Joo-o, sitä lähestymiskieltoa täytyy miettiä sitten. Toivottavasti osaa jättää rauhaan, mutta luulen, että hänellä on sitten enemmän syytä "kytätä" minua, kun minulla on molemmat lapseni luonani. Tai siis tulla oveni taakse kysymättä ja varmaan jollakin tekosyyllä. Mutta en tiedä, onko tuommoinen toiminta riittäävää lähestymiskiellon hakemiselle, mutta uskoisin, että se olisi tuommoista toimintaa, siis jos olisi. Toinen olisi se, että kännissä tulisi sitten oveni taakse, mutta kummassakaan tapauksessa en aio avata ovea, sillä sitten se on pyörimässä asunnossani, enkä todellakaan halua enään viettää hänen kanssaan aikaa. Mutta ehkä se rauhoittuu se tilanne itsekseen, mutta voinhan aina soittaa polisiille ja kysyä neuvoa tilanteeseen. Se voi olla kotirauhanhäirintää tuo tuommoinen toiminta, joten lähestymiskiellolle ei ehkä olisi edellytyksiä, eikä se olisi käytännön kannalta niin järkevää, kun on yhteiset lapset, mutta onneksi voi aina kysyä neuvoa ja tukea. En minä kyllä mitään kyttäämistäkään enään jaksa, että olen kyllä ihan valmis toimimaan, jos edellytykset siihen vain on. No sen näkee sitten, kunhan vain saisi tuon tapaamisasian jotenkin nyt järjestymään.

Kauhistuttaa että kuinka kauan lopulliseen päätöksen voi kulua aikaa, mutta se on pakko mennä sitten vaikeamman kautta, jos ei muuten asiat ratkea. Mutta arvaa vaan ratkeaako tuommoisen ihmisen kanssa, sehän on niin katkera, niin toi tapaamisasia on sille oiva pelikeino, siis saa sillä kautta käyttää sitä valtaansa, sehän tossa varmaan on takana. Siis katkera siitä, kun olen "rikkonut perheen". Kyllä mulle tuli taas taannoin tekstaria, jossa syyllisti kuinka olen "tuhonnut lapsiltamme mahdollisuuden perhe-elämään ja samalla normaaliin elämään". Jepjep, omasta mielestäni tällä minun erovalinnallani olen taannut sen, että lapsille syntyy normaalimpi kuva elämästä kuin mitä meidän "kaunis perhe-elämämme" olisi tarjonnut.

Juu, onneksi on viranomaisia joilta kysyä neuvoa, niin ehkä tuo on enempi kotirauhan rikkomista. Ikävää että asiat tarvii viedä vaikeimman kautta, se raastaa ja odottaminen on raskasta että päätös tulee.

Itse olen käynyt läpi tänään sitä, kun ex-mies raiskasi minut.
Se on vaikuttanut niin naiseuteeni kuin ulkonäköni hyvksyntään ja moneen muuhunkin.
Se kun seisoo suihkussa niin kuuman veden alla kuin vain sietää, yrittää saada itsensä puhtaaksi, sua sattuu intiimeihin paikkoihin ja mies vain tyytyväisenä makaa sohvalla ja kattoo telkkaria. Jotenkin vain senkin pystyi siirtämään pois päästä, jonnekin mappi Ö:hön ja nyt kun on lupa tuoda ne muistot pois, ulos, niin niitähän tulee, pelottavaa ja rankkaa.
Muistin vain kuinka mies silloin hääräsi päälläni, niin siinä sitten mietin seuraavan päivän kauppalistaa, mitä pitikään muistaa tuoda kaupasta😞
Nyt kun olen käynyt asiaa läpi kriisityöntekijän kanssa, tajuan, että se kauppalistan suunnittelu oli omaa suojelemista siltä kamalalta mitä juuri silloin tapahtui.

Mutta tarvii vain muistaa, että nyt olen turvassa ja mulla on vahva tukiverkko ympärillä, enkä missään vaiheessa ole yksin.

Sairas on sen ihmisen mieli, joka pakottaa sukupuoliseen kanssakäymiseen - siinäkin on varmaan niin monta tapaa luokitella missä menee se raja ja kuinka semmoinen ihminen, jonka pitäisi olla se "rakas", niin tekee noin. Jos se on suoranaisesti ollut väkivaltaista pakottamista, niin silloinhan se on ollut raiskaus, mutta entäs silloin kun esimerkiksi on "suostunut" siihen toimintaan, vaikka itseä ei olisi lainkaan huvittanut ja siten ei ole ollut henkisesti läsnä - se on varmaan eriasia? Itse olen kokenut jälkimmäistä. Kuinka alhaiseen asemaan sitä on itsensä vienytkään, mutta siinä sai melkeinpä kummin vaan haukut ja uhkailut vieraisiin menemisestä, jos ei "antanut" tai ei kiinnostanut, esimerkiksi sen takia, miten oli itse toinen aiemmin kohdellut minua. Yhdessä vaiheessa minua suorastaan puistatti, on se kumma, kun vaan on jatkanut, en minä siitä itseäni sen enempää tuomitse tai mitään, ymmärrän, että omalla toiminnallani olen halunnut pitää asiat näennäisesti ok-pohjalla, vaikka niin ei ole tosiasiallisesti ollutkaan. Ei normaali ihminen toista satuta, ei fyysisesti, eikä henkisesti.

Se, kun on tunteet niin paljon pelissä, on ikäänkuin sellaisessa verkossa ollut, että toinen pystyy uhkailuillaan ja pelotteiluillaan ohjaamaan sitä, joka välittää toisesta oikeasti. Mutta ei kyllä enään. Kyllä minua on taas itkettänyt, kuinka epäreilua on kun toinen lapsi on isällänsä ja kuinka hän nyt tässä etääntyy minusta. Olisi se lapsi minun luokseni halunnut tulla, mutta isänsä vaientaa taas ne pyytelyt ja eihän se ota niitä kuuleviin korviinsa, vaan puhuu minusta pahaa. Saa nähdä kuinka tämä vaikuttaa lapsiin, pitäisi varmaan ihan lukea eroaiheista kirjallisuutta missä kerrotaan asioista lasten silmin. Mutta eihän se paljon ilahduta, jos minä vaan luen, mutta kai se auttaisi itseä.

Tällä hetkellä odotan edelleen vain, että viikot menisi eteenpäin. Ei kai tässä kovin montaa viikkoa enään tarvitse odottaa, toivon mukaan, että saa sen istuntoajan. Kaikista paras tässä olisi, että näyttäisi toiselle, että hänen jutuillaan tms. ei ole enään mitään vaikutusta tai siis ei suhtaudu niihin mitenkään, vaan antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen minä aika hyvin pystynyt toimimaan noin, mutta siinä on kyllä vielä petrattavaa. Sitten kun alan jossakin vaiheessa puhua minun elämästäni enemmän, enkä pui noita asioita, joihin liittyy tuo toinen, niin sitten olen jo hyvällä pohjalla. Sitten voi todeta, että on päässyt jo ihan hyvin irti. Mutta tämä on tämä välivaihe, siirtymävaihe tai miksi haluaa nimittää ja välillä olen jo iloinen siitä, että olen jo tässä pisteessä, oma asunto, oma elämä siten ja myös että on tunteiden puolesta jo aika hyvin irti. Ja on into siihen omaan elämään, jossa voi elää onnellisesti, se antaa positiivista energiaa sen jälkeen tai siinä hetkessä, kun ikävöi lastaan ja kun kokee tämän kaiken epäreiluksi.

Niin, en tiedä miten se raiskaus sitten luokitellaan, vaikenin siitä, enkä ottanut edes yhteyttä poliisiin.
Kriisityöntekijäni kanssa tätä puitiin läpi, että pitäs riittää yksi ei-sana, miehen pitäs lopettaa siinä vaiheessa kun mä sanoin, että lopeta, mä en halua, mua sattuu. Se vaan riisui multa vaatteita. Sillä varmaan hormonit hyrräs sitä kovempaa, mitä enemmän mä laitoin hanttiin.
Hän oli päättänyt, että mä otan nyt ton naisen, vaikka väkisin ja niinhän myös teki.
Onhan mulla noitakin kokemuksia, että suostuin kun pääsin vähemmällä.
Eihän mies kunnioittanut muutenkaan mun intiimejä rajoja, kosketteli ja puristeli rintoja milloin teki mieli, yleensä illalla sohvalla kun katottiin telkkua.
Ainoat hyvät hetket jolloin olis ihan oikeesti voinu olla yhessä, sen piti nekin pilata😞
Sairas on ihmisen mieli😝

Ei voi vain kuin kaikissa näissä asioissa todeta, että onneksi noi asiat on mennyttä. Voishan, että ois vielä ollut astetta kauheampaa, mutta onhan noissakin asioissa, siis kaikenlaisissa, ihan tarpeeksi sulattelemista, itsellänikin.

Se on kiva, kun pystyy irtaantumaan ja elämään niinkuin hetkessä. Ei murehdi menneitä asioita tai tulevaa. Menneet nyt on semmoisia kuin ne on. Tämä hetki on osaltaan tietenkin niiden käsittelyä. Tulevaisuus taas on semmoinen, että siihen ei enään kuulu ne menneisyyden haamut, niin se jos mikä on positiivista, vaikka onhan tämä nykyhetkikin. Tässä hetkessä vain vielä painaa noi vanhat asiat ja asioiden keskeneräisyys, siis aina välillä, mutta sitten taas muistutan itseäni, että en ole siinä oravanpyörässä, vaan että yrittää keskittyä ihan muihin juttuihin.

Kun mulla vihdoin alkaa ne omat keskusteluajat, niin voisin yrittää ehkä sitä, että rajaisin ne keskustelut liittyen exään myös sinne, että en enään niin kauheasti niitä asioita muualla puhuisi, siis sukulaisten/ystävien kanssa. Tai siis eihän se puhuminen väärin ole, kai sitä puhuu niistä asioista niin pitkään, kun on tarvetta. Mutta voishan se olla kiva, että päättäisi, että on se tietty paikka sitten niille asioille ja muuten yrittäisi sitten keskittyä elämään ihan sitä omaa elämäänsä, mutta katsoo nyt. Tietty ohimennen voisi jotain muuallakin sanoa, mutta ettei lähtisi ehkä enään puimaan niitä vanhoja asioita. En tiedä, kai tää nyt on sitä, että ei enään itsekään jaksaisi aina vain miettiä ton yhen juttuja ja kuinka on sallinut sitten niiden asioiden jatkumisen, kun ei ole osannut irtaantua aiemmin. Toisaalta täytyyhän ne asiat käsitellä, mutta miten ja millä tavoin, sitä en tiedä. Sillä periaatteella menen sinne omalle ajalle, että puhun siitä, mikä on päällimmäisenä mielessä ja annan mennä niiden asioiden luonnostaan, että en mieti sen ihmeellisemmin. Kai sen itse ajan kanssa huomaa, miten tarvitsee sitä keskustelua. Kai se on toisaalta sitä, että se on se paikka, jossa voisin sanoa ääneen kaikki asiat. Mutta mielenkiinnolla odotan, että miten toi keskustelujuttu lähtee menemään.

Joo, onhan se puhuminen ihan hyvä juttu.
Samoilla linjoilla olen itsekin ollut, en halua kuormittaa asioilla liikaa ystäviäni tai vanhempiani.
On paikka jossa saa sanoa asiat niinkuin ne on olleet,puhua "suunsa puhtaaksi" noin niinku hyvässä mielessä.
Se on kuitenkin ulkopuolinen joka on sitä kuuntelemassa,joka näkee asiat ulkopuolisena ja sillä tavalla pystyy auttamaan kaikista parhaiten.
En kaikista kamalimpia asioita ole vanhemmilleni kertonut, haluan säästää heitä jollain tapaa.
Eikä niiden tarvi tietää.
Kerroin äidille viimeksi puhelimessa sen, että keskustelut on helpottanu, voin paremmin ja asiat on menneet eteenpäin ja kaikki on hyvin.

Itse pidän puhumista tärkeänä väylänä tunteiden ulos tuomiseen ja itsensä eheyttämiseen.
Ehkä niistä pitää puhua niin kauan kuin on tarve, palata aina uudelleen johonkin asiaan ja työstää sitä niin kauan kuin se jäytää mielessä.
Itse oon sellainen, että jos en puhu asioita ulos, ne jää mieleen ja niistä tulee mörköjä. Pahimmassa tapauksessa sairastuttaa uudelleen masennukseen.
Joten valitsin tien, joka on mulle luonnollinen ja auttaa eteenpäin mahdollisimman tehokkaasti.

Hei pitkästä aikaa!

Olen pitänyt hiljaiseloa täällä, on ollut joku semmoinen vaihe etten ole pystynyt oikein lukemaan juttuja täältä.
Puoli vuotta on mennyt mun lähdöstä, ja pikku hiljaa alkaa elämä olla uomissaan. Olen käynyt säännöllisesti psykologin juttusilla, ja se on ollut ihan hyvä apu. Muutaman hyvän ystävänkin olen jo saanut uudelta paikkakunnalta, ja heille olen voinut kertoa menneistä.
Eron harkinta-aika päättyy vuoden alussa, ja nyt on omaisuuden ositukset menossa. Jännittää kun maanantaina on takaraja jolloin exän pitäisi vastata mun vaatimuksiin. Hänhän jäi asumaan sinne meidän taloon ja piti kaiken omaisuuden, minä otin lähteissäni mukaan vain yhden kirjahyllyn ja omat tavarani ja vaatteeni. Puhelimessa ei olla keskusteltu kertaakaan mun lähdön jälkeen, koska hän ei halua kuulla eikä nähdä. Tekstiviestein on sitten kommunikoitu näistä. Hän on nyt lunastamassa minua talosta pois, koska on löytänyt uuden uhrin... Hän on jo kihloissa tämän 24-vuotiaan yh-äidin kanssa. Itse on 32v. Säälittää vaan näiden tyttöjen puolesta.

Ei nyt mitenkään yllättänyt että hänen ajatuksensa osituksesta ei ollut kovin realistinen. Hänen mielestään minun pitäisi olla tyytyväinen että saan nimeni pois talon lainasta, eikä hänen tarvisi maksaa mitään talosta tai autoista. Laitoin sitten lakimies-ystäväni avustuksella hänelle menemään postissa 5 sivua tiukkaa tekstiä miten asia minun mielestäni menisi. Siihen nyt odotan vastausta. Aika kiltti silti olin vielä noissa vaatimuksissani, vain talosta ja autosta haluan osani, hän pitäköön kaiken tavaran. Yritin hänelle sanoa että minulla kuuluu edes talosta osuuteni, koska lähdin ilman mitään kodin perustarvikkeita ja olen joutunut kaikki pikku hiljaa ostamaan, olen ollut puoli vuotta ilman imuria ja silitysrautaa ja pesukoneenkin sain hankittua vasta pari kk sitten. Tähän hän sanoi että jos nyt haluan niin voin saada silitysraudan... Ei ihan mennyt pointti perille vissiin... 🙄

Vuoristorataahan tässä edelleen mennään, välillä on hyviä päiviä ja sitten taas ryven jossain pohjilla, mutta kokonaiskuva elämästä on kyllä aurinkoisempi jo. Uskon parempaan. Ja itsetunto on alkanut pikkuhiljaa kohota.

Mummun hautajaiset olivat viikko sitten, se oli aika voimanponnistus nähdä sukulaisia eron jälkeen. Mutta selvisin! Osa kun on vähän nokka nurpullaan eron takia. Mutta olen oppinut olemaan välittämättä ihmisten mielipiteistä. Tärkeintä on että itse tietää missä mennään, ja tiedän että minulla oli todella pätevät syyt lähteä!

Tsemppiä kaikille kanssasisarille 🙂👍

Hei Sanna_K! Kiva, kun olit myös kirjoitellut tänne ketjuun kuulumisiasi. Joo, varmaan harmittaa, siis sen uuden puolesta, kun on eksän kanssa, että käykö hänelle samalla tavalla kuin sinulle, mutta onneksi noi asiat ei ole enään omissa käsissäsi. Ikäero mun mielestä ei oo säälittävää, toisaalta olen itse juuri sellainen, millä asetelmalla entisesi on uuden kanssa eli meillä oli/on reilusti ikäeroa entiseni kanssa, osaltaan tästä syystä varmaan olin hieman naiivi. Mielenkiinnolla tavallaan seuraan, että miten tämä minun entiseni elämällään tekee, kyllä minä sille hyvää toivon, vaikka onkin vaikea ihminen - se ei vain tunnu tajuavan, että itse se omaa kuoppaansa kaivaa. Noh, hyvä juttu tässä on sentään se, että sekin haluaa pysytellä oikeastaan mahdollisimman kaukana minusta, otti varmaan itsetunnon päälle, kun en jäänyt siihen ympyrään. Se on niin huvittavaa se, kun se kuvittelee olevansa maailman täydellisin ihminen ja ei näe niitä omia ongelmiaan, mutta onneksi tämäkään ei ole enään minun käsissäni tämä asia, se tekee ne omat valintansa niinkuin minäkin. Mun pitää itse vain tästä vähän vahvistua ja mennä elämässä eteenpäin. Se on kyllä hermoja kysyvää, kun joutuu lakiin turvautumaan, kun voisi asiat helpomminkin hoitaa, mutta kai se on se viimeinen keino pitää se valta näennäisesti itsellään. Noh, se on kyllä kiva asia ollut itsessä huomata, että ei enään niin paljon ota päähän nuo entisen ihmejutut, että on tunteiden puolesta päässyt siitä irti. Järkihän sanoi jo ajat sitten, että ei tästä hyvää seuraa, mutta se on kumma maailma se tunteiden maailma, että se pitää siinä. Mullakin toivon mukaan alkaa asiat pikkuhiljaa tästä selkiintymään. Kaikkea hyvää jatkoon vain!

Moi Sanna_K!

Kiva kuulla sinustakin pitkästä aikaa ja siitä että sulla menee paremmin jo😀
Itselläkin on asiat menneet eteenpäin, mutta vielä on paljon käsiteltävänä.

Itsekin olen miettinyt, että voi sitä ihmistä joka joutuu exäni kanssa elämään.
Vaikka toisaalta sen uuden tyttöystävän puolesta toivon, että jotain järkeä olisi miehelle olisi päähän pälkähtänyt, mutta jos hän vain jatkaa samaa käytöstään niin seuraavan kanssa on varmaan ihan samat kuviot.
Eihän se tietty mun päänvaiva ole, mutta silti säälittää.

Sulla oli mummusi hautajaiset, menikö ne hyvin?
Mun Tuffa kuoli Tammikuussa ja eilen pyhäinpäivänä oli muistotilaisuus niille omaisille joiden läheinen on kuollut viimeisen vuoden aikana. Kyllä se vaan muistoja nosti pintaan ja herkisti taas. Kyyneleet tulivat silmiin. Mutta nyt Tuffalla on kaikki hyvin.

Joo, toi tavaroiden ym. jako on kyllä varmasti hankalaa.
Varsinkin kun vastassa on vaikea ihminen.
Onneksi itse en ollut heittänyt mitään pois, keittiön pöydän ja tuolit sain mummulta, pesukoneen pikkuveljeltä ja ainoat jotka jouduin hankkimaan oli tv, digiboksi ja muita pieniä juttuja. Mietin tässä että jos en olisi ollut kesää töissä, olisin ollut varaton, enkä niin nopeasti olisi päässyyt lähtemään kun suunnitelmissa oli. Mutta ehkä se olli tarkoitettu niin, että pääsen pois, kun tulee sen aika.

Mutta elämä kulkee eteenpäin, aina tulee uusi ja kevyempi päivä ja jonain päivänä sitä huomaa, että uusi parempi elämä on alkanut.

Voimia myös sinulle Sanna_K
🌻🙂🌻

Ääneen puhuminen kyllä ajan kanssa auttaa.
Ma:na omalta kohdaltani selviää milloin pääsen terveyskeskukseen keskustelemaan. Toivon vaan että se ei maksaisi/jos maksaa niin kriisikeskukseen mielummin menen.
Katotaan nyt millaista on täysin tuntemattomalle puhua. Toisaalta on hyvä asia, että hän on neutraali. Eli kuulee vain mitä minä puhun eikä tiedä taustoja.
Itselläni ei ole ollut useampaan vuoteen enää sydänystävää, jolle kertoa syvimmät tuntemukset. Ja äidilleni en halua kertoa pahemmin mitään. Siskoni on ollut kuuntelija. Mutta hänenkin elämässään parisuhde vetelee viimeisiä eli en halua häntä "kuormittaa" liikaa.
Siksi toivon todella saavani uusia näkökulmia ja ajatuksia keskusteluista terapeutin kanssa.
Olen siis eronnut 4 kk sitten 14 vuoden suhteesta. Minä se "viimeisen" sanan sanoin, miehelle tuli yllätyksenä ,vaikka hän oli pitkin kevättä heitelly ilmaan "erotaanko". Eron jälkeen mies viestitteli, että eroahdistusta tuntee ja rakkaus mihinkään ole loppunut.
Paha olo kasvoi sisuksissani useamman vuoden aikana ja kevään kuluessa miehen ollessa poissaoleva, kaukainen ajattelin, että ei sitten.
Nyt olen miettinyt ja päätynyt siihen, että mies piti minua "hyppysissään" henkisellä silmukalla. Välillä hän heitti kommentteja, että koko ajanhan olet ollu sekaisin enemmän/vähemmän,ym. Suu auki ihmettelin tommoisia kommentteja. En omasta mielestäni ole ollu sen "hullumpi" kuin pahemmin muutkaan naiset esim. lähipiirissä...
Saman miehen kanssa erottiin jo kerran 7 v. sitten.
Toista kertaa seurustellessamme emme muuttaneet uudestaan saman katon alle. Siksi nähdessämme tuntui, että läheisyyttä ei ole muuta kuin pikainen seksi. Niin henkinen puoli eikä ihokaan saanut sitä ainakin minulle tärkeää syvempää "hoivaa".
Eli eroaminen oli hyvä asia! Mutta, mutta ihmismieli on outo ja kimurantti.
Tässä kärvistelen, tunnen itseni mitättömäksi, halipuutteessa olen....Koitan opetella rakastamaan itseäni paljon enemmän, koitan hoivata itseäni...Ja ajatukset harhailevat ex-miehen huusholliin. Mietin mitä hän tällä hetkellä tekee. Joko uusi nainen on lämmittämässä sänkyä...
Tähän mennessä tänä sunnuntaina olo on ihan ok. Lauantai oli yhtä helvettiä, silmät mansikoiksi itkin.
Kuntosalille on saatava itseni tänään, että tunnen sen jälkeen olevani enemmän maanpinnalla!

Hei Mirkkupa!

Kiva kun kirjottelit tähän ketjuun.
Toivottavasti sun keskustelut alkaisi hyvin ja saisit avun siitä. Ääneen puhuminen kyllä auttaa.

Lainaan sun tekstiä:

"Tässä kärvistelen, tunnen itseni mitättömäksi, halipuutteessa olen....Koitan opetella rakastamaan itseäni paljon enemmän, koitan hoivata itseäni...Ja ajatukset harhailevat ex-miehen huusholliin. Mietin mitä hän tällä hetkellä tekee. Joko uusi nainen on lämmittämässä sänkyä..."

Samassa veneessä ollaan, samoja tunteita. Mitättömäksi olen itseni myös tuntenut, mutta pikkuhiljaa olen löytänyt hitusen omanarvon tuntoa.
Olin eron jälkeen niin herkillä, mitä en koskaan ole ollut. Pienetki asiat, haavoitti, vaikka ne muuten olisi antanut mennä olan yli ja unohtaa.
Nyt olen itsekin muutamana päivänä miettinyt, mitä exä mahtaa tehdä, onko hänellä jo uusi. Halipula ja läheisyydenkaipuu repii itseäkin todella kovaa, joskus tuntuu että repeän pelkästä yksinäisyyden tuskasta.
Niin, tarvisi opetella rakastamaan itseään. Edes pitämään itsestään kaiken jälkeen.
Tehdä sellaisia asioita jotka tuovat itselle hyvänolon ja saa tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Tällä hetkellä en kestä kuulla yhtään hempeää laulua, rakastavat parit tuolla kaupungilla käsikädessä saa minut voimaan henkisesti pahoin. Se riipaisee syvältä, kun itse ei voinut kokea samaa onnea. Kuinka arki olikin yhtä helvettiä yhtäkkiä.
Kyllähän minäkin sain kuulla olevani hullu, joka välissä. Mutta totuus on se, että ei me olla oltu hulluja, vain niillä miehillä ei ollut kaikki hyvin.

Voimia meille kaikille!

Sain keskusteluajan vasta ensi viikolle. Aika pöllöä! Ehkä pirautan kriisikeskukseen tai koitan ensi viikkoon pärjätä.
Naapuri (naispuolinen) kävi puhelemassa kanssani ja hänelle kerroin lauantain kököistä oloista.
Tämä päivä hurahtikin nopeesti, kun sain itteni sauvakävelemään hämärtyvässä illassa. Ja löysin kaapin perukoilta kaakaojauhejämän niin tekasin piiiiitkästä aikaa pienen maustesuklaakakun, nam!
Eli on ollu jopa hetkiä, kun en ole ajatellut menneitä.
Todellakin eri päivänä on eri olo kuin toisena.
Olen lueskellu Bruce Fisherin kirjaa "kun suhteesi päättyy-jälleenrakennus". Heinäkuussa sen alotin ja vähitellen olen lukenu. Pitäis kyllä nyt alottaa alusta, koska aiemmin olot oli sen verran sekavat, että osa on varmaa menny ohi. Erittäin hyviä osa-alueita kirjassa on. Ja ois jopa hyvä ite omistaa kyseinen kirja, että siihen voisi palata myöhemmin.
Omalta kohaltani olen pohtinu omaa käyttäytymistäni ja olen päätyny vanhempiini ja heidän suhteeseensa. Olin 7 v. kun vanhempani erosivat. Alkoholisti-narsisti isä, siinäpä hyvä pohja! Ja äitini on "sairastunut" vahvuuteen. "Läpi harmaan kiven nainen menee". Sellaista näin ja kuulin äitini sekä äidin äidin suunnalta.
Näillä pohjilla sinnittelin parisuhteessa. Oma kuvitelma, haave oli parisuhteesta. Mutta ei aina unelmat toteudu niin kuin kuvittelee.
Saisinpa oikean minäni kaivettua sisuksistani takaisin päivän valoon iloitsemaan uudesta alusta!!!
Maailma on avoin. Olen elossa.
Pidetään itsestämme huolta!!!!
Iltaisin ja aamuisin koitan sanoa itselleni, että olen ainutlaatuinen upea nainen ja rakastan itseäni.
Sanotaan se yhdessä itsellemme! 🙂 🙂

Heip Mirkkupa!

Itsekin yritin lukea samaa Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy- kirjaa, mutta ei siitä tullut oikeen mitään, en vain pystynyt siihen, ehkä tunteet oli kaikki niin sekaisin.
Oli vaan niin pahaolla ja halus päästä siittä olosta eroon.

Joo, kandee soittaa kriisikeskukseen jos et jaksa odottaa sitä aikaa. Odottaminen voi olla väsyttävää, varsinkin kun tarvitsee apua ja on pahaolla.
Ite oon nyt kolmisen kuukautta käynyt Esikossa (ensi-ja turvakoti) purkamassa tunteitani ja keventämässä mieltäni kaikesta pahasta.
Hoitoketjuni alkoi kriisikeskuksesta, jossa syntyi päätös pois lähtemisestä vanhalta paikkakunnalta ja sitten täällä uudella paikkakunnallani hakeuduin tuonne Esikkoon, josa on perehdytty lähisuhde ja perheväkivaltaan. Pääsin sinne aika pian nyt jälkeenpäin aateltuna, aluksi ne päivät tuntui ihan kamalan pitkiltä ja ikuisuudelta.

Sepä se, että kumpa löytyisi taas se oma itsensä.
Mutta kyllä se sielllä on, se tulee esiin päivä päivältä yhä enemmän.
Luulen, että kun olen käynyt läpi tämän sotkun, jonka ex-mieheni aiheutti, olen vieläkin vahvempi kuin koskaan ennen.

Täytyisi todellakin muistaa, että olemme arvokkaita ja upeita naisia, joita ei saa polkea.
Saisimme olla ylpeitä siitä, että ollaan lähdetty pois sellasesta, joka haavottaa.
Mä en kyllä löydä mitään yhtymäkohtaa miks ex-mies käveli elämääni, ehkä se oli huonoa tuuria.

Kuulostaa hyvältä tuo sinun kakku, itsekin leivoin syksyn omenista omenapiirakan yks päivä, pullaa voisin leipoa myös, mutta energiaa siihen ei ole vielä tullut.
En muistanut, kuinka kivaa leipominen olikaan!
Sellaisia kivoja juttuja pitää tehdäkin!
Olin uimassa tänään ja se teki tosi hyvää!

Musta se kertoo vahvuudesta, kun hakee apua. Ei se ole heikkoutta myöntää, että tarvitsee nyt tässä elämänvaiheessa tukea. Mulla oli tänään ensimmäinen keskusteluaika, vihdoin ja viimein, reilu kuukausi sitten sen varasin. Kyllä tuntui hyvälle, kun sai puhuttua asioista niin kuin itse ne on nähnyt ja näkee. Eihän tässä edelleenkään auta kuin edetä vain eteenpäin omassa elämässään. Sain vihdoin tietää myös päivämäärän, mihin mennessä toisen pitää antaa vastine hakemuksestani ja sitten saa sen istuntoajan. Mulle ei ole enään niin suurta merkitystä sillä minkälainen väliaikainen ratkaisu tähän tilanteeseen tulee, kunhan se tulee. Eli vielä vaan pitää jaksaa odotella, saa nähdä millainen tilanne on esim. puolen vuoden päästä, mutta luulen, että silloin jo on aika hyvin tiedossa miten asiat on ratkennut.

Hyvä, että sulla Valkoinen mieli asiat etenee!

Tajusin viikolla, että kaiken muun ikävän lisäksi ex-mies on onnistunut syömään minusta rohkeuden, itseluottamuksen ja saanut myös aikaan sen, että epäilen koko ajan tekeväni/sanovani jotain väärin.
Olen nimittäin nyt ollut 2 viikkoa viimeisellä työssäoppimisen jaksolla ja huomasin nuo asiat siellä töitä tehdessäni.
Työpaikkaohjaajalleni uskalsin hieman kertoa menneisyydestä, sanoin että lähdin väkivaltaisesta suhteesta, en muuta, sanoin sitten että ei siitä sen enempää. Sanoin myös että en luota itseeni, enkä ole yhtä rohkea kuin ennen.
Ohjaaja otti asian hyvin ja oli hyvillään että kerroin, yhdessä sitten asetimme jakson tavoitteeksi että yritän nostaa itseluottamusta työssäoppimisen aikana🙂

Eilen olin juttelemassa taas kriisityöntekijän kanssa ja jälleen kerran mieleni keveni.
Sossusta tuli toimeentulotukea ihan kivasti myös.
Pienistä puroista kasvaa suuret joet, sanotaan.
Pikkuhiljaa usko siihen että pärjääkin vahvistuu ja pelko hälvenee.
Vieläkin pelkään miehiä, mutta se on jo vähentynyt hieman. Uimahallissa ja kotitalon hississä jouduin viimeksi paniikkiin. Mutta mun vaan tarvii mennä sinne uimahalliin, koska pidän uimisesta ja se tekee hyvää. Haluan voittaa sen pelon.