Hei,

En tarkoittanut migi mitään negatiivista, ja toivottavasti en sinua loukannut, mutta en tiedä osaanko itseni oikein ilmaista. Ennemmin tarkoitin sitä, että minulla itselläni ei ole muuta "vaihtoehtoa" ehdottaa mieheni riennoille kuin oman itseni seura. Ja joskus ajattelen, että jos meillä olisi ollut yhteisiä lapsia kuten teillä, ehkä lasten seura olisi houkutellut viettää enemmän aikaa kotona paremminkin kuin oma seurani... sillä kaipaan puolisoani 😭 ja hänen seuraansa. Kaipaan niitä yhteisiä rientoja, mutta pikku hiljaa hän alkoi vuosien myötä keksiä tekosyitä paetakseen yhteisiä hetkiä. Ja alkoi sitten tietysti yhä enemmän kulkea vain omissa kaveriporukoissaan - ja lopulta vakinainen naissuhdekin tuli kuvioihin. Joten yritä tässä sitten "kilpailla". Jossain vaiheessa yritin kovastikin, mutta olin jo niin väsynyt yrittämään, että eipä se tainnut paljon mitään auttaa. Burnout ei juuri auta asiaa, sillä itse tarvitsee tukea enemmän kuin jaksaa sitä antaa.

Olen pahoillani surusuun suudelma, jos sinä koet, että mitään ei ole tehtävissä miehesi tunteiden suhteen. Sanon kuitenkin omasta kokemuksestani, että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Ja kyllä meilläkin on sanottu vaikka mitä päin naamaa mieheni kanssa, enkä usko että vihapäissä sanottu aina on edes totta. Kunhan tulee auotuksi päätä, kun pännii ja sattuu. Meidänkin välimme ovat usein jäätävän kylmät päälle päin, sillä olemme molemmat kivusta turtana. En silti usko, että kaikki tunteet toinen toistamme kohtaan ovat hävinneet. Olemme sentään ollut vahva aisapari jo vuosia. Et muistaakseni ole vielä yrittänyt ulkopuolista apua, joten yritä nyt sitäkin. Älä vielä heitä kirvestä kiveen! Kuten migi sanoi, meillä on sentään vielä onnea, että kuvioissa ei ole alkoholismi eikä väkivalta. Ne saivat itseni luovuttamaan edellisen parisuhteeni luovimisen. Ja se ei ole todellakaan herkkua, kun pitää samanaikaisesti pelätä turvallisuutensakin puolesta.

Hyvää viikonjatkoa teille molemmille 🙂🌻

Niin, olen sitä miehelleni joskus ehdottanut, sitä ulkopuolista apua.en ole saanut kannatusta.hän pitää sitä huuhaana. Mun olis kyllä päästävä ja pian ammatti-ihmisen autettavaksi.Sellainen joka tosiaankin auttaa eika vaan ns toivottele iloisia talvipäiviä, ne ei enään tunnu hyviltä kun ihminen on tässä tilassa, pikemmin päin vastoin.En tarkoita etteikö se kivaa olisi mutta tässä tilanteessa tuntuu pahalta kuulla ammattilaisen suusta sellaistakun odottaa jotain todellista....äh, en tiedä ymmärrättekö?

Voiko stressi ilmetä fysiikan pettämisenä, voiko se olla niin rajua? Mä nukun hyvin, tosin lyhyitä yöunia verrattuna aiempaan. Mulla koko kroppa on jumissa, selkä ja sydänkin varmaan tosi pahasti.

Pelko tulevasta jäytää ja silti päivä kerrallaan mennään, kohti maallista loppua. noin niinku kuvaannollisesti.Ihailen suunnattomasti ihmisiä jotka osaavat heittää arjen jälkeen viihteelle ja tekevät sitä rentoutuakseen ja jaksaakseen taas. Mä en pysty siihen, mulla on päivästä toiseen samanlaista, kireää ja tuskaista.Hetkittäisiä onnentunteita ei tule kuin humalassa ja sitäkään en enään viitsi koska se tuntuu siltä että joisin suruun.suruun ei saisi viinaa ottaa, sen olen itselläni huomannut.Ekä itsetuntoni on niin matalalla että viinakaan ei enään auta....

Mulla on ystävätär joka osaa rentoutumisen taidon, kun hän lähtee viihteelle, tekee hän aina sen niin että hänellä on hauskaa aina, aina!eikä se ole aina ravintoloissa olemista, hän osaa sen kaikkialla. Hän on kokenut elämässään todella rankkoja asioita mutta se ei ole häntä lyönyt maahan.Ihailen häntä siitä, mutta musta ei koskaan ole sellaiseksi.ystäväni sanoo että vapaudu, anna elämän viedä.Kyllä, antaisin mitä tahansa kun osaisin sen.

Mun tarttis oppia ensin rakastamaan itseäni ja se jos mikä on pirun vaikeaa.....mä löydän vikoja miljoonia ja mieheni löytää loput.🙄

Kotini on linnani, minulle se on kongreettisesti sitä, tunnevankila.😟

Ja sitten
Älkää tosiaan peljätkö, että minä loukkaannun kirjoituksistanne. Voi olla etten osaa aina ymmärtää ja kysyn sitten kyllä mitä tarkoititte.
Ymmärsin että alunperin kiinnosti miehen sielunelämä ja lupasin siitä kertoa kokemusteni ja näkemäni mukaan jotain. Okei.
" mies kun tulee tiettyyn ikään ... " Jotenkin se niin menee että jossain vaiheessa ennen 50 vuotta ( minä nyt 47 )alkaa olla ikäänkuin mäen päällä ja pysähtyy katsomaan alas taakse ja alas eteen. Takana näkyy tietenki kaikki aikaansaannokset, muistot, ura, ihmissuhteet eli se jo eletty elämä. Edessä vanheneminen, sairaudet, luopuminen jne. Sitten tulee se laskentavaihe, että mitä pitäisi vielä elämältä saada. Tässä iässä ne ei ole enään monestikaan mitään materialistisia ( talo, auto yms ) toiveita, vaan painottuvat henkiselle puolelle. Voi olla joku paikka mailmassa missä pitää päästä välttämättä käymään. Jos ei oikein koe siihen mennessä rakkautta saaneensa päättää sitä saada. Ja juuri tästä syystä oletan monen miehen juuri tässä vaiheessa ryntäävän naisjahtiin. Ja ainakin siinä tapauksessa jos ei sitä puolisolta enään heltiä. Tai sitten alkaa vaan mörröttämään katkeroituneena. Eli hankala paikka molemmille. En tiedä mistä hormoneista tai muusta se johtui, mutta minulle tuli kans kova "läheisyyden" tarve ja se muutaman vuoden kestänyt kerran kuussa tahti oli kuin kidutusta. Onneksi saimme asiasta puhuttua ja vaimo ymmärsi ja aloimme sitä aikaa toisille järjestää ja huolehtimaan siitä ettei aina rättiväsyneinä sänkyyn menty. Minulla oli myös kaikenlaisia haaveita mitä vois naisen kanssa kokeilla ( huom. ei tosiaan mitään pervoleikkejä ) ja onhan sitä nyt kokeiltu ja se on hieno homma kun tutun ja läheisen ihmisen kanssa vielä löytää uusia nautintoja. Hankalaa se olisi minulle ainakin ollut jonkun tyttösen kanssa alkaa alusta kaikki. Ja uskokaa tai älkää ei mies tässä iässä tosiaan mistään kakskymppisestä silikonimissistä haaveile vaan luotettavasta ja ymmärtäväisestä partnerista. Tässä vaiheessa korostuu se kommunikoinnin merkitys eli jos ei tästä miehen muutosvaiheesta puhuta tai huomata sitä on pakosta ristiriitoja edessä.
En tiedä miten teitä muuten neuvoa, mutta koettakaa ainakin ottaa huomioon tällainenkin mahdollisuus. Ei se monille miehille ole helppoa puhua aiheesta kun on huomannut siellä mäen päällä olevansa ja pakkolaskuun on lähdössä. Saattaa joillakin ahdistaa pahastikin. Tiedän tapauksia.
Palataan asiaan. Oikein innolla odotan kommentteja.

Migi

Tervehdys, varmasti pettää fysiikka ja kaikki muukin kun on äärettömän stressaantunut, minä olen itsekin aivan puhki, väsynyt henkisesti ja fyysisestikin kun erosimme juuri. Löysi toisen, lapset jäävät minulle kaikki pitää opetella tai ei ihan kaikkea olen aina ollut semmoinen isi joka leikkii, pelaa, kutittelee ja muutenkin on lasten kanssa, siinä ei ole mitään uutta. Uutta on vain se että kuinka saan kaiken orgnisoitua että jäisi edelleen lapsille aikaa kun ne ovat pieniä vielä, he tarvitsevat minua ja minä todella tarvitsen niitä, Tuntuu että en voisi elää ja olla jos lapset olisivat menneet äidilleen. Tämä viikko on ollut tuskaa kun on juuri tämä ero, lapset lomalla ja vielä viikonlopun äitinsä ja sen uuden miehen luona. Minua on "lyöty" tällä viikolla ja tosi kovaa. No, kuitenkin sinun ja kaikkien muidenkin on muistettava pyytää apua, nyt punnitaan tosi ystävyys ja itsekin käyn vielä psykologin juttusilla ja seurailen näitä juttuja täällä, nämä kaikki auttaa. Ammattiauttajia on, niitä kannattaa käyttää. Tämä tarina voi kuulostaa ja ollakin sekava mutta tällä hetkellä on tuo "sytytys" hieman sekaisin, mutta kyllä kaikki vielä täältä suosta noustaan ja entistä vahvempana!

Niin itsestäni olen huomannut sen että nyt, kun kaikki on mennyttä, niin silloin sen tajuaa että mitä olisi voinut sanoa. Suomalaiselle miehelle seuraavat sanat ovat "myrkkyä", minä rakastan sinua, olet tosi ihana nainen, haluan olla kanssasi, tule viereen. Tokihan noitakin sanotaan, mutta ainakin itse sanoin vaan silloin kun siitä oli jotain "hyötyä" 🙂
Meidän kaikkien pitäisi oppia puhumaan ja kuuntelemaan.

surusuun suudelma kirjoitti 17.02.2007 klo 12:08:
Kaipaisin mieheltäni huomiota vain minulle, hemmottelua, omistautumista vain minulle. Sitä en ole koskaan saanut. Herrasmiesmäisyyttä, huomiota että minä olen tässä. ja että minua voi rakastaa tälläisenä kuin olen.
Mielestäni minä olen ollut aktiivinen näissä asioissa, aina kun minulla on jotain hyvää sanottavaa, sanon sen myös.Onko se sitten naisena helpompaa, en tiedä.

Vaimoni, siis entinen vaimoni kaipasi varmasti noita samoa asioita, kuin sinä. Olen ollut tosi hölmö, vaimohan on maailman paras, niin miksi ei voi sanoa sitä mitä toinen tarvitsee, se sanominen ei satu. Liian myöhään vaan tajuaa tommosen asian. Sitä taakkaa kannan varmasti pitkään.

Hei
Myös mies1966. Kyllä se stressi tosiaan syö. Minulla meni loppukesällä ja syksyllä painostakin 8kg sen murehtemisen aikana ilman mitään diettiä. Ja työterveydessä sitten mittasivat huikeat verenpaineet jolloin havahduttiin oikein hoitamaan miestä kuntoon. Ainoa hyvä puoli jos se nyt sellainen, mies1966, on, ettei sinun tarvitse enään miettiä miten tulee käymään. Ratkaisut on tehty ja saat keskittyä uuden elämän luomiseen ja lasten kasvattamiseen. Tiedän ettei sitä menneisyyttä niin vain pois pyhkäistä, mutta jotakin pilkahduksia olisi sieltä tulevaisuudestakin alettava etsiskelemään.
Surusuu. Ehdotin sulle kerran parin päivän irtiottoa. Nyt kerrot että sinulla on hyvä ystävätär. Olisiko sinun mahdollista hänen kanssaan pitää sellainen sessio jossa porisisitte asioista ja samalla "rentoutuisitte" jossakin rauhassa ? Minä kävin parhaan kaverini kanssa silloin syksyllä korpihotellissa viikonlopun ja kyllä minä sieltä reissulta ehjempänä palasin. Kaveri sopivasti ymmärsi minua ja asetti ongelmiani oikeisiin mittakaavoihin ja tarjosi sitä kaivattua ulkopuolista näkökulmaa. Oletan että ystävättäresi olisi samalla tapaa ymmärtäväinen oikea ystävä kuin minun kaveri. Harkitseppa jos näin on. Mitään remuristeilyä en välttämättä suosittele, koska niillä tahtoo vain väsyä enemmän, mutta osaat varmaan mieleisen paikan valita.
Nämä tällä kertaa tv migi

Hei
Mies1966, sanasi koskettivat...todella.

Tuskasi on suunnaton, sanat eivät varmaan auta mutta tunnen tuskasi vaikka meillä ei pettämistä ole ollutkaan. Hm...en tiedä mitä kirjoittaisin, on niin paljon sanoja ja sitten hiljaisuutta.

Aavistitko ollenkaan vaimosi aikomuksia, menikö teillä huonosti? Meidän suhde ajautui varmaankin vuosien saatossa huomaamattamme tähän tilaan, kummatkin olemme sen varmaan tehneet....en ole pulmunen minäkään.

Kun ihmisellä on tarpeeksi kauan paha olla henkisesti, tulee varmaan tilanne että ajautuu hankaliin tilanteisiin. Yksi ystäväni puolusteli pettämistään sillä, että ei olisi muuten saanut suhdetta loppumaan, se olisi jatkunut hamaan tulevaisuuteen.Haloo, mietin itsekseni....onko ihminen kuitenkin niin perusheikko, että ei pysty tekemään suoraselkäisiä päätöksiä.....se oli silloin ja silloin mietin niin, mutta siperia opettaa, pettämistä en kuitenkaan koskaan ole harkinnut, eikä mun itsetunto edes riittäisi siihen nyt, koen olevani huono vaimo ja vielä huonompi ihmisenä.

Sinulla on kuitenkin lapset, ilmeisesti kokonaan vai? Sun ei täten tarvitse miettii heitä päivät pitkät missä ovat. eikös se ainakin ole positiivista? Mieheni ja minä olemme kummatkin yhtämieltä lapsistamme, heille ei saa aiheutua ylimääräistä tuskaa. asiat täytyy hoitaa aikuisten tavalla eikä niin että sortuisi tunnetasoltaan kaksivuotiaan tasolle, "minä ,minä haluan sitä sun tätä ja heti."

On hyvä että olet älynnyt hakea apua, monelta se jäisi vain aikomisen asteelle.Yritin miestäni saada lähtemään myös terapiaan mutta hän ei kuulemma usko sellaisiin.

Migi, kun kirjoitit siellä mäen huipulla olemisesta ja syöksystä alas, tuli mieleen, että miehelläni taitaa olla juuri tuo aika.enkä usko että vain viisikymppiset kokee näin, kriisi kun voi tulla kaikenikäiselle,eikö? Kaikkein surullisinta on kun hän lataa kaikki mun niskaan ja lista on loputon.Milloin en ole haravoinut syksyisin, kotimme ei ole hänen mielestään tarpeeksi siisti, en ole siivonnut tarpeeksi.Häntä ei ole näkynyt siivoushommissa, hänellä kun on niin paljon muuta......Miehet, mitä mieltä olette? Kun puhutaan avioerosta vakavasti, ovatko nämä asiat kovinkin ratkaisevia Olen aina ajatellut että tunnetasolla kun alkaa tökkimään, niin silloin puhutaan vakavia.Ja selvennykseksi vielä, me emme tosiaankaan elä missään kaatopaikassa, kotimme on peruspuhdas, tavaroita on liikaa, sen myönnän. Mutta, lapsiperheessä niitä taitaa olla.......Epäilen, että mieheni on perfektionisti ( meniköhän sana oikein?). Hän vaatii ja vaatii mutta itse ei tee asian eteen mitään.

Mies1966, sun täytyy vaan antaa ajan kulua ja kerätä voimia.Olet nuori vielä, ei se elämä ole vielä ohi.Luota itseesi ja usko että kaikki vielä joskus helpottaa...tuskakin pienenee. Mä uskon siihen,että tää mun olo vielä joskus paranee ja voin tuntea itseni jälleen ihmiseksi.Helppoa..ei sitä se ei tule olemaan, helvettiä se on kauan, mutta jonain päivänä.........😞

Migille,

ehdotuksesi on hyvä, en sitä kiellä. Musta vain tuntuu, että se ei auttaisi mitään...mulla on semmonen tunne,että mikään ei auta. Olen ystäväni kanssa puhunut aiheesta usein ja hän tietää tilanteeni.Hän on auttanut usein mut suosta mutta nyt mä olen kiinni lentohiekassa joka vetää koko ajan syvemmälle.

Mieheni on päättänyt että mussa ei ole mitään hyvää, joten mua ei tarvi kunnioittaa eikä paljon muutakaan. Kirjoitit migi, että kerran kuussa alkoi tympimään.Kyllä se syö naistakin, mutta erilailla.Seksi on ihanaa silloin kun henkinen puoli on kunnossa.Minä naisena ainakin tarvitsen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja sanoja yhteisestä.....että elämme yhdessä ja koemme yhdessä.Akti ei ole useinkaan naiselle se tärkein vaan kaikki muu, mitä siinä ympärillä tapahtuu ( mun mielipide)

Menen mä minne tahansa, aina ääni sanoo: sä et saa tehdä tälläistä, mene kotiisi nurkkaan häpeämään, olet huono ihminen, et ansaitse iloa ja riemua.Kammottavaa, mutta nyt se on kirjoitettu.😳

Laittakaahan ajatuksia.......

Hei taas,

Taidan olla hämeen hidas 😳, vasta nyt ymmärsin luettuani surusuun kommentin mitä migi olit tarkoittanut, että ehdottaisin käyttämään lapsia "aseena". En toki, kyllähän niinkin helposti käy, olemmehan vain ihmisiä, mutta en todellakaan kannata lapsilla "lyömistä"... Minulla vain oli ja on oma lehmä ojassa, kun meillä ei ole niitä yhteisiä lapsia kuten kerroin...

Surusuu, uskon vahvasti, että fysiikka käy käsi kädessä pääkopan ja sydämen kanssa. Jälleen kerran omista kokemuksista lähtien. Joten yritä pitää extra hyvää huolta omasta fysiikastasti nyt kun psyykkeen puolella on raskasta. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän, mutta jo sen tiedostaminen on hyväksi.

Jees, kyllä näitä kriisejä voi elää nuorempanakin, minulle taitaa tulla aina pyöreinä vuosina, edellinen oli kun täytin 30, nyt olen uudelleen kriisissä nelikymppisenä... ja molemmilla kerroilla se Suuri Kysymys on mitä ihmettä olen elämälleni tehnyt??? Tunnen olevani vahvempi kuin kymmenen vuotta sitten ihmisenä, mutta kriisini on vaikeampi ja syvempi. Minulla ei ole oikeastaan erityisesti ollut halua valloittaa ketään muuta kuin omaa parempaa puoliskoani... en usko että kolmansien osapuolien mukaantulo auttaa asiaa. Likainen pyykki pestään kotona tai jotain sinne päin. Mutta kyllä mä oikeastaan ihan hyvin ymmärrän mieheni tarpeen uusiin valloituksiin. Mikä minua loukkaa edelleenkin kovin, miksi sen piti tulla juuri silloin kun itse olisin tarvinnut hänen tukeaan enemmän kuin koskaan aviomiehenä. Mutta kai sitten juuri siksi, koska ulkoisesti välimme olivat kylmät ja kireät roihuvista tunteistamme huolimatta.

Ymmärrän surusuu kun sanot ettet jaksa tai osaa irrottautua. Mä koen että tuo on juuri osa sitä masentumista ja kriisiä. En minäkään osaa nauttia niistä elämän pienistä iloista kuten normaalisti. Mikään ei tunnu miltään, kun kipupisteet vievät kaiken energian. Yritän kuitenkin kovasti paneutua sellaisiin asioihin, jotka minua ovat ennen vieneet eteenpäin. Menen esim. lukemaan puistoon, ajatukset keskittyvät muuhun kuin murheiden vatvomiseen, ja ulkoilma tekee aina hyvää. Eihän se ongelmia poista, mutta yritän kuitenkin nauttia asioista joita en ole vuosiin jaksanut tai ehtinyt tehdä työpaineiden takia. Yritä miettiä, mitkä asiat ovat sinua itseäsi ilahduttaneet/piristäneet aikanaan.

Ymmärrän hyvin, ettei ystävistä aina saa sitä tukea, mitä toivoisi. Kun yhden kanssa petyin raskaasti, vaikka toki tiesin ennestään hänen heikot kohtansa, päätin, että en kaada koko kuormaani heidän niskaansa. Pelkästään tunne siitä, että joku välittää ja kuuntelee, helpottaa. Joten jaan niitä päällimmäisimpiä huolenaiheita ystävieni kanssa, en syvimpiä surujani. Aivan kuten kirjoittelu tänne ja ajatustenvaihto helpottaa. Koen, että kaikkein terävin kärki tuskaltani taittuu, kun saa purkaa ajatuksiaan. Toivon totisesti surusuu, että löydät itsestäsi uudelleen sen voiman, mitä tarvitset mennäksesi eteenpäin. Sanon edelleenkin, että älä luovuta. Taisit sanoa jossakin, että kuvittelit ihmisten puhuvan isoista asioista, kun välit ovat tiukilla. No ei se niin mene meillä ainakaan, kyllä se on nimenomaan takertumista niihin lillukan varsiin enin osa ajasta. Ja mieheni sätti minua ihan mistä tahasta kaiken aikaa ennenkuin pystyimme puhumaan hänen uudesta suhteestaan avoimemmin. Yritä löytää itsesi uudelleen. Sitä minäkin yritän täällä. Olen aina ajatellut itsestäni nurjaa, mieheni uusi suhde veti minut takaisin siihen negatiivisuuteen. Tunnen vahvasti, etten ole ollut tarpeeksi hyvä. Enkä ole sitä edelleenkään, kun hän ei ole päättänyt hylätä uutta suhdetta. Mutta pännii, kun vuosia olin rakentanut itselleni parempaa elämää, paremman suhteen itseni kanssa siinä avustaessa. Kun vaan jaksaisi uskoa omaan itseensä ja omiin kykyihinsä viedä tämä kriisi läpi 🙂🌻 niin kovasti toivoisin, että löytäisin miehenikin uudelleen 🙂🌻

Here again
Jatkampa vielä hiukan sitä miesnäkökulman avaamista ja tarkennan koska olen samaa mieltä jokujossain kanssa että, surusuun tarttis nyt tehä jottain.
Sen unohdin mainita että siinä mäen päällä ollessaan se mies usein myös sen moottoripyörän ( tai moottorikelkan tai mönkijän )ostaa ja siten toteuttaa "menetettyä elämäänsä. Myös vaimoa tässä vaiheessa tavataan syyttää kaikesta. Niin minäkin tein. Moitin kylmenneeksi työnarkomaaniksi, ymmärtämättömäsi ja itsekkääksi ja vielä joksikin muuksi. Varsinkin silloin kun olisin "halunnut" ja vähän humalassa olin. Raivostutti todella se "päänsärky", "väsyttää" ym vast. Lisäksi olin katkeroitunut ( mustasukkainen ) aina silloin kun vaimo tälläytyi helsingin reissuille. Että miksi pitää alusvaatteita myöten noin hienona lähteä kokoukseen !!!? Ja kotona vaan vaeltaa siinä iänikuisessa flanellipyjamassa. Menin jo niin pitkälle, että asustelin eri huoneessa nämä reissuja edeltävät ajat. Eli MÖRRÖTIN ja olin vaikeasti lähestyttävä, kuten vaimo asian ilmaisi myöhemmin. Tätä taustaa vasten minusta korostuu juuri se, että otat surusuu uuden vaihteen päälle ja konstilla millä hyvänsä ( vaikka lääkkeillä )palaat entisellesi, eli kiinnostavaksi puolisoksi. Ja sitä havahtumista tarvitsee se miehesi. Osta se kirja hälle jos vähänkin lukumiehiä on niin pitäs sen luettuaan älytä miten elämästä olisi tässä ja nyt, näillä eväillä, osattava nauttia eikä hukata hyviä vuosia katkeruuden rämeeseen.
Näissä pettämisasioissa en oikein osaa sanoa mitään kun en ole asiaa pikku ihastumisia pitemmälle menny ja kai se vaimokin pääpiirteissään ajatellu kotosalla pysyä.
migi

Täällä jälleen.......joku kirjoitti omassa jutussaan , että tänne kirjoittaminen on mittari siitä kuinka huonosti voi......tavallaan oli oikeassa ja väärässä. Mulle tämä on henkireikä niin hyvässä kuin pahassa.

Ihailen teitä, migi ja jokujossain, teidän tahtoa pyrkiä eteenpäin ja halua muuttaa asioita paremmaksi. Minäkin olen joskus ollut sellainen.....Pelottaa niin paljon tämä nykyinen henkinen olotila.Lääkäriin en haluaisi mennä, en tämän tähden.Koen, että vielä ei ole lääkkeiden aika, voin toki olla väärässä.en usko niiden voimaan, vievät ehkä vielä syvemmälle.....niin, tiedän, olen pöhkö ja itsepäinen. Töissä peitän kaiken pahan olon läpän heittoon ja ihmisten hyvälle tuulelle saamiseen.Olen oikea vitsiniekka, ja oikeastaan kun mietin, sellainen minä olin ennen tätä kriisiä

Mieheni syyttely noista asioista joita luettelin aikaisemmin.Ne tuntuvat tosi pahalta, iskevät puukon pohjaan asti.Ja minä kun en kertakaikkiaan osaa ajatella että ne olisivat elämän tärkeimpiä asioita, mulle on todellakin eri asiat toptenissä.

Pelkään lasteni puolesta, olemme olleet aina tiiviissä yhteydessä ja nyt tuntuu että yhteys katkeaa pala palalta.en tunne olevani hyvä äiti lapsilleni, päinvastoin.

Ulkona paistaa aurinko, valon määrä lisääntyy mitta pimeä lisääntyy sydämessäni. Mietin jo kauhulla että joudun lähtemään kodistani ja jättämään kaikki tuttu ja turvallinen,Tavarat kodissani ovat saaneet uuden merkityksen, ovat tulleet rakkaammiksi.Rakastan seiniä ja lattioita.......ja kauhu kuristaa!:☹️

Migi, jotain tarttis tehdä, kyllä. Mutta mitä?????? Haluaisin ryhdistäytyä mutta mistä voima siihen.Töihin lähtiessä meikkaan itseni ja puen siistit vaatteet.Pidän ulkokuoren hallittuna. Missään nimessä en halua sairaslomalle tämän takia, minähän kuolisin tänne neljän seinän sisälle.

Miehelläni on kriisi, se on varmaa.Miten autan häntä ja itseäni.?Hän ei halua ulkopuolista apua ja mulla ei ole kykyä ja taitoa auttaa.Me ollaan kuin kaksi sokeaa ja mykkää.

Mies1966, kerro kuulumisia, jäit mieleeni.Kuinka pärjäilet?

Hengitellään........

surusuu
Täällä on kevät ! Jos ette ole sattunut huomaamaan. Omituisia linnunlauluja kuuluu aamulla vaikka on vasta maaliskuu. Meinaatko ajaa tilannettas vielä pitkään noin odottavalla kannalla ? Ja korjaan mainettani vielä, kun kerroin siitä, kuinka raivoissani olin juovuksissa. Syynä siihen "drinksuiluuun " oli se, että odotin illat pitkät milloin ei emäntä olisi ollut "väsynyt" jne. Niitä iltoja oli liian usein.
Joku ratkaisu odottamallakin tietysti joskus tulee...
migi

migi kirjoitti 13.03.2007 klo 23:40:

"Meinaatko ajaa tilannettas vielä pitkään noin odottavalla kannalla ? "

Olet oikeassa, tää ei johda mihinkään, itsesäälissä porskuttava on säälittävä otus.Mitä haluan voittaa tällä tai saavuttaa, en mitään. Saanko mä mitään tästä, ainakin syyn olla surkea ja toivoton, niin , se on tilanteeni...toivoton.

"Joku ratkaisu odottamallakin tietysti joskus tulee"

Niin,jotain tapahtuu joskus, se on varmaa.Olen neuvoton ja saamaton paska tällä hetkellä ja tarvitsen kunnon sysäyksen eteenpäin.Kun edes joku välittäisi ja sanoisi, kaikki selviää, minä olen kanssasi ja autan sinua...älä pelkää!!!!!

Migille suurkiitos kun olet kulkenut kanssani...toivon sinulle kaikkea hyvää...tunnen sielunkumppanuutta sinua kohtaan!

Hei surusuu,

Älä vain luule, että tämä on ollenkaan helppoa. Jos sanon, että yritetään vielä, se on enemmän tyhjää uhoa kuin uskoa yhtään minkään muuttumisesta parempaan. Jotenkin vain kun kirjoittelee tänne tai juttelee ihmisten kanssa saa voimaa ja uskoa, että jaksaa sellaistakin mitä ei oikeasti sitten kuitenkaan jaksa. Olen aivan samassa jamassa kuin sinäkin siinä, että tiedän, että minun tarttis tehrä jotain vaan en ole vielä keksinyt mikä on se onneen ja autuuteen vievä tie. Ja yritän viimeisillä voimillani eri keinoin löytää ratkaisua tilanteeseen, joka syö kaikkien voimat. Noh, ehkä mieheni ja hänen uusi naisensa saavat potkua rakastumisestaan... mutta en usko heidänkään olevan 100% onnellisia tilanteesta. Mieheni ainakin on naissuhteistaan pää pyörällä. Eihän yksi ihminen inhimillisenä olentona voi jakautua tuhanteen parisuhteeseen pysyen itsekin ehjänä!!! Minä olen vain ainoa, joka sen näkee "ulkopuolisena" selvästi, koska tiedän hänen elämästään nyt enemmän kuin koskaan ja hänen rikkinäisyydestään.

Migi ja mies1966 kertokaapa miesnäkökulmasta, miten voisin onnistua saamaan viestini perille miehelleni ilman väkivaltaisia ja aggressiivisia kohtauksia... Alan kypsyä järkitasolla yhä enemmän tosiasiaan, että minun pitää lähteä etsimään elämääni muualta. Mutta kun yritän puhua siitä miehelleni, hän päätyy raivareihin. En ehkä osaa asetella sanojani oikein, en tiedä. Vai voiko pelkästään se, että hän haluaa pitää sekä minut että uuden sulottaren, saada hänet raivon partaalle, kun puhun erosta? Hän kerta kaikkiaan jumittaa keskustelun täysin. Hän itse asiassa sulkee sen vaihtoehdon pois täysin ja päättää niin minunkin puolestani. Mielipiteitä???

Surusuu, yritä löytää apua itsellesi. Minun mielikuvitukseni on köyhä, kun itsekin olen avuntarvitsija, mutta varmasti jostakin voit saada apua. Ethän sinäkään loputtomiin voi jättäytyä tuollaiseen. Jos se sinua yhtään lohduttaa, minä saatan joutua muuttamaan maasta toiseen jos pesäeromme tulee todeksi. Eli joudun jättämään rahanpuutteessa käytännöllisesti katsoen kaiken taakseni mitä tavaroihin tulee... ja myönnän että se on kova juttu, sillä tämä on toinen kerta elämässäni kun joudun alkamaan tyhjästä... pienipalkaiselle se ei todellakaan ole juhlaa... mutta mikä meidät lopulta tekee onnelliseksi - mietipä sitäkin! Tsemppiä 🙂🌻