Miehellä uusi nainen ja ero edessä
Alkuvuonna mies ilmoitti aivan puskista että hänellä on toinen nainen ja että hän lähtee. Takana liki 20 vuotta erittäin hyvää yhteiseloa, rakennettu talo ja yli 10 v avioliittoa jotka kaikki joutaa kankkulan kaivoon. Tarina on tämä perinteinen: työkaveri pikkujouluista. Kolme viikkoa kotoota lähdön jälkeen mies laittoi eropaperit ulos, mikä oli varsin yllättävää ihmiselle joka harkitsee yleensä todella pitkään ja perusteellisesti kaikkia päätöksiään. Siksi vahvasti ajattelin että joku ikäkriisi on hänellä meneillään.
Jäin asumaan taloomme ja mies kävi vierashuoneessa nukkumassa 1-2 yönä viikossa kun tämä uusi hoito työskentelee eri kaupungissa missä asuu ja muutamana päivänä viettää yönsä siellä. No, miksi mies ei voinut olla niitäkin öitä naisen asunnossa, on hyvä kysymys?
Alkuun minulle kerrottiin että mitään tunteita ei minua kohtaan ole ja keskusteluyhteys oli olematon. Joidenkin viikkojen päästä niitä tunteita alkoi taas olla ja keskusteluyhteys aukesi ja puhuimme ja lähennyimme valtavasti. Se kolmaspyörä ei vaan hävinnyt kuvioista ja lähentymisestä huolimatta sain kuulla kuinka täydellinen paketti kokonaisuudessaan tämä toinen nainen on. Itse kerroin avoimesti ja rehellisesti tunteistani, ajatuksistani ja peloistani ja toivoin että tästä kriisistä kuitenkin selvittäisiin yhdessä. Kerroin että haluan olla se joka koittaa pitää tätä avioliittoa vaikeina aikoina pystyssä. Eihän rakkauteni ollut mihinkään loppunut enkä eroa olisi ikinä uskonut meidän parisuhteen kohtaavan, niin hyvä liittomme ja yhteinen elämämme on ollut. Mieheni on sanonut tämän harkinta-ajan olevan hänelle se aika että ymmärtää mitä elämässään todella haluaa ja selvittää tunteitaan. Eli toivo eli että hän palaisi kotiin ja järki voittaisi. Eilen sitten hän kertoi että aikoo hakea eroa harkinta-ajan päätyttyä. Eli siihen loppui toivoni että vielä tästä selvitään. Ja suru on valtava.
Tuntuu niin pahalta kun hän ei antanut mitään mahdollisuutta edes avioliitollemme vaikka pyysin että mentäisiin keskustelemaan jonkun kanssa kun kerran harkitset ja pohdit mitä haluat. Hän antoi toivon elää minussa sillä syyllä että tarvitsee aikaa selvittää tunteensa, mutta mahdollisuutta meille ei kuitenkaan sitten antanut. Mitään ei edes vaikuttanut se että taloudellisesti ero myös on aivan järjetön…hän haluaa ostaa minut ulos yhteisestä talostamme ”sukujuuriensa” vuoksi. Eli hän on valmis vaihtamaan myös melkein asuntolainattoman elämämme isoon lainaan ja yksin hoidettaviin ylläpitokustannuksiin. Tarkan markan miehenä myös tässäkään ei ole mitään järkeä eikä hänen tapaistaan toimia.
Tässä koko asiassa ei ole mitään järkeä ja ihminen, jonka olen tuntenut kauan ja hyvin, toimii ihan epäloogisesti siihen nähden mikä hän on aina ollut ja mitkä hänen elämän arvonsa ovat olleet.
Hän sanoi eilen ettei ole kyyneltäkään vuodattanut tämän asian eteen. Kertoi että elämä on nyt niin hyvää ja erillaista että olisi vaikea edes ajatella että palaisi siihen entiseen. Miten joku voi ottaa tällaisen asian noin ”kepeesti”? Ihan kuin viimeiset 20v voisi pyyhkäistä pois vain hymy huulilla. Mitään yhdessä jaettua tuskaa erosta ei ole. Ei anteeksipyyntöä tai katumusta tai surua että kaikki päättyy. Tämä saa tuntemaan minut ja meidän yhteisen elämän aivan merkityksettömäksi…itselleni kun tämä on elämäni suurin kriisi ja vaikein tilanne ikinä. Menetän rakkaani, aviomieheni, perheeni ja parhaan ystäväni hänessä. Menetän rakkaan kotini ja luomani juuret. Koko elämä pitää alkaa rakentamaan alusta. Pelottaa että miten tästä kaikesta selviää, voimat on ihan loppu jo muutenkin. Elämä tuntuu niin epäreilulta ja katkeralta.
Miten tuollainen suhde voi sitten heillä toimia? Miten voi hypätä suhteesta toiseen käsittelemättä ensin tätä nykyistä ja suremasta sen surut? Tämä nainen on miestäni useamman vuoden vielä vanhempi ja ollut sinkkuna parisen vuotta. Edellinen pitkä suhde katkesi kuulemani mukaan yllättäen…ja minulle on selvinnyt että tämä ex on myös mieheni ikäinen ja näyttää olevan olemukseltaankin samanlainen. Hakeeko se puuma jotain korviketta ex-miehelleen tästä suhteesta? Ilmeisesti tuli jätetyksi siinä suhteessa….että kosto kiertämään ja rikkomaan toisten perhe?
Kertokaa hyvät ihmiset miten tuollaisissa suhteissa yleensä käy? Eikö mieheni tarvitse tätä erotuskaa ja surua käydä läpi vaan voi olla onnellinen lopun elämäänsä uudessa suhteessa? Minäkö joudun yksin kantamaan kaiken surun ja tuskan meidän avioliiton päättymisestä? Voiko tämä elämä olla niin epäoikeuden mukaista että maksumiehenä kaikessa olen minä? Että mieheni voi olla vaan onnellinen ja pysyä surujen ulottumattomissa? Näinkö täällä elämässä kaikki menee?
Kysyin häneltä eilen että mitä jos sun onnesi tuossa suhteessa loppuu kun arki tulee ja yksin jäätyäsi sitten huomaatkin menettäneesi kaiken mikä elämässä sulle on ollut tärkeää eli minut, meidän avioliiton ja kodin? Että oletko nyt ihan varma päätöksistäsi? Hän vain totesi kepeästi että no sitten se on kohtaloa se. En tiedä, itse olen kokenut elämässäni suuria menetyksiä ja surua kun läheiseni ovat nukkuneet pois ja sen vuoksi olen oppinut arvostamaan onnea elämässä enkä pitämään sitä itsestäänselvyytenä. Hän on elänyt rinnallani nämä surut mutta itse hän ei ole suuria henkilökohtaisia suruja kokenut. Johtuuko tuo ”huoleton” asenne hänellä sitten siitä että on varaa sotkea elämänsä kun kaikki asiat on olleet hyvin eikä ole oikein ymmärrystä siitä mitä suru on?
Kerroin hänelle että olen surullinen siitä jos meidän yhteinen elämä sitten kuitenkin rikotaan ”turhan” takia. Puoli vuotta kun on lyhyt aika elää uudessa suhteessa ja ymmärtää sinä aikana että se on juuri sitä mitä haluaakin. Varsinkin kun elää suhteessa huumaa ja arki on kaukana. Ei varmasti olisi helppoa jatkaa yhdessä kaiken tämän jälkeen ja rakentaa kaikki alusta, mutta itselläni siihen ainakin olisi ollut kannustimena se että meillä on ollut hyvä ja pitkä yhteinen parisuhde ja että sen hyvän pohjalta olisi kannattanut taistella ja tehdä tulevasta vieläkin parempi. Ja kun ei se rakkaus ole mihinkään kuollut. No, siihen ei elämä minulle antanut mahdollisuutta.
Pohdin myös tätä että teenkö itselleni hallaa toipumisen suhteen kun vielä vaan uskon ja toivon? Luin tällaisen kommentin: "Tunteiden läpikäynti vaikeutuu, jos kuvittelee kumppanin palaavan."
Hei, olen nyt lukenut tiiviisti palstaa ja päätin kirjoittaa oman tarinani, joka on hyvin tuore. Olen ollut exäni kanssa parisuhteessa reilut viisi vuotta. Pari vuotta sitten muutin paikkakunnalta toiselle hänen takiaan. Uudesta kotikaupungista en tuntenut ketään muita ja jätin mukavat asiat elämässäni entiselle kotipaikkakunnalle, kuten työn ja ystävät. Toki olen saanut uuden, hyvän työn.
No suhteessa on ollut vaikeuksia talven ja kevään ajan. Johtuen osin myös muista meistä riippumattomista stressitekijöistä, kuten minun läheiseni vakavasta loukkaantumisesta. Riitoja on ollut, mutta missään vaiheessa mies ei ole saanut sanottua kuinka paha hänen on olla. Puhuminen on ollut aina haastavaa. Kuukausi sitten hän on törmännyt sattumalta nuoruuden rakkauteen ja pettänyt minua sekä jatkanut tiivistä yhteydenpitoa naisen kanssa. Pari viikkoa sitten kertoi asiasta minulle ja haluaa erota ja katsoo nyt tilannetta tämän uuden kanssa.
Tuska ja ahdistus on suurta. Yhteinen talo hankittu 1,5v sitten ja nyt minun pitäisi siitä lähteä. Tuntuu, että elämältä meni jälleen kerran pohja ja olisikin vain tämä kriisi, mutta kun huoli läheisestä myös jatkuu niin tuntuu hieman kohtuuttomalta. Mies pystyy nyt sanomaan, kuinka on joutunut edeltävät kuukaudet olemaan varpaillaan kanssani ja ei ole ollut onnellinen. Puheyhteys on ollut kateissa ym. Nyt olemme saaneet puhuttua, mutta itsellä varmaan shokkivaihe vielä päällä. Monet ihmettelevät, että pystynyt edes puhumaan hänen kanssaan, mutta ei riitä nyt energia turhaan draamaan ja räiskymiseen. Ehkä tästä mennään hetki kerrallaan eteenpäin.
Otinpa minäkin nyt vihdoin kirjoittaakseni - samassa jamassa ollaan, kuten niin moni muukin täällä. Olen vertaistuen saamiseksi lukenut palstaa jo kuukausia, mutta vasta nyt tuntuu olevan rohkeutta kirjoittaa itse.
Oma tarinani on se, että maaliskuussa avomieheni ilmoitti minulle haluvansa erota. Olemme karvan alle nelikymppisiä, mieheni on minua pari vuotta nuorempi. Ilmoituksen sain tivattua ulos miehestä, joka oli käyttäynyt viikkoja melko nuivasti ja selvästi myös stressaantuneesti minua kohtaan. Nostin kissan pöydälle, että mikä nyt vaivaa ja sain puristettua ulos vastauksen, ettei mieheni ole onnellinen ja haluaa erota. Olimme olleet yhdessä 13 vuotta ja tähän saakka hyvinkin onnellisesti ja vaivattomasti ilman isompia kriisejä tai vaikeuksia - pienemmistä vastoinkäymisistä olimme menneet läpi yhteisvoimin. Naimisiin emme olleet menneet, eikä lapsia ole, sillä emme kumpikaan ole halunneet niitä. Avoliitto oli kuitenkin ainakin itselleni ihan yhtä merkittävä sitoumus kuin jos olisimme olleet naimisissa.
Elämämme oli siis tuohon maaliskuuhun asti ollut mielestäni hyvää ja rakkaudentäyteistä. Joskin viimeisen puolen vuoden ajan arkeamme olivat varjostaneet minun odottamaton työttömäksi jäämiseni YT-neuvotteluiden päätteeksi ja työttömyys, joka aiheutti itselleni nyt jälkikäteen ajateltuna lievän masennuksen ja jonkin sortin pakonomaisen uuden työn etsimisen kauden, jolloin parisuhde ei varmasti ollut ensisijaisena mielessäni.
Eroilmoitus tuli minulle yllätyksenä, sillä mies ei ollut puhunut minulle mitään siitä, ettei hänellä ole hyvä olla. Luonnollisesti epäilin oitis toista naista, mutta tämän olemassaolon mies kiisti säännönmukaisesti kuukauden ajan. Sanoi jopa toivovansa, että olisi, niin tilanne olisi kuulemma helpompi. Itselläni oli kuitenkin vahva tunne siitä, että jotain oli meneillään ja lopulta näin erään sähköpostiviestin, joka paljasti mieheni puuhat. Vielä tässäkin vaiheessa mies yritti kiistää asian, mutta sai lopulta tunnustettua. Väitti ja väittää tosin edelleen, että on tavannut naisen kaksi päivää tuon eroilmoituksen jälkeen. Minulla puolestaan on tunne, ettei se ole koko totuus.
Kommunikaatio meillä ei ole pelannut suhteeseemme liittyvissä asioissa oikeastaan tänä aikana ollenkaan. Kateellisena luen kuinka muiden miehet ovat avautuneet puhumaan pettämisen julki tultua. Minun mieheni sen sijaan on puhunut pakotettuna sen vähän mitä on puhunut - minä olen esittänyt kysymyksiä, joihin yleisin vastaus on ollut "emmä tiedä" tai jopa vähän informatiivisempi, mutta minkäänlaista keskustelunavausta ei mieheni ole tehnyt käytännössä tuon maaliskuun jälkeen. Hän on vain paennut niin henkisesti kuin fyysisestikin minua.
Asian paljastuttua - mies vähätteli sitä toteamalla, ettei kyseessä ole mikään suhde, vaan muutaman kerran tapailu - mies kuitenkin suostui lähtemään kanssani pariterapiaan. Hän lupasi minulle katkaista yhteyden toiseen naiseen, sillä ymmärsi kuulemma ettei terapiasta ole hyötyä jos kuviossa on kolmansia osapuolia ja aikovansa nyt kasvaa aikuiseksi. Muutaman käyntikerran jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että yhteyttä oli selkäni takana pidetty ja mies ilmoittikin asian julkitulon jälkeen minulle sähköpostilla, että ei näe meidän suhteessa mitään mahdollisuuksia ja aikoo jatkaa tämän toisen naisen tapailua. Viimeiseen varattuun terapiaan mies ei enää tullut.
Olemme asuneet erillään toukokuun alusta asti ja nähneet yhteisten lemmikkieläintemme takia toisiamme viikoittain ja puhe on sujunut näistä arkipäivän asioista melko normaalisti, mutta suhteeseemme liittyvään keskusteluun hän ei kykene edelleenkään. Hän on auttanut minua kiitettävästi taloudellisesti, sillä olen ollut työttömänä tähän asti. Nyt onneksi aloitan työt, joten saan vähän muuta ajateltavaa ja ehkä taloudellinen tilannekin paranee ajan myötä. Olen asunut tähän saakka yhteisessä omistamassamme asunnossa lemmikkiemme kanssa ja mies on tosiaan osallistunut kuluihin - syyllisyydestäkö, en tiedä. Hän kertoi jatkavansa taloudellista tukemistani (joka on minulle ollut todella kova pala, koska olen koko elämäni ajan pyrkinyt olemaan taloudellisesti riippumaton kenestäkään muusta ja ansainnutkin viime vuosina ihan hyvin) ja että voin asua asunnossamme edelleen. Asunnon myyntiä tms. ei ole alkushokin jälkeen ehdotellut. Olemme facebookissa edelleen parisuhteessa; minä en statusta muuta, kun en tätä ole alunperin halunnutkaan, mutta eipä ole mieskään muuttanut. Miehen omaisuudesta valtaosa on edelleen yhteisessä asunnossamme, eikä hän ole sanallakaan viitannut siihen, että aikoisi niitä hakea täältä. Lupasi jopa nyt osallistua enemmän lemmikkien hoitoon, kun menen töihin.
Olen siis hieman ymmälläni, sillä vaikka omassa prosessissani olen siinä vaiheessa, että periaatteessa hyväksyn eron ajatuksen, vaikka se tekee todella kipeää, mutta jossain syvällä silti on joku toivon kipinä siitä, että mies havahtuisi ja toteaisi, että meillä on ollut hyvä yhteiselämä, eikä tahdo sitä kaataa. Taistelen nyt näiden ajatusten ja tunteiden välillä kovasti, enkä oikein pääse eteenpäin. Olen käynyt tässä kevään ja kesän aikana puhumassa myös kriisikeskuksessa ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja saanut valtavasti tukea ystäviltäni ja perheeltäni, mutta kun kukaan heistä ei ole kokenut tällaista pettämis/jättämiskuviota, niin alan huomata että ymmärrystä mm. tätä asioiden "vatvomista" kohtaan ei enää ehkä ole. Pitäisi jo päästä eteen päin ja miettiä omaa elämää jne. Sitä olen tässä kovasti tehnyt ja rakentanut elämääni, mutta nämä ees taas vellovat ajatukset ja tunteet eivät vain helpota.
Tiedän tunteen, elätellä vain toiveita koko ajan että mies peruisi ero päätöksensä. Itse olen koittanut puhua järkeä mutta sitä ei tunnu tulevan. Nyt olen viestein purkanut tuntemuksiani miehelle, meillä kun ei puhuminen onnistu. Olen vihainen siitä miten kaikki, koko yhteinen elämämme on ollut merkityksetöntä.
Mies hokee minulle että kolmatta osapuolta ei kuvioissa ole mutta itse epäilen edelleen tuota. Se ahdistaa tietää että hän on onnellinen ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta jonkun toisen kanssa kun taas minut jätetään yksin, vieden pohja elämältäni.
Ja myös tuttua tuo että vain hänen mielipiteensä tästä suhteesta on oikea ja sama se miten minua loukataan. Häntä on meidän suhde ahdistanut, ja nyt kun minusta tuntuu pahalle ja ahdistaa niin sillä ei ole mitään merkitystä. Koko 10 yhteistä vuotta on merkityksetöntä. 😞
Kyllä se joutunen minäkin siirtymään tähän foorumiin. Toisaalla olen kertonut, miten mieheni on palannut keskittymään meihin ja katunut touhujaan toisen naisen kanssa.
Nyt en enää tiedä. Jotakin on edelleen ja minun on pakko laittaa raja. Ei ole helppoa työntää lähes 30 yhteistä vuotta muistoihin ja alkaa suunnitella elämää yksin, mutta mies ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan tajunnut, että olen tosissani sen kanssa, että mitään yhteyttä ei voi tämän toisen kanssa pitää.
Harmittaa, vähän itkettääkin, voimat humahti kerralla nollille. Mies ei toki edelleenkään halua lähteä, kohtelee minua kiltisti ja yrittää TAAS olla katuvainen. Mutta eiköhän tämä ole nyt nähty? En enää osaa sanoa, millä tämän korjaisi, koska luottamusta ei enää ole.
Kun mies ei ole paikalla, minun on helppo olla vahva ja muistaa kaikki ikävä ja nostaa v-käyrää, mutta kun hän on paikalla, KAIKKI on vaikeampaa. Hän on (oli) elämäni mies, jonka kanssa tahdoin kuolemaan saakka. No onhan se yhdenlainen kuolema tämäkin?
Tiedän tunteen, elätellä vain toiveita koko ajan että mies peruisi ero päätöksensä. Itse olen koittanut puhua järkeä mutta sitä ei tunnu tulevan. Nyt olen viestein purkanut tuntemuksiani miehelle, meillä kun ei puhuminen onnistu. Olen vihainen siitä miten kaikki, koko yhteinen elämämme on ollut merkityksetöntä.
Mies hokee minulle että kolmatta osapuolta ei kuvioissa ole mutta itse epäilen edelleen tuota. Se ahdistaa tietää että hän on onnellinen ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta jonkun toisen kanssa kun taas minut jätetään yksin, vieden pohja elämältäni.
Ja myös tuttua tuo että vain hänen mielipiteensä tästä suhteesta on oikea ja sama se miten minua loukataan. Häntä on meidän suhde ahdistanut, ja nyt kun minusta tuntuu pahalle ja ahdistaa niin sillä ei ole mitään merkitystä. Koko 10 yhteistä vuotta on merkityksetöntä. 😞
Nyt se lienee lopullista. En voi antaa itseäni kohdeltavan näin. Mies valehtelee ja sotkeutuu jo omissa jutuissaan. Kun en enää olekaan sopuisa ja kiltti, hän ottaa ja lähtee omille teilleen. Ja niinkuin pikkulapsi suuttuu.
Tuo mies ei ole se, jonka kanssa olen elänyt, joka on ollut turvani ja peruskallioni. Jonka kanssa on oltu läheisiä ja onnellisia ja saatu ihanat lapset. Hän on muuttunut joksikin muuksi, itsekkääksi, narsistiseksi. Huomaan nyt vasta, kuinka hän on viimeisen vuoden tätä kuviota pyörittänyt ja minä olen antanut sen tapahtua! Kuukaudeksi pariksi on jaksettu palata leikkimään entistä elämää ja sitten on pitänyt palata jännityksen ja vieraan makuun.
Minua on pidetty itsestäänselvyytenä ja kun vähän silitelty, päästy taas hetken eteenpäin. Ja toki kaikki ympärillä sanovat, kuinka olemme sopineet toisillemme ja kyllä hän on tyhmä, jos tämän liiton rikkoo.
No teki sen kuitenkin. Olkoon syy ikäkriisi, elämätön elämä (voi HALOO!!!) tai mikä hyvänsä, minun on nyt ymmärrettävä, etten ole kynnysmatto. Olen katsonut läpi sormien jo ihan liikaa ja mikään "järjen puhuminenhan" ei näille miehille onnistu. Järki on kadonnut. Ja ettei se katoa toiseltakin, on suojattava itsensä. Se ettei muutosta, näin rajua ainakaan, koskaan odottanut, ei ole reilua. Näköjään elämä harvoin on. Se on kertakaikkiaan nyt laitettava vaikka paperille hyvät ja huonot jutut tässä suhteessa ja ymmärrettävä oma parhaansa. Kun mikään ei riitä, on annettava periksi ja poimittava elämästä hienoja sävyjä, koska niitäkin vielä on.
Se on vaan pakko.
Minäkin olen miettinyt paljon että miksi yritän ja uskon ja annan itseäni kohdella näin? Arvostan kuitenkin itseäni ja silti olen kuin kynnysmatto. Kuten kanssasisaret kaikki on havainneet, järjen puhe ei mene miehelle päähän joten mitään ei voi tehdä vaikka kuinka yrittäisi. Miehen on itse asiat tajuttava ja kun pää huumasta on sekaisin, niin järki on tyysti kadonnut. Sen ainakin tiedän, että jos liittomme päättyy, olen kuitenkin itse yrittänyt tehdä aivan kaiken ja myös antanut aikaa.
Luulen niin, että jos annan nyt periksi, sen jälkeen paluuta ei ole vaikka mies järkiin takaisin tulisikin. Tämänkö vuoksi siis edelleen "uskon ja toivon"? Kenties. En halua siis antaa periksi.
Sen entisen miehen ottaisin takaisin koska vaan, mutta tätä nykyistä petturia en - melko ristiriitaista eikö totta? Olenkin ajatellut että pitäisi varmaan alkaa mietiskelemään näitä asioita uudelta kulmalta katsottuna: pitäisi varmaankin alkaa katsoa miestä sellaisena mikä hän juuri tänä päivänä on kaikkien näiden tekojensa jälkeen. Ja miettiä todella sitä mitä hän on tehnyt ja tekee eikä sitä mitä hän nyt sanoo. Sanat kun tuntuu puhuvan ihan toista mitä teot näyttää ja siinä se iso ristiriita onkin. Esimerkkinä se että "hän pohtii meidän liittoa ja sen tulevaisuutta" - mutta ei yksin vaan eläen sen naisen kanssa....no, kaikki kyllä tietää että avioliitolle ei siinä anneta mitään reilua mahdollisuutta. Jos todella seisoisi sanojensa takana ja haluaisi antaa avioliitolleensa sen arvon ja mahdollisuuden, niin silloin pohtisi elämäänsä yksin yksinäisyydessä.
Ymmärsin tässä juuri myös senkin, että surusta ja tuskasta huolimatta, olen kuitenkin pärjännyt elämässäni koko tämän helvetin keston ajan, koska hengissä edelleen ollaan 🙂 . Myös tämä päivä on jo paljon parempi mikä tilanne oli silloin puoli vuotta sitten vaikka ero onkin edessä eikä asiat ole korjaantuneet. Tekee ihan hyvää katsoa myös menneeseen ja huomata että suunta on kuitenkin jo parempi vaikkei se siltä tunnukkaan. Kai se on vaan otettava härkää sarvista kiinni ja annettava elämälle mahdollisuus saada minut taas onnelliseksi. Edessä on ositus ja muutto ja kaikki muu inhottava, pelottava ja raadollinen mutta minä haluan jatkaa elämää enkä jäädä rypemään tähän asiaan vuosikausiksi. Petturi ja perheenrikkoja ansaitkoon toisensa - huikeat lähtökohdat luottamukselle ja suhteelle !!
surkea sussu kirjoitti 7.8.2015 9:30
Sen entisen miehen ottaisin takaisin koska vaan, mutta tätä nykyistä petturia en - melko ristiriitaista eikö totta? Olenkin ajatellut että pitäisi varmaan alkaa mietiskelemään näitä asioita uudelta kulmalta katsottuna: pitäisi varmaankin alkaa katsoa miestä sellaisena mikä hän juuri tänä päivänä on kaikkien näiden tekojensa jälkeen. Ja miettiä todella sitä mitä hän on tehnyt ja tekee eikä sitä mitä hän nyt sanoo. Sanat kun tuntuu puhuvan ihan toista mitä teot näyttää ja siinä se iso ristiriita onkin. Esimerkkinä se että "hän pohtii meidän liittoa ja sen tulevaisuutta" - mutta ei yksin vaan eläen sen naisen kanssa....no, kaikki kyllä tietää että avioliitolle ei siinä anneta mitään reilua mahdollisuutta. Jos todella seisoisi sanojensa takana ja haluaisi antaa avioliitolleensa sen arvon ja mahdollisuuden, niin silloin pohtisi elämäänsä yksin yksinäisyydessä.Ymmärsin tässä juuri myös senkin, että surusta ja tuskasta huolimatta, olen kuitenkin pärjännyt elämässäni koko tämän helvetin keston ajan, koska hengissä edelleen ollaan 🙂 . Myös tämä päivä on jo paljon parempi mikä tilanne oli silloin puoli vuotta sitten vaikka ero onkin edessä eikä asiat ole korjaantuneet. Tekee ihan hyvää katsoa myös menneeseen ja huomata että suunta on kuitenkin jo parempi vaikkei se siltä tunnukkaan. Kai se on vaan otettava härkää sarvista kiinni ja annettava elämälle mahdollisuus saada minut taas onnelliseksi. Edessä on ositus ja muutto ja kaikki muu inhottava, pelottava ja raadollinen mutta minä haluan jatkaa elämää enkä jäädä rypemään tähän asiaan vuosikausiksi. Petturi ja perheenrikkoja ansaitkoon toisensa - huikeat lähtökohdat luottamukselle ja suhteelle !!
Sehän on minullakin juuri näin. Pitää nyt vain luopua. Kaikki eroon liittyvä hirvittää hieman, mutta hirvittää tämä nykyinen tilannekin.
Meillä on syksy vielä harkinta-aikaa. Viimeksi eilen mietin, voisiko tämän vielä jotenkin korjata. Alan näköjään katsoa asioita aina vaan enemmän ulkopuolelta. Kyllähän tässä nyt tosi isojen asioiden äärellä olen siinä, miten oikeasti annan itseäni kohdella. Pakko on myöntää, etten haluaisi eronneen statusta 😎 ja elintason putoamista, mutta ihan rehellisesti on kyllä myös ajateltava, mikä tämä nykyinen "status" on. Roikun pettäjässä, joka ei ole tulemaisillaankaan järkiinsä sen suhteen, mitä kaikkea hajottaa?
Mitä sanoisin ystävälle, joka olisi samassa tilanteessa? Mieheni on kääntynyt minusta pois, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?
😳
Yhteinen hyvä menneisyys tässä taitaa roikotuttaa. Yhteinen hyvä tulevaisuus? En enää näe sitä. Hyvänä ainakaan. Toivottavasti pysymme väleissä ja "eroamme ystävinä". Sitähän mä just niin halusin 🙂👍
Hei! Kirjoitan nyt minäkin tänne tarinani, koska johonkin pitää purkaa pahaa oloaan. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta ja meillä on 2 yhteistä ala-aste ikäistä lasta. Ostimme juuri puoli vuotta sitten uuden asunnon jota on remontoitu ahkerasti ja yhteistä asuntovelkaa on perhanasti. Kesäkuun alussa mies yllättäen ilmoitti hakevansa eroa, syyksi kertoi koska minä en siivoa, juon kahvia ja poltan tupakkaa. Onhan meillä ollut suhteessa alamäkiäkin, mutta ihan eroa en olisi ikinä uskonut. Aluksi olin hirmuisen sekaisin, kesäkuusta en muista juuri mitään. Siivosin hullun lailla, join vähemmän havia, ostin jopa nikotiini purkkaa. Kävimme pariterapiassakin pari kertaa ruotimassa minun huonoja ominaisuuksista ja siitä mitä en tee tai teen. Yritin kovasti vain koko ajan olla parempi, jotta mieheni haluasi jatkaa minun kanssani. Koska alkuun sovimme viikko-viikko hoitovuorot (mies ehdotti ja minä shokissa en osannut sanoa mitään asiaan), mieheni katosi 4 päivän reissuille aina omilla "vapaillaan". Lapset ihmettelevät missä isi on ja siihen isi vastaa valehtemalla tai ei mitään. Koska olin jo ennen tätä pitkään miettinyt oliko miehelläni toinen nainen, palkkasin yksityisetsivän. Eilen naisen nimi ja osoite varmistui kun olin linnanmäellä lasten kanssa viettämässä viimeisiä kesälomapäiviä. (Tietäen että isi on kilometrin päässä tapaamassa toista naista). Matka Linnanmäeltä bussipysäkille oli pitkä ja pohdin useampaan kertaan, että pitäisikö vain paukata lasten kanssa sinne toisen naisen kotiin. Toisen naisen olemassaolon mieheni on systemaattisesti kieltänyt ja hakkunut minua mustasukkaiseksi ja vainoharhaiseksi hulluksi. Nyt on semmoinen tunnemyrsky päällä etten tiedä mitä tekisin. Toisaalta huojentunut, koska en ollut hullu ja kuvitellut asioita. Toisaalta surullinen, että mies noin keveästi unohtaa minut ja lapset. Huomenna on taas seuraava pariterapia ja minun pitäisi jaksaa hillitä itseni kotona ja olla asiasta hiljaa jotten huuda näitä asioita lasten kuullen. Pyydän jo etukäteen anteeksi sekavaa kirjoitusta mutta nyt en parempaan pysty.
Hei Surkea sussu ja 1Maisa. Olen nyt itse siinä vaiheessa elämää, jossa ero on ainoa vaihtoehto. Meillä on 7 vuotta ollut kolmas pyörä matkassa mukana. Yhteiseloa 45 vuotta. Mies on muuttunut loppuaikoina huonotuuliseksi, itsekkääksi ja masentuneeksi. Alkoholinkäyttö on lisääntynyt. Työ- ynnä muut virkistysmatkat lisääntyivät. Minun huonot tapani ja puoleni tuotiin vahvasti esille.
Tein 4 vuotta sitten radikaalin ratkaisun, lähetin hänet salarakkaan luo (joka niin kovasti odotti) ja ajattelin silloin, että kohtaisi arjen, huomaisi että ei se ruoho ole vihreämpää jne. Niinhän siinä sitten kävikin - muutaman kuukauden kuluttua mies oli oven takana. Silloin vielä rakastin häntä, vaikka luottamus olikin hukassa.
Aloitettiin taas alusta - muutaman kuukauden kuluttua huomasin, että siellähän se salarakas edelleen roikkui...
Olen vähän vanhanaikainen ja pidin myös lujasti kiinni lupauksestani alttarilla - kunnes kuolema meidät erottaa. Eli toivoin ja yritin. Ollaan myös käyty parisuhdekurssit ja terapiat. Uskon että tällaisista kriiseistä voi selvitä, mutta se vaatii täydellistä rehellisyyttä ja avoimmuutta ja tahtoa miehen puolelta.
Sitä ei meidän tapauksessa riittänyt.
Sitten alkoi tulla puheita miehen puolelta - jotain täytyy tehdä, he eivät pääse eroon toisistaan. Sanoin, että sitten täytyy valita. Eihän tuo pystynyt valitsemaan, mutta karkasi kuitenkin aina silloin tällöin rakkaansa luokse.
Kunnes minun pinnani katkesi lopullisesti.
Tästä on nyt kaksi kuukautta, isäntä on salarakkaansa hoivissa ja minulla on uskomattoman hyvä olo.
Heti kun hän oli kerännyt tavaransa tuli minulle mieletön helpotuksen tunne. Tajusin, että rakkaus on kuollut, se häipyi varmaan jonnekin luottamuksen ja kunnioituksen mukana. Olen aika vanha nainen, yksinolo on jossain määrin pelottavaa, mutta saan valtavasti tukea lapsiltani ja muilta läheisiltä.
Nyt kun ajattelen näitä viimeisiä tuskan vuosia, niin koen, että ne piti käydä läpi, mutta olisi ehkä ollut helpompaa toimia nopeasti.
No, olenhan minä vielä nuori...(laulun sanojen mukaan) eihän sitä kukaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Sen vaan haluan teille kanssasisarille sanoa, että kyllä me pärjätään ja yksinkin voi olla onnellisempi, kuin huonossa parisuhteessa.🙂👍
Niin, vielä piti sanoa, että minun mieheni halusi viimeiseen asti pitää tämän toimivan arjen minun kanssani ja sen ihanan rakkaushetken sen toisen kanssa. Näin uskomattomia ovat rakkaittemme ajatukset!
tanjavan, kirjotuksesi ei ollut sekava vaan järkyttävä! Miten joku voi kohdella toista noin, vielä omaa puolisoa ja lastensa äitiä?! Minua järkyttää se, että miehesi tekee sinusta syntipukkia ja antaa ymmärtää, että vika on sinussa ja vielä yrittää saada sinut kyseenalaistamaan mielenterveyttäsi ja koko ajan kyse on ollut siitä, että hänellä on toinen?! Tuohan on aivan sikamaista! Miehesi on siis parisuhdeterapiassakin puhunut ihan pehmeitä? Mitäs hyötyä siitä on? En todella ymmärrä.
Anteeksi, en saisi haukkua puolisoasi, tuo on vaan niin pöyristyttävää.
Nyt vaan kissa pöydälle ja terapeutille oikeat työkalut käteen, jolla yrittää työstää liittoanne (jos siis siihen on vielä halua).
Paljon voimia sinulle. Kukaan ei ole ansainnut tuollaista kohtelua.😠
"Niin, vielä piti sanoa, että minun mieheni halusi viimeiseen asti pitää tämän toimivan arjen minun kanssani ja sen ihanan rakkaushetken sen toisen kanssa. Näin uskomattomia ovat rakkaittemme ajatukset! "
Lemmikki2....siis ootko pystynyt mitenkään järkeilemään tuota asiaa? Minä en millään ymmärrä sitä että mun kanssa pitää pitää loppuun asti "hyvää ja toimivaa kaverisuhdetta" ja sujuvaa arkea kotona ja kuitenkin sen naikkosen kanssa elää elämäänsä pääosin koko viikon. Siis MIKSI vetkuttaa ja vatkuttaa esim eroon liittyvien asioiden hoitamista vedot siihen että mennään päivä kerrallaan? Miksi ei vaan hoideta ositus kuntoon, minä pihalle ja lopullinen ero? Sitähän hän tässä haluaa - muutosta elämään ja elämää uuden ihmisen kanssa? Miksi siis ei vaan kadota toistemme elämästä - poissa silmistä, poissa sydämestä? Minkä ihmeen takia sitä vielä olemassa olevaa kotia pitää pitää pystyssä ja minua siellä "odottamassa" ? En vaan kertakaikkiaan TAJUA !!! Luuleeko se ukkoraasu että on sitten eron 2-vaiheen hakupäivänä valmis irtautumaan kaikesta vanhasta ja homma sujuu sitten kivuttomasti kun konkreettisesti "se koti" hajoaa? Kun kerran jo lähti niin eikös hänen pitäisi nyt jo tietää että me emme jatka enää avioparina, piste ?
En ole viimeisinä vuosina enää ollenkaan ymmärtänyt mieheni ajatusmaailmaa. Eivät liioin lapset ym läheiset. Käsittämätöntä touhua. Oman mielihyvän maksimointia toisen kustannuksella. Onko vanhuuden lähestyminen saanut paniikin aikaan?
Toki hän sitä toista varmaan rakastaa, pakko on siinä olla syvät tunteet mukana, sillä niin paljon hyvää ja hienoa hän nyt jättää taakseen. Upean kodin, jonka teimme rakkaudella vuosikymmen sitten, mahtavalla paikalla merimaisemassa, joukon lapsenlapsia, joita ei pysty enää niin paljon tapaamaan.
Toimivan arkielämän, matkat, ison sukulaisjoukon jne... aivan loputtomiin. 😐
Jotenkin luulen, että hän uskoo vielä pääsevänsä takaisin. Kova paikka on vastassa jonain päivänä. Olen tullut siihen tulokseen, että hänen valehtelunsa ja matala kynnys sivusuhteisiin menemisissä kuuluvat hänen luonteeseensa. Kaikki muut arjen harmit jaksaisin kestää - mutta en valehtelua! Sen tähden olen joulun tullessa neiti-ihminen 😎