan jäihin ja hukun.Harrastuksena se on varmasti upea, ihana on istua hiljaisuudessa upeassa auringonpaisteessa.

Jokujossain,oletko ajatellut että, miehesi voisi olla jossain sekavassa tunnetilassa myös jos hän pitää kahta naista.En tosin tiedä ulkomaalaisten miesten tavoista mitään kun en ole seurustellut yhdenkään kanssa...mutta kait he yksiavioisia periaatteessa ovat...hm.? On vääryys että joudut olemaan tuollaisessa stressitilanteessa koko ajan, mitä tuhlausta tuollaisella kapasiteetilla mikä sinullakin on takanasi.Luen aina uudelleen ja uudelleen sanojasi ja mietin millainen rautainen elämänkokemus sinulla onkaan.Olet kärsinyt mutta olet myös varmasti saanut elämältä paljon, sen lukee rivienkin välistä.

Täällä meillä odotellaan sydän pamppaillen takatalvea, varoiteltu on jo kovin.Täytyy nauttia nyt kun vielä on hetki ihanan lämmintä ja kait se oikea kevätkin sit koittaa.Vuodenajoista kevään puhkeaminen on mun mielestä niin ihanaa aikaa, mä herään aina myös kevään tullessa ja alan elää.....☺️

Heipsan,

Surusuu sanoit tuntevasi riittämättömyyttä vanhempana. Kerron sulle tähän, kun lapsuudenystäväni alkoi odottaa ensimmäistä lastaan... hän oli hirveän huolissaan siitä, pystyykö olemaan vanhempi. Hän näki painajaisia, että hänen äitinsä vaihtoi vaippoja hänen tulevalle vauvalleen, koska hän ei ollut lapsenhoitamiseen kelpo! Mietin hänen pelkojaan, ja lopulta sanoin hänelle, että mietippä asiaa niinkin päin, jos vanhemmat olisivatkin täydellisiä. Eikö olisi kohtuutonta lasta kohtaan, jos vanhemmat olisivat täydellisiä, eikä itse siihen pysty? Sehän olisi silkka helvetti yrittää samastua täydelliseen äitiin tai isään sen sijaan, että näkee heidänkin olevan vain inhimillisiä ihmisiä heikkouksineen. Eihän meidän oleteta olevan täydellisiä, vain omassa heikkoudessamme laitamme itsellemme sellaisia typeriä vaatimuksia!!! Minäkin olen mestari tässä 😳

Sitten sanoit, ettet muista milloin olisit ottanut ilon irti lastesi kanssa. Tiedätkö yksi hälytyskelloista edellisessä parisuhteessani oli se, kun exäni poika sanoi minulle yksi päivä, etten nauranut enää koskaan... tiesin, että elämäni on pahassa jamassa. Tässä kriisissänikään ei juuri ole nauru herskynyt paitsi joskus kun lukee näitä toisten tekstejä täällä jotka kuvaavat niin osuvasti sitä mitä itsekin tuntee... minulla on kuitenkin kumma tunne siitä että olen vahvistumaan päin. Nimittäin pystyn jo väliin nauramaan taas itsellenikin ja omille vaikeuksilleni.

En tiedä, mistä migi sai päähänsä tuon isien syyttelyn... olisiko oma lehmä ojassa... mutta minusta on myös turhaa syytellä ketään. Silti minusta on hyvä kyseenalaistaa monia omia asenteitaan ja valmiiksi pureskeltuja juttuja peilaamalla niitä omaan lapsuuteensa. Kuten sanoin monen asian lapsena on tulkinnut väärin ja sitten pilaa oman elämänsä sillä, että ei oio omia vääriä mielikuviaan.

Masennus minusta muuten on yksinkertaisesti vain sitä, että tuntuu, ettei oma elämä ole hanskassa. Kuinka siitä sitten päästään jaloilleen onkin toinen juttu... Enkä usko että yksikään kriisi on pahasta, kyllä ne meitä ravistelevat pohtimaan itsestään selvyyksiä.

En surusuu ihmetellyt laisinkaan, ettet lausunut kohteliaisuuksia miehellesi, arvatenkin tunsit sen olevan kuin lausahdus pystymetsästä. Mutta ajattelin, että miksi me niin helposti laskemme sellaiset mahikset menemään. Itse yritin eilen olla positiivisempi mieheni kanssa, ja kun en onnistunut sanomaan mitään kaunista kasvotusten kinaten kuten tavallista, lähetin tekstareita perään. Kun sitten näin yöllä känkkäränkkäni, hän närkästyneenä sanoi, mitä ne sinun viestisi oikein olivat olevinaan... ne kun ovat hänestä täysin ristiriidassa todellisen tilanteemme kanssa 😟.

Älä huoli migi, en löhöile aurinkorannoilla... mutta olen paljastanut niin paljon elämästäni, etten viitsi kertoa sen tarkemmin. Jos kukaan joka vähääkään minua tuntee lukee juttujani kyllä jo tunnistaa.

Tiedätkö surusuu, olen oppinut niin paljon elämässäni vain tekemällä kaiken poikkitaiteellisesti. Silloin kun toiset menivät autokouluun, minä en mennyt ja kortitta olen edelleenkin 😟 Silloin kun kaverini menivät opiskelemaan, minä lähdin ulkomaille kun en tiennyt missä minun paikkani on - ai joo kyllä taisi dominoiva äitinikin painaa vaakakupissa, halusin itsenäistyä... ja siksi olen käynyt työelämässä kovan koulun toisten pompoteltavana kun ei ole niitä kunnon opintoja suoritettuina... Kun toiset seurustelivat, minä vain kirjottelin novellinpituisia kirjeitä tyttökavereitteni kanssa. Ja sitten yks kaks huomasin, että jotain elämästä puuttuu ja aloin väen väkisin etsiä miestä itselleni... noh lopputuloksen jo tiedättekin...Ja kun sitten muut olivat rakentaneet omakotitalonsa ja hankkineet kesämökkinsä minä makselin alkoholistiexäni minulle auliisti tekemiä velkoja... Eli pölvästelemällä olen nähnyt maailmaa ja elämää. Joskus tuntuu, että ainoa asia mitä en ole vielä kokenut on vakava sairaus - siis omakohtaisesti... isäni menetin kyllä sillä tavoin. Tämänkin kriisin aikana olen taas oppinut katselemaan elämää uusista vinkkeleistä. Ei kait minusta olisi ollut siihen opinnot-poikakaveri-ura-lapset-omakotitalo putkeen kun en sitä ole tehnyt...

Tiedän, että miehelläni on kompassi vinksallaan. Siksi olen yrittänyt uskoa, että ehkäpä se korjaantuisi hiljalleen. Olemmehan niin monta vuotta jakaneet ilot ja surut yhdessä ja uskoisin sen kuitenkin painavan vaakakupissa. En tiedä kerroinko siitä, että hän potki minun itsetuntoani monta vuotta ylöspäin kun tapasimme. Ja onnistuikin, hän onnistui paremmin kuin kukaan elämässäni osoittamaan minulle, että hän todella välittää. Mulla nääs joku ruuvi puuttuu jossain, sillä en KOE olevani pidetty tai välitetty. Siksi esimerkiksi yksi uusimmista työkavereistani järkytti minut, kun kävin työpaikalla... hän tuli varta vasten juttusilleni, ja sanoi, että jos vain tarvitsen mitä vaan, voin aina soittaa hänelle. Hän vannotti ja vakuutti minua, että otan yhteyttä. Oltiinhan me löpisty niitä näitä kuten kenen kanssa vaan, mutta että hän oli kokenut minut niin läheiseksi oli minulle shokki. Ai juu, suomeksi hän on hän, hän on siis perheellinen nainen 😋

Tiedätkö oikeastaan surusuu sait minut ajattelemaan hiukan eri tavoin elämääni kuin nykyisten katkerien lasien läpi. Kyllä se sittenkin taitaa olla minun näköiseni elämä... olen kuitenkin valintani tehnyt omiin heikkouksiini ja vahvuuksiini nojaten. Mä olen kuitenkin aina ollut hiukan outo lintu. Olen pedannut petini kai oppiakseni elämältä jotain. Totta puhuen mua harmittaa hurjasti sekin, että mieheni nuori sulotar toistaa aivan samoja virheitä kuin minä... ja kaivaa vain verta nenästään... mutta eihän hän nyt sitä näe kun on NIIN rakastunut... vaikka olen yrittänyt varotella. Vaan silti, kun pystyisin tunteeni miestäni kohtaan tappamaan kuten joku viestiketju oli nimetty... risoo kun järki ja tunne kahinoi keskenään alati... mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa, että ne saavat rauhan keskenään ☹️

Surusuu,

Vielä yksi asia - kiitos! Kiero savolainen kun kiertelee eikä osaa sanoa suoraan 😀 Kiitos, että otit esiin tuon pointin elämänkokemuksestani. En tiedä oikein itsekään miksi se tuntui niin hyvältä. Ehkä siksi, että koen, etten ole löytänyt työelämässä paikkaani, ja toivoinkin, että tämän paussin aikana löytäisin uuden suunnan sielläkin. Ja nimenomaan koen, että haluaisin käyttää toisten hyväksi sitä mitä olen itse elämältäni saanut. Se nimittäin tuntuu minusta kaikkein omimmalta, koen siinä olevan parhaimmillani. Hiukan sitä sain maistaa viimeisessä työpaikassani, sillä tein epävirallisesti toimistopäällikön hommia virallisen toimistopäällikön tukena. Ihmisten tukeminen ja ohjaaminen oli kivaa. Sitäpaitsi kun alan olla jo 99 prosenttisen varma, ettei minun tarvitse tuhlata energiaani omiin lapsiini ja perheeseeni, voisin käyttää saman energian johonkin yleishyödylliseen. En vaan vielä tiedä miten, sillä tuo parisuhdesumppu on sokaissut kuukausia näkökenttäni. Ja imenyt sen energian, jota tarvitsisin myös uraputkeni luomiseen hahaa 😎

heipat,

Jokujossain, mulla on samanlaiset tuntemukset kun sanoit että olet pölvästellyt elämäsi, mä olen miettiny ihan samaa.Oikeaa sanaa en ole vaan löytäny mutta se PÖLVÄSTELY tuntu heti, osu, niin sanotusti.

Mietin, että onko ihmisen elämä määritelty jossain ,missä järjestyksessä se täytyy mennä. Mä en kyllä allekirjoita sitä. Jokaisella meillä on oma marssijärjestys millä tätä elämää talsitaan ja valssataan, joten älä murehdi elämäsi järjestystä Jokujossain. Sinä kuljet vain sitä polkua mikä sulle on joskus annettu.Näin mä ajattelen omasta elämästäni.Onko se sitten kohtalo vai mikä, ei ole tietoo....yks lysti, elämä menee kuiteski eteenpäin, tapahtu sit mitä tahansa.

Tosta pölvästelystä vielä......mä inhosin koulua peruskoulussa, en jatkanu opintoja kun pääsin sieltä.Olin muutaman vuoden töissä ja sit rupes opinnot maistumaan.Tuli lapset ja vuosia kului että unohdin opiskelut pakostakin....nyt ne on taas heränny ja tosi voimakkaana.Mulla on hirvee tarve opiskella ja saada pätevyys siihen ammattiin mitä mä rakastan....se kun ei vaan käy hetkessä.Kaikki mun ystävät on niissä ammateissa mitä ne opiskeli silloin nuorena ja saavat täydet kesälomat jne.Mä teen pätkää ja oon tosi turhautunu, siitäkin....Et kyllä kuule täällä on muitaki pölvästelijöitä, vähä erilailla ku sinä.....mut kuiteski!
Ja onkos se oikeastaan pölvästelyy, SE ON ELÄMÄÄ, mun ja sun, sitä meidän omaa polkuu mitä me kummatki kuljetaa omalla laillamme.

Jokujossain, myös ne lapset on sitä polkuu.ei kaikkkia oo tarkotettu vanhemmiks, sulla on joku muu tärkee juttu ehkä mitä sä suoritat.....esimerkiks vaiks minä.Mä huusin apua ja sä vastasit, luojan kiitos.Niinku oon jo aikasemmin sanonut, sä olet viisas nainen, sana hallussa ja sympaattisuus,toivottavasti empaattisuuskin on sulla sydämessä, niin ettet pala loppuun kun autat hädässä olijoita.😉

Toivottavasti se migi ei oo tippunu sinne jorpakkoon ku sano menevänsä pilkkimään...????

Kauniita ajatuksia ja kirjoitellaan☺️

Hengissä ollaan !
Eipä juuri kalaa tullut, kun on niin kirkkaat kelit, mutta ruskettupa hyvin !
Ja koulutuspäivillä kävin kuuntelemassa kuinka meistä tulee huipputiimejä jotka valtavalla innolla ja osaamisella tekevät yrityksestämme niin hyvän, että kilpailijat joko pakenevat maasta tai tekevät konkurssin. Näin se on nykyään helppoa tuo kilpailu mailmanmarkkinoilla.
Naisten ymmärtämisestä: Minulla ei ole yhtään siskoa ja serkutkin enimmäkseen poikia, joten ei lapsena mallia oikein saanut muusta kuin äidistä. Ja se malli ei kaikin osin ollut paras mahdollinen. Uskonnollisia sekoiluja, depiksiä, katkeruutta, ym. Perusasiat oli kuitenkin ihan kunnossa. Sitten rippikoulun jälkeen piti tietenkin alkaa perehtyä tyttösten mailmaan vähän niinkuin eri kantilta. Mutta ei siinä alle kakskymppisenä paljoa ne ajatusmailmat ehdi avautua kun keskittyminen kohdistuu enempi tiettyihin ruumiinosiin ja niihin käsiksi pääsyyn.Kyllähän opiskellessa ja töissä ollessa tuli tutuksi monenlaisia naisia ja heidän ajatuksiaan, mutta sellainen mysteerin maku aina jäi, vaikka kuin olisin halunnut ymmärtää. Minulla on ollut aika liuta enempi tai vähempi vakavia seurusteluita ennenkuin kolmekymppisenä tämän nykyisen kanssa paukautettiin naimisiin. Kaikista niistä extyttöystävistä minulla on mukavia muistoja ja aina välillä vaivaa, että mitähän niille mahtaa kuulua nykyään.
Sitten kun alettiin niitä lapsia tekemään toivoin tietenkin tyttöä, että sen kasvun kautta minulle avautuisi siihen femiinimailmaan näköala. Kolme poikaa tulla putkahti kahden vuoden välein ! Mutta sitkeä sissi kun olen, yritys palkittiin 12 vuoden jälkeen eli se "rinsessa" saatiin tähän talouteen ja sille vielä vuoden päästä leikkikaveriksi yksi poika. Nyt olen saanut silmät suurina seurata miten tytön mailma on erilainen kuin meidän jätkien. Mutta eihän se vielä sitä kerro miten aikuisen naisen logiikka pelaa. Ja sitten yhtä-äkkiä hokasin ! Nythän mulla on tässä kaksi aikuista naista avoimesti kertomassa mielenliikkeistään. Aika hyvä sauma kysellä ja perehtyä teidän tunnepuoleen mikäli te sen sallitte surusuu ja jokujossain ?
Yhdellä käytännön kysymyksellä aloitan. Mitenkä muuten kuin jotain hormoonimömmöjä syömällä saa keski-ikäisen naisen seksuaalista halukkuutta lisättyä ? Se on meillä edelleen jonkinasteen ongelma. Se on peitetty sinne kiireisen elämän taakse ja työuupumuksen verhoon, mutta tiedän, että jos oikeasti haluaa sitä, niin kyllä siihen aika löytyy. Enhän minä voi rueta missään pitsihepenissä kuleksimaan, vaan millä minä saan niitä sytykkeitä aikaiseksi ? Naisilla tämän ongelman ratkaisu on käsittääksen helpompaa jos niillä kaikilla "naisten aseilla" pelaa. Vai onko näin ? Eikös me miehet kuitenkin aika robotteja tavallaan olla tässä asiassa ja sillä tavalla narulla talutettavissa.
Nyt on kiire töihin valloittamaan maailman herruutta !
palataan.... migi

Heipsan,

Mulle tuli mieleen noista kouluajoista... mun eka piinapenkkini elämässä oli peruskoulu... koin sen vankeusrangaistukseksi... vain ekat kaksi viikkoa olin siitä innoissani... ja sitten aloin epätoivoisena laskemaan kuinka monta PAKOLLISTA vuotta on vielä jäljellä... se tuntui elinkautiselta lapsen silmissä 😝 Inhosin opettajiani ja väliin olinkin niiden kanssa sukset ristissä, vaikka kaikkien mielestä yleisesti ottaen olinkin aina se kiltti pinko. Yksi yläasteaikainen ystäväni olikin huuli pyöreänä, kun kerroin hänelle, että suurin osa tunneista olin aina omissa ajatuksissani jossain muualla... työpaikallakin tunnustin työkavereille, että jollette puhu järkeviä kokouksissa viiden minuutin kuluttua mun korvat on jossain muualla 😮

Mutta totta puhuen olen ulkomailla asuessani tullut tosi ylpeäksi koulutaustastani. Muualla koulutuksen yleistaso ei todellakaan ole samaa luokkaa - vaikken siellä migin hinkuintiassa asukkaan... Kyllä Suomessa sentään vaan osattiin... ja työkaveritkin alkoivat viimeisinä vuosina tulla silmät innnosta hehkuen näyttään mulle, että Suomi on taas siinä ja siinä jutussa ykkösenä ☺️ Olen tosi ylpeä synnyinmaastani ja toivoisinkin vielä voivani jollain tavalla "maksaa takaisin" sen mitä olen aikoinani sieltä saanut. Suomella olisi niin paljon annettavaa ja näytettävää monille muille. Ei niin etteikö Suomikin voisi tietyissä asioissa hakea oppia muualta, mutta valitettavasti minusta muiden matkiminen nykyisellään niin politiikassa kuin kaupanteossakin on viemässä Suomea takapajulaan... Noh tämä näistä.

Takaisin koulunpenkille... eli huvittavinta asiassa oli, että kun menin lukioon asenteeni muuttui täysin, koulu olikin KIVAA kun se EI ollut pakollista enää... kyllä me ihmiset ollaan lapsellisia. Eli peruskoulusta päästyäni opiskelu on ollut kivaa. Se vaan ettei kukaan ollut minua patistamassa viemään opintojani loppuun saakka ja kun en ollut varma siitä mitä halusin ja exäni joi kaiken minkä tienasi, ainainen rahantarve veikin töihin... Aivan kuten sinäkin surusuu minulla palaa sisimmässäni halu päästä takaisin opintoihin käsiksi. Olen tehnyt laihoja yrityksiäkin siihen suuntaan, tällä kertaa siippani on ollut kaikin tavoin tukemassakin sitä... mutta työt vei aina kaiken voimani. En jaksanutkaan yrityksistä huolimatta. Mutta kyllä me vielä joku päivä eikö niin... eläkkeellehän meillä ei varmaan tule olemaan enää kiire, kun kukaan ei niitä ole meille makselemassa... joten tekin voisitte vielä pyöräytellä lisää veronmaksajia 😉

Hukkukohan se migi tosiaan vai jäikö miettiin äitisuhdettaan???

Isäsuhteestani sen verran vielä, että nurinkurisinta minusta oli, että koin isän hirveän läheiseksi vasta kuolemansa jälkeen. En edes yritä sitä selittää, miksi hän ihmisenä alkoi aueta minulle vasta silloin. Näin vain kävi. Vaikka siitäkin on jo vuosia, minä edelleen aika ajoin purskahdan itkuun ikävästä. Haluaisin vain viettää aikaa hänen kanssaan ja jutella. Joten toissailtana juuri ennen nukahtamista pyysinkin isältä tukea tähän vaikeaan vaiheeseen... ja eilen tunsin pitkästä aikaa itseni ONNELLISEKSI. En edes muista milloin olisi tuntunut niin hyvältä. Istuin puistossa ja kaikki olikin yks kaks kaunista, näin kevään ensimmäiset perhoset, kimalaisen, krookuksia joiden värit koskettivat minua, papukaija jonka monenkirjavat sulat näyttivät maagisilta... ja koko kukkaloisto ympärilläni... perheet jotka nauttivat yhdessäolosta... kaikki tuntui yks kaks niin hyvältä. Joten ehkä tästäkin suosta vielä noustaan 🙂🌻 En nyt viitsi sitten mainita miltä tänään tuntuu 😟 sillä on taas se päivä viikosta jolloin mieheni on kuin maannielemä juosten elämässään sen tärkeämmän ihmisen perässä... Mutta eiliseen palaten, aloin ajatella, että minun pitäisi yrittää keskittyä muihin asioihin kuin vatvoen tätä parisuhdejuttua saadakseni etäisyyttä. Olen niin kiinni siinä, etten senkään takia pysty ratkaisuja tekemään, kun en enää näe metsää puilta.

Ai joo, nyt mä sen muistan, surusuu kai olet kertonut miehellesi isäsuhteestasi ja siitä seuraavista tuntemuksistasi? Ei pelkästään siksi, että hän ehkä pystyisi sinua tulemaan vastaan ymmärtäessään kyltymätön hyväksytyksi tulemisen tarpeesi. Ajattelin vaan, että ehkä se auttaisi häntäkin tuntemaan, että sinäkin olet vain inhimillinen ihminen tarpeinesi ja puutteinesi aivan kuten hänkin. Mä luulen pienessä mielessäni että alkoholistin lapsi kokee itsensä aina jotenkin vaillinaiseksi ja rikkonaiseksi elämässään. Että häneltä on puuttunut jotain mitä muuut ovat saaneet 😮 aivan kuin mikään perhe niin täydellinen olisi! Mutta mehän aina katsommekin asioita omasta vinkkelistämme.

Pitääköhän lähteä kohta migiä nostelemaan jäistä 😎???

Iloista päivänjatkoa - joskus minusta tuntuu, että me jutellaan vain keskenämme, mutta oletettavasti tarinamme auttaa muitakin lukukerroista päätellen vai mitä arvelette?

jokujossakin kirjoitti 29.03.2007 klo 14:19:

Heippa Jokujossain,
tämä kohta on nyt sun elämänlankasi, lue sitä moneen kertaan.Totuus on juuri tässä.....ystäväiseni!!!!!

"Mutta eiliseen palaten, aloin ajatella, että minun pitäisi yrittää keskittyä muihin asioihin kuin vatvoen tätä parisuhdejuttua saadakseni etäisyyttä. Olen niin kiinni siinä, etten senkään takia pysty ratkaisuja tekemään, kun en enää näe metsää puilta."

Ja pätee myös minuun.....

Sinnitellään ja pölvästellään edelleenkin.

Heippat,
tosi kiva ettet sitten pudonnut sinne jorpakkoon.....kala ei liennyt se tärkein kuitenkaan, vai.Fiilis on taatusti ihana, sitä me haetaan.

Mulla ihan sormet rupes syyhyämään kun Migi heitti tuollaisen ilmaan......miten saada nainen innostumaan....Jos aloitetaan ihan perusteista!

Nainen kaipaa turvallisuutta ja lämpöä.Sitä että joku pitää minusta huolta ja että hyväksyy sellaisena kuin on.Ja että mies puhuu ääneen kohteliaisuuksia, pieniä sanoja, vaivihkaa. Mulle olis hirmu tärkeetä että mies osallistuis arkipäivän töihin.YHDESSÄ, tehtäis päivän pakolliset pois ja sitten vois rentoutua.Nainen kaipaa aistillisuutta ja rauhallista etenenmistä.Mä vihaan henkilökohtaisesti sitä että käydään heti itse asiaan, se on todella nöyryyttävää ja ei todellakaan sytytä pätkääkään.

Nainen kaipaa jutustelua, rauhallista olemista ensin ja pikkuhiljaa asiaan siirtymistä.Nainen syttyy hitaasti, todella hitaasti. Miehen tehtävä olis mun mielestä sytytellä tuli pikkuhiljaa, vaikka jo aamusella alkaa virittelyä.Enkä tällä tarkota mitään kinuamista ja vonkaamista, se on vihoviimeistä touhua.Huomiointia ja pientä vipinää, flirttailua......

Nämä on siis mun mielipiteitä...luulempa tosin että aikas moni on samaa mieltä.välillä tosin tekee mieli ihan vaan spontaanisti...olla silleen, ne on ihan ok juttuja välillä mutta ei jatkuvasti.Nainen ei jaksa sellaista, tunteet tuppaa pintaan aina kuitenkin.

Naisen huomioon ottaminen, kauniit pienet sanat, mukana oleminen.....siinä sitä pureskeltavaa.Ei liene maailman vaikeimpia asioita, vai kuinka?Mutta näissä me eroamme, miehet ja naiset välillä toisistamme.

tässä alkuun, migi.Asioita on toki paljon muitakin mutta nää on mun mielestä ne tärkeimmät.🙂👍.Onnea matkaan.....Kerro sinä puolestasi, mikä miehen sytyttää.....jokin muu kun vain se itse touhuilu???

Tsau tsau !
Niin siitä sytyttämisestä. Olenhan minä, nyt kun ne välit toimii, keskustellut aiheesta emännänkin kanssa, mutta se hänen vastaus " keski-ikäinen nainen ei ole vaan niin halukas kuin nuorempana " ei minua oikein tyydytä. Miksei ole ? Eikö voisi olla jos haluaisi olla ? Ja se aamusta alkaen sytyttäminen on minusta täysin käsittämätöntä. Monasti olen erehtynyt aamulla tai edellisenä iltana väärän lauseen tai poikkipuolisen sanan sanomaan, taikka jättänyt jotkut halot ajamatta. Ja sitten se illalla "kostetaan" siinä sängyssä ! Tämä on se suurin mysteeri mulle. Että vähän siitä touhusta tehdään niinkuin vallankäytön väline parisuhteessa ???? Ja arvatkaapa kuinka loukatuksi mies tuntee siinä vaiheessa itsensä, kun jo kiihottuneena luulee pääsevänsä asiaan, mutta torjutaan tylysti. Meillä se aiheuttaa aina muutaman päivän minikriisin.
Ja miten mies sitten saadaan syttymään. Terve mies ei tartte kun sen naisen viereensä ja kun reisien iho koskettaa toisiaan ja se vieno tuosu tulee nenään alkaa tapahtua. Joskus tietenkin jotain muutakin tarvitaan mutta ei ihmeitä. Mulle esim riittää kun vaimo vaeltelee illalla vähissä vaatteissa, niin haluttaa rueta koskettelemaan. Ei tässä iässä enään sellainen torvelo ole, että suoraan ryntäisi asiaan vaan osaa kyllä sitä lämmittelyaikaakin varata.
Olen jo miettynyt jonkinlaista liikennevalosysteemiä, jossa vaimo saisi jo aamulla laittaa sen punaisen valon päälle, niin minun ei tarvis illalla haaveilla ja pettyä. Aika jännä olis ootella sitä vihreää valoa ja koettaa saada ensin se keltaiseksi vaihtumaan. Toimisikohan ?
Kunnioittavasti Teidän migi

Tsaukkista!

Kylläpä migi kysymyksen lykkäsit! Olen joskus ajatellut siitä kirjoittaakin, kun näen niin monen haikailevan mitä naisensa kanssa tehdä, tai siis paremminkin syytellen, ettei muijaa kiinnosta. Mutta oon ollut vähän liian arka aloittamaan moisesta aiheesta peläten saavani koko mieskunnan vihat kimppuuni 🤕

Jos puhun omasta vinkkelistäni kyllä tunteet ja kohtaaminen on kaiken a ja o. Ja oikeassa olet mielestäni migi, että väsymys ja työkiireet ovat usein vain tekosyitä. Tietty joskus on niin poikki, ettei innosta. Tai mua ei ainakaan huntsita, kun olen kipeä. Haluan silloin muutoinkin vain olla möllöttää. Ikäkään ei mielestäni ole se todellinen syy. Mulla meni puoliskoni kanssa pitkään into, vaikkemme koskaan oikeaa lakkoa olekaan tehneet, kun tunsin olevani vain kone, jonka tarkoituksena on tuottaa hänelle mielihyvää ilman vastavuoroisuutta. Noh, siitäkin päästiin kun taas suhdepuolella tuli enemmän vastavuoroisuutta ja kommunikointia. Mutta katson usein paremmaksi suostua leikkiin kuin kärsiä mökötyksestä tai riidoista moisen vuoksi.

Mutta en voi neuvoa oikotietä onneen, itselleni sopii sekä nopea että hidas taktiikka. Kaikki riippuu tilanteesta ja mielialasta. Joskus itse hehkutan koko päivän, kuinka kaipaan miestäni, ja sitten kun h-hetki koittaa, olenkin itse syystä tai toisesta lukossa. Merkillisintä on esimerkiksi, kun emme ole tavanneet viikkoihin kun toinen on ollut matkoilla, mieheni odotukset ovat enemmän kuin korkealla, mutta itse lämpenen päivien varotusajalla... onneksi hän osaa jo siihen varautua. Epäilempä hyvinkin, että itse jumitun joskus liiallisten odotusten takia. Kaipaan niin hirveästi hellyyttä ja läheisyyttä ja toisen kohtaamista että yritys menee överiksi.

Sanovat, ettei suhteen onnellisuuskaan ole tilastoista luettavista. Mutta kyllä mä silti olen sitä mieltä, että kun välit on kunnossa, luonnostaan ikävöi toisen fyysistä läheisyyttä kaikissa muodoissaan. Jokainenhan on yksilö, mutta mä tunnen itseni maailman onnellisimmaksi muijaksi, kun saan vain nukahtaa hänen käsivarsilleen... puhumattakaan jos hän vielä leikkii hiuksillani. Siis ei aina tarvita mitään maagista tuottaakseen toiselle taivaallisen hyvän olon.

Toinen konsti, millä me usein olemme riideltyämme välejä alkaneet availla on hierominen. Jokaisellahan on lihaksia jotka kolottavat. Siitä tulee tunne, että toinen välittää pahasta olostasi ja haluaa sen huomioida, joka sitten tuo puolestaan tunteet pintaan ja niin edelleen. Tai usein se alkaa jo siitä, että passaa toisen nenän eteen lempiruokaa tai juomaa. Tulee prinsessaolo. Mutta nämä lepytyskonstit meillä toimii molemmin päin vain osoituksena siitä, että välittää toisen tunteista ja suuttumuksesta ihan oikeasti.

Näin hiljan sketsin (naisen monologina), jossa hän pilkkasi, kuinka naiset seurusteluvaiheessa pukeutuvat pitseihin, ja sitten kun se yhteiselämä alkaa, hupullinen flanelliyöpaita onkin se mieluisin yöasu... kaipa siinä todenperääkin on... vilukissahan se olen minäkin...

Yksi juttu mikä mulle itselleni on avautunut tän kriisini/mme myötä, en ole pystynyt todella avautumaan ihmisenä kenellekään aiemmin. En ole henkisellä tasolla uskaltanut antaa kenenkään tulla itseäni todella lähelle, en ole luottanut etteivät ihmiset kävele kuin norsu lasitalossa. Minusta nainen voi todella "antautua" miehelleen vasta kun voi tuntea olevansa ihmisenä kunnioitettu ja turvassa. Kyllä mä uskon migi, että me inhimilliset ihmiset valitettavasti käytämme sänkyelämää aseena kuten montaa muutakin kaunista asiaa. Vaikkei sen niin pitäisi olla, sillä missäpä me muualla olemme haavoittuvaisempia. Mutta mä olen uskaltautunut mieheni kanssa aivan uusiin ulottuvuuksiin vasta, kun mä tajusin, että hei tää tyyppi ihan oikeasti rakastaa mua, eikä tuu käyttään mun heikkouksiani hyväkseen. Sekä elämässä että sänkykammarin puolella. Aloin uskaltaa ensimmäisen kerran elämässäni myös pyytää mitä itse toivoisin tai haluaisin. Mä tajusin, että tälle kaverille ei olekaan yhdentekevää miltä musta tuntuu. Menikö monimutkaiseksi? Joko pää on pyörällä migi?

Mutta joskus kun luen, että immeiset ihan oikeasti pihtaa, ja hellyyttä saa kerran kuussa tai siihen malliin, mua hirvittää. Meillä ainakin riitojen jälkeen usein neuvottelupöytään ainoa tie käy sänkykammarin kautta... siellä kun pääsevät oikeuksiin ne todelliset tunteet, eikä satuttavat sanat... paitsi joskus kun ei pidä varaansa 😀

Antoiko ajattelemisen aihetta tai vinkkejä? Jokainen parihan on oma tarinansa, ja minusta jokaisella on omat jipponsa.

migi kirjoitti 30.03.2007 klo 11:51:

"Niin siitä sytyttämisestä. Olenhan minä, nyt kun ne välit toimii, keskustellut aiheesta emännänkin kanssa, mutta se hänen vastaus " keski-ikäinen nainen ei ole vaan niin halukas kuin nuorempana " ei minua oikein tyydytä. Miksei ole ? Eikö voisi olla jos haluaisi olla ?"

-Jos mä ajattelen itseäni niin nyt vasta mä olen parhaassa iässä seksin suhteen.Ei ole nuoren naisen ongelmia vartalon täydellisyydestä enkä vaadi enää itseltäni niin kauheasti.Siksi en voi olla samaa mieltä kuin vaimosi mutta meillä kaikilla on omat tuntemukset asioista.

Migi ystäväiseni,yksi asia olis miehen hirmu tärkeää muistaa AINA.

Naisen halu lähtee pääkopasta, ei alapäästä niinkuin miehen halu.Se on tärkeä pointti muistaa.Naisen päässä pyörii miljoona päivän aikana tapahtunutta asiaa ja yleensä se on ilta/yö kun niitä pääsee rauhassa miettimään.jos jokin asia vaivaa mieltä ja aiheuttaa murhetta, saattaa se viedä naiselta kaiken innon seksileikkeihin.

"Ja se aamusta alkaen sytyttäminen on minusta täysin käsittämätöntä. Monasti olen erehtynyt aamulla tai edellisenä iltana väärän lauseen tai poikkipuolisen sanan sanomaan, taikka jättänyt jotkut halot ajamatta. Ja sitten se illalla "kostetaan" siinä sängyssä ! Tämä on se suurin mysteeri mulle. Että vähän siitä touhusta tehdään niinkuin vallankäytön väline parisuhteessa ???? Ja arvatkaapa kuinka loukatuksi mies tuntee siinä vaiheessa itsensä, kun jo kiihottuneena luulee pääsevänsä asiaan, mutta torjutaan tylysti. Meillä se aiheuttaa aina muutaman päivän minikriisin."

-Tästä minäkin olen kuullut tasaisin väliajoin.Että käytän valtaa ja säännöstelen...ja että kostan???? Nämä ovat sellaisia sanoja joita minä en ole koskaan ymmärtänyt.En voi sanoa etteikö joku näitäkin keinoja käyttäisi, se on hänen asiansa.Minä en koskaan ole tarkotuksella tehnyt sellaista, kuten äsken sanoin ne miljoona asiaa pyörii päässä ja se on siinä.Ja minä raukka olen aina omannut erinomaiset unenlahjat ja nukun todella sikeästi.Painan pään tyynyyn ja taju on kankaalla.Pirun nopea on miehen oltava että ehtii ennen sitä....heh

- Miehen tarpeet ovat paljon voimakkaammat, sanotaanko prosenteissa n.85 luokkaa.Minä en varmasti ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä.eikä varmaan moni muukaan nainen...ei sitä voi ymmärtää kun itse ei koe niin voimakkaasti.Mulla voi mennä jopa viikkoja ettei seksi tuu edes mieleen...kyllä.Jos mieli on musta ja elämä tuntuu raskaalta, ei siinä seksiä taatusti mieti.Tai että lapsilla on jotain.....siinä on niin välillä niin paljon kaikkee mikä vaikuttaa.

-Miehet syttyvät kun he katselevat, nainen tarvitsee siihen paljon muuta lisäksi.Mies syttyy hetkessä, nainen tarvitsee virikkeitä kauemmin.Miehen pienet teot, ne vaikuttaa.Sanat, jos ne ovat oikeita, ns. vihjailevia pieniä sanoja, vaikuttaa.Suoraa viestintää kannattaa välttää, se luo paineita naiselle.

Nämä kommentit ovat sitten vain minun mielipiteitä.Joku toinen nainen saattaisi sanoa erilailla tuntemuksiaan.En tiedä ovatko nämä oikeita vai vääriä mutta näin minä ajattelen....

Olen jo miettynyt jonkinlaista liikennevalosysteemiä, jossa vaimo saisi jo aamulla laittaa sen punaisen valon päälle, niin minun ei tarvis illalla haaveilla ja pettyä. Aika jännä olis ootella sitä vihreää valoa ja koettaa saada ensin se keltaiseksi vaihtumaan. Toimisikohan ?

-Hm....ei pöllömpi idea.Kokeilun arvoinen.Kerrohan miten kävi???
Kiitos migi kun annoit jotain muuta miettimistä kun vain näitä omia ongelmia.Jatketaan aiheesta jos haluat???

😀😳

heippa vielä

Luin Jokujossain kirjoituksesi....jooo...näin voi olla erilaisia naisia ja mielipiteitä.Hyvä että kirjoitit oman kantasi.

Migi rukka...siinä sulle purtavaa.Olet kahden naisen tietotulvassa.....tsemppii vaan.....!!!!🙄

Moikka,

Vielä lisää tuohon aiheeseen... Nimittäin surusuun ilmaus "vinkua" särähti - mikä varmasti meidän kaikkien naisten jollei huulilla niin mielessä käy kun puhutaan sänkykammarista pitkässä parisuhteessa. Mä olen kriisini keskellä huomannut, että siinä olen mennyt asenteissani vikaan. Ensiksikin se, että miesten pitää vinkua tarkoittaa sitä, ettemme me naisina ota huomioon heidän tarpeitaan. Eikös kyse ole YHTEISelämästä, jossa molempien toiveita pitäisi kunnioittaa. Se että käytämme tuota ilmausta tarkoittaa myös, että emme ota huomioon heidän tunteitaan. Nyt kun on ollut aikaa ajatella viime vuosina, tai siis pakottava tarve, kun kaikki tuntuu menevän vikaan, olen tullut siihen tulokseen, ettei miehelle seksi ole sen antoisampaa kuin naisellekaan, vaan rakastelu todellisen rakkauden puitteissa! Ei mies ole yhtään sen enempää seksikone kuin nainenkaan. Kyllä mieskin hakee nimenomaan hellyyttä ja hyväksyntää. Ja onko meillä oikeutta sitä sitten kutsua vinkumiseksi??? Korjaa migi jos olen väärässä sinun mielestäsi.

Kerron teille pari tarinaa, jotka ovat mies-naissuhteisiin liityviä, ja jotka ovat pyörineet mielessäni viikonloppuna tätä juttua puidessani. Toivottavasti ne antavat ajateltavaa meille itse kullekin.

Ajatuksen kertoi mies, joka kuului siihen sodanjälkeiseen babyboomiin, ja oli siis itse elänyt 60-luvun naisten "vapautumisen" voimakkaasti nuoruudessaan. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, tiedätkö, kun ei ole enää prinsessoja ei voi olla enää ritareitakaan... jos mies ei voi kokea olevansa naisensa ritari vaan rinta rinnan taisteleva soturi, hän ei voi enää pitää naistaan herkkänä hellyttävänä prinsessana ja tätä kohdella sellaisena... kuinkas monta prinsessaa tapaamme päivän mittaan kaduilla??? Todellista sydämessään sellaista??? Siis ei Barbya vaan Prinsessaa??? Voimmeko - jos olemme rehellisiä itsellemme - vaatia miehiltämme ritarin eleitä kun emme itse käyttäydy kuin prinsessat??? Siihen tulokseen ainakin itse olen tullut, että ensin on katsottava peiliin, ennen kuin alan uhoamaan. Tai viimeistään uhoamiseni jälkeen 😋

Toinen tarina, jonka kuulin vieläkin kauemmin sitten, mutta joka käytti samoja ilmaisuja ilmaisemaan toisenlaista parisuhdepointtia. Kirjailija sanoi, että jo päiväkoti-ikäisellä pikkupojalla on tarve voida kokevansa olla ritari joka suojelee prinsessaa. Kun hän sitten kasvaa ja lähtee parisuhteeseen, eikä löydäkään paikkaansa ritarina (siis kunnioitettuna miehenä), hän turvautuu väkivaltaan...

Toivottavasti nuo antavat meille itse kullekin ajateltavaa.

Yksi pointti, jonka ehdottomasti haluan sinulle migi isänä sanoa. Mietit pikku "rinsessasi" tulevaa elämää. Sanon tämän nyt omakohtaisesta kokemuksestä lähtöisin, mutta olen ainakin yhdeltä naisystävältäni kuullut samanlaisia mietteitä. Sanokoot kuka mitä tahansa, jotka kuvittelevat olevansa liberaaleja ja moderneja, mutta naisella ei ole mitään arvokkaampaa kuin oma ruumis. Ei siis ole todellakaan yhdentekevää, kenen käsiin sen antaa. Luulen, että jokainen isä sen alitajuisesti tajuaakin, mutta halusin sen sanoa ääneen. Jos itse voisin peruuttaa kaikki typerät seksiseikkailut, tekisin sen oitis. Ne merkkaavat lyhykäisyydestään huolimattakin jotain naisessa ja KULUTTAVAT sitä kaikkein arvokkainta minuutta. Itsekin aikanaan lähdin miessuhteisiin, en siksi, että koin ekaa tyyppiä kohtaan YHTÄÄN MITÄÄN, vaan siksi, että paine koskemattomuudestani kasvoi liian suureksi. Perheenikin naljaili ja irvaili siitä. Koin olevani toisen luokan kansalainen. Olenkin sanonut sukulaislapsilleni, että ne jotka meille laittavat paineita tehdä asioita, jotka eivät meidän pirtaamme sovi , eivät sitten ole meitä pelastamassa, kun olemme joutuneet liriin... Olemme totaalisen yksin sitten silloin, kun vahinko pitää korjata. Joten jos jotakin todella arvokasta haluat antaa pikkurinsessallesi, auta oivaltamaan oma arvonsa naisena...

Nyt saan varmasti naiskunnankin vihat niskaani 🤕

Arvon Rouvat
Nytpä on päästy oikeaan asiaan. Ja kuinka hyvin jokujossain kirjoittaa ! Mahtaa olla joku oikea kirjailijatar viehättävässä huvilassa Toscanan seuduilla. Ja surusuu, jos minä näyttäisin tekstisi emännälle, ( mitä jo hetken harkitsin ) sanoisi hän mulle, "siinäs näet, koeta jo käsittää, aikuinen mies ! ". Mutta, mutta pidetään tämä nyt meidän ja tuhansien lukijoiden keskeisenä. Kävin ostamassa keltaisen ( pääsisäis )kukkakimpun ja laitan luksus ruuan, kerron hauskoja stooreja, kuleksin mikkihiiriboksereissa raybanit päässä, osallistun lakanoitten mankelointiin jne jne. Ja sitte huomena raportoin teille toimiko ohjeenne. Kiitos niistä.
Kosketelkaa toisianne ! tv migi