Harmaa kostee lauantaipäivä meinas yliotteen ottaa mutta nyt illalla on iha ok olo.
Ens ti:na sit keskusteluun.
Odotan kovasti ens kevättä jolloin uskon olojen olevan paljon paremmat ja kevätkin valosuudellaan tuo sydämeen sitä avaruutta, valoa.
Olen päättäny että en revi itseäni mihinkään liikaa energiaa vievään menemiseen&tekemiseen vaan rauhassa koitan edetä.
Oon tässä tietokoneella näpytelly ja kaikenmaaliman sivuilla surffaillu.
Onneks oon saanu itteni sauvakävelemään ja kuntosalille.
On saatava hiki pintaan niin sen jälkeen olo on ees hetken raukea ja rento.
Ja se sauna hietyksen jälkeen, sinne on päästävä, koska se on minun taivas!!!!
Sopivasti menoja ensi viikolle, kun mm. ystäväni pitkän matkan päästä tulee yökylään. Ja viikko siitä eteenpäin tapaan paikallisen tuttavan, jonka kanssa ollaan suunniteltu ruuan laittoa ja juttelua omaan tahtiin.
Edelleen on itkettävä kun siltä tuntuu. Se puhistaa vaikka pahimmassa syöverissä tuntuu että ei loppua tule ollenkaan.
Nyt kynttilät lämmintä hämärää luo ja minä sohvalle peiton alle kaivaudun kattelemaan jotain hömppää telkusta.

Mirkkupa, mulla voisi olla sama ajatus ensikevättä ajatellen, asiat voisi ehkä silloin jo olla valoisampia.
Tää syksy ja pimeys ei oo ollu koskaan mulle helppoja, ei ikinä. Vihaan tätä vuodenaikaa.

Tänään iski taas syyllisyystuska, yritin tuloksetta jankuttaa itselleni, että minä en ole syyllinen väkivaltaan, en ole aiheuttanut sitä, en voinut tietää etukäteen siitä jne.
Ei siitä tullut kuin ahdistus ja sitten otin puhelimen ja soitin Esikkoon ja sain ulos suurimman osan pahasta olostani. Itkin.
Itku jotenkin puhdistaa, se vapauttaakin. Niin kauan kun kyyneliä tulee niiden pitää tulla.
En aluksi antanut itselleni lupaa itkeä, ei vaan saanut. Sekin johtui ex-miehestä, kun se aina kielsi näyttämästä tunteita, aina piti olla iloinen ja hymyillä.
Kun en tehnyt niin kuin hän halusi, sain sen sitten myöhemmin tuta nahoissani.

Eräs tuttavani jokin aika sitten sanoi, että jos mies lyö se on naisen syy ja jos nainen lyö, se on miehen syy. Sitäkin sitten puhuin puhelimessa, syyllisyys iski siitäkin.
Asiahan ei niin ole, joskus ennen muinoin niin on ajateltu, mutta oikeasti asia ei ole niin.
En ole mitenkään provosoinut miestäni käyttämään väkivaltaa.
En mitenkään houkutellut ex-miestäni raiskaamaan minua tai alistamaan lattialle.
Olin uhri, joka nyt vaan joutuu käymään läpi sen tuskan, murheen, muistot, kaiken kamalan.

No, onhan tähän mahtunut jotain hyvääkin, olin eilen fysioterapiassa hoitamassa reumaattista kroppaani ja tekihän se jälleen hyvää.
Fyssaterapeuttini on ihminen joka saa aina asiat näyttämään paremmilta.
Hänkin sanoi, että nyt ei ole ketään komentamassa mitä pitää tehdä, vaan saan tehdä mitä mieli tekee.

Hei taas! On se kumma juttu se syyllisyys kuinka sitä kääntää itseensä sen vian toisen toiminnasta. Okei, erheitä tekee itse kukin, mutta se, että lyöjä ei tunne syyllisyyttä, siis todellista sellaista omasta toiminnastaan, eikä ota vastuuta siten, että lopettaisi sen toimintansa, niin ei siinä auta kuin sen lyödyn sitten lähteä. Ja tämähän on sitä alistaja-alistettu kuviota, mikä ei välttämättä ole niin rajua, voi olla "pelkkää" henkistä ylivoimaisuutta toiseen nähden. Onneksi on itse etääntynyt noista asioista, niin näkee ne niin kuin noi asiat pitääkin nähdä, eikä ole se alistaja kuiskimassa enään korvaan ja vääristelemässä sitä totuutta. Tosin kyllä sillä on edelleen ne vahvat omat näkemyksensä noista asioista ja ei ne koskaan tule muuttumaan, mutta sen oma toiminta tällä hetkellä osoittaa sen kuinka voi ajatella tuollaisen ihmisen kanssa jaettavan vanhemmuutta, saa nähdä, mitä tässä on vielä edessä. Mutta tilanteen mukaan täytyy vain edetä.

Joo, onhan se hyvä että joku sentään on päässyt eroon menneestä ja syyllisyyden taakasta.
Itselläni on erosta ja lähdöstä niin vähän aikaa, että ei ole mikään ihme noita ajatuksia läpi käydä. Tää comeback menneeseen alkuun, kuuluu tähän prosessiin.

Olen muuttunut ulkonäöllisestikin eron jälkeen. Siis vaatetyylini lähinnä.
Mutta se muutos tuntuu hyvältä, kai sitä ihminen tekee muutosta muutenkin kuin ajatuksissaan, kun jättää jotain taakseen.
Minuus itsessäni on muuttunut, joudun tutustumaan uuteen kropppaani. Kyllä se mieleen ja kroppaan jättää muistot, kun on koskettu väärin ja satutettu.
Sitä jollain tavalla pitää parempaa huolta kehostaan. Pitää myös samalla huolta itsestään.
En ole enää se entinen suhteen jälkeen.
Mikä minusta sitten tulee, varmasti vahvempi ihminen.

Ei ole ollut tarkoitus "ylpeillä" tai mitään semmoista sillä, että syyllisyys ei enään niin kovin kosketa minua. Tämä on pitkä prosessi ja on minulla itsellänikin edelleen kesken, siis tarkoitan vaikka ihan eroprosessinakin ja sitten kun siihen liittyy myös noita ikäviä kokemuksia. Se täytyy vain sanoa itselle ääneen, että ei ole vastuussa toisen henkilön toiminnasta, kyllä mua vieläkin ahdistaa toisen käytös, siis mitä se on parhaillaankin, mutta mun täytyy vain osata rajata tätä henkilöä, että lopetan vaikka puhelinkeskustelun, jos on vaikeata. Toinen osapuoli on kokenut tulleensa loukatuksi ja se on vielä ikävämpää, että hän ei näe menneitä asioita samalla tavalla, vaan ihan omalla tavallaan ja sanoo sitten minusta, että minä valehtelen. Ei voi kuin antaa olla ja kääntää katseensa ihan muuhun suuntaan, en jaksa enään energiaani käyttää tähän ihmiseen. Mutta nyt ihan muihin asioihin ja viettämään mahdollisimman mukavaa viikonloppua. : )

Jooh, kaikkihan sitä käy asioita läpi omaan tahtiinsa. Ja omilla keinoillaan.
En tarkoittanut kommentillani että olisit, Valkoinen mieli, ylpeillyt. Harmitti vain itseä suunnattomasti oma tilanne.

Mitäs tähän viikkoon, jokseenkin rauhallisesti päänuppi on käyttäytynyt, olin tänään kriisityöntekijäni kanssa juttelemassa.
Töissä kaikki ihan mukavasti etenee ja viimeistä kirjallista oon saanu aloteltua.

Ulkona on jo nyt pimeetä, se ahdistaa.
Laitoin muutaman tuikun palamaan ikkunaan.
Kohta tulee Joulu ja saa laittaa jouluverhot ja kynttelikön ikkunalaudalle, tuo sekin tunnelmaa ja hieman enempi valoakin.

No jaa, kaiken keskellä vain on todettava, että ei se auta edelleenkään mennä kuin päivä kerrallaan.

Oi elämä. Lasten asioiden prosessi vihdoin etenee. Sain tietää toisen vaatimukset, mitkä eivät olleet omasta mielestäni kohtuulliset. En halua olla lapsilleni vain viikonloppu-äiti, haluan jakaa sitä arkea heidän kanssaan, mutta reaalimaailmassa valitettavasti, etenkin isät joutuvat tyytymään tähän asemaan. Onhan se tietenkin parempi kuin mikään, mutta kyllä minulle tuli suru siitä, että jos asia todellakin menisi niin. Itse olen tasapuolisuuden kannalla, vuoroviikkojen, mutta saa nähdä, miten tosiasiallisesti asia tulee päättymään. Eihän se elämää kaada ja olkoon päätös mikä tahansa niin se siirtymävaihe siinäkin vie oman aikansa ennen kuin siihen tottuu. Tunteiden kannalta jokainen varmaan ymmärtää sen, että ei niistä omista lapsistaan halua noin vain päästää irti, enkä ole päästämässäkään - pidän ne omat vaatimukset ja käräjäoikeus katsoo sitten, miten asian ratkaisee. Pelottaa kuitenkin miten tässä käy, mutta positiivisena asiana näen sen, että isä on lähtenyt taistelemaan kummastakin lapsestaan.

Tällä hetkellä siis kyllä voin todeta, että ahdistaa tämä asia, kun olisin ajatellut, että tasapuolisuus olisi se ydinjuttu, mutta ei näköjään sitten. Mutta ei tässä voi kuin elää omaa elämäänsä päivä kerrallaan ja tutkailla omaa jaksamista ja hakea apua, jos tuntuu nämä asiat siis henkisesti niin raskailta. Epäreilua tässä on se, että tuotakin vastausta on vetkutellut siihen asti, että on ollut pakko se antaa, olisi voinut toimia jo aiemmin eli kyllä koen tämän semmoisena henkisenä kiusaamisena ja tavallaan minun väsyttämisenä, että alistuisin hänen tahtoonsa, taas kerran, kuten olen ennenkin tehnyt. Mutta tällä kertaa, vaikka pelottaa, ei tule antaa periksi, sillä luulisi, että asiat kääntyisivät kuitenkin hieman parempaan päin ja jos ei, niin täytyy vain hyväksyä tosiasiat sitten. On nämä asiat niin raastavia, kun niissö kestää todella kauan.

Sellasta se elämä tuntuu olevan, tasapainoilua asioiden kanssa. Tappelua hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä. Tärkeetä ois pysyy itte siinä mitä pitää oikeena.
En saa tähän tämän enempää.

Juu, ei enempää sanoja mielestäni tohon tarvinnutkaan. Tuossa tuli se olennaisin, että uskoo siihen, mitä itse pitää tärkeänä ja toimii sen mukaan sitten.

Helpompaa olisi itselle, jos ei ottaisi niin raskaasti asioita tai siis nyt kun tässä on muutama päivä mennyt "ensijärkytyksestä", niin on ihan ok. Ei tämä tilanne tule noin suuresti ainakaan hetkessä muuttumaan, siis jos toinen saisi tahtonsa lävitse, mutta toisaalta minulla itselläni on painavia argumentteja tässä asiassa. Kaikista paras olisi, jos pystyisi sopia, mutta ei ikinä ainakaan tuommoisiin vaatimuksiin.

Noh, täytyy taas kääntyä vähän optimistisempaan elämänasenteeseen päin ja keskittyä hetkeen. : )

Juups, asiathan voi mennä ihan hyvinkin.

Itsekin alan löytää jo hieman enemmän positiivisuutta elämääni, enkä ole turhan kriittinen itselleni. Sallin itseni taas tulla esiin, sellaisena kuin olen ollut joskus ennen entistä suhdetta. Se kai loppupeleissä onkin kaikista tärkein juttu, ettei hautaa itseään pahana ihmisenä maanrakoon, vaan antaa mahdollisuuden kuoriutua taas eloon.

Luin jostain, että väkivallasta pitää puhua ja kertoa mitä itse on joutunut kokemaan, koska sillä tavoin se entinen mies ei enää pidä niin lujaa otteesaan. Kun kertoo sen kamalan "salaisuuden" ja tuo se julki, niin eheyttää itseään. Väkivalta ei enää kahlitse. Niinkuin se mies yritti väkivallalla kahlita ja alistaa.
Tietysti järjen käyttö on sallittua siinäkin, ettei nyt ihan keskelle kaupunkia ventovieraille mene puhumaan, vaan niille jotka kokee sellasiksi joille uskaltaa kertoa.

Mulla on vasta pari ollut niitä omia käyntejäni, mutta niilläkin käynneillä on tullut ihan hyviä pointteja esiin. Niinkuin tässä on koko syksyn ollut, niin minua on tosi paljon harmittanut tämä epäselvä kuvio lasten osalta, mutta sekin asia ratkeaa jollakin tavoin tämän kuukauden aikana. Niin, viimeksi sillä omalla käynnilläni puhuttiin siitä, että tuo lasten asia tosiaan ratkeaa kolmannen osapuolen kautta eli tavallaan voisi yrittää antaa itselleen mielenrauhan tuon asian suhteen, siis tarkoitan tällä sitä, että ei mieti liikaa niitä vaihtoehtoja, että miten asian kanssa sitten menee, vaan antaa ton prosessin niinkuin elää omaa elämäänsä. Tärkeintähän tässä on se, että pitää hyvää huolta itsestänsä ja lapsistansa, niin sillä yhtälöllä menee elämässä muutenkin ihan hyvin. Seuraavaksi keskitytäänkin enemmän siihen, että mitä minä haluan, että vähän niinkuin alkaa suunnitella sitä tulevaa. Tulevaisuudessa ehkä aion osallistua eronneiden vanhempien ryhmään, kunhan elämä ehtii hieman tässä tasaantua. Se ryhmä on suunnattu sellaisille, joilla on vaikeuksia jakaa vanhemmuutta sen toisen osapuolen kanssa ja minulle on tosiaan suurena kysymysmerkkinä se, että kuinka pystyn jakamaan tasapuolisesti vanhemmuutta lasten isän kanssa, kun parisuhteemmekaan ei ole ollut tasapuolinen tai siis emme ole siinä olleet oman kokemukseni mukaan tasavertaisia, vaan minä olen vähän niinkuin elänyt näkymättömänä siinä omaa elämääni toisen ehdoilla. Noh, aika näyttää myös tämän asian. Minulle on myös tullut mieleen semmoinen kysymys, että kun aikaa menee eteenpäin niin voi olla, että tämä entiseni yrittää vähitellen lähestyä minua, että tunnistan sitten tilanteen ja en hyväksy enään häntä. Kun vähän luulen, että meidän välit on semmoiset, että viedään ja tuodaan lapset, moikataan ja se siitä. En halua tässä vaiheessa ainakaan millään muulla tavoin olla yhteydessä, koska tämä toinen osapuoli voi alkaa luulla jotakin. Eli mun täytyy osata tunnistaa ne omat rajani ja elää omaa elämääni, eikä antaa sen toisen osapuolen salakavalasti hiipiä takaisin elämääni ja aiheuttaa siinä minun elämässäni taas vahinkoa.

Ihan hyviä pointteja nuo mitä ootte jutellu, samaa käyn minäkin läpi, vaikkakin tilanne on eri meikäläisellä.
Mut työtähän se on tulevaisuuden varalle, oppii tunnnistamaan ja käsittelemään nuo asiat, ettei ne enää seuraavassa suhteessa kummittele. Siis siinä mielessä, että voin rakentaa uuden suhteen uudelle pohjalle, vaikkakin muistot on takana, mutta silti osaan arvostaa sitä hyvää ihmistä jos sellainen kohdalle osuu, enkä kaada asioita enää hänen niskaansa.

Itsellä on hakusessa ihmisten erilaisen käytöksen tulkitseminen.
Siis se jos ihminen käyttäytyy ilkeästi, saan puolustaa itseäni ja jos joku töissä meinaa kävellä mun yli, saan pitää rajani.
Siis sekin että vaarallista ei ole suuttua ja pitää puoliaan ja sanoa miltä tuntuu. Ja olla rohkea siinäkin asiassa että tarttuu epäkohtaan joka koskee minua ja oikaista se.
Kyllä mä vieläkin olen herkillä toisten kommenteille, siis sellaisille jotka vois vaan ohittaa ja unohtaa. Mutta ehkä se ajan kanssa helpottaa sekin.
Kyllä tuo väkivalta on minua muuttanut ja koko prosessi muuttaa vieläkin.
En ole enää se sama ihminen kuin ennen.

Juu, ymmärrän tuon itsensä puolen pitämisen näkökannan, kun entisessä suhteessa ei ole ollut sillä lailla vapaa omille mielipiteille, vaan se "oikea" mielipide oli vähän niinkuin mitä toinen halusi. Tai jos uskalsi/uskaltaa olla tämän entisen kanssa eri mieltä niin siitä seuraa kauheaa vääntöä. Mutta siis yleisesti elämässä normaalit ihmiset hyväksyvät kyllä eriävän mielipiteen ja tosiaan täytyyhän sitä terveellä itsekkäällä tavalla osata pitää puoliansa ettei jyrätä ylitse. Nyt kun vuosi lähestyy loppuansa niin miettii tässä kuitenkin sitä, että seuraava vuosi on varmasti parempi kuin tämä vuosi. Pikkuhiljaa ne asiat onneksi helpottaa ja ratkeaa. On mukava kun ympärilläni on nyt positiivista energiaa tuovia henkilöitä. Luulen, että alunperin minulla on ollut heikko itsetunto, niin siihen on ollut helppo tietynlaisen ihmisen tarttua. Mutta sen myös tiedän, että olen paljon vahvempi nyt kuin mitä olen ollut. Ja sitten luulen, että ymmärtää kaikenlaisia asioita paremmin.

Sinulla on se työ, joka varmasti antaa myös voimaa, kun onnistuu. Toivon, että pääsisin itsekin jossakin vaiheessa siirtymään työelämään, toivon mukaan ensi vuoden aikana, koska lapset alkavat kuitenkin kohta olemaan sen verran isoja, etten voi koko elämääni laskeskella vain heidän varaansa - pitää ajatella myös omaa elämäänsä. Hyvää tätä aikaa ja joulun odotusta! : )

Joo, joulu lähenee...niin paljon pyörii päässä.
Mennyt vuosi, viime joulun raskas aika, kun Tuffa tuupertui aatonaattona saunaan, eikä enää tullut tajuihinsa vaan nukkui pois 2.1.2011.
Ikävä on läsnä pitkästä aikaa kovana, mutta Tuffalla on nyt kaikki hyvin eikä enää kipuja. Itken välillä.
Tuffa oli hyvä ihminen, jollain tapaa minäkin häntä rakastin, olihan hän äiidn isä ja jättänyt minuun muistoja kaikesta siitä hyvästä mitä hän jaksoi tehdä, vaikka olikin viimeisen vuoden väsyneempi kuin koskaan ennen.

Sitten tietysti mietin mennyttä suhdetta.
Eipä sitä olisi uskonut, että sellainenkin eteen tulee ja että olen puhumassa itseäni vapaaksi väkivallan tuomasta tuskasta.
Olipa se ex-mies sitten soittanut äidilleni, kysellyt kuulumisia vanhemmiltani ja mitä minulle kuuluu. Erosta on nyt 5 kk.
Menin tietysti paniikkiin ja ahdistuin.
Turvallisuudentunne katosi hetkeksi, onneksi mulla oli aika kriisityöntekijälle ja sain hänen kanssaan puhuttua asiasta ja teimme toimintasuunnitelman, jos mies ottaa yhteyttä minuun.Ehkä se soitto oli vain yksi soitto, eikä hän enää soita, ei voi tietää.

Iloa tuotta paljon se, että olen 2 päivän päästä suorittanut kouluni loppuun😀
Raskas työ palkitaan ja pääsen töihin! Pääsen samaan duunipaikkaan töihin sijaiseksi, jossa nyt olen tehnyt harjottelua! Mahtavaa!

Toivotaan rauhallista joulua ja rentouttavaa sellaista, oltais se ansaittu!

Joo, ärsyttävää, kun kehtaa soitella perään, mutta eihän noi henkilöt yhtään sitä omaa toimintaansa häpeä, päinvastoin - hitto, syyttelee sitä toista osapuolta ja yrittää aina vaan syyllistää. Mutta toivon mukaan ei häiritse enään ja jos menee mahdottomaksi niin miettii, että vaihtaako numeroa kokonaan.

Omalla kohdallani asiat on edennyt siihen vaiheeseen, että pitäisi alkaa käytännössä toteuttaa niitä väliaikaismääräyksiä eli lähinnä tässä nyt jännittää se, että kuinka noi lähtee sujumaan ja että onko niissä vaihtotilanteissa jotain hankaluutta. Määräys oli sen sisältöinen miten sen oletinkin tässä vaiheessa menevän, mutta nyt on pääasiana se, että on paperi, johon turvautua, jos tulee ongelmia. On tämä sellaista totutteluaikaa kaikille osapuolille, mutta tuokin asia etenee omalla painollaan.

Muutoin tässä asiat on kuitenkin ihan hyvin nyt. Ainakin on yksi stressitekijä vähemmän ja on monia tukiverkostoja, joihin turvautua, jos on sellaisen tarvetta. Ensi vuonna aion osallistua sellaiseen vertaustukiryhmään, jossa on muitakin eronneita vanhempia. Jos sieltä saisi sellaisia vinkkejä ja ahaa-elämyksiä liittyen omaan tilanteeseen. Mutta pikkuhiljaa vain eteenpäin, kyllä nämä asiat on helpottanut, mutta on tässä matkaa vielä kuljettavana, mutta vähitellen ne asiat siitä sitten järjestyy.