Jep, jep
No nyt on nuo sukupuoli- ja kansallisuusasiat minun osalta käsitelty. Mutta lupasin edellisellä kerralla vielä elävää esimerkkiä ja aiheena tunteet. Jos joku olisi minulta 10 kuukautta sitten olisi kysynyt, mitkä ovat tunteeni vaimoani kohtaan ja rakastanko häntä. Vastaus olisi ollut aika jyrkkä: En rakasta ja ainoa tunne on halveksunta. Mitään mielenkiintoa edes sänkyyn ei ole.
Ja se tunne silloin oli todella peruuttamattoman tuntuisen voimakas. Vaihtoehtoja ei näkynyt.
Mutta nyt kymmenen kuukauden jälkeen. Ei mitään kiihkeää hurmosta, mutta kuitenkin sellaista sopuisaa, toisen huomioivaa kumppanuutta.
Kuulostaa tietenkin kehuskelulta ja lässytykseltä. Mutta jos silloin olisi eri osoitteet otettu ja mökki myyty, arvatkaa harmittaisiko nyt !
Tämän stoorin tarkoitus on kuvata sitä, että kun TAHTOA on, voi niitä tunteita ohjata, eikä antaa tunteiden ohjata elämän kokoisiin ratkaisuihin. Tottakai siinä niitä apuja tarvitaan ja paljon, mutta jos se maaperä, mihin ne tulevat, on vastaanottavainen sen TAHDON ansiosta, niin homma toimii. Eikä tietenkään minun ole tarkoitus ylvästellä, että nyt on ne tunteet "korjattu" ja loppuelämän ne hyvinä pysyvät. Voi olla että olen näillä palstoilla parin kuukauden päästä onnettomuuttani valittamassa. Sillä sehän se vasta mielenkiintoista onkin, että ne tunteet tapaa vaihdella.
Kun jankutin tuota "tahdon" -sanaa, tuli mieleeni ohjelmasarja Tahdon Asia, jossa aika railakkaasti käsiteltiin näitä elämän suuria kysymyksiä. Ja jos oikein muistan, onnellisesti se sarja taisi päättyä, vaikka aika hurjaa oli se meno siinä välillä.
Muistatteko ?
migi

heippa taas

migille,
mieheni ei ole koskaan perustanut tälläisistä jutuista kuin toisen huomioon ottaminen ja empaattisuus.Hän elää vain ja ainoastaan itselleen,hän kun on niin erinomaisen hyvä ja hallitsee kaiken. Hän ei tee virheitä, minä ne teen tässä perheessä.Eikä taatusti unohda niitä....ei koskaan.Vuosien takaa hän välillä alkaa kaivamaan jotain juttua kun minä olin jotain sanonut jollekin, tyhmästi tietenkin ja mä yritän, yritän muistaa mitä kauheeta mä taas oon tehny.........

Lapsilleen hän havahtuu aina välillä, hei noihan voi tarvita jotain, mutta vaimolla ei ole mitään tarpeita.Se ei mitään tarvi......
Niin, en tiedä mitä hän odottaa, kuolemaa varmaan niinkuin minäkin!

Jokujossain,
olet urhea nainen, nostan hattua sinulle.Miten ihmeessä jaksat tilannetta jossa kaikki on sekavaa ja toinen nainen vielä kuvioissa?Rakastat miestäsi, mutta rakastatko itseäsi kun annat kohdella itseäsi noin.Sinä odotat myös jotain....

Mun elämä on muutenkin aivan kaaoksessa kun epäilen että mulla on jokin sairaus, kait tää stressi tekee kepposiaan mutta on kamalaa kun yrittää siitäkin selviytyä yksin

Mun mielestä toisen kunnioittaminen on kaikkein tärkein asia parisuhteessa, antaa toiselle tilaa olla oma itsensä.mä olen hukassa ollut totaalisesti viimeiset kymmenen vuotta, sumussakulkija sopisi mulle paremmin kuin surusuu.Usein miettii että oonko mä heittäny aivan hukkaan ne kymmenen vuotta mun elämästä?

päivänjatkoa vaan, kirjoitellaan.....

Hei taas,

Minusta tuo migin ilmaisu TAHDON on osuva. Näin minäkin sen näen, ja kuten olen sanonut, olen itse valmis laittamaan itseni uudelleen ja uudelleen likoon, jos vain koen, että se tahto on molemminpuolista. Ja uskon hyvinkin migin tarinan siitä, että tunteitaan voi työstää positiivisempaan suuntaan, jos jaksaa ja löytää keinot. Härkäpäinen kun olen, minun on vaikea myöntää itselleni, ettei tällä(kään) kertaa tahto taida olla kuin minun puolellani. Mutta jos sanot surusuu että olen urhea, tämä on sentään vielä lasten leikkiä verrattuna siihen mitä koin edellisessä parisuhteessani... tosin nyt olen myös työuupumuksen ja fyysisten terveysongelmien takia moninkertaisesti lirissä. Mutta jos jotain opin elämästäni alkoholistin kanssa, vaikeat asiat voi jos niin haluaa painaa villaisella ja heittää yli laidan mennäkseen eteenpäin uuteen päivään. Minusta me tarvitsisimme sitä kaikissa ihmissuhteissa enemmän, eräänlaista armeliaisuutta toinen toistamme kohtaan. Siksi minusta kuulostaa niin pahalta kun sanot, että miehesi muistelee vanhoja.

En ehkä ole paras neuvomaan, kuinka lähestyä itseään niin erinomaisena pitävää miestäsi, mutta jotenkin mulle jäi sellainen kuva, ettet ole osannut ottaa tilaasi ja arvostustasi. Eli tässä tullaan vähän samoihin kuvioihin kuin missä itsekin pyörin nykyisin, koen, ettei minua kuunnella, eikä mielipiteitäni oteta huomioon. Siis vuosikymmeniä. Nyt sitten kriisin myötä haluan tehdä sille stopin ja opetella sanomaan MINÄ tahdon sen sijaan, että alkaisin aina siitä ensin, mitä muut tahtovat... Tuntuuko yhtään tutulta? En tiedä, olenko oikeassa, mutta mulle jäi kuva, että olet paljolti tanssinut miehesi onko se ehdoilla tai tunteiden mukaan tai toiveiden mukaan. Älä kuitenkaan sano, että olet hukannut vuosia elämästäsi, hei hoi, sinullahan on lapsiakin... vai jääkö sekin omaan arvoonsa, kun tunnet, ettei miehesi sinua arvosta?

Rohkaisuna migin puheitten suuntaisesti sanoisin sulle, että kun meillä alettiin puhua toinen toisensa arvostamisesta naissuhteen myötä, paljastui, ettei miehenikään koe minun arvostavan hänen panostaan yhteisen elämämme ylläpidossa. Kaikista yrityksistäni huolimatta en siis onnistu viestittämään hänelle, että olen kiitollinen siitä, että kun olen näin huonossa jamassa, ja välimme erittäin tulehtuneet, hän silti juoksee kuin päätön kukko huolehtiakseen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen edes materiaalisesti ja usein muutoinkin. Luulenkin, että kuten muissakin ihmissuhteissa sivuviestintä vie päähuomion. Olisiko teilläkin niin, että verbaalinen viestintä on toisarvoinen ja se loppu osoittaa ehkä puolin ja toisin jotain muuta? Joku viisas sanoi, että kun toinen ei tunnu ymmärtävän, vika on puutteellisen viestinnän... mä ainakin myönnän, että en osaa viestiä positiivisesti enää aikoihin... ja sitten joku viisas taas on sanonut, että positiivisuus alkaa siitä, että puhuu itselleen positiivisesti, sillä se heijastuu kaikkeen mitä päivän mittaan teemme...

Minä olen miettinyt viime päivinä sitä, että kun kuitenkin olen tässä välienselvittelyvaiheessa parhaillaan, mikä ei koskaan ole helppoa, miksi teen siitä vielä vaikeamman negatiivisuudellani. Väen väkisin soudan vastavirtaan, sitten raivoan itselleni ja kumppanilleni turhautumistani. Aivan kuin se jotain auttaisi tai ratkaisisi. Sen sijaan että alkaisin satsata energiaani tulevaa kohti ja hyväksyisin nekin tosiasiat, jotka satuttavat loputtomiin... mutta tämmöstähän tämä on, tunteet ja tuntemukset menevät laidasta laitaan. On päiviä, jolloin ajattelee, että kyllä tämä tästä, ja päiviä jolloin kaikki voimat tuntuvat olevan hukassa.

Kirjoitellaan

Terve Surusuu
Tuo kuvauksesi miehestäsi on melkein sanasta sanaan samaa tekstiä millä, emäntä minua moitti. Ja kyllä minä myönnän, että aika egoisti ajoittain olinkin. Jokapaikassa muualla kun kotona meni lujaa ja vain riippa tuntui vaimo olevan. Mutta kun sitten tuli se vaihe, että minä häntä olisin tarvinnut..... Siinähän minä sitten heräsin ja aloin tähän urakkaan. Kyllä minä uskon, että miehesikin vielä jossakin vaiheessa itkee sinun tukeasi. En tiedä milloin ja miksi, mutta ei niitä yhteisiä vuosia ja ymmärrystä voi viskata noin vaan olan yli. Se että peräti kymmenen vuotta olet kärsinyt on ehdottomasti liikaa ! Ei siihen enään yhtään kuukautta tartte ylimääräistä lisätä. Ja ajattele, tässä välitilinpäätös iässähän sitä just hoksaa, että onnellisia tarttis olla tulevien vuosien, sillä muutenhan se koko elämä lipsahtaa käsistä kuin made avannolla. Muutenkin kun tahtoo tuo aika rientää aivan eri vauhtia kuin kultaisilla 70- ja 80- luvuilla.
Silloin viimekesänä, siellä pikku mökissä, kun sitä lähtöäni spekuloin, tuli aika äkkiä minulle itselle selväksi, ettei minusta yksin eläjäksi ole. Ja sitten kun rupesin miettimään minkälaisen kumppanin haluaisin tulikin hankalampi paikka. Ketään tuntemistani vapaista naisista en missään nimessä olisi halunnut "vakituiseksi". Ja myös varatut tutut naiset tuntuvat kaikelta muulta kuin sopivilta ( siis niinku teoriassa ). Se kävi mielessä, että venäjältä hommais äkkiä jonku kaunottaren ensi hätään, mutta kun olen nähnyt niittenkin kauppojen onnistumisia, hylkäsin senkin vaihtoehdon. Tässä vaiheessa rupesin sitten miettimään niinpäin, että eihän se emännän tarvis kuin vähän sitä ja ehkä vähän tätä asiaa muuttaa niin menishän se vielä ihan hyvinkin. Ja siittä se sitte lähti. Joko sulla nämä laskelmat on tullut tehtyä ?
Sairaan siistit kelit näillä leveyksillä !
migi

Hei surusuu,

Mä luulen, että jätän ketjun tähän, en kuitenkaan tuo enää mitään uutta. Kiitos, että sain olla mukana, kirjeenvaihtonne on auttanut itseänikin kokoamaan palapeliäni. Tunteeni ovat mitä ovat, mutta järkitasolla olen yhä vakaammin vakuuttunut, että (käytännön syistä vasta tulevana kesänä) minä puhallan parisuhteeni poikki. En aio koko elämääni olla se sivusta katselija, kun paremmat vievät aina miehekkeeni mennessään... parempi yksin kuin huonossa seurassa. Toivon sinulle voimia löytääksesi sellaisen elämän, missä koet itsellesi onnelliseksi jälleen.

Ja sinulle migi toivotan voimia liittosi pyörittämiseen. Tiedän, että kaikki on joskus hiuskarvan varassa, mutta fiksut pärjäävät ja tekevät ratkaisut ajoissa!

Hei,
jokujossain.Kiitos sanoistasi, oletko huomannut että olet todella viisas nainen? olen saanut sanoistasi todella paljon voimaa, kuten migin kommenteista.
Surullista että haluat jäädä pois ketjusta mutta ymmärrän toki sinua, tulee vaan ikävä viisaita kokemuksella lausuttuja sanoja.Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja että löydät rakkautta, olet sitä totisesti ansainnut.kiitos sinulle kun kuljit kanssani.Toivon että kuitenkin joskus kirjoittelisit kuulumisiasi

olet migi miehenä antanut minulle sellaisia mietintä hetkiä , sellaisia että en olisi uskonutkaan koskaan miettiväni. Tunnuit kovin samanlaiselta välillä kuin mieheni mutta sinä olet kovan koulusi käynyt ja olet hienotunteisempi ja osaat eritellä ongelmiasi ja ottaa myös osan syistä omiin nimiisi.Mieheni syyttää kaikesta minua, aivan kaikesta ja se sattuu koska joka kerta kun hän syyttää jostain, tunnen kutistuvani kasaan ja se sattuu...niin paljon se sattuu.......

Tämä kirjoittelu on antanut minulle todella paljon ja että olen saanut virtuaaliystäviä jotka antavat kokemuksiaan mulle tueksi, tuntuu tosi hyvälle.en tiedä miten olisin jaksanut ilman tätä......

linnut laulaa ulkona ja mä havahduin siihen kuin syvästä unesta. kesä tulee vihdoinkin ja ehkä tähän sotkuiseen elämään tulee selvyys ja ilman pillereitä.Mulla on nyt usko siihen että mä selviän ja nyt mulla on voimaa yrittää selvittää asioita mieheni kanssa.Eroaminen tuntuu edelleenkin pahalta mutta sekin on vaan otettava vastaan mitä annetaan.Joku on viisaasti lausunut että elämä antaa senverran kuin ihminen jaksaa kantaa, en oikein jaksa uskoa tuohon mutta jos se nyt olis mun motto vähän aikaa.

Miten sitä ihminen turtuukin tässä elämässä ja arjessa niin ettei huomaa rakkaitaan helliä ja kertoa kuinka paljon heitä rakastaa.Vieraille ollaan kohteliaita ja ystävällisiä mutta omille rakkaille räyskitään ja kohdellaan kaltoin.Mä antaisin mitä tahansa jos mun mies olisi sanonut ees kerran hellästi että mun "kaunis ihana vaimoni". Mä olisin sen voimalla jaksanut vaikka mitä.....muuta mä en olis tarvinnut.Pari kaunista sanaa silloin tällöin...tekee ihmeitä niin naisilla kuin miehillä.Kait ne sanat on mullakin vähissä ollut viime aikoina mutta aikaisemmin mä sentään vielä jaksoin niitäkin...

Kiitos surusuu kauniista sanoistasi. Toivon, että sinä puolestasi onnistut löytämään kotoasi sen kadonneen rakkauden 🙂🌻 Nostan hattua sinulle, ettet ole lähtenyt etsimään vihreämpää ruohoa kun kotona on paha olla. Siksi sanonkin, että sinulla on toivoa, kun on tahtoa. Pidä hyvä huoli itsestäsi 🙂👍

Kevättää !
Taitaa painaa meillä kaikilla jo vähän kaikenmailman kevätaskareet päälle. Eihän se järkevää ole tietsikan ääressä istua kun näin vauhdilla pukkaa kesää päälle, mutta käy jokujossain, edes lukemassa näitä meidän juttuja vaikka niitä ei nyt joka päivä enään ilmestyisikään. Ja kommentoikkin, sillä kuten mainittiin järkevää realistia tarvitaan.
Ja sitten vähän visioista. Kun olimme vaimon kanssa silloin siellä jouluostosmatkalla kaupungissa, kävelimme uuden meren rannalla olevan hienon kerrostalon ohi ja kun siinä vastaan käveleskeli popliinitakeissaan, käsikkäin, sellaisia harmaantuneita pariskuntia, tuli mieleen, etteikö mekin tuo vaihe voitaisi tässä elämässä nähdä. Siisti hyvin varustettu kaksio keskellä kaupunkia meren rannalla. Kylmimmät kuukaudet aurinkorannikolla. Lastenhoitajana lapsiensa perheissä. Kulttuuriharrastuksia. Isoja perhejuhlia. jne jne. Tiedätte mitä tarkoitan. Se olis sairaan siistiä ja mageeta! Ja mahdollistakin jos vaan... Se yhteinen TAHTO. Nyt on mentävä keräämään törkyä pihalta.
Surusuu, elä sinä vielä hellitä, sen miehesi osalta sekä tänne kirjoittamista, tutuksi olet tullut ja mukava on lukea ja tietää miten kevääsi etenee. Takatalvihan on meillä pessimisteillä heti mielessä, mutta yleensä ne on lyhyitä jaksoja ennen lopullista kukoistuksen aikaa.
migi

Joo heippa vaan,
Olet migi oikeassa, tekemistä alkaa olemaan, (luojan kiitos), pihatöissä ja huushollin siivouksessa.Kevät aurinko paljastaa armotta KAIKEN........

Olen vihannut itseäni ainakin jo vuoden, sitä saamattomuutta ja väsymystä.Viime viikolla sain itseni lääkäriin ja hän laittoi heti kokeisiin ja epäili että mulla olis kilpirauhasen vajaatoimintaa....joopa.Ja mä oon sättinyt itseäni ja itkeny tätä saamattomuutta ja potkinu itseäni mutta ei oo auttanu, syy taitaa selvitä maanantaina. Toisaalta toivon että se olis sitä että löytyis syy tähän mun pahaan oloon ja toisaalta taas en haluaisi...

Niistä visioista kun kirjoittelit migi, mä katselin aivan samaa kun luin sun sanoja.Niin, miksi ei voisi olla niin...mutta molempien tahtoa se vaatii ja lujaa sellaista. Kunnioitus on mun mielestä se tärkein juttu, toisen minän kunnioitus. Jokujossain kirjoitti aikaisemmin että onkohan mun oma paikka tässä perheessä saamatta ja hän taisi olla oikeassa vaikka en millään myöntäisi sitä. Minähän olen vahva mutta myönnän vuosien saatossa tullut heikoksi.

Jos joku alkoholistiperheessä lapsuutensa viettänyt mies lukee tätä, voitko valaista paria asiaa.Kun on elänyt rankan lapsuuden ja oma isä on tehnyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa, voiko siitä selvitä aikuiseksi ilman terapia-apua. Ja millaiset mallit ovat jääneet elämääsi tästä ajasta.Pystyykö normaaliin isyyteen ja perhe-elämään.

Olen näitä asioita yrittänyt pähkäillä, mutta tiedän että mun konstit ei riitä auttamaan miestäni, varsinkaan nyt kun itse olen vielä heikoilla ja rikki.

Miten migi löysit ne tunteet vaimoasi kohtaan uudelleen.Päätitkö itse löytää vain hänet uudelleen vai tekikö hän jotain. Kirjoitit tässä aiemmin että jos vaimo muuttais sitä ja tätä, kaikki olisi hyvin, muutitko itse mitään?

Kevät kiireitä on meillä kummallakin mutta hei, yritetään silti käydä kertomassa kuulumisia, hyviä ja huonoja....Onnea sulle migi, sulla onki sit pian merkkipäivää tiedossa kun kerta oot härkäpoika, mulla on kuitenkin ensin, oinastyttö kun olen.Onnee meille kummallekkin.

Kerron hauskan tapahtuman joka tapahtui viime viikolla tutuille. Heidän nuorin poikansa täytti 15 ja tietenkin poika rehvasteli että tänään hän menee saamaan mopokorttia, (kirjallisiin) ajelee sitten joka ilta tosi myöhään. Hän oli siis tosi varma että saa sen....no, eihän hän sitten saanutkaan, virheitä 1 liikaa. Poika oli vähän aikaa masiksessa mutta sitten hän totesi että, oon mä ainakin täyttänyt sen 15, sitä ei kukaan vie multa pois....ihailtavaa positiivisuutta.Meillekin ihan opiksi, vai kuinka. Ps. eilen se kortti sitten tuli🙂🌻

Heissan,

Näin kauan olin poissa, sillä haluan kuitenkin kommentoida lukemaani... Piti tulla lukeen keskellä yötä tekstejä, kun on itsellä taas niin paha olla.

Ensiksikin migin teksti oli miltei runollista... toivoisin totisesti että tämä vaihe elämässämme on vain se takatalvi ja sen jälkeen puhkeamme oikeaan kukoistukseen ☺️. Ja unelmointisi yhdessä vanhenemisesta sai kyyneleet silmiini, sillä sitähän mekin olimme unelmoineet, mutta kun TAHTOMME menevät eri suuntiin, ei siitä tule mitään... Toivon, että teillä molemmilla onnistaa paremmin, ja TAHDOT käyvät yksiin 🙂👍

Surusuu,

Olin unohtanut, että miehelläsi oli tuollainen tausta. Se selittää minusta tuhannen tuhatta asiaa. Kysyt, josko sellaisen lapsuuden viettänyt voi selvitä terveeseen elämään ilman terapiaa. Hei sehän on melkein sula mahdottomuus ja vaatii yli-inhimillisiä ponnistuksia. Kyllä ne vauriot on niin syviä yksin käsiteltäviksi. Jos se on yhtään sitä mitä exäni poika joutui kokemaan. Tietysti se auttaa hurjasti, jos hänellä on ollut joku muu johon turvautua noina terrorin vuosina. Joku joka on voinut tuoda sitä rakkautta mikä häneltä puuttui isänsä kanssa.

Ymmärrän tuota taustaa vasten senkin, että hänellä täytyy olla hirveän paha olla sisimmässään. Katsoin itse monta vuotta exäni päivittäistä henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja olin itsekin kohteena. Ajattelepa mitä sellainen lapsi ajattelee itsestään ja muista, kun isä, jonka pitäisi olla tukipylväs, malli ja turva pahoinpitelee ja mollaa kaiken aikaa... Ei siinä voi itseään kovin yleväksi tuntea... ota huomioon, että kyseessä on lapsen suppea käsitysmaailma. Eli jollei kukaan pääse vääriä käsityksiä oikomaan, lapsi uskoo auktoriteettiaan. Sehän on kuin Jumalan sanaa siinä iässä... moni asia itselläkin takoo edelleen takaraivossa lapsuudesta mitä lähimmät ovat suustaan päästelleet... ja siitä on sentään jo vuosikymmeniä... eikä mun tarvinnu kokea väkivaltaa...

Esimerkkinä kerron sulle, kun exäni poika joutui sairaalaan liikenneonnettomuuden seurauksena, kun menimme häntä katsomaan exäni heitti, että olisitpa kuollut (siis etkä vain loukkaantunut) Mieti miten syvään sellaset vuodet arpeutuu pienen lapsen minuuteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos joku nälvii toisia se on osoitus omasta pahastaolosta. Eli jos miehesi yrittää painottaa sinun huonouttasi, sehän on hänen erinomaisuutensa osoitusta. Eli toisin sanoen hän kokee itsensä täysin nollaksi, ja peittää huonoudentuntoaan kaatamalla loan lähimpiensä niskaan. Sehän on vain inhimillistä.

En siis enää ihmettele yhtään, ellei hänellä ole kaikkia aseita kainalossaan pystyäkseen luovimaan perhettä ja aviosuhdetta. Tuota taustaa vasten hän tarvitsee loputtomasti rakkautta ja hellyyttä pystyäkseen parantumaan haavoistaan. Mutta pystyykö hän ottamaan vastaan rakkautta ja hellyyttä on toinen juttu, koska hän ei varmaankaan koe itseään sen arvoiseksi... Kyllä sinulla työtehtävää riittää!!! Kumpa hän suostuisi terapiaan, olipa se missä muodossa tahansa. Tuota taustaa vasten minusta hän selviytyy erittäin kunnioitettavasti roolistaan jos hän ei kerran ole saanut apuakaan. Exäni poika vannoi minulle ettei hanki koskaan omia lapsia peläten olevansa niille samanlainen hirviö kuin isänsä oli... Hänellä oli kaikenlaisia käytöshäiriöitä jo ala-asteiässä... mutta mitä voit olettaa, kun elät kaiken aikaa pelossa... alkoholisti on täysin arvaamaton... jos se on pitkälle mennyttä... me elimme jatkuvassa terrorissa. Jokaisena hyvänäkin hetkenä pelkäsimme, milloin tuuli kääntyy, koska se saattoi olla sekunttina minä hyvänsä asiasta mistä hyvänsä. Eli koskaan ei voinut nauttia oikeasti mistään...

Tiedätkö vaikka olin aikuinen, monta vuotta niin elettyäni minulta meni normaali itsesuojeluvaisto täysin. En uskonut, että kukaan voi minua enempää satuttaa. En pelännyt enää mitään. Kävelin missä tahansa mihin aikaan yöstä tahansa yksin jne. Olin tietenkin väärässä, mutta ajattelin, että sen jälkeen kun on kokenut väkivaltaa siipaltaan, ei paljoa paina jos joku ventovieras pahoinpitelee. Se tuntui pienemmältä pahalta vaakakupissani. Onnekseni minulle ei sattunut mitään pahaa, sillä toilailin aivan holtitta pitkään. Joten mietippä millaiset arvet sellainen lapsuus jättää mieleen... Edelleenkin kymmenen vuoden perästä näen aika ajoin painajaisia siitä ajasta 🙄

Vielä yksi ajatuksenheitto - olisiko miehesi vetäytyneisyys juuri seurausta siitä, että hän yrittää välttää satuttavansa ketään läheistään esim. raivonsa seurauksena. Eli hän yrittää tukahduttaa voimakkaat tunteensa pysyäkseen niiden herrana ettei vain joutuisi samalla väkivallan tielle kuin isänsä. Kuulostaisiko tuo mahdolliselta? Miksei silloin sama kaava kävisi myös voimakkaille positiivisille tunteille? Itse ainakin taistelen viime aikoina kaikkia voimakkaita tunteita vastaan siippani kanssa. Ja usein se tarkoittaa juuri vetäytymistä. Jos päästän vähänkään tunteeni valloilleen, ne karkaavat käsistäni. Sillä yhtä lailla positiiviset kuin negatiivisetkin tunteet pyllähtävät ilmoille... ja seuraukset ovat sen mukaiset kun voimakkaat tunteeni pääsevät ulos... alinomaista riitaa ja nahistusta.

Toivottavasti tuo antaa sinulle ajateltavaa ja uusia näkökulmia

Kevättä vaikka täällä tämä viikko on ollutkin talvinen ja koleahko, mutta ensi viikolla kaiketi lämpenee jälleen ja toivon pääseväni istuskelemaan puistoon taas 😎

Tervehdys !
Vähän minä olen aavistellutkin surusuu, että jotain muutakin vaivaa sulla voi olla kuin ne parisuhdeasiat. Ja taisimpa joskus kehottaakkin hoitamaan itsensä ensin kuntoon, niin sitten jaksaa alkaa siihen kahden ihmisen välien setvimiseen. Olihan minunkin hoidettava itseni ensin siitä masennuksesta pois, että jaksoin sen karusellin läpi käydä. Sillä niin se vaan on että itsestä se prosessi on käynnistettävä. Ensin se tahtotila, joka on sitä kunnioittamista jne sen jälkeen sen oman tunteensa ilmaisu kumppanille ja kysymys onko tahto sama. Sitten ne terapeutit ynnä muut avut kehiin ja AIKAA toiselle. Kokeilkaapa voitteko olla yhden vuorokauden esim. kylpylässä kahdestaan. Eli ensin siinä on itse muututtava, ja niin minäkin tein,aloin kuuntelemaan, huomioimaan, keskustelemaan, koskettelemaan ym. ja sitten kun saa välit kuntoon toinenkin alkaa kysymään mitä voisi tehdä paremmin. Käskeä ei todellakaan voi ja täydellistä muutosta on edes itseltä saatikka toiselta turha odottaa. Pienetkin parannukset tuovat kyllä tyydytystä ja poikivat lisää.
Miten sitä sitten yhtä-äkkiä alkaakin toista kunnioittamaan vaikka juuri äsken on inhonnutkin. Niitä hyviä puolia aloin minä laskeskelemaan ja löytyihän niitä vaimosta. Ennenkaikkea hyvä äiti lapsimmillemme ( ainoa oikea mailmassa ), hyvä talouden hallinta, sama maku monessa asiassa, melko edustava ulkonäkö, ihan hyvä seuralainen ( vaikka autiolle saarelle ), petihommissa oikein soppeli, tuntee ja sitä kautta ymmärtää minua hyvin, sukulaisetkin mukavia, tukuttain mukavia yhteisiä muistoja, muitakin yhteisiä aikaansaannoksia kuin lapset jne jne. Eli paljon niitä löyty ja paljon painavampia asioita kuin ne pikku "käytösvirheet".
Että näin niinkuin pääpiirteissään se menee. Toivottavasti toi valaistusta asiaan. Palataan asiaan ja eiköhän se jokujossainkin vielä meitä muista.
migi

Heippa vaan,
voi teitä.....migi ja jokujossain.....

Olette siis aivan ihania....mä oon ihan sanaton....kyyneleet mulla tippuilee poskia pitkin kun luen teidän sanoja.......

Se on ihan mieletöntä millaista energiaa mä saan teidän sanoista, en unohda tätä koskaan! Kolmestaan me ollaan kirjoteltu tään kevään ja ilman tätä en olis selvinny.( näin hyvin)

Jokujossain,
on aivan totta mitä kirjoitit, mieheni on selvinnyt kunnioitettavasti tähän asti.Olen hänelle sen sanonutkin monta kertaa.Mietin vain sitä, että minua loukkaamalla hän varmaankin on peitellyt omaa pahaa oloaan, kun muutakaan keinoa hänellä ei ole ollut. Kriisissä hän on ainakin ollut koko kevään ja olen ajatellut että minä olen tosiaankin niin huono vaimo, että kaikki johtuu musta ja mun tekemisistä.Pari päivää sitten katselin pitkästä aikaa hänen kasvojaan ja silmiään ja pelästyin.Hän näytti suorastaan muumiolta ja tuskaiselta.Olen elänyt niin tätä omaa tuskaani että en ole huomannut hänen pahaa oloaan.

Otin riskin ja lähestyin häntä, nöyränä, ymmärtäen että hänellä on todella paha olla, niinkuin minulla.Olen kuitenkin henkisesti vahvempi ja mulla on keinoja ilmaista omaa oloani erilailla.Me ollaan edelleenkin ihan pohjalla mutta yhtä pientä askeletta, sitä ratkaisevaa, ollaan toivottavasti ottamassa ja meidän onneksemme, toivon.

Eilen istuimme kahvilla pitkästä aikaa ihan kahdestaan, rauhassa ilman lapsia.Katsoimme toisiamme silmiin ja jopa vitsailimme yhdessä ja nauroimme.Ihan niinkuin ennenvanhaan......tuntui tosi hyvälle.Emme puhuneet sanallakaan vaikeista asioita välillämme, se on vielä liian aikaista.Yhteys on saatava ensin toimimaan ja sitten vasta on niiden aika.

Migi,

ihanaa, että vaimostasi löytyi noin paljon kuitenkin niitä hyviä puolia vaikka kuten sanoit, halveksit häntä viime kesän jälkeen.Rakkautta oli kuitenkin vielä jäljellä, muuten niitä ei varmaankaan olisi löytynyt.On se kyllä kumma,miten tunteet voi ihmisellä vaihdella.sitä mä jaksan aina ihmetellä....Luulin myös että olen aivan pakkasella tunteineni mutta kappas vaan, jopa löyty fiilistä kun vähän ponnisteli. Aloin taas miettimään miestäni eritavalla, katselin häntä kun hän hymyili ja totesin mielessäni että , jopas sentään, on mulla vaan aikas hyvän näkönen ukko......toivon että hän ajattelisi musta samalla lailla ja sanoisi sen edes kerran ääneen.Sen kun vielä saisin hänelle opetettua, positiivisen kommentin antamisen.......😟

Elämä on siis piirun verran nyt paremmalla puolella, huomenna voi jo olla toisin.Olen nyt kuitenkin opettelemassa minulle aivan uutta asiaa....yritän nauttia juuri tässä, silloin kun on kaikki hyvin...enkä aina vain pelkää että pian tää hyvä kumminkin loppuu.

Jokujossain,
olet ajatuksissani ja toivon sinulle voimaa ja rohkeutta elämässäsi tehdä päätös joka auttaa sinua elämään elämääsi täysillä.Olet sen ansainnut.Älä anna miehesi pompottaa sinua, olet aivan liian hyvä ihminen sellaiseen.🙂👍

Hei vaan,

Olin niin iloinen kun luin sinun viestisi surusuu. Ensin minua havahdutti, että nyt olette menossa oikeaan suuntaan, kun luin sinun havahtuneen huomaamaan tuskan miehesi kasvoilla. Olet siis herkistymään päin, ja alat lukea puolisosi todellisia tunnelmia. Hyvä niin. Varmasti fyysisten terveysongelmien sortteeraminenkin auttaa, älä ihmeessä laiminlyö sitä puolta.

Toisekseen minä ajattelin, että mikset ihmeessä sanonut ääneen eikä vain mielessäsi, että sulla on komea mies... ehkäpä häneltäkin ajan mittaan alkaa tippua kommentteja jos sinä rohkenet niitä jaella itse. Mä luulen, että se on tarttuvaa tautia 😮.

Kun sanoit, että migi löysi paljon positiivista vaimostaan, kun alkoi oikein tosissaan sitä miettiä. Veikkaan, että sulle voisi käydä samoin, jos tosissasi ryhdyt moiseen harjoitukseen. Sillä en muista, että olisit sen kummemmin miehesi vikoja koskaan moittinut, olet vain surrut kommunikointinne vajautta. Minusta siis sinulla on mahikset aivan samaan. Olettehan kuitenkin olleet hyvä aisapari jo pitkään.

Ja lopuksi, en tosiaankaan ole mikään enkeli, kaukana siitä. Minusta on tosin aina ollut rikastuttavaa kulkea pätkän matkaa ihmisten tukena. Olen tehnyt sitä viime vuosina paljon työpaikalla, kun muut ihmissuhteet ovat jääneet pitkien työpäivien jalkoihin. Mutta kun en ole enkeli viikonloppunakin pimahdin, ja lähetin mieheni sulostuttajalle tulisia tekstareita. Oma henkilökohtainen kriisini ajaa minua milloin minkinlaisiin hullutuksiin, kun päähänpistosta haluan sanoa suuni puhtaaksi... Mulla kun on tuo jalkoihin jäämisen kompleksi, ja nyt olen niin kurkkuani myöten täynnä sitä, että vuosikymmenten palolla auon päätäni milloin kenellekin, joka tuntuu talloneen varpaitani surutta... Jos olisin oikeasti hyvä ihminen, olisin onnistunut rakentamaan ehjän elämän itselleni ja läheisilleni... mutta siihen en ole pystynyt. Tosin mun ongelmani ei ole ollut kummassakaan parisuhteessani se, etteikö tunteita olisi ollut ja näytettykin puolin ja toisin... pikemminkin se on ollut jopa ongelma silloin, kun olisi pitänyt tehdä eroratkaisu... en nytkään pysty tekemään pesäeroa, kun fyysinen läheisyys tuo aina kuitenkin rakastavat tunteet pintaan vaikeuksista huolimatta... ja molemmilla kerroilla puoliskoni pitävät kiinni kynsin hampain, ja minä olen se joka voin pahoin ja haluan lähteä järkitasolla... vaikkakin tunteistani olen pihkassa... Että semmosta.

Aurinkoisia terkkuja täältä sinne Suomeen

Täällä taas !
Pitääköhän kohta kääntyä jonku auttajan puoleen kun alkaa näköjään tulemaan riippuvaiseksi tästä viestiketjustakin ? Oli mukava havaita, että jokujossainkaan ei meitä jättänyt.
Heräämisiä, havahtumisia, oli surusuu sulla ilmeisesti tapahtunut, vaikka et sitä Anthony De Mellon kirjaa vielä lukenutkaan. Siitä se lähtee ja pitkälle vielä mennään, vaikka monen monituista takapakkia kyllä ehtii tulla, mutta pääasia että suunta on selvä.
Isäsuhteesta haluaisin vielä kommentoida omalta osaltani, koska merkityksetön asia se ei todellakaan ole. Ensin omasta isästäni: "Vaikea" lapsuus ilman äitiä ( kuoli synnytykseen )sodan aikana. Jätti jäljet jotka näkyivät ja näkyvät tiettynä tunneilmaisun puutteena. Meitä poikia ei reissutöiltään oikein ehtinyt kasvattamaan, mutta erittäin kauniita muistoja minulla niistä muutamista hetkistä isän kanssa on. Ja nyt tässä iässä tajuan, että parastahan se isä yritti meidän eteemme tehdä sillä työmäärän paljoudella. Se oli sen ajan tapa, että mies sitä rahaa koitti repiä sakillensa ja siten osoitti rakkauttansa. Äiti sitä ei aina ymmärtänyt. Sitä samaa kaavaa minäkin sitten tietenkin toistin ja hamusin kaikki mahdolliset hommat ja toimet ja siten laiminlöin etenkin vaimoani siinä vauvarumban aikoina.
Ja sitten appiukosta: Sama systeemi, pienviljelijä kaikkine mahdollisine lisäansioineen ja anoppi kurkkua myöten täynnä niitä luottamustoimien menemisiä ja tulemisia. Syksyllä kun anopille valitin emännän menohaluista, totesi hän minulle yksikantaan vain " isäänsä on tyttö tullu". Ja niin on lankomieskin, työnarkomanian takia terapeutilla kulkenut. Ei osaa sanoa ei kun on johonkin hommaan tahdottu ja kun kuuntelen hänen vaimoaan ( onko se nyt käly, nato vai mikä ? ) tunnen kohtalon toveruutta. Eli sukupolvesta toiseen me toistetaan niitä virheitä, mikäli se virheeksi katsotaan, että koittaa hamuta sitä mammonaa läheisten laiminlyönnin kustannuksella. Kyllähän appi- nyt eläkeukkona satsaa lapsiinsa ja etenkin lapsenlapsiinsa, mutta monasti vaimoni on sitä valittanut, että olisi ollut silloin kun lapsena olis tarvittu...
Että tätähän tämä on. Tuttua varmaan teillekkin. Koeta surusuu ymmärtää miestäsi ja tutkiskele samalla myös omaa taustaasi ja vaikuttimiasi. Jos siellä on virheitä joskus tehty, ota opiksi, älä toista niitä.
Ja nyt eikun pilkille !
migi

Hyvin sanottu migi - taidamme olla viestiketjuaddikteja 😯🗯️

Kirjoista puheenollen, itse sain eräältä ystävältäni kaksi kirjaa luettavaksi tällä viikolla, yksi Paloheimon ja toinen Hellstenin. Ne kuten lähes jokainen kirja herättivät ajatuksia. Ja yksi niistä oli se, että moni virhe, jonka teemme ihmissuhteissamme on (ulkoa)opittua sieltä lapsuudesta. Olen muutenkin yrittänyt tonkia muistilokeroitani viime aikoina, sillä minusta tuntuu, että moni kipupisteeni on peräisin juuri sieltä. En vain ole muistanut niitä käsitellä aikuisen näkökulmasta vaan jättänyt ne sinne lapsen käsitysmaailman armoille... ja siksi ne pulpahtelevat jatkuvasti kaikenlaisina typeryyksinä ulos. Lapsihan ei aseta kyseenalaiseksi mitään... Ja vaikka jotkut asiat ovatkin loksahtaneet paikoilleen vuosien mittaan ja omaan arvoonsa, tietyt vellovat mieltä edelleenkin.

Tartuit migi siihen tuikisuomalaiseen työnarkomaani-ilmiöön. Kun olin kaksikymppinen ajauduin siihen osin huomaamattani tilanteiden mukavasti soljuessa siihen suuntaan. Kunnes olin kahta työtä rinnan painaen ajanut fyysisen terveyteni loppuun. Yksityisyrityksessä toisen työn "ohella" jäi kaikki lomat ja lepoaika pitämättä... sitten aloin muistella lapsuuttani, eivät vanhempani painaneet niska limassa pyhät arjet, vaan pitivät yllä ihmissuhteita, harrastuksia ja sen tuikitärkeän lepopäivän, josta tietenkin murkkuna murisin. He siis tekivät jotain, mitä he olivat PÄÄTTÄNEET tehdä, kun taas minä olin kopioinut alitajuisesti saman käytöksen - tai siis LUULIN kopioineeni saman käytöksen 😀.

Nytkin yksi syy siihen, että mieheni lähti paremmille vesille oli se, että minulla oli ollut vuosia taloudellinen päävastuu hänen opiskelujensa takia ja siksi työpaikkani säilyttäminen oli meille tärkeää. Pomoni käyttäessä siekailematta aina hyväkseen niitä, jotka kokevat olevansa työpaikkaloukussa, työ vei minulta kaikki voimani. Ylitöistä tuli tapa, ja jos yritin höllätä, pomo piiskasi takaisin ruotuun. Mitäs siitä sitten seurasi, kun meille tuli lapsikysymys päivän polttavaksi puheenaiheeksi, minulla ei ollutkaan rahkeita sen käsittelyyn. Sulkeuduin yhä enemmän itseeni tehden surutyötä, ettei minusta koskaan tulekaan äitiä... ja samalla etäännyin miehestäni ja tietenkin hän minusta. Hän ei halunnut kohdata suruani, koska koki itsensä osasyylliseksi ja alkoi paeta tilannetta... vasta kun hänen uusi suhteensa tuli julki, aloin antaa piut paut työlleni. Jos siellä menestyksen hinta on se, että menetän itselleni elämäni rakkaimman ihmisen, pah en sitten tarvitse sitä. Otin sitten lopulta sapattivapaan voidakseni keskittyä oman itseni ja parisuhteen karikkojen selvittelyyn.

Minä ajattelen paljolti samoin, että sen sukupolven vanhemmilla työnteko oli jonkinlainen rakkaudenosoitus lapsille. Mutta kun eivät muistaneet sitä lapsilleen teroittaa, se näytti pikkutytönkin silmissä siltä, että vanhemmat eivät välittäneet kun olivat aina kiireisiä työnsä kanssa 😮. Mutta olen miettinyt viime aikoina sitä mitä migi sanoit kauniista muistoista, miksi koen nykyisin, että isä oli enemmän "läsnä" minulle lapsena ja nuorena ja aikuisenakin kuin äiti... vaikka äiti oli fyysisesti paljon enemmän kanssani ja olin häneen kotoa muutettuakin paljon enemmän yhteydessä. Yksi selitys minusta on se, että TUNNETASOLLA koin isän olevan niissä pienissä hetkissä AIDOSTI läsnä.

Kerron yhden esimerkin siitä, olin teini-iässä, ja isäni rakasti kalastamista. Se oli yksi niitä asioita, joita tein hänen kanssaan, ei siksi että olisin ollut kaloista vähääkään kiinnostunut 😎, mutta koska siten sain viettää aikaa hänen kanssaan. Kerran siis nostelimme taas katiskoita vedestä ja isä näki simpukan katiskassa. Mutta kun hän nosti katiskan veneeseen, simpukka karkasi. Se ei sinänsä ollut minulle maailmoja siirtelevä asia, vaikka simpukan omistaminen olisikin ollut kivaa, vaan se kuinka AIDOSTI isä oli pahoillaan, että oli missannut tilaisuuden. Se tunne, että isä päinvastoin kuin äiti joka kylläkin oli aina kotona, osoitti välittävänsä tunteistani. Äidilläni oli usein tapana nauraa, kun purin kiukkuani esimerkiksi. Minun silmissäni se siis MITÄTÖI suruni oikeutuksen vaikka nyt ajatellen varmasti moni kiukkukohtaukseni olikin täysin naurettava. Mutta se tuska tai paha olo niiden takana ei. Eli siis pienetkin asiat kun ne tuntuvat aidoilta jäävät mieliin.

Toinen juttu mitä olen miettinyt viime aikoina. Koin isän hyväksyvän ja antavan minun aikuistua, kun taas äidille jäin pikkutytöksi. Kun sitten aikuisena kerran purin mieltäni isälle kokemastani vääryydestä sukulaisten kanssa, tuli jälleen kerran se tunne, että isä asettui minun rinnalleni ja otti tunteeni huomioon. Äitini sen sijaan - siitä huolimatta, että hänen kanssaan olin puhunut asiasta useita kertoja mitätöi asian sanomalla, ettei sellaista ollut edes tapahtunut. Toki hänellä oli oma lehmä ojassa, kun kyse oli hänen lähisukulaisistaan... mutta ehkä ymmärrätte eron kohdata toisen tunteita. Ei siis kyse ollut edes siitä, olivatko he kanssani samaa mieltä, vaan siitä otettiinko mieleni pahoittuminen todesta. Äidilläni on tietenkin omat kompleksinsa, sillä hän ei edelleenkään anna minulle tai miehelleni suunvuoroa, jos vierailemme jonkun luona. Hän haluaa johtaa keskustelua... ja olla keskipiste. Siksi mieluiten jätimme hänet kotiin, jos halusimme ITSE kohdata isäntäväen...

Kerron nämä pienet esimerkit siksi, että te kun olette surusuun kanssa molemmat vanhempia, saatte vinkkejä siitä miten pienikin hetki tai keskustelu voi siirtää vuoria, jos se tehdään aidossa hengessä ja läsnäolevana. Näin jälkeenpäin ajatellen siis KOIN olevani toiselle tasavertainen kansalainen... ja toiselle en. Koin että toinen huomioi minut kokonaisuutena, ja toinen kohteli/kohtelee minua kuin kaksivuotiasta typykkää.

Muuten kun niin moni vaikeroi tunteiden osoittamisen puutetta. Ei meilläkään kotona aikanaan hellitty juurikaan, joskus joku silitti päätä tai otti polvelle. Olen kuitenkin oppinut olemaan hellä, ja luulen, että siihen on auttanut yksinkertaisesti se aito halu osoittaa, kuinka tärkeä toinen on. Joku viisas joskus sanoi, että avioliitossa pitää rakastua joka päivä uudelleen samaan ihmiseen. Olen yrittänyt pitää sitä mielessäni. Olenhan sen jo paljastanut, että olen sellainen tulisielu ja tulistun alta aikayksikön turhistakin. Lauhdun aivan yhtä nopeasti, varsinkin jos tulistumiseni on ollut aiheetonta. Mutta silloinkin kun mielestäni olen ollut oikeutettu kiukkuuni, minun tunteeni ovat kuin sulaa vahaa kun kohtaan aidosti mieheni. Minun tarvitsee vain keskittyä niihin piirteisiin hänessä, jotka minusta ovat hellyttäviä, enkä yksinkertaisesti voi enää olla vihainen. Siksi vihanpidossa en voikaan katsoa häntä silmiin... 😋