Miehellä uusi nainen ja ero edessä
Alkuvuonna mies ilmoitti aivan puskista että hänellä on toinen nainen ja että hän lähtee. Takana liki 20 vuotta erittäin hyvää yhteiseloa, rakennettu talo ja yli 10 v avioliittoa jotka kaikki joutaa kankkulan kaivoon. Tarina on tämä perinteinen: työkaveri pikkujouluista. Kolme viikkoa kotoota lähdön jälkeen mies laittoi eropaperit ulos, mikä oli varsin yllättävää ihmiselle joka harkitsee yleensä todella pitkään ja perusteellisesti kaikkia päätöksiään. Siksi vahvasti ajattelin että joku ikäkriisi on hänellä meneillään.
Jäin asumaan taloomme ja mies kävi vierashuoneessa nukkumassa 1-2 yönä viikossa kun tämä uusi hoito työskentelee eri kaupungissa missä asuu ja muutamana päivänä viettää yönsä siellä. No, miksi mies ei voinut olla niitäkin öitä naisen asunnossa, on hyvä kysymys?
Alkuun minulle kerrottiin että mitään tunteita ei minua kohtaan ole ja keskusteluyhteys oli olematon. Joidenkin viikkojen päästä niitä tunteita alkoi taas olla ja keskusteluyhteys aukesi ja puhuimme ja lähennyimme valtavasti. Se kolmaspyörä ei vaan hävinnyt kuvioista ja lähentymisestä huolimatta sain kuulla kuinka täydellinen paketti kokonaisuudessaan tämä toinen nainen on. Itse kerroin avoimesti ja rehellisesti tunteistani, ajatuksistani ja peloistani ja toivoin että tästä kriisistä kuitenkin selvittäisiin yhdessä. Kerroin että haluan olla se joka koittaa pitää tätä avioliittoa vaikeina aikoina pystyssä. Eihän rakkauteni ollut mihinkään loppunut enkä eroa olisi ikinä uskonut meidän parisuhteen kohtaavan, niin hyvä liittomme ja yhteinen elämämme on ollut. Mieheni on sanonut tämän harkinta-ajan olevan hänelle se aika että ymmärtää mitä elämässään todella haluaa ja selvittää tunteitaan. Eli toivo eli että hän palaisi kotiin ja järki voittaisi. Eilen sitten hän kertoi että aikoo hakea eroa harkinta-ajan päätyttyä. Eli siihen loppui toivoni että vielä tästä selvitään. Ja suru on valtava.
Tuntuu niin pahalta kun hän ei antanut mitään mahdollisuutta edes avioliitollemme vaikka pyysin että mentäisiin keskustelemaan jonkun kanssa kun kerran harkitset ja pohdit mitä haluat. Hän antoi toivon elää minussa sillä syyllä että tarvitsee aikaa selvittää tunteensa, mutta mahdollisuutta meille ei kuitenkaan sitten antanut. Mitään ei edes vaikuttanut se että taloudellisesti ero myös on aivan järjetön…hän haluaa ostaa minut ulos yhteisestä talostamme ”sukujuuriensa” vuoksi. Eli hän on valmis vaihtamaan myös melkein asuntolainattoman elämämme isoon lainaan ja yksin hoidettaviin ylläpitokustannuksiin. Tarkan markan miehenä myös tässäkään ei ole mitään järkeä eikä hänen tapaistaan toimia.
Tässä koko asiassa ei ole mitään järkeä ja ihminen, jonka olen tuntenut kauan ja hyvin, toimii ihan epäloogisesti siihen nähden mikä hän on aina ollut ja mitkä hänen elämän arvonsa ovat olleet.
Hän sanoi eilen ettei ole kyyneltäkään vuodattanut tämän asian eteen. Kertoi että elämä on nyt niin hyvää ja erillaista että olisi vaikea edes ajatella että palaisi siihen entiseen. Miten joku voi ottaa tällaisen asian noin ”kepeesti”? Ihan kuin viimeiset 20v voisi pyyhkäistä pois vain hymy huulilla. Mitään yhdessä jaettua tuskaa erosta ei ole. Ei anteeksipyyntöä tai katumusta tai surua että kaikki päättyy. Tämä saa tuntemaan minut ja meidän yhteisen elämän aivan merkityksettömäksi…itselleni kun tämä on elämäni suurin kriisi ja vaikein tilanne ikinä. Menetän rakkaani, aviomieheni, perheeni ja parhaan ystäväni hänessä. Menetän rakkaan kotini ja luomani juuret. Koko elämä pitää alkaa rakentamaan alusta. Pelottaa että miten tästä kaikesta selviää, voimat on ihan loppu jo muutenkin. Elämä tuntuu niin epäreilulta ja katkeralta.
Miten tuollainen suhde voi sitten heillä toimia? Miten voi hypätä suhteesta toiseen käsittelemättä ensin tätä nykyistä ja suremasta sen surut? Tämä nainen on miestäni useamman vuoden vielä vanhempi ja ollut sinkkuna parisen vuotta. Edellinen pitkä suhde katkesi kuulemani mukaan yllättäen…ja minulle on selvinnyt että tämä ex on myös mieheni ikäinen ja näyttää olevan olemukseltaankin samanlainen. Hakeeko se puuma jotain korviketta ex-miehelleen tästä suhteesta? Ilmeisesti tuli jätetyksi siinä suhteessa….että kosto kiertämään ja rikkomaan toisten perhe?
Kertokaa hyvät ihmiset miten tuollaisissa suhteissa yleensä käy? Eikö mieheni tarvitse tätä erotuskaa ja surua käydä läpi vaan voi olla onnellinen lopun elämäänsä uudessa suhteessa? Minäkö joudun yksin kantamaan kaiken surun ja tuskan meidän avioliiton päättymisestä? Voiko tämä elämä olla niin epäoikeuden mukaista että maksumiehenä kaikessa olen minä? Että mieheni voi olla vaan onnellinen ja pysyä surujen ulottumattomissa? Näinkö täällä elämässä kaikki menee?
Kysyin häneltä eilen että mitä jos sun onnesi tuossa suhteessa loppuu kun arki tulee ja yksin jäätyäsi sitten huomaatkin menettäneesi kaiken mikä elämässä sulle on ollut tärkeää eli minut, meidän avioliiton ja kodin? Että oletko nyt ihan varma päätöksistäsi? Hän vain totesi kepeästi että no sitten se on kohtaloa se. En tiedä, itse olen kokenut elämässäni suuria menetyksiä ja surua kun läheiseni ovat nukkuneet pois ja sen vuoksi olen oppinut arvostamaan onnea elämässä enkä pitämään sitä itsestäänselvyytenä. Hän on elänyt rinnallani nämä surut mutta itse hän ei ole suuria henkilökohtaisia suruja kokenut. Johtuuko tuo ”huoleton” asenne hänellä sitten siitä että on varaa sotkea elämänsä kun kaikki asiat on olleet hyvin eikä ole oikein ymmärrystä siitä mitä suru on?
Kerroin hänelle että olen surullinen siitä jos meidän yhteinen elämä sitten kuitenkin rikotaan ”turhan” takia. Puoli vuotta kun on lyhyt aika elää uudessa suhteessa ja ymmärtää sinä aikana että se on juuri sitä mitä haluaakin. Varsinkin kun elää suhteessa huumaa ja arki on kaukana. Ei varmasti olisi helppoa jatkaa yhdessä kaiken tämän jälkeen ja rakentaa kaikki alusta, mutta itselläni siihen ainakin olisi ollut kannustimena se että meillä on ollut hyvä ja pitkä yhteinen parisuhde ja että sen hyvän pohjalta olisi kannattanut taistella ja tehdä tulevasta vieläkin parempi. Ja kun ei se rakkaus ole mihinkään kuollut. No, siihen ei elämä minulle antanut mahdollisuutta.
Ilmeisesti voi seota. Olen samaa miettiessä kahlannut läpi artikkeleita, joiden mukaan ihminen on rakastuessaan psykoosin kaltaisessa tilassa, jossa on mm. mahdotonta asettua toisen ihmisen asemaan. Siksi kai nämä miehemme käyttäytyvätkin niin irrationaalisesti. Vaikka eiväthän kaikki toimi siltikään niin - osa ihmisistä ottaa tuumaustauon huomatessaan omassa suhteessaan olevat ongelmat ja kenties puhuu puolisonsa kanssa niistä. Mutta kuten meillä, mies ei halaistua sanaa puhunut minulle ennen eroilmoitusta, mutta löysi toisen naisen kuuntelemaan ja pönkittämään mitä ilmeisimmin itsetuntoa. Ja nyt sitten ollaan valmiina heittämään ihan kaikki pois. En vaan voi ymmärtää minäkään.
Inhottavasti kyllä käyttäytyy Surkea sussu sun miehesi. Suoraselkäinen ihminen puhuisi puolisonsa kanssa eropaperien jättämisestä, mutta ilmeisesti mies toimii ehkä toisen naisen odotusten mukaan tällä hetkellä. Tai sellainen vaikutelma tuosta syntyy. Haluaisin voida sanoa sinulle, että unohda koko tyyppi, mutta samaan aikaan en itse pysty siihen ja siksi tuntuu väärältä kehottaa muita sellaiseen. Ainakaan vielä. Jokin toivo jossain sisällä elää vielä miehen järkiintymisestä, vaikka yritänkin keskittyä itseeni ja pitäytyä miehestä etäällä. Vaikeaa se onkin, kun melkein joka viikko tulee nähtyä. Ja toinen ei millään lailla osoita aloitteellisuutta tilanteen läpikäyntiin saati ratkaisemiseen.
On tää vaan pirun raskasta elää tämmöisessä ihmeellisessä välivaiheessa. Ja kun ei olla naimisissa, niin näitä virallisia kiemuroita ei sinällään ole antamassa raameja ja aikataulua asioille. En tiedä onko se hyvä vai pelkästään huono juttu.
Joo kyllä omasta mielestänikin tästä kaikesta näkee että sen eukon vaatimuksia toi ukonreppana täyttää ja vielä oman onnensa ja hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta tyhmästä päästä kärsii koko ruumis tai tässä pitäisi varmaankin korjata, että sekavasta päästä kärsii koko ruumis. Ja pätkän vertaa ei se lohikäärme ajattele mun mieheni parasta, vain sitä omaa itsekästä onneaan.
Joku jossain sanoi niin hyvin että tällaisessa kuviossa missä rakkauden vuoksi rikotaan perhe, on rakkaus kaukana. Että millään muulla kuin eroamalla "rakkauden" vuoksi ei olla saatu niin paljon pahaa ja vahinko aikaiseksi. Minusta se oli viisaasti oivallettu.
surkea sussu kirjoitti 28.9.2015 7:2
Eilen sain tietää että mies oli hakenut eron viime viikolla vaikka vielä harkinta-ajan päättymispäivänä ei tiennyt mitä haluaa. Sen piti mulle kasvokkain kertoa mitä aikoo ennen kuin vie paperit mutta selän takana kuitenkin taas toimi. Se toinen akka tiesi että hän vei ne paperit - minä en. Oon ihan hirveän katkera tästä. Sitten se vielä sanoo että epäilee kovasti eropäätöstään eikä ole varma että toimiko oikein.. Miten joku voi hakea eroa ymmärtämättä varmasti mitä se ihan kaikella tapaa merkitsee ja että haluaako sitä ihan todella?
Kyllä sydäntäni kylmäsi lukea viestisi! Näin juuri minunkin mieheni toimi. Kerroin olevani tulossa käymään kotona, eikä mieheni maininnut sanallakaan mikä paperi oli minua siellä odottamassa. Muistan miten punaista kohisevaa verta virtasi päässäni järkytyksen, toivottomuuden ja elämän hirvittävyyden iskiessä minuun. Tunsin olevani kuin suljettuna lukittuun teräksiseen arkkuun, jonka valtavat seinämät paukkuivat valatameren syvyyksiin painuessa..
Minäkin olin katkera siitä petöksesta. Olen vieläkin, vaikkei se tunnu enää miltään. En ymmärrä näitä pettämiseen osallistuvia naisia. Nyt vasta myöhemmin olen alkanut epäilemään, että tämä nainen erosi mieheni vuoksi. Ehkä suhde oli kestänyt paljon pitempään, kuin mieheni kertoi. Haluaisin jutella hänen entisen puolisonsa kanssa ja saada asioihin selvyyttä ja ymmärtää omaa tarinaani. Mies ei jotunut millään tavoin edes selvittämään asioita, koska pakeni tämän toisella paikkakunnalla asuvan naisen kotiin. Ja minä olin tietenkin mieheni/uuden naisensa mielestä se hirviö, joka hänet siihen pakotti.
Sinä kyllä selviät siitä, vaikka rankkaa se on. Minun suurin edistysaskel tapahtui Fisherin eroseminaarin avulla. Minä en kokenut saavani ennen eropäätöstä läheisiltäni juurikaan apua. Kaikki olivat kai yhtä järkyttyneitä. Sain sekavia neuvoja. Yhden mukaan sallin kaiken, toisen mukaan minun ei pitäisi edes ajatella entistä miestäni, kolmannen mukaan minun piti vain käydä kampaajalla ja mennä tansseihin, neljännen mukaan oli parempi ettemme keskustelisi miehestäni, viidennen mukaan minun piti laittaa kunnon rajat.. menin vain jotenkin päivä kerrallaan ilman tulevaisuutta. Kaikki oli niin katastrofaalista. Tunsin myös että minut hylättiin ja että jäin yksin.
Fisherin mukaan eroa haluavaa puolisoa ei tulisi estellä. Touhuja tulisi seurailla tyynenä ja katsoa mihin puoliso päätyy. Vain tällä tavoin eroon tahtova "uhmaikäinen", ei tuntisi tulevansa vastustetuksi. No ymmärrettävästä syystä se ei kuitenkaan onnistu. Kaikki se on niin helvetinmoisen luokkaavaa: koko liiton mitätöiminen, minun merkityksen mitätöiminen, välinpitämättömyys kaikista läheisistä, kodista ja lapsista. Ja se hirvittävä kiihko ja hurmio uutta ihastusta kohtaan ja tarve olla "vapaa", kun oikeasti on sitomassa itsensä tiukasti toiseen ihmiseen. Liehuminen tanssipaikoissa ja julkisilla paikoilla yhdessä liikkuminen, että loma- ja luontoretket. Naisen esittely veljelleen ja ystävillemme, ennen kuin olimme edes eronneet. Naisen sukujuhlissa käyminen. Kaikkien ihmisten tyrmistys heidän törkeydestään. Ja minä siinä sivussa naama valkosena suuri kuvotus ja onttous sisälläni, heräten joka päivä uuuteen painajaiseen. Salailin miehen pahimpia tekoja läheisiltäni, en kestänyt kertoa sitä miten vähän mies minusta välitti ja miten kohteli, sillä onnettomista olosuhteista johtuen minulla ei ollut mahdollisuutta irrottautua siitä tilanteesta. Häpesin mieheni puolesta. Hän näki avuttoman tilanteeni, muttei välittänyt siitä millään tavalla. Uskoi kai, että roikun hänessä vaikka todellisuudessa en muutakaan voinut.
Kuinka voit tällä hetkellä? Miten olet järjestellyt asioita eteenpäin? Voimia sinulla ja lämmin halaus!
🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻
Oletteko muut samassa tilanteessa olevat havainneet sellaista että petturimies tekee itsestään uhrin ja käyttäytyy kuin HÄNET olisi jätetty ja petetty kunnon martyyrina ja loukkaantuneena ja myös syyllistää meitä molempia siitä että hän petti ja jätti? Ja että kuinka osituksesta pitää riidellä kaikella mahdollisella tavalla ja hankaloittaa asiaa ja vaatia itselleen kaikesta kaikki yhtään ajattelematta sitä että nyt jo on vienyt toiselta kaiken? Tuntuu siltä että minä olen tässä se pettäjä ja jättäjä kun katson toisen kiukuttelua. Kaiken jo tapahtuneen lisäksi tämä heittää vielä isomman paskan yhteisen historian päälle. On ihan hemmetin paha ja surkea mieli. En kyllä tajua tuollaista raukkamaista käytöstä. Enkä kyllä tajua sitäkään miten puolisonsa voi pettää. Ja että kuinka kaiken tekemänsä jälkeen petturi edes kehtaa katsoa itseään peiliin?
Omassa kodissa nyt jatkuu elämä. Exä hankaloittaa ja hidastuttaa ositusta minkä kerkeää. Joulun lähestyminen vetää mielen aina väliin kovin matalaksi. Välillä on jo parempiakin hetkiä mutta haluaisin jo niin jättää tämän kaiken paskan taakseni ja saada exästä kokonaan etäisyyttä ja vielä roikkuvat asiat hoidetuksi. Eipä näytä exän elämä olevankaan niin ihanaa ja suurenmoista mitä hehkutti ja kuvitteli...surusta huolimatta minulla taitaa siis olla paremmin pullat uunissa kuin hänellä. Ja olenko vahingoniloinen? Kyllä, se minulle sallittakoon!
Korvike kirjoitti 12.9.2015 9:35
Hei kaikki kohtalotoverit. Oma tarina pitkälti samanlainen kuin teillä monella, 17 v avioliitto, 2 lasta, talo... kaiken piti olla ok vaikka vaikeuksiakin oli. Eräänä päivänä pikku känösissä ilmoitus minulle ja lapsille että edessä avioero ja uuden kodin etsiminen, elämään oli tullut uusi nainen.
Koko maailma romahti minulta ja lapsilta. Tunteet ja ajatukset ihan niinkuin teillä muillakin, silloin olisin mieluummin kuollut pois kuin kärsiny sitä tuskaa.
Muutimme pois lasten kanssa yhteisestä kodista ja mies jatkoi suhdettaan. 10 pv tämän muuton jälkeen hän ensimmäisen kerran näytti kuinka himoitsee ja kaipaa minua ja koska olin ihan rikki, otin suuressa toivossa vastaan hänen huomionsa. Siitä alkoi tapailu, seksiä, paljon ja usein... sitten puheet katumisesta, yhteenpaluusta jne jne.
Tätä on nyt kestänyt vuoden ja 2 kk. En ole elänyt omaa elämää vaan ollut hänen "seksiorjanaan". Uusi suhde ei olekaan sitä mitä luuli sen olevan mutta siellä roikkuu ja ovat yhteenkin juuri muuttaneet.
Minulle mies ei osaa antaa minkaanlaisia selityksiä miksi roikottaa minua mukana muttei halua palata elämääni. Meillä on ollut vuoden aikaan ihan hemmetin hyvä olla yhdessä, kaikki vanha on juuria myöten puitu ja uusi alku olisi voinut olla upea. Olisin ollut valmis antamaan anteeksi ja aloittamaan alusta, sillä meidän hyvä on niin hyvää, että se olisi kannattanut.
Nyt on kuitenkin omat ajatukset alkanut hiukan selkiintymään. Toinen nainen roikkuu koko ajan kuvioissa. Sai tietää meidän touhuista muttei välittänyt. On ilmeisesti itsekin pettänyt tätä miestä ja myös hänen liittonsa loppui mieheni tapaamiseen. Mieheni jää aika ajoin kiinni valheista, puhuu itsensä pussiin kun kysyn asioita ja on minusta sairaan mustasukkainen. Nyt olen yksin ollessani alkanut miettimään että mitäs jos hän tulisi tähän niinkuin olen koko ajan halunnut: sekoisinko jos myöhästyy ruokapöydästä? millaista olisi odottaa kotiin poikien sauna-illasta? Millaista oikeasti olisi ne hetket kun ei olisi vieressä enkä olisi varma missä on? Oikeesti varmaan sekoaisin ja siihen tulokseen olen päätynyt että ei, en halua niitä tunteita ja sitä tuskaa elämääni. Haluaisin mieheni parhaat puolet, kaikki ihanat hetket ja hemmetin hyvän seksin mutta matkan varrella on käynyt ilmi, että mukana seuraisi myös kaikki p...a.
Käyn siis hemmetinmoista henkien taistelua sisälläni kun en halua häntä enää, en halua olla erossa,en halua että se h...a saa pitää hänet, samalla kertaa ajattelen että se suhde on nyt jo tuhon oma, olen sen kuullut heiltä kummaltakin itseltään, että haahaa, siinä kaksi sontaläjää ovat toisensa ansainneet, seuraavana mustasukkaisuus ja katkeruus. Samaan aikaan mies pommittaa minua viesteillä, käy kylässä, niin kahvipöydässä kuin sängyssäkin... tää on ollut jotain niin järkyttävää tämä uosi että kuulen tarinan tuntevilta hyvin usein kysymyksen: kuinka voit vielä olla järjissäsi kaiken jälkeen.. vastaus, en todella tiedä itsekään.
tällä hetkellä elän lasten kanssa, teen hirmusti töitä ja joka päivä käyn samat asiat ja tunteet läpi. Niin odotan että tämä loppuisi tavalla tai toisella. Tiedän että koska mies saa pitää voita molemmin puolin leipää eikä uusi nainen mielkytä makuuhuoneen puolella, hän ei tälle pistettä laita. Minun pitäisi olla se vahva ja lopettaa koko pelleily ja niin teenkin, joka päivä mielessäni. Sitten mies seisoo fyysisesti edessäni niin sinne katoaa päätökset ja lujuus päättää omasta elämästä...
Jotta tällainen tarina minulla... ja näyttää jatkuvan kunnes saan kaiken voimani ja tahdonlujuuteni kerättyä ja teen lopun tälle.
Hei,
Ymmärrän sinua, te olitte pitkään yhdessä, ei ole helppoa vaan jättää kaikkea taakse yhtäkkiä, etenkään jos ei ole täysin pakko. Teillä on pitkä, yhteinen historia, ei ne tunnesiteet niin helpolla katkea. Miestäsi ihmettelen ja tavallaan en. Sama historia hänenkin vaakakupissaan painaa, mutta mikä on asia, joka kuitenkin vetää sen toisenkin luo? Haluaako hänkin vain parhaat palat teiltä molemmilta? Vai haluaako hän pitää sinua "varalla", olla kuvioissa, jotta sinulla ei ole mahdollisuus löytää uutta kumppania tai ainakin vaikeuttaa sitä? Mene ja tiedä.
Seksi on tärkeää, ymmärrän hyvin, että haluat sitäkin ja mikäs tuon helpompaa, kuin ex-miehen kanssa, joka sitä tarjoaa. Helppoa siis fyysisesti fyysisesti. Mutta kuten olet huomannut, siinä on myös henkinen koukku. Huomaan kuitenkin kirjoituksestasi, että alat pikku hiljaa kasvamaan eroon miehestäsi. Ja aavistan, että vielä tulee se päivä, ettei pilttuusi ovet enää hänelle aukea. Näin me ihmiset kasvamme ja muutumme, koko elämän ajan.
Miten teillä muilla tämän forumin jäsenillä menee ja miten olette surunne kanssa pärjänneet? Kaikki vinkit otetaan vastaan miten tämän elämän saa käännettyä paremmaksi ja noustua tästä surun suosta!
Tuntuu edelleen vaan että menetin kaiken tärkeän ja rakastamani elämässä. Ja kun tuo toinenkin voi huonosti eli ei poikinut tämä ero muuta kuin onnettomia ihmisiä, ei onnellisuutta lainkaan. Yritän ymmärtää että mitä helvetin järkeä tässä kaikessa on ja miten tämä maailma voi olla näin paska. Ja miksei sitä voi sitten korjata kuntoon kun paha olla on molemmilla? Miksei se toinen tajua sitä että meillä kahdella on ollut koko ajan avaimet onneen kädessä...onhan näistä paskoista karikoista elämässä monetkin selvinneet ja erosta huolimatta palanneet yhteen vaikka meitä onnettomia täällä forumissa onkin sata tusinassa. Silti niistä onnistumisistakin saa kuulla kuitenkin myös aika paljon. Mä olen itse varmaan tosi naiivi tyyppi kun ajattelen niin että jos mulla on paha olo siitä mitä menetin omien tekojeni vuoksi, yrittäisin sen korjata ja nöyrtyisin myöntämään virheeni ja pyytämään anteeksi. Mutta kun seuraan exääni niin huomaan sellaisen että hän ei pidä itseään syyllisenä siihen että petti ja jätti...ei ole itselleen sitä totuutta pystynyt vielä myöntämään. Ja niin kauan kun ei pysty itseään peilistään katsomaan, ei mikään meidän välillä pysty korjaantumaan. En tiedä että pitäisikö edes tai olisiko se edes viisasta, mutta tällaisia kuitenkin pohdin tällä hetkellä.
Katselen usein pariskuntia ja heidän elämäänsä...toiset heistä on onnellisia ja toiset taas vähemmän onnellisia, mutta kaikki ovat pysyneet yhdessä hyvinkin pitkään. Mikä heidän liitoissaan saa molemmat olemaan siihen sitoutuneita ja miksi meillä tuo toinen olikin tuollainen joka söi sanansa vaikka siihen luotin niin ja hän pystyi luottamaan minuun? Toisaalta samalla pohdin sitä että kun tämä pettämishelvetti on niin yleistä että mikä onnellinen perhe yhtäkkiä kohta onkin samassa tilanteessa - elämät rikottuina. Tuntuu siltä että nykyään katsoo elämää enemmän niin että mikään ei ole varmaa eikä pysyvää kun mihinkään ei voi luottaa. Koitan kyllä taistella tätä kyynisyyttä vastaan mutta kyllä se vaan nostaa päätään...ei enää katso elämää niin sinisin silmin kaiken tämän jälkeen.
Tulisi nyt lunta niin loppuisi tämä pahin kaamos ja pimeys niin mielikin voisi olla hieman positiivisempi.