Miehellä uusi nainen ja ero edessä
Alkuvuonna mies ilmoitti aivan puskista että hänellä on toinen nainen ja että hän lähtee. Takana liki 20 vuotta erittäin hyvää yhteiseloa, rakennettu talo ja yli 10 v avioliittoa jotka kaikki joutaa kankkulan kaivoon. Tarina on tämä perinteinen: työkaveri pikkujouluista. Kolme viikkoa kotoota lähdön jälkeen mies laittoi eropaperit ulos, mikä oli varsin yllättävää ihmiselle joka harkitsee yleensä todella pitkään ja perusteellisesti kaikkia päätöksiään. Siksi vahvasti ajattelin että joku ikäkriisi on hänellä meneillään.
Jäin asumaan taloomme ja mies kävi vierashuoneessa nukkumassa 1-2 yönä viikossa kun tämä uusi hoito työskentelee eri kaupungissa missä asuu ja muutamana päivänä viettää yönsä siellä. No, miksi mies ei voinut olla niitäkin öitä naisen asunnossa, on hyvä kysymys?
Alkuun minulle kerrottiin että mitään tunteita ei minua kohtaan ole ja keskusteluyhteys oli olematon. Joidenkin viikkojen päästä niitä tunteita alkoi taas olla ja keskusteluyhteys aukesi ja puhuimme ja lähennyimme valtavasti. Se kolmaspyörä ei vaan hävinnyt kuvioista ja lähentymisestä huolimatta sain kuulla kuinka täydellinen paketti kokonaisuudessaan tämä toinen nainen on. Itse kerroin avoimesti ja rehellisesti tunteistani, ajatuksistani ja peloistani ja toivoin että tästä kriisistä kuitenkin selvittäisiin yhdessä. Kerroin että haluan olla se joka koittaa pitää tätä avioliittoa vaikeina aikoina pystyssä. Eihän rakkauteni ollut mihinkään loppunut enkä eroa olisi ikinä uskonut meidän parisuhteen kohtaavan, niin hyvä liittomme ja yhteinen elämämme on ollut. Mieheni on sanonut tämän harkinta-ajan olevan hänelle se aika että ymmärtää mitä elämässään todella haluaa ja selvittää tunteitaan. Eli toivo eli että hän palaisi kotiin ja järki voittaisi. Eilen sitten hän kertoi että aikoo hakea eroa harkinta-ajan päätyttyä. Eli siihen loppui toivoni että vielä tästä selvitään. Ja suru on valtava.
Tuntuu niin pahalta kun hän ei antanut mitään mahdollisuutta edes avioliitollemme vaikka pyysin että mentäisiin keskustelemaan jonkun kanssa kun kerran harkitset ja pohdit mitä haluat. Hän antoi toivon elää minussa sillä syyllä että tarvitsee aikaa selvittää tunteensa, mutta mahdollisuutta meille ei kuitenkaan sitten antanut. Mitään ei edes vaikuttanut se että taloudellisesti ero myös on aivan järjetön…hän haluaa ostaa minut ulos yhteisestä talostamme ”sukujuuriensa” vuoksi. Eli hän on valmis vaihtamaan myös melkein asuntolainattoman elämämme isoon lainaan ja yksin hoidettaviin ylläpitokustannuksiin. Tarkan markan miehenä myös tässäkään ei ole mitään järkeä eikä hänen tapaistaan toimia.
Tässä koko asiassa ei ole mitään järkeä ja ihminen, jonka olen tuntenut kauan ja hyvin, toimii ihan epäloogisesti siihen nähden mikä hän on aina ollut ja mitkä hänen elämän arvonsa ovat olleet.
Hän sanoi eilen ettei ole kyyneltäkään vuodattanut tämän asian eteen. Kertoi että elämä on nyt niin hyvää ja erillaista että olisi vaikea edes ajatella että palaisi siihen entiseen. Miten joku voi ottaa tällaisen asian noin ”kepeesti”? Ihan kuin viimeiset 20v voisi pyyhkäistä pois vain hymy huulilla. Mitään yhdessä jaettua tuskaa erosta ei ole. Ei anteeksipyyntöä tai katumusta tai surua että kaikki päättyy. Tämä saa tuntemaan minut ja meidän yhteisen elämän aivan merkityksettömäksi…itselleni kun tämä on elämäni suurin kriisi ja vaikein tilanne ikinä. Menetän rakkaani, aviomieheni, perheeni ja parhaan ystäväni hänessä. Menetän rakkaan kotini ja luomani juuret. Koko elämä pitää alkaa rakentamaan alusta. Pelottaa että miten tästä kaikesta selviää, voimat on ihan loppu jo muutenkin. Elämä tuntuu niin epäreilulta ja katkeralta.
Miten tuollainen suhde voi sitten heillä toimia? Miten voi hypätä suhteesta toiseen käsittelemättä ensin tätä nykyistä ja suremasta sen surut? Tämä nainen on miestäni useamman vuoden vielä vanhempi ja ollut sinkkuna parisen vuotta. Edellinen pitkä suhde katkesi kuulemani mukaan yllättäen…ja minulle on selvinnyt että tämä ex on myös mieheni ikäinen ja näyttää olevan olemukseltaankin samanlainen. Hakeeko se puuma jotain korviketta ex-miehelleen tästä suhteesta? Ilmeisesti tuli jätetyksi siinä suhteessa….että kosto kiertämään ja rikkomaan toisten perhe?
Kertokaa hyvät ihmiset miten tuollaisissa suhteissa yleensä käy? Eikö mieheni tarvitse tätä erotuskaa ja surua käydä läpi vaan voi olla onnellinen lopun elämäänsä uudessa suhteessa? Minäkö joudun yksin kantamaan kaiken surun ja tuskan meidän avioliiton päättymisestä? Voiko tämä elämä olla niin epäoikeuden mukaista että maksumiehenä kaikessa olen minä? Että mieheni voi olla vaan onnellinen ja pysyä surujen ulottumattomissa? Näinkö täällä elämässä kaikki menee?
Kysyin häneltä eilen että mitä jos sun onnesi tuossa suhteessa loppuu kun arki tulee ja yksin jäätyäsi sitten huomaatkin menettäneesi kaiken mikä elämässä sulle on ollut tärkeää eli minut, meidän avioliiton ja kodin? Että oletko nyt ihan varma päätöksistäsi? Hän vain totesi kepeästi että no sitten se on kohtaloa se. En tiedä, itse olen kokenut elämässäni suuria menetyksiä ja surua kun läheiseni ovat nukkuneet pois ja sen vuoksi olen oppinut arvostamaan onnea elämässä enkä pitämään sitä itsestäänselvyytenä. Hän on elänyt rinnallani nämä surut mutta itse hän ei ole suuria henkilökohtaisia suruja kokenut. Johtuuko tuo ”huoleton” asenne hänellä sitten siitä että on varaa sotkea elämänsä kun kaikki asiat on olleet hyvin eikä ole oikein ymmärrystä siitä mitä suru on?
Kerroin hänelle että olen surullinen siitä jos meidän yhteinen elämä sitten kuitenkin rikotaan ”turhan” takia. Puoli vuotta kun on lyhyt aika elää uudessa suhteessa ja ymmärtää sinä aikana että se on juuri sitä mitä haluaakin. Varsinkin kun elää suhteessa huumaa ja arki on kaukana. Ei varmasti olisi helppoa jatkaa yhdessä kaiken tämän jälkeen ja rakentaa kaikki alusta, mutta itselläni siihen ainakin olisi ollut kannustimena se että meillä on ollut hyvä ja pitkä yhteinen parisuhde ja että sen hyvän pohjalta olisi kannattanut taistella ja tehdä tulevasta vieläkin parempi. Ja kun ei se rakkaus ole mihinkään kuollut. No, siihen ei elämä minulle antanut mahdollisuutta.
Tänään keskustelimme jälleen lisää ja kovasti hän vähättelee meidän avioliiton merkitystä ja tärkeyttä ja toteaa että kaikki tunteet hänellä on viilenneet ja että meidän suhde vaan vissiin tuli päätökseen....sanoin että kyllä minä vaan olen rakastavan miehen kanssa lähtöösi asti elänyt ja onnellinenkin olet ollut koko meidän pitkän taipaleen. Hän kieltää itseltään kaikki tunteet minua kohtaan eli on välinpitämätön siitä miten minä pärjään ja mitä tunnen tai suren. Kysyin että siksikö blokkaat kaikki tunteet pois kun pelkäät huomaavasi niitä edelleen olevan? Ensimmäistä kertaa kuitenkin tänään hänelle oli todella kova paikka nähdä minut pakkaamassa tavaroita ja sanoikin että mennään nyt päivä kerrallaan tässä.
Olenko tässä joku hölmö kun en vaan voi uskoa että mieheni rakkaus on kuollut ja että hän haluaa oikeasti erota? Että uskon edelleen hänen pään olevan sekaisin huumasta ja ikäkriisistä ja että järki ei vaan toimi? Kyselin että mitäs nyt sitten heillä tulee tapahtumaan? Uuden naisen kanssa ei ole tulevaisuutta suunniteltu mitenkään, ei yhteistä kotia eikä jaettua arkea...molemmat pitävät omat asuntonsa.....mihin ihmeeseen se sitten tulee perustumaan koko suhde? Luulisi että yhteinen elämä ja koti olisi tavoitteena molemmilla ja suunnitelmia tulevasta joita minulle olisi jo hehkuttanut - kuten tätä uutta onneaan ja ihanaa elämäänsä nyt hehkuttaa.
Hei,
Voimia vaikeaan ja liiankin tuttuun tilanteeseen. Ero ja ahdistus ketjussa meitä on ainakin muutama saman kokenut, valitettavasti.
Vaikea on tosiaan ymmärtää tällaisten miesten mielenliikkeitä. Meillä ihan sama kuvio, eropäätöksen tekeminen vain kesti pidempään. Uskon kuitenkin, että kyllä miehilläkin se suru puseroon jossakin vaiheessa tulee. Nyt häntä kannattelee ihastus, mutta kun se lopahtaa, on edessä kuoppa.
Nii-in, samaa olen minä surrut, että pois viskataan laatutavaraa, hyvä liitto, mutta jotakin mitä terapeutti sanoi, sai minut paremmin asian hyväksymään: Avioliittoon tarvitaan kaksi, mutta eroon riittää yksi. Näin se on, vaikka kipeää se on tehnyt ja tekee vieläkin. Vaikea tajuta, miten toinen voi niin muuttua ja olla ihan erilainen kuin ennen ja koskaan. Ja miten se voi yksinään tuollaisia päättää, pitäisihän minullakin jotain sanottavaa asiaan olla... Eipä ollut.
Voimia, kolhuitta tästä ei selviä, mutta ehkä vähän vahvempana! (Tai kyynisempänä, kuten yhdessä ketjussa sanottiin.)
Et sinä hölmö ole, hämmästynyt vain.
Miehesi ei itsekkään oikein tiedä, mitä on tapahtunut, mutta suunta on selvillä, ehkä.
Olisiko häneltä jäänyt ns elämätöntä elämää, villinä ja vapaana poikamiehenä, ken tietää.
Joten anna miehen tehdä, mitä miehen pitää nyt tehdä, onko se sitten kaikkia kohtaan oikein tai ei, on ihan kokonaan eri maailmasta. Hän on päätöksensä tehnyt ja tee sinä myös päätös, uusi, vieläkin parempi elämä alkaa, just nyt.
Ahdistaa niin kun mun mies ei edes ole kertaakaan lähtönsä jälkeen halunnut jatkaa yhdessä vaan on eroamassa. Täällä niin moni kertoo että mies ei halua erota vaikka onkin pettänyt ja toinen suhde meneillään. Miksi mun mies vaan haluaa erota?? Hän on sanonut että ei meidän avioliitto olisi päättynyt muuten jos hän ei olisi tavannut tuota toista naista. Että ei hän edes ollut ajatellut eroa eikä siihen ollut mitään tarvetta. Nyt kuitenkin toinen nainen tuli ja vei ja hän lähti. Avioiliitto, koti ja yhteiset vuodet sai jäädä vaikka niistä ei ollut edes tarvetta lähteä.
Voiko ihan oikeasti ihminen erota ja jättää hyvän ja onnellisen elämän vaan kerralla taakseen? Sen vuoksi että hullaantui oikein kunnolla? Voiko se päätös erosta olla harkittu ja oikea? Voiko se uusi suhde olla joku onnellisuuden huipentuma..varmaanhan se sitä on kun puoli vuotta jo ollut huuma päällä.
Miksi mun mies kieltää kaikki tunteensa minuun ja meidän avioliittoon? Ja juuri kuulin että hänellä ei ole tunteita siihen asiaan että minä joudun jättämään kotini hänen pettämisen seurauksena. Jos minä olisin pettänyt js jättänyt ja sen vuoksi mieheni joutuisi vielä lähtemään rakastamastaan kodista, niin tuntisin kyllä hirveitä tunnontuskia ja huonoa omaatuntoa ja valtavaa pahaa oloa, surua ja häpeää.
Ja silti hän haluaa vetkutella kaiken osituksen ym kanssa sinne harkinta-ajan loppuun asti. Niin en vaan tajua tätä juttua??
Onko se mies oikeesti varma eropäätöksestään ja onko se aito päätös? Vai katuuko se sitä sitten hetken päästä kun minä muuttanut pois ja koti rikki?
Ihmiset kertokaa viisaita ajatuksianne!! Ahdistaa taas niin valtavasti kaikki ja voimat on ihan loppu.
Hei Surkea vaimo. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olen ollut samassa tilanteessa. Olen kuullut sanottavan, että pettämisellä alkanut suhde johtaa jossain vaiheessa siihen, että jompikumpi pettää. Lieneekö paikkaansapitävä väite, en tiedä.
Et sinä mikään hölmö ole. Jos mies ei ole joutunut kohtaamaan menetyksiä elämässään, hän ei tiedä, miten surra. Hän kohtelee sinua julmasti toitottamalla, kuinka elämä on nyt niin ihanaa. Arki se tulee astumaan myöskin uuteen suhteeseen. Onko se vielä silloinkin
"Ihanaa" vai käykö niin, että hän on vinkumassa ovesi takana, josko pääsisi takaisin.
En tiedä, mikä miehissä mättää, kun toinen jalka on vielä vanhassa parisuhteessa ja toinen uudessa. En ymmärrä sitä.On halpamaista vähätellä 20 yhteistä vuotta, jonka olette jakaneet. Elämä on monesti hyvinkin epäreilua. Oma toipumiseni vei pitkän ajan. Itkua, katkeruutta ja toive, jossa unelmaparin elämä menisi päin persettä. Anna itsellesi aikaa. Tulee vielä päivä, kun tuska hellittää. Voimia.
Eipä tässä hirveästi viisaita sanoja ole... Eroa ei mielestäni pitäisi kiirehtiä siihen liitttyvän valtavan tunnelatauksen vuoksi. Kun pää vähän jäähtyy, ajatukset saattavat muuttua, mutta yksin pyörien pyörimistä on vaikea pysäyttää. Lienet jo yrittänyt saada miehesi näkemään sen, että ajan kuluminen voisi selkeyttää ajatuksia tai antaa varmuutta päätöksestä. Ja kannattaako vuosikymmeniä heittää menemään jonkun satunnaisen ihastuksen vuoksi, jos hän itsekin myöntää, ettei muuta syytä erota ole? On merkillistä, että hän on niin varma asiastaan.
Todella kurjaa, että hän on niin tunteeton sinua kohtaan ja ikään kuin mitätöi menneisyytenne. Oletko harkinnut menoa terapiaan itseksesi? Se helpottaisi luultavasti sinun oloasi ja ehkä voisit saada sieltä jotain apuja ymmärtämään miehen käytöstä.
Voimia!
Hei surkea sussu, kovasti voimia sinulle, olen käynyt itse läpi hyvin samankaltaista tilannetta.
Siitä on omalla kohdallani nyt jo kuusi kuukautta, kun jouduin lähtemään kotoani. Meillä mieheni kanssa oli myös hyvä suhde ja oltiin yhteisen elämän varrella monenlaisesta vaikeudesta. Olimme laittaneet yhteiset asunnot ja kesämökit, juuri otimme uuden kissanpennun. Tuntui täysin käsittämättömältä miten hän oli valmis heittämään kaiken yhteisen viidentoista vuoden aikana rakennetun menemään kuin se ei olisi ikinä merkinnyt yhtään mitään! Tapailtuaan kolme kuukautta parikymppistä pirteää assistenttia työpaikalta - tietenkin.
Kirjoitit todella hyvin: "ihminen, jonka olen tuntenut kauan ja hyvin, toimii ihan epäloogisesti siihen nähden mikä hän on aina ollut ja mitkä hänen elämän arvonsa ovat olleet"
Minäkin koin juuri näin ja järki meinasi itseltäni lähteä, kun mietin, miten maailma voi tällainen olla. Yritin ns. puhua järkeä miehelleni ja saada häntä ottamaan etäisyyttä ja hidastamaan tahtia tehdessään suuria ratkaisuja, mutta ei se onnistunut. Siihen minun mieheeni ei vain saanut mitään yhteyttä, tilalla oli joku uusi erilainen ihminen, joka ei välittänyt siitä, että minun elämäni meni katolleen.
Jouduin selviytymään yksin ja käsittelemään sen asian, että se ihminen, johon luotin kuin peruskallioon, on kadonnut jälkiä jättämättä. Surin sitä menettämääni puolisoa kuin kuollutta, ja samaan aikaan katselin sivusta uutta elämää uuden naisen kanssa. Tämä on rankinta mitä olen joutunut kokemaan. Läheisen kuolemakin on helpompi käsitellä koska silloin ainakin jää kauniit muistot koskemattomiksi ja kuva ihmisestä ei käänny täysin päinvastaiseksi. Tällaisessa tilanteessa sitä jää miettimään, oliko millään koskaan mitään merkitystä alun perinkään...
En tietenkään tiedä, mikä teidän tilanteenne tulee olemaan, mutta meilläkin kävi loppujen lopuksi niin, että mies palasi todellisuuteen. Ja katuu, ja häpeää, ja itkee, eikä pysty vieläkään mitenkään selittämään miten toimi "huuman" vallassa niin törkeästi minua kohtaan. Mies haluaisi mahdollisuutta yrittää vielä yhdessä. Minulla ei vaan ole tämän läpikäymäni helvetin jälkeen motivaatiota enää palata hänen kanssaan yhteen vaikka alussa olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni mahdollisuuden korjata asiat. Tunteita tietenkin on paljonkin ja en hänelle mitään pahaakaan enää toivo, niin en näe meillä tämän kokemuksen jälkeen enää yhteistä tulevaisuutta. Tällä hetkellä tuntuu tältä.
Meidän tapaus taitaa tukea sitä todennäköisyyttä, että sinunkin miehesi tajuaa jossain vaiheessa mitä tuli tehtyä. Minäkään en uskonut, että näin käy - mieheni käytös oli sellaista että häntä kiinnostaa vain uusi elämä ja uusi nainen. Mutta usko siihen, että vanha sananlasku, minkä taaksen jättää, sen edestään löytää, pitää paikkansa!! Ainakin minun mieheni on löytänyt, ja korkojen kera. Ei se eroaminen niin kivuttomasti sitten sujunutkaan kuin alkuun näytti. Olen varma, että sinunkin miehelläsi asioiden käsittely on edessä, jos ei ennemmin niin sitten myöhemmin. Meidän tapauksessa kesti kolme kuukautta että mies alkoi tajuamaan. Hän tosiaan myöntää nyt, että oli jonkunlaisessa kriisissä, mutta silloin aiemmin ei mitenkään suostunut tilannetta sillä tavoin näkemään.
Toivottavasti sinulla on ympärillä muita läheisiä ja myös terapiaa suosittelen lämpimästi. Anna kaikkien tunteiden tulla, niin surun kuin vihankin.
Kiitos teille kaikille kirjoituksistanne ja vertaistuestanne!
Kapse, kirjoituksesi kokemuksistasi ja siitä miten toimit ja miten tunsit on juuri kuin omasta elämästäni. Myös minä olen yrittänyt puhua järkeä miehelleni mutta hän ei ota vastaan yhtään mitään.
Tällä hetkellä minä en usko että se ukko tulee järkiin vaan se hakee sen eron, kun hän näkee ja häntä kiinnostaa vain se uusi ihana upea elämä ja uusi elämänsä nainen.
Tunteeni sanoo että no eihän se niiden "suuri rakkaus" siitä sitten enää voi laimetakkaan kun roihuun on kerran päässyt, kun taas järkeni sanoo että sammuu se roihukin. Ja sitä myös toivon. Kyllä noissa vanhoissa kansan viisauksissa on se todellinen viisaus olemassa ja kirjoituksesi antaa toivolleni vahvistusta! Sitä en pysty näkemään vielä, että jos saisimme mahdollisuuden, pystyisinkö itse siihen tämän helvetin jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu että pystyisin. Mutta mikä on tilanne sitten kun olen muuttanut omaan kotiin...en tiedä. Tuntuu jotenkin että muuttoni on jonkinlainen rajapyykki ettei sen jälkeen paluuta ole, siksi toivoisinkin että se järkiin tuleminen tapahtuisi ennen sitä.
Ystäväni, hyvä terapeuttini ja tämä vertaistuki on se joka minua auttaa eteenpäin. Suru on vaan sellainen asia että se on surtava sataprosenttisesti - sen ohittamiseen ei oikotietä ole vaikka haluaisinkin olla jo vaan onnellinen.
Kapse, olen jäänyt paljon pohtimaan kirjoitustasi. Oletteko te jo virallisesti eronneet ja onko ositus tehty ja koti ja mökki myyty? Kuinka pitkään miehelläsi oli ollut suhde kun muutit pois?
koin juuri saman kohtelun 26 avioliiton jälkeen siedin mieheni seurustelua toisen naisen kanssa vuoden ja toivoin hänen tulevan järkiin mutta ei.Laitoin eropaperit vireille ja hain ositus apua lakimieheltä,mutta huomasin kuinka paljon ositus tulee maksamaan minulle.Olen osapäivä töissä joten tuloni on aika pienet joten siirsin pallon miehelleni,jos haluaa erota niin saa asian hoitaa tästä eteenpäin.Asun yhteisessä kodissa josta hän maksaa kulut itse hän asuu muualla. Haluaisin tietää oliko ratkaisuni oikea
jos olet vähävarainen, hae apua oikeusaputoimistosta. kysy ainakin.
Siis mä en ymmärrä yhtään mitään...eka ilmoittaa että hakee eroa, nyt taas on lähentynyt ja sanoo että mennään päivä kerrallaan. Mitäs hittoa tää tämmöinen käytös on? Miksi pitää antaa toivoa ja sitten kuitenkaan ei mitään lupaa? Yrittääkö pitää itsellään "vallan" tässä tilanteessa että saa meidän keskinäisen kommunikaation rauhoittumaan ja toimimaan? Ja sille naikkoselle varmasti pyhästi luvannut että eroaa...ja eukko painostaa siihen taatusti minkä kerkeää. Mulle esittää että edelleen harkitsee, eikä taida harkita pätkän vertaa..... Siis minä olen tosissani tämän liiton kriisistä selviytymisen kanssa ja toinen taitaa vaan leikkiä? Onko kellään kokemusta vastaavasta veivaamisesta?
Täällä hep 😳 !
Jos veivaa miehen mieli, niin alkaa se veivata omakin. Voi kun pystyisi elämään just tässä hetkessä!!
Meillä on siis ero harkinta-ajalla, jotta ukko pysähtyi, mutta välillä miettii, miksi me ollaankaan yhdessä? Joo, tykätään toisistamme edelleen kyllä, mutta... Minä en nyt meinaa tyytyä tähän "tavalliseen arkeen" ja "eletään niinkuin ennenkin". Mitä mitä??!! Sehän ei riittänyt??!!
Jos on ollut joku kriisi miehellä, niin minäpä alan tunnistaa itsessäni tiettyjä läheisriippuvan piirteitä 😳 Ei saisi miettiä mennyttä eikä murehtia tulevaa. Ei omaa eikä mahdollista yhteistä tulevaisuutta.
Siinäpä minulle koulua 🙂👍
Tutulta tuntuu 😳
Meillä myös tuo "päivä kerrallaan" oli miehen strategia. Käytännössä se tarkoitti, että mitään ei päätetä: ei päätetä yrittää, ei päätetä jättää suhdetta, ei päätetä korjata liittoa, ei päätetä erota, ei päätetä jakaa omaisuutta. Palataan paljastumista edeltävään aikaan ja leikitään, että mitään ei ole tapahtunut: etenkin puhuminen, muistelu ja sarkasmi on kielletty.
Maisan tapaan erohakemus ja määräajan umpeutuminen pakotti tekemään päätöksiä, mutta nyt on valuttu takaisin "päivä kerrallaan"-elämään.
Hetkessä eläminen tuntuu olevan päivän sana ja jotenkin kadehdin näitä pettäjämiehiämme, jotka niin helposti pääsevät yli tekemisistään, hyväksyvät menneisyyden ja jatkavat elämää. Ei muistella menneitä ("No, silloin tuntui siltä") eikä surra tulevaa. Tuntuu, että ainoa kivi kengässä on tuo ajoittain onnettomalta vaikuttava vaimo.
Hei, miksi minä vaan uskon että mieheni vielä tulee järkiin? Miksi minä edelleen uskon että saamme korjattua asiat ja selvittyä tästä kriisistä? Tämä odottaminen, päätösten syntyminen jonkin suuntaan vaan meinaa ottaa hengen minulta....huh että on taas niin raskasta vaikka tukea saankin itselleni.