Miehellä uusi nainen ja ero edessä
Alkuvuonna mies ilmoitti aivan puskista että hänellä on toinen nainen ja että hän lähtee. Takana liki 20 vuotta erittäin hyvää yhteiseloa, rakennettu talo ja yli 10 v avioliittoa jotka kaikki joutaa kankkulan kaivoon. Tarina on tämä perinteinen: työkaveri pikkujouluista. Kolme viikkoa kotoota lähdön jälkeen mies laittoi eropaperit ulos, mikä oli varsin yllättävää ihmiselle joka harkitsee yleensä todella pitkään ja perusteellisesti kaikkia päätöksiään. Siksi vahvasti ajattelin että joku ikäkriisi on hänellä meneillään.
Jäin asumaan taloomme ja mies kävi vierashuoneessa nukkumassa 1-2 yönä viikossa kun tämä uusi hoito työskentelee eri kaupungissa missä asuu ja muutamana päivänä viettää yönsä siellä. No, miksi mies ei voinut olla niitäkin öitä naisen asunnossa, on hyvä kysymys?
Alkuun minulle kerrottiin että mitään tunteita ei minua kohtaan ole ja keskusteluyhteys oli olematon. Joidenkin viikkojen päästä niitä tunteita alkoi taas olla ja keskusteluyhteys aukesi ja puhuimme ja lähennyimme valtavasti. Se kolmaspyörä ei vaan hävinnyt kuvioista ja lähentymisestä huolimatta sain kuulla kuinka täydellinen paketti kokonaisuudessaan tämä toinen nainen on. Itse kerroin avoimesti ja rehellisesti tunteistani, ajatuksistani ja peloistani ja toivoin että tästä kriisistä kuitenkin selvittäisiin yhdessä. Kerroin että haluan olla se joka koittaa pitää tätä avioliittoa vaikeina aikoina pystyssä. Eihän rakkauteni ollut mihinkään loppunut enkä eroa olisi ikinä uskonut meidän parisuhteen kohtaavan, niin hyvä liittomme ja yhteinen elämämme on ollut. Mieheni on sanonut tämän harkinta-ajan olevan hänelle se aika että ymmärtää mitä elämässään todella haluaa ja selvittää tunteitaan. Eli toivo eli että hän palaisi kotiin ja järki voittaisi. Eilen sitten hän kertoi että aikoo hakea eroa harkinta-ajan päätyttyä. Eli siihen loppui toivoni että vielä tästä selvitään. Ja suru on valtava.
Tuntuu niin pahalta kun hän ei antanut mitään mahdollisuutta edes avioliitollemme vaikka pyysin että mentäisiin keskustelemaan jonkun kanssa kun kerran harkitset ja pohdit mitä haluat. Hän antoi toivon elää minussa sillä syyllä että tarvitsee aikaa selvittää tunteensa, mutta mahdollisuutta meille ei kuitenkaan sitten antanut. Mitään ei edes vaikuttanut se että taloudellisesti ero myös on aivan järjetön…hän haluaa ostaa minut ulos yhteisestä talostamme ”sukujuuriensa” vuoksi. Eli hän on valmis vaihtamaan myös melkein asuntolainattoman elämämme isoon lainaan ja yksin hoidettaviin ylläpitokustannuksiin. Tarkan markan miehenä myös tässäkään ei ole mitään järkeä eikä hänen tapaistaan toimia.
Tässä koko asiassa ei ole mitään järkeä ja ihminen, jonka olen tuntenut kauan ja hyvin, toimii ihan epäloogisesti siihen nähden mikä hän on aina ollut ja mitkä hänen elämän arvonsa ovat olleet.
Hän sanoi eilen ettei ole kyyneltäkään vuodattanut tämän asian eteen. Kertoi että elämä on nyt niin hyvää ja erillaista että olisi vaikea edes ajatella että palaisi siihen entiseen. Miten joku voi ottaa tällaisen asian noin ”kepeesti”? Ihan kuin viimeiset 20v voisi pyyhkäistä pois vain hymy huulilla. Mitään yhdessä jaettua tuskaa erosta ei ole. Ei anteeksipyyntöä tai katumusta tai surua että kaikki päättyy. Tämä saa tuntemaan minut ja meidän yhteisen elämän aivan merkityksettömäksi…itselleni kun tämä on elämäni suurin kriisi ja vaikein tilanne ikinä. Menetän rakkaani, aviomieheni, perheeni ja parhaan ystäväni hänessä. Menetän rakkaan kotini ja luomani juuret. Koko elämä pitää alkaa rakentamaan alusta. Pelottaa että miten tästä kaikesta selviää, voimat on ihan loppu jo muutenkin. Elämä tuntuu niin epäreilulta ja katkeralta.
Miten tuollainen suhde voi sitten heillä toimia? Miten voi hypätä suhteesta toiseen käsittelemättä ensin tätä nykyistä ja suremasta sen surut? Tämä nainen on miestäni useamman vuoden vielä vanhempi ja ollut sinkkuna parisen vuotta. Edellinen pitkä suhde katkesi kuulemani mukaan yllättäen…ja minulle on selvinnyt että tämä ex on myös mieheni ikäinen ja näyttää olevan olemukseltaankin samanlainen. Hakeeko se puuma jotain korviketta ex-miehelleen tästä suhteesta? Ilmeisesti tuli jätetyksi siinä suhteessa….että kosto kiertämään ja rikkomaan toisten perhe?
Kertokaa hyvät ihmiset miten tuollaisissa suhteissa yleensä käy? Eikö mieheni tarvitse tätä erotuskaa ja surua käydä läpi vaan voi olla onnellinen lopun elämäänsä uudessa suhteessa? Minäkö joudun yksin kantamaan kaiken surun ja tuskan meidän avioliiton päättymisestä? Voiko tämä elämä olla niin epäoikeuden mukaista että maksumiehenä kaikessa olen minä? Että mieheni voi olla vaan onnellinen ja pysyä surujen ulottumattomissa? Näinkö täällä elämässä kaikki menee?
Kysyin häneltä eilen että mitä jos sun onnesi tuossa suhteessa loppuu kun arki tulee ja yksin jäätyäsi sitten huomaatkin menettäneesi kaiken mikä elämässä sulle on ollut tärkeää eli minut, meidän avioliiton ja kodin? Että oletko nyt ihan varma päätöksistäsi? Hän vain totesi kepeästi että no sitten se on kohtaloa se. En tiedä, itse olen kokenut elämässäni suuria menetyksiä ja surua kun läheiseni ovat nukkuneet pois ja sen vuoksi olen oppinut arvostamaan onnea elämässä enkä pitämään sitä itsestäänselvyytenä. Hän on elänyt rinnallani nämä surut mutta itse hän ei ole suuria henkilökohtaisia suruja kokenut. Johtuuko tuo ”huoleton” asenne hänellä sitten siitä että on varaa sotkea elämänsä kun kaikki asiat on olleet hyvin eikä ole oikein ymmärrystä siitä mitä suru on?
Kerroin hänelle että olen surullinen siitä jos meidän yhteinen elämä sitten kuitenkin rikotaan ”turhan” takia. Puoli vuotta kun on lyhyt aika elää uudessa suhteessa ja ymmärtää sinä aikana että se on juuri sitä mitä haluaakin. Varsinkin kun elää suhteessa huumaa ja arki on kaukana. Ei varmasti olisi helppoa jatkaa yhdessä kaiken tämän jälkeen ja rakentaa kaikki alusta, mutta itselläni siihen ainakin olisi ollut kannustimena se että meillä on ollut hyvä ja pitkä yhteinen parisuhde ja että sen hyvän pohjalta olisi kannattanut taistella ja tehdä tulevasta vieläkin parempi. Ja kun ei se rakkaus ole mihinkään kuollut. No, siihen ei elämä minulle antanut mahdollisuutta.
Täällä mennään epätietoisuudessa, että miten mies nyt näkee asiat. Hän ei edelleenkään suostu keskustelemaan kanssani, vaan suorastaan hyökkää oven kahvaan kun edes yritän rauhallisesti ja neutraalisti kysyä jotain hänen ajatuksistaan. Hokee vain, ettei tässä ole mielestään mitään keskusteltavaa. Sähköpostilla on sanonut voivansa näistä asioista kommunikoida, mutta eipä tuo niihinkään oikein vastaile.
Ilmeisesti mies on tapaillut nyt tätä toista naista, mutta en tiedä kuinka ahkerasti. Enkä ehkä haluakaan tietää. Mies on kasvattanut melkoisen kaljamahan tässä muutamassa kuukaudessa ja ilmeisesti olutta kuluu aika lailla sekä työstressi näyttäisi olevan voimissaan (epäilen työuupumuksella olevan osuutta tilanteemme kehittymiseen). Hän osallistuu kuitenkin edelleen taloudellisesti moneen asiaan (asumiskulut ja juoksevia menoja) ja hoitaa yhteisiä lemmikkejämme, valtaosa omaisuudestaan on edelleen tässä yhteisessä asunnossamme, jossa asun ja facebookissakin olemme parisuhteessa-statuksella, kun en ole piruuttani sitä poistanut. Enhän minä tätä eroa halunnut. En ymmärrä lainkaan mikä miehen suunnitelma on vai onko sellaista ylipäänsä.
Meillä ei ole käytännössä minkäänlaista läheisyyttä ollut maaliskuisen eroilmoituksen jälkeen ja mies pysyttelee fyysisesti etäällä tavatessamme. Hän on hokenut moneen kertaa, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta, muttei toisaalta halua selittää miksi näkee asian näin. Käytös ja puheet ovat siis hyvin ristiriidassa keskenään - en mm. ymmärrä miksei halua omaisuuttaan täältä omaan asuntoonsa. Tosin se on vain väliaikainen ensi keväälle asti, joten ehkä ajattelee saavansa taloudellista tukea vastaan säilytyspaikan kamoillensa. En tiedä onko näin, kun toinen ei kerro.
Olen suoraan sanottuna äimänä koko tilanteesta ja oma eroprosessi ei oikein tahdo käynnistyä kun en tiedä onko miehellä kenties jotain ajatuksia meistä vielä, vaikka sanookin ettei tässä ole enää mitään keskusteltavaa. Mietin onko kyse syyllisyydestä ja sen mukanaan tuomasta ajatuksesta ettei voi kaiken jälkeen nähdä meillä mitään tulevaisuutta. Hän ei näytä kovinkaan onnelliselta, vaikka on nyt saanut sen mitä lähti hakemaan eli oman asunnon ja vapauden sekä uuden naisen...
Lemmikki2, nyt on oikea asenne, vaikutat huipulta tyypiltä! Kaikkea hyvää tulevalle neidille. Nauti kauniista kodista, nykyisestä tai kokonaan uudesta, sekä isosta perheestäsi.
Sydänjää ja muut...kuinka samanlaisia "oireita" kaikilla näillä pettureilla onkaan !! Suhteen kieltäminen, puolison syyllistäminen aivan kaikesta, itsensä vapauttaminen syyllisyydestä, soutaminen ja huopaaminen, toivon ylläpitäminen, järjetön itsekkyys, lapsenomainen usko että eukko ja koti pysyy säätää itse mitä vaan, keskustelemattomuus, vastuun pakoilu, oman mielihyvän maksimointi toisen kustannuksella (Lemmikki2sta lainatakseni), käsitys/tunne että on varaa menettää kaikki elämässä saavutettu ja hankittu...listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Välillä oikein mietin että äitinäkö tässä minua pidetään kun odotetaan että ratkaisen kaikki ongelmat, katselen tätä menoa ja silti pidän kotilieden lämpimänä sillä välin kun mies kyntää vieraissa. Pitää varmaankin alkaa kunnon pirttihirmuksi vihdoin ja lopettaa tämä sivistynyt kanssakäyminen...Minua kuulkaa oikein huvitti miehen ajatus että "kyllä hän tässä voi jatkaa ystävänä lopun elämää minun kanssani". Olin niin äimän käkenä etten saanut sanotuksi että mihin kuvittelet kaiken tämän kaiken jälkeen minun sitten pohjaavani sen "ystävyyden" ?
Kiitos kauniista sanoista, marmori.
Surullinen sussu, kyllä minustakin viimeiset vuodet tuntui, kuin olisin ollut äiti miehelleni. Ja ehkäpä hänestäkin siltä tuntui.
Nyt kun olen joutunut jo vuosia tätä luopumis/surutyötä tekemään, niin tuntuu yllättävän helpolta unohtaa kaikki vihat ja katkeruudet. Pystyn jo ajattelemaan että voimme olla - jos ei nyt ihan ystäviä - mutta hyvissä väleissä tulevaisuudessa.
Olen myös joutunut opettelemaan, että katkeruus ja anteeksiantamattomuus syövät vain omaa sisintä.
Oppi-isäni positiivisen ajattelun saralla (Tom Lundberg) sanoo, ettei se toisen matkaan lähtenyt puoliso sitä anteeksiantoa tarvitse, vaan oman toipumisen nopeuttamiseksi se on tarkoitettu
Voimia meille kaikille, nautitaan loppukesän lämmöstä, kun se viimein saapui 🌻🙂🌻
Voi koska tää paha olo lakkaa? Minä niin jo haluisin olla vaan ihan onnellinen. Nyt vaan suren miestäni kuin kuollutta puolisoa ja ikävöin omaa kumppaniani. Suren menetettyä hyvää avioliittoa. Pelottaakin vielä koko tulevaisuus.
Miten muuten olette ratkaisseet asuntokuviot jos te olette olleet se joka muuttaa? Pohdin tässä oman asunnon ja vuokralle menon välillä....tuntuu vaikeelta ostaa oma vaan pakolla sen vuoksi että pitää muuttaa,kun ei edes tiedä mitä haluaa ja missä haluaa jatkossa asua. Toisaalta taas olisi tärkeää saada heti se oma pysyvä koti eikä mitään väliaikaisratkaisua...mutta kun pakolla ei sitä oikeaa voi löytää. Kaikenlaista päänvaivaa tämä hemmetin ero aiheuttaakin 😠
Mähän jäin tähän meidän asuntoomme osin tietty taloudellisten seikkojen takia, mutta myös siksi, että rakastan tätä asuntoa ja asuinaluetta todella paljon. Meillä on asuntolaina lyhennysvapaalla ensi kevääseen saakka (samaan ajankohtaan kuin miehen vuokra-asunnon sopimus...) ja miehen puolesta saan asua tässä edelleenkin. Sikäli tietysti hyvä, että tällä hetkellä maksamme vain korkoja ja vastiketta, joten kulut ovat hyvinkin maltilliset. Minä ilmoitin miehelle silloin alkutohinoissa eroilmoituksen jälkeen, että en halua tästä lähteä, enkä ymmärrä miksi minun pitäisikään, kun en ole eroa halunnut. Se on nyt miehelle sopinut. Tosin yhtenä tekijänä ovat myös lemmikkimme - vuokra-asuntoja kun on lemmikinomistajana kovin vaikea saada täällä päin, joten menisi todella hankalaksi käytännössäkin.
En ehkä lähtisi heti kättelyssä ostamaan itselleni uutta asuntoa, jos tästä lähtisin. Ennemmin vuokraisin ja katselisin rauhassa mihin elämä kuljettaa. Kokonainen-kirjassa (Johanna Muuraiskankaan erokirja) kirjoittaja sanoo, että eron jälkeen ei kannata ainakaan puoleen vuoteen tehdä mitään kovin isoja päätöksiä (mm. asunnon osto) ja mielestäni se on ihan hyvä ohjenuora, sillä harva on aidosti kovin kykeneväinen järkeviin päätöksiin eron jälkeisessä ajatus- ja tunnemyrskyssä.
Mites teillä muilla menee tällä hetkellä? Oma tilanne ei käytännössä ole muuttunut edellisestä kirjoituskerrasta. Mies on käynyt aiempaa ahkerammin lemmikkejä hoitamassa minun aloitettuani työt. Jotain sähköpostikeskusteluja on eroon liittyen käyty, mutta hän on tiukasti edelleen sitä mieltä, että koska hänellä ei ole ollut "kivaa" noin vuoteen, hänen tarvitsi tämä irtirepäisy tehdä. Mutta muutoin tilanne on edelleen sama - miehen omaisuus on valtaosin täällä yhteisessä asunnossamme, hän osallistuu edelleen kuluihin jne. ja juttelemme arkiasioista kuten ennen, jos näemme. Mutta pienintäkään vihjettä en ole saanut siitä, mitä mies aikoo mm. tavaroidensa kanssa tehdä. Ja se fb-status on edelleen "parisuhteessa"...en suoraan sanottuna tiedä nyt mikä olen - eronnut, sinkku, epämääräisessä parisuhteessa vai mitä...
Täällä menee niin että harkinta-aika alkaa oleen kohtapuoliin loppu ja mies ei tiedä hakeeko eroa vaiko ei. Hän ei tiedä mitä haluaa vaikka välillä jo ilmoittikin hakevansa eron varmasti. Sen toivottavasti ymmärtää että kaikkea tätä: vaimo, rakastaja ja koti, hän ei voi saada. Olen pitänyt oman lupaukseni siitä, että harkinta-aika katsotaan mitä tuleman pitää. Mutta jos hän ei hae eroa eikä toinen nainen kuitenkaan häivy kuvioista, minä lähden ja muutan pois ja alan rakentamaan omaa elämääni vaikka erota en haluaisikaan edelleenkään.
Ikävä kuulla, että miehesi on noin päättämätön.
Omalla kohdallani miehellä on joko päättämättömyyttä tai saamattomuutta, kun ei kerro yhtään miten on ajatellut näitä käytännön asioita asunnon ja muiden asioiden suhteen. Mies on aina ollut vähän aikaansaamatonta tyyppiä; muistan jo suhteen alussa miettineeni, että ei tämä tyyppi mikään aloitteellisin ihminen kyllä ole. Mutta jotenkin meidän elämä vain kulki mutkattomasti minun toimiessani kai jonkin sortin primus motorina ja hänen tullessaan ns. mukana. Ei hän nyt mikään vätys ole ollut ja on aina ollut kovin vastuuntuntoinen ja kantanut kortensa kekoon käytännön asioissa, mutta kyllä meidän suhteessa dynamiikka oli selkeästi se, että minä olin se aktiivisempi osapuoli. Sitten kun mies tympääntyi minuun ja suhteeseemme, vähäinenkin aloitekyky katosi ja edelleen hän näkee, että koska tunsi olonsa niin saamattomaksi, se oli jollain kummalla tavalla minun syytäni. Ei ole ainakaan vielä siis hoksannut oikeasti sitä, että ihan itse pitää itsensä sieltä sohvan pohjalta nostaa.
Mutta siis tämä sama luonteenpiirre tuntuu nyt olevan osin tämän erokuvion taustalla, kun hän ei ole pois muuttamisensa jälkeen ottanut kertaakaan puheeksi miten tässä nyt olisi toimittava. Itse olen valitettavasti edelleen taloudellisessa mielessä osin riippuvainen hänestä ja näin ollen en uskalla keikuttaa venettä esimerkiksi vaatimalla viemään kamojaan pois tai muuta vastaavaa. Ja joku irrationaalinen puoli minussa hetkittäin haluaa uskoa siihen, että mies tulisi järkiinsä ja ymmärtäisi mitä on menettämässä. Mutta ei se siltä kyllä vaikuta reaalielämässä. Ei kuulemma minua enää rakasta (tosin ei ole saanut sanottua sitä kuin selkä minuun päin käännettynä...) ja mitään ei ole tehtävissä. On kuulemma muutaman kuukauden sitä miettinyt ennen eroilmoitusta, mutta päätynyt itsekseen siihen tulokseen, ettei mitään ole suhteen pelastamiseksi tehtävissä.
Mielestäni tuo on edelleen perin erikoinen ajatus ottaen huomioon, että meidän elämämme oli viimeistä vuotta lukuun ottamatta hyvää ja rakastavaa puolin ja toisin ilman mitään isompia vaikeuksia. Onko se sitten se toinen nainen, johon kohdistetut tunteet saavat (tunne-elämäänsä huonosti kosketuksissa olevan ja hivenen keskenkasvuisen) miehen luulemaan, että parisuhteessa ei tarvitse yrittää mitään, kunhan siirtyy seuraavaan?
Hei kaikki kohtalotoverit. Oma tarina pitkälti samanlainen kuin teillä monella, 17 v avioliitto, 2 lasta, talo... kaiken piti olla ok vaikka vaikeuksiakin oli. Eräänä päivänä pikku känösissä ilmoitus minulle ja lapsille että edessä avioero ja uuden kodin etsiminen, elämään oli tullut uusi nainen.
Koko maailma romahti minulta ja lapsilta. Tunteet ja ajatukset ihan niinkuin teillä muillakin, silloin olisin mieluummin kuollut pois kuin kärsiny sitä tuskaa.
Muutimme pois lasten kanssa yhteisestä kodista ja mies jatkoi suhdettaan. 10 pv tämän muuton jälkeen hän ensimmäisen kerran näytti kuinka himoitsee ja kaipaa minua ja koska olin ihan rikki, otin suuressa toivossa vastaan hänen huomionsa. Siitä alkoi tapailu, seksiä, paljon ja usein... sitten puheet katumisesta, yhteenpaluusta jne jne.
Tätä on nyt kestänyt vuoden ja 2 kk. En ole elänyt omaa elämää vaan ollut hänen "seksiorjanaan". Uusi suhde ei olekaan sitä mitä luuli sen olevan mutta siellä roikkuu ja ovat yhteenkin juuri muuttaneet.
Minulle mies ei osaa antaa minkaanlaisia selityksiä miksi roikottaa minua mukana muttei halua palata elämääni. Meillä on ollut vuoden aikaan ihan hemmetin hyvä olla yhdessä, kaikki vanha on juuria myöten puitu ja uusi alku olisi voinut olla upea. Olisin ollut valmis antamaan anteeksi ja aloittamaan alusta, sillä meidän hyvä on niin hyvää, että se olisi kannattanut.
Nyt on kuitenkin omat ajatukset alkanut hiukan selkiintymään. Toinen nainen roikkuu koko ajan kuvioissa. Sai tietää meidän touhuista muttei välittänyt. On ilmeisesti itsekin pettänyt tätä miestä ja myös hänen liittonsa loppui mieheni tapaamiseen. Mieheni jää aika ajoin kiinni valheista, puhuu itsensä pussiin kun kysyn asioita ja on minusta sairaan mustasukkainen. Nyt olen yksin ollessani alkanut miettimään että mitäs jos hän tulisi tähän niinkuin olen koko ajan halunnut: sekoisinko jos myöhästyy ruokapöydästä? millaista olisi odottaa kotiin poikien sauna-illasta? Millaista oikeasti olisi ne hetket kun ei olisi vieressä enkä olisi varma missä on? Oikeesti varmaan sekoaisin ja siihen tulokseen olen päätynyt että ei, en halua niitä tunteita ja sitä tuskaa elämääni. Haluaisin mieheni parhaat puolet, kaikki ihanat hetket ja hemmetin hyvän seksin mutta matkan varrella on käynyt ilmi, että mukana seuraisi myös kaikki p...a.
Käyn siis hemmetinmoista henkien taistelua sisälläni kun en halua häntä enää, en halua olla erossa,en halua että se h...a saa pitää hänet, samalla kertaa ajattelen että se suhde on nyt jo tuhon oma, olen sen kuullut heiltä kummaltakin itseltään, että haahaa, siinä kaksi sontaläjää ovat toisensa ansainneet, seuraavana mustasukkaisuus ja katkeruus. Samaan aikaan mies pommittaa minua viesteillä, käy kylässä, niin kahvipöydässä kuin sängyssäkin... tää on ollut jotain niin järkyttävää tämä uosi että kuulen tarinan tuntevilta hyvin usein kysymyksen: kuinka voit vielä olla järjissäsi kaiken jälkeen.. vastaus, en todella tiedä itsekään.
tällä hetkellä elän lasten kanssa, teen hirmusti töitä ja joka päivä käyn samat asiat ja tunteet läpi. Niin odotan että tämä loppuisi tavalla tai toisella. Tiedän että koska mies saa pitää voita molemmin puolin leipää eikä uusi nainen mielkytä makuuhuoneen puolella, hän ei tälle pistettä laita. Minun pitäisi olla se vahva ja lopettaa koko pelleily ja niin teenkin, joka päivä mielessäni. Sitten mies seisoo fyysisesti edessäni niin sinne katoaa päätökset ja lujuus päättää omasta elämästä...
Jotta tällainen tarina minulla... ja näyttää jatkuvan kunnes saan kaiken voimani ja tahdonlujuuteni kerättyä ja teen lopun tälle.
Onpa ollut surullista lukea teidän kaikkien tarinoitanne! Ihan kuin omasta elämästä olisi kirjoittanut. Tällä hetkellä mieheni uskottomuuden paljastumisesta on yli neljä vuotta ja erosta yli vuosi, mutta silti jotkut asiat käyvät päivittäin mielessä. Surullinenkin olen, sillä menetin eron vuoksi perheeni, kotini, kotipaikkakuntani, mahdollisuuden olla äiti, henkisen ja fyysisen terveyteni sekä taloudellisen turvallisuuteni.
Olimme yhdessä lähes 20 vuotta. Sitten kaikki tapahtui niin äkkiä. Hirvittävät kuukaudet ja vuodet, joina mieheni ei päättämättömyytensä takia saanut vietyä eroa eteenpäin, tai ehkä syyllisyydentuntoaan (mitä ei järkeillen kyllä voi sanoa olevan olemassakaan). Itse sairastuin, enkä jaksanut viedä asioita eteenpäin. Kaikki ne asiat purkaantuivat jatkuvina painajaisina, joista heräsin omaan tukehtuneeseen huutooni. On mahdotonta ymmärtää sitä ahdistuksen määrää surkea sussu jota nyt tunnet, ellei olisi itse käynyt samaa helvettiä läpi. Voimia sinulle! Kyllä sinä tulet pärjäämään, jos minäkin tästä selvisin. 🙂👍
Elämää oppimassa - kirjoittaja
Kirjoituksesi kuulostaa suurelta osin minun elämältäni... Helvettiä läpi käydessä, lähestulkoon kaiken menettäneenä... Kertoisitko tarinasi?
Minun entinen aviomieheni heitti minut 10v aikana neljästi pihalle, uhkaili, kiristi, henkistä väkivaltaa oli vuosia.. Halusi että kuolen ja polttaa kaikki tavarani.. Olisi pitänyt kolmas lapsi hänelle tehdä... Minä lähdin ja samalla menetin kaiken... Nyt taistelen joka päivä että jaksan eteenpäin.. Sairastuin myös vuosi sitten siitä kaikesta paineesta ja stressistä joten uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu... Minusta tuli lopulta etä-äiti, sukulaiset säälivät eksää joka onnistui kiristämään minut jättämään lapset entiseen kotiin ja lähtemään yksin.. Ei ole omien vanhempien kanssa mitään puhuttavaa enää näin vuoden jälkeen, eksä kun kahvittelee siellä alituiseen...
Kohtalotovereita? Selviytymisneuvoja? Kaikki tarpeen, terapeutilta saa kuin voivotteluja....
Nici
Eilen sain tietää että mies oli hakenut eron viime viikolla vaikka vielä harkinta-ajan päättymispäivänä ei tiennyt mitä haluaa. Sen piti mulle kasvokkain kertoa mitä aikoo ennen kuin vie paperit mutta selän takana kuitenkin taas toimi. Se toinen akka tiesi että hän vei ne paperit - minä en. Oon ihan hirveän katkera tästä. Sitten se vielä sanoo että epäilee kovasti eropäätöstään eikä ole varma että toimiko oikein.. Miten joku voi hakea eroa ymmärtämättä varmasti mitä se ihan kaikella tapaa merkitsee ja että haluaako sitä ihan todella?
Lisäksi ihmettelen tässä sellaista että miten ihminen voi seota päästään niin totaalisesti että ei näe miten on oman elämänsä tuhoamassa toiminnaallan. Että menee niin sekaisin siitä uudesta onnesta että järki heitetään romukoppaan ja eletään kuin viimeistä päivää jolloin millään muulla ei ole mitään merkitystä. Ei omaisuudella, ei ihmissuhteilla, ei sillä omalla tulevalla tyhjällä kodilla jonka yksinäisyyteen tietää jäävänsä asumaan. Ei edes sillä että tietää itsekkin uuden suhteen olevan mahdoton kuvio ja pelkkä vkonloppusuhde joka ei todennäiköisimmin tule kestämään, mutta silti sen vuoksi uhraa oman pitkän ja hyväksi todetun avioliiton ja puolisonsa, joka on edelleenkin läheinen ihminen ja paras ystävä. Oikeasti epäilyttää että on jonkin sortin mielenterveysongelma kyseessä vai voiko ilman sairastumista kuitenkin seota noin totaalisesti ja hukata kaiken järjen toiminnastaan??
Minusta on myös kohtuutonta sellainen että kun miehelle tulee se surkea mieli ja olo, hän on heti nojaamassa minun olkapäähän. Ja tottakai kaikki oma toivo nousee heti pintaan kun hän näyttää tunteita meidän suhdetta kohtaan. Ja sitten kuitenkaan ei edes harkitse että palaisi takaisin ja peruisi eron. Tämä on ollut sellaista käytöstä joka romuttaa minut kerta toisensa jälkeen ja nyt eropaperin käteeni saatuani päätin, että koska toivo on nyt loppu, niin minun olkapäähän hän ei enää nojaa - uusi nainenhan pitäisi sitä olkaa nyt tarjota vaan kuinkahan innokas on lohduttamaan äijän erosuruja entistä elämäänsä kohtaan?? Minulla ei ole tätä mahdollisuutta ollut että olisin voinut hänen olkaan suruani itkeä, kylmää kyytiä kyllä on sen sijaan tullut tuskan hetkellä. Pistää kiukuksi tällainen !!