Hei vaan,

Olen samaa mieltä kuin kevät 2007, että ei täysin toivotonta tapausta olekaan, MUTTA ihmisellä ITSELLÄÄN pitää olla halu muuttua. Ja sitä tällaisilla ihmisillä kokemukseni mukaan harvoin on. He eivät edes halua tunnustaa, että heissä olisi MITÄÄN vikaa, vaan syy kaikkeen on aina muissa. Sitäpaitsi kuten mainitsit E.V. nämä tapaukset voivat tehdä täysin tunnon tuskitta mitä hirveimpiä asioita juuri siksi, etteivät he tunne empatiaa.

Ei se kirja muuten ole niin hyvä kuin odotin, sillä sen on ymmärrettävistä syistä kirjoittanut terapeutti, eikä omakohtaisesti asian kokenut. Siinä on paljon asiaa, jonka jo tiedän, joten itselleni se ei tuo uutta. Haluaisin kovasti kirjoittaa aiheesta omakohtaisen kokemukseni pohjalta, mutta kun kyseessä on pitkälti toisten ihmisten elämä, joka tulisi samalla riepoteltua, miten sitä sitten tehdä... eihän tarkoitus ole tehdä julkista pyykinpesua, kuten poliitikkomme 😀 Mutta kun tiedän, miten helpottavaa joskus on lukea jonkun toisen kynästä sen, mitä on itse kokenut, olen miettinyt keinoa, kuinka sen voisi tehdä. Tarpeeni ei ole vetää ketään henk.koht lokaan, vaan auttaa niitä jotka vielä pyristelevät näiden pirujen kynsissä.

Mutta siitä olen jo aivan nakutettu, että tällaisiin suhteisiin suostuvat vain ne, jotka eivät rakasta itseään. Ja ne jotka ovat näitä piruja ovat kaiketi sitä myös oman lapsuudenkokemustensa seurauksena. Ja kun itselläkin on paljon selvitettävää voidakseen elää normaalia elämää, kuinka paljon enemmän näillä sairailla ihmisillä on!!! Ei käy kateeksi, ei totisesti. Mutta olen aina uskonut ihmisen pystyvän muuttumaan, enkä ole toistaiseksi sitä uskoa hyljännyt. Mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy. Itse heidän on koettava muutostarve.

Jokujossakin ja Kevät 2007: Kiitos hyvistä vastauksistanne. Miten ihminen voi muuttua, jos ei halua luopua addiktiostaan? Miten voi muuttua, jos ei tee elettäkään lopettaakseen addiktoituneen käytöksensä, vaan sen sijaan entistä päättäväisemmin järjestää mahdollisuuksia toteuttaa sairaita halujaan? Te kumpikin olette kirjoittaneet tänne ja prosessoineet elämäänne, olette myös kritisoineet omaa käytöstänne ja etsineet ratkaisuja. Vaimoni ei tee eikä tunne tarvetta tehdä mitään tällaista.

Olen lukenut, että tällaiset henkilöt eivät välitä seurauksista, eivät kaihda mitään riskejä; he yksinkertaisesti haluavat tätä enemmän kuin mitään muuta. Viittaus naispuoliseen Ilkka Kanervaan ei mielestäni ollut provokatiivinen, koska hänkään ei voinut lopettaa tekstittelyään, vaikka menetettävänä oli ulkomisnisterin paikka ja pelkona että joutuu koko maailman naurettavaksi.

Minun vaimoni ei selkeästi ole miettinyt muuta kuin miten voi tehokkaammin toteuttaa tätä taipumustaan. Hän tietää, että ikä tulee hänellekin pikkuhiljaa vastaan, vaikka hän juoksee kosmetologeilla ja rehkii kuntosaleilla. Tämä luo varmasti paineita ottaa viimeisistä hetkistä irti mahdollisimman paljon. Pidän vaimoni käytöstä myös hänelle ammatillisesti sopimattomana. Jos Ilkka Kanervalta odotettiin henkilökohtaisen elämän osalta nuhteettomuutta, eikö nuhteettomuutta voi odottaa myös perheasioita hoitavalta psykologilta? Miten voi toimia ammattiauttajana henkilö, joka elää salaisessa elämässään täysin itsetuhoisesti, harrastaa suojaamatonta seksiä tuntemattoman henkilön kanssa ja jäljestäpäin vielä sanoo, ettei tiennyt, että Hiv-tartunta tulee suojaamattomasta seksistä? Väittäisin, että kaikki elämän palaset täytyy olla vaimoltani täydellisesti hukassa, kukaan vaan ei tajua epäillä sitä hienon tittelin eikä aseman takaa.

Hei E.V.

Ihmettelet kuinka vaimosi ammatistaan huolimatta käyttäytyy noin. Olisiko siinä jotakin samaa, että hän voi ammattinsa kautta työstää omaa sairasta puoltaan, ja "saada sen anteeksi". Viimeisin miehekkeeni nimittäin nautti, nyt jälkeenpäin ajatellen, suunnattomasti läksyttäessään minua häpeällisestä menneisyydestäni lyhyine suhteineen 😋 Sitä jatkui vuosikausia. Hän varmasti koki suurta iloa voidessaan saarnata minulle siitä, mitä itse teki. Kunnes taisin lopulta kypsyä siihen ja sanoin, etten koskaan pääse eroon menneisyydestäni, jollet lakkaa sitä vatvomasta 😀

Toisaalta tämä viimeinen tapaus myös varmasti ajatteli "sovittavansa" rikkeensä sillä, että hän otti meidät kaikki naiset "hoitosuhteeseen". Eli hän oli "hyväntekijä". Sitä hän ehkä olikin terveellä puolellaan, mutta hänen sairas puolensa tuhosi moninkertaisesti sen, mitä terve puoli oli rakentanut.

Totuushan on, että addiktio, olipa kohde MIKÄ TAHANSA, vie voiton kaikesta muusta. Mikään ei tarpeen tyydytyksen rinnalla ole enää mitään. Ei ole väliä, onko kohde alkoholi, seksi tai mikä muu tahansa. Eli luulen, että ainoa mahdollinen pelastus näille ihmisille on se, mikä meille muillekin, että he joutuvat umpikujaan. Sellaiseen tilanteeseen, että heidän on valittava tuho tai muutos ☹️ En sitä minäkään jaksanut muutosta aloittaa, ennen kuin mitään parempaa ei ollut näköpiirissä 😝 Näin kummallisia otuksia me ihmiset olemme. Joten en totisesti enää jäisi odottamaan liikoja toisen muutosta. Siksi aloinkin muutoksen itsestäni. Se ainakin on ollut mahdollista, ja sentään olen hitaasti muuttunutkin. Olen matkalla kohti itseni rakastamista. Itkin juuri saunan lauteilla, kun tajuan, miten olen tehnyt elämästäni moisen sotkun vain siksi, että etsin rakkautta itseni ulkopuolelta. En ymmärtänyt, että olisi ensin rakastettava itseään, jotta kokisi elämänsä vaivan arvoiseksi... vain ollakseni rakastettu...kerran elämässäni...

Noh, voihkimiset ei auta, pitää toimia, että vahingot tulisi paikattua edes jotenkin...mutta voimani ovat niin vähissä taas. Pyydän kaikilta mahdollisilta ihmisiltä esirukousta, että jaksaisin prosessini loppuun asti...Voimia sinulle E.V. ei jälkieni seuraaminen tule olemaan helppoa, mutta palkitsevaa kyllä!!!!!!!

Kiitos E.V. kauniista sanoistasi, jotka olit minulle osoittanut. 🙂
Olen tosiaan jo yli vuoden prosessoinut lapsuuteni traumoja. Tännekin kirjoittaminen on ollut jossain vaiheessa täynnä tuskan tunnetta ja nyt tuntui hyvältä lukea sinun kokeneen kirjoitusteni perusteella minun olleen oikealla tiellä eheytymiseni suhteen. Tälläkin hetkellä koen välillä itse suurta epävarmuutta voimieni riittävyydestä ja siitä miten pitäisi edetä. Olen kertonut teille täällä omasta tilanteestani antaakseni näkökulmia siitä, miten ihmiseen vaikuttaa lapsuuden kokemukset, hyvässä ja pahassa, ja miten "sivuraiteille" ajatuneenakin on mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa.

E.V. ja Jokujossakin, luin tarkasti kirjoituksenne, joitakin kohtia jopa useampaan kertaan. Panin merkille itsestäni ilokseni erään seikan. "Sanaiset miekkanne" eivät enää lävistä sisintäni samalla tavalla kuin kuukausia sitten. En samaistu enää teidän tapauksiinne. Olen päässyt "käsittelyssäni" niiden yläpuolelle. Vaikka nimiteltäisiin piruiksi ja verrattaisiin valtakunnan "ykkösmokaajaan", en enää tunne pistoakaan sisimmässäni. Olen tosin sitä mieltä, että kaikki me erehdymme ja teemme virheitä. Mikäli haluatte käyttää tällaisia vertauksia joskus rakastamistanne puolisoistanne, se olkoon teidän valintanne. Teksteissänne kerrotte suoraan, miltä teistä tuntuu. Siihen teillä on oikeus ja auttaa teitä purkamaan pahaa oloanne.

Sen verran voisin kuitenkin sanoa, että lähes kaikki lapsuudessa seks.hyväksikäytetyt kokevat syyllisyyttä yleisesti sellaisistakin asioista, joihin eivät todellakaan ole mitenkään syyllisiä. Kontaktin saaminen omiin tuentisiinsa saattaa olla myöskin häiriintynyt, esim. tuntevat vihaa itseään kohtaan, mutta eivät osaa vihata muita. Itsetuhoista käyttäytymistä on myöskin pettäminen. Silloin ihminen ei pidä huolta omasta eikä perheensä hyvinvoinnista.

Mielestäni julkisuudessa käydään kovin vähän keskustelua siitä, miten traumaattinen lapsuus vaikuttaa myöhempään elämään ja miten ihminen voisi traumoistaan eheytyä. Kaikkia näkökulmia tarvitaan sieltä käytännön kokemusten tasolta ammatilliseen ja tutkimukselliseen tietoon saakka. E.V. voisiko vaimosi tapauksessa tämä ammatillinen puoli olla se kynnys lähteä omakohtaisesti pohtimaan syvällisemmin omaa asiaansa?
Itsetutkiskelu on äärimmäisen haastava ja usein pelokaskin prosessi. Palkitsevaa se on erityisesti silloin, kun sitä voi käydä muiden kanssa yhdessä ja saa kokea jakamisen iloa. ☺️

Hei kevät 2007

Eihän minun ja E.V.n tarinoilla ole mitään tekemistä omasi kanssa...mutta arvelin jälkikäteen, että saattaisit kokea niin. Totta on kuten sanoit, että olemme rakastaneet puolisoitamme. Mutta kun totuus toisen kaksinaamaisesta käytöksestä tulee ilmi, saati sitten kun jälkeenpäin miettii toisen käytöstä, niin itse en voi sanoa kaikista niistä loputtomista ristiriitatilanteista kuin että olin pirun kanssa tekemisissä. Vai mitä sanoisit ihmisestä, joka ajoi minut aina niin henkisille rajoille ja riekaleiksi riidoissamme, että polvillani lattialla rukoilin hänen jättävän minut rauhaan, jolloin hän heitteli huonekaluja päälleni... tai kun en kestänyt enää hänen henkistä hivutustaan, yritin paeta ulos kotoa, hän asettui oven eteen estääkseen pakoni tilanteesta... tai hänen sairaalloiset mustasukkaisuuskohtauksensa olemattomista tarinoista. Kun kerran esimerkiksi hän simputti ja haukkui koko yön läpeensä jättämättä minua sekunniksikaan rauhaan ravaten huoneesta toiseen perässäni. Kun yritin laskea pääni tyynyyn levätäkseni edes, hän käänsi sängyn altani nurin...ja kun kävin lattialle levätäkseni, hän käänsi maton altani nurin...ja huoritteli... voisitko sanoa tuollaisen käytöksen kuuluvan inhimilliselle ihmiselle???? Minä en. Edellinen avopuolisoni hakkasi esim. leipälaudan säpäleiksi poikansa päälle, poltteli tätä tupakantumpeilla, tai kerran esim. kusi yrityksemme lattialle, heitteli siihen rikkomansa puurohiutalepussin päälle, ja käski minut luuttuamaan sen. Luuttuamisen aikana minua tietenkään ei jätetty rauhaan, vaan potkittiin ja sätittiin... Haluatko kuulla vielä lisää??? Ymmärrän, että sinusta tuntuu pahalta moinen nimittely, mutta en käytä sanoja syyttä. Tiedän, että olen elänyt kaksi täysin helvetillistä avoliittoa läpi, ensimmäisen niistä ollessa vielä painajaismaisempi ja eroprosessiltaan vielä järkyttävämpi. Ei, en muuta kantaani, piruiksi muuttuvat ihmiset silloin kun he eivät osaa tuntea mitään toista ihmistä kohtaan. Avopuolisoideni tapauksessa kyseessä on selvä henkinen sairaus. Nimistä minä viis. He ovat onnistuneet tekemään läheistensä elämästä helvetin, josta kukaan ei ole selvinnyt vammoitta.

Toisekseen en tiedä, mitä se on, kun rakastaa ihmistä, jota todellisuudessa ei ole olemassakaan. Kun toinen vuosikaupalla näyttelee muuta kuin onkaan. Näin kävi molempien puolisoideni kanssa. Eli oikeastaan, ketä olen rakastanut? Mielikuvitusolentoa? Eihän rakkauteni kohde ole ollut todellinen 😀 Scifiä kaikki tyynni 😋

Mutta olen iloinen puolestasi, että olet jaksanut käydä omaa prosessiasi läpi. Heikoilla ollaan täälläkin päässä usein, mutta kyllä eheytymisprosessi on niin palkitsevaa, että eteenpäin sitä koko ajan yrittää. Kuten sanoit, itsensä tutkiminen on rankkaa touhua. Mutta kun lukkoja avautuu, tuntuu hyvältä. Todella hyvältä. Kun sitä vain oppisi vielä itseään oikeasti rakastamaan 😟 sillä tiedän hyvin, että olen minäkin purkanut exiini vihaa, joka olisi kuulunut aivan muualle. Vihaa, joka oli kytenyt sisälläni lapsuudestani saakka ja jota en silloin uskaltanut purkaa oikeisiin kohteisiin, kun en tuntenut olevani rakastettu. Joten koen nyt sellaista uudelleen syntymisen kipua ja riemua. Koen, että kun alan rakastaa itse itseäni, alan vihdoin tulla ulos kuorestani ja syntyä sellaiseksi ihmiseksi mitä minut on tarkoitettu alun perinkin 🙂🌻 Voimia ja lämmin halaus sinulle. Jaksellaan 🙂👍

Hei Jokujossakin!

Olen todella pahoillaan puolestasi - olet kokenut paljon väkivaltaista kohtelua avopuolisoittesi taholta. Se on surullista. No, ei minunkaan kaappini ihan tyhjä luurangoista ole, mutta en nyt halua revitellä siitä sen enempiä.

Mikä sitten sai minut juuri tähän ketjuun vastaamaan? Jokin asia sytytti sympatiani ja se oli lähinnä tämä "kolmipyöräisyys". E.V. jossakin kohtaa mainitsi vaimonsa lapsuuden asiat ja niiltä osin yhdistin oman tarinani ja mihin se oli omassa elämässäni johtanut. On aika jännä juttu, miten joidenkin kirjoitukset vain kolahtavat omaan ajatusmaailmaan ja saavat vastaamaan. Jotain yhteyttä niistä löytää, eikö vaan?

Olen lukenut aikoinaan koko ketjun läpi ja elänyt matkan elämäänne kanssanne. Olen tuntenut paljon surua ja myöskin toiveikkuutta tekstienne kautta. Sellaista vuoristorataahan tämä matkanteko on itsekullakin.

Jokujossakin, kirjoitat opettelevasi rakastamaan itseäsi. Siinä asiassa kuljemme samaa tietä. Olen joutunut viimeisen vuoden aikana käymään läpi paljon kielteisiä tunteita itseäni kohtaan. Kun kaikki onkin yhtäkkiä toisin kuin on itsestään, vanhemmistaan ja lapsuudestaan ymmärtänyt ja muistanut olevan, elämänarvot menevät ihan uusiksi. Häpeä, syyllisyys ja viha itseään kohtaan ajavat itsetuhoisten ajatusten pariin. Kun sitten kuin ihmeen kautta sieltä pohjalta nousua tapahtuu, alkaa uudelleen rakentaa luottamusta elämää kohtaan ja pala palalta antaa armoa itselleen.
Jos rakastamme itseämme, pidämme itsestämme huolta ja puolustamme itseämme. Emme hyväksy kaltoin kohtelua. Kunnioitamme arvojamme ja samalla opimme myöskin kunnioittamaan ja hyväksymään toisten ihmisten arvomaailmaa, jonka ei välttämättä tarvitse olla sama kuin meidän omamme. Tätä minä olen yrittänyt opetella.

Voimia sinullekin Jokujossakin - kyllä elämä vielä kantaa! 🙂🌻

Hei taas,

Niimpä niin, en ole koskaan kokenut olevani täysin vastapuolella exieni kanssa. Rikkinäinenhän olen itsekin ollut jotta olisin voinut heidän vastapoolikseen suostua. Kuten olemme aiemmin puhuneet, minusta on turhaa osoitella ketään sen enempää sormella, kyllä aina osoittaa loput sormet itseä 😟 Hyvin sen sanoiksi puitkin kevät 2007, että itsensä kunnioituksesta ja rakastamisesta tai sen puutteesta tässä taitaa molemmilla osapuolilla olla meidänkin tapauksissamme kyse. Vasta ihminen joka tietää oman arvonsa voi arvostaa muitakin ja käyttäytyä sen mukaisesti. Helposti rikkinäisinä ripustaudumme vääriin kuvioihin ja särjemme viimeisetkin toivomme rippeet elämän kauneudesta.

Kerrohan E.V. kuinka siellä jaksellaan, ja mitä tuloksia terveystsekkauksesi ovat tuoneet. Miten pääkoppasi jakselee näiden tyrskyjen keskellä?

Lämpimin ajatuksin
jokujossakin

Kiitos kysymästä Jokujossakin ja kiitokset edelleen kevät 2007. Olen edelleen hengissä ja yritän pitää normaaleja rutiineja yllä. Olen erittäin järkyttyneessä mielentilassa koko ajan. Jahtasin vaimoani kiikkiin puolitoista vuotta ja kun sitten viimein onistuin, olin erittäin järkyttynyt kuulemastani. Olin tiennyt, että hän pettää, mutta minua järkytti kuunnellessani hänen tunnustustaan ja yksityiskohtaista kertomusta miten oli seksiä harrastanut. On mieltä repivää nähdä tuttu elämänkumppani ja katsoa häntä huomaamatta ja ajatella, että siinä hän on, mutta samalla hän on omassa salaisessa maailmassaan ajatuksineen, muistoineen toisista miehistä, muistoineen heidän kanssaan vietetyistä kiihkeistä seksin täyttämistä öistä, muistoja heidän tuoksustaan ja kosketuksestaan. Voiko ihminen etääntyä kauemmaksi toisesta ihmisestä kuin mitä puolisoni on etääntynyt minusta.

Emme ole riidelleet tai huutaneet tai reuhanneet tämän puolentoista vuoden aikana. Meillä on ollut voimassa on-off-avioliitto eron harkinta-aikanakin. Olemme harrastaneet paljon ja käyneet yhdessä tapahtumissa. Koko ajan olen todella tiennyt, että en tule jatkamaan avioliittoa harkinta-ajan jälkeen. Hän on saanut ihan liian monta tilaisuutta parantaa tapansa. Olenko ollut kiinni vielä hänessä? Jonkin verran, mutta olen tiennyt viettäväni jäähyväisiä. Yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia tästä jatkoajasta eli harkinta-ajan venyttämisestä on ollut siksi, että halusin saada hänet tunnustamaan pettämiset, jotka näin. Hän oli jo näyttänyt seksuaalisella käytöksellään käyneensä vieraissa; alkoi huomaamattaan vertailla minua muihin miehiin, jne.

Valehtelun määrä ja intensiteetti hämmästyttää minua yhä. Miten voi ihminen ajautua tuollaiseksi valehteluautomaatiksi? Toinen hämmästyttävä seikka on se, että miten voi läheinen ihminen olla noin julma ja piittaamaton hakiessaan tyydytystä addiktiolleen. Pitää muistaa, että hän ei ole koskaan hakenut romanttista rakkautta eikä isompaa avioliiton ulkopuolista suhdetta. Vain yössä hetken kiihkeää suutelemista ja kiihkeitä kosketuksia, vieraita sylejä ja tupakan ja viinan tuoksua uskovaisen virkanaisen harmaaseen (?) arkeen.

Hän pyyttää nytkin soittaessaan itkien minua "antamaan vielä yhden tilaisuuden näyttää". Tätä hän on toisellut koko tämän puolitoista vuotta ja pettänyt minkä ehtinyt samaan aikaan. Ei millään päästäisi minua menemään. Olen surullinen hänen puolestaan, että hän ei ole koskaan voinut tuntea romanttista rakkautta, eikä ymmärtää minua, jolle se merkitseee kaikki kaikessa. Hän ei ole tajunnut mitä menettää, kun ei osaa sitä kaivata. Hän on jäänyt koko iäksi kolmetoistavuotiaaksi teinitytöksi, joka metsästää kioskin kulmalla juuri ajokortin saaneita isoja poikia, jos vaikka pääsisi pussailemaan niiden kanssa? Viisikymppisenä teinityttönä.

Kiitos Jokujossakin välittämisestä ja muistamisesta. Se lämmitää todella!

Hyvä E.V. - tiedän liikkuvani "miinoitetulla" alueella, mutta jokin kirjoituksissasi puhuttelee minua. Ensinnäkin, olen syvästi pahoillaan puolestasi ja toivon etten järkytä mieltäsi enempää.

Sanojen ja rivien välistäkin haen merkityksiä. En ihan tarkalleen edes tiedä, miksi? Arvelisin kuitenkin, että ymmärtääkseni paremmin omaa elämääni ja varsinkin menneitä tapahtumia. Kun olen joitakin järkyttäviä asioita menneestä elämästäni tiedostanut ja muistanut ja sitten tulkinnut niitä tunnemaailmani kautta esim. pettämistapahtumiin, niin minun on ollut helpompaa kokea armontunne. Se on ollut valtavan vapauttava asia. Ne Jokujossakin mainitsemat lukot ovat avautuneet. Olen pystynyt integroimaan lapsuuteni nykypäivään. E.V. puhuit vaimosi sylistä syliin kulkemisesta. Mietin mitä minulle on merkinnyt esim. isän syli. Sairas syli. Olen etsinyt sitä lohduttavaa, hyväksyvää syliä ja joutunut minäkin etsiessäni vielä aikuisena takaisin sinne sairaaseen syliin, jossa on joutunut vain alistumaan hyväksikäyttöön. Mikä on loppujen lopuksi addiktoitumisen taustalla? Kerroit myöskin joitakin aikoja sitten, miten vaimosi on kokenut lapsuudessaan väkivaltaa.
Psyykkisten asioiden ammattilaisena hänen pitäisi olla perillä asioista paremmin kuin minun maallikkona. Usein alalle hakeudutaan myöskin omien ratkaisemattomien ongelmien ajamana. Omakin tyttäreni ajatteli ensin kouluttautua psykologiksi, opiskelikin alkuun jkv., mutta kun äidin "ongelman ydin" tavallaan löytyi, hän hakeutui aivan muulle alalle. Edellisen terapeuttini kanssa tulimme läheisiksi ja hän kertoi oman tarinansa ja motiivinsa. Sekin johti lapsuuteen.

Suonet anteeksi, että pohdiskelen näitä asioita näin syvällisesti. Voit halutessasi ohittaa nämä, niille sen enempää aikaa uhraamatta. Ymmärrät varmaan, että minulle asia merkitsee paljon eheytymiseni takia. Aloittamassani ketjussa ei syntynyt asiasta keskustelua.

Hei vaan,

En ole löytänyt tänne tietäni viime aikoina, olin mielenterveysleirilläkin viikon verran ja jatkanut kiihkeästi epätoivoista työnhakuprosessiani.

Oikeassa varmaan olet kevät 2007 että usein erilaisiin hoiva-ammatteihin hakeudutaan omien ratkaisemattomien kysymysten vuoksi. Sitä olen minäkin tekemässä, mutta samalla mietin, ovatko motiivini moiseen alanvaihtoon oikeat. En oikeastaan koe tietoisella tasolla tekeväni niin, sillä koen, että olen kahlannut jo yli puolen välin taisteluissani ja itsetutkistelussani. Mutta en ole vielä loppusuoralla jatkaakseni elämääni eheytyneenä ihmisenä.

Ymmärrän E.V. että suret puolisosi elämää, mutta toisaalta me emme voi "kypsyä" ihmisinä toisen puolesta. Niin pahalta kuin se tuntuukin itselle tärkeiden ihmisten kohdalla. Mielellään kantaisi toisen taakkaa. Lopulta jokainen meistä kantaa itse omansa, sen tiedostin selvästi jättäessäni alkoholistipuoliskoni taakseni. Tiesin silloin jo pitkään, että hänen elämänsä saattoi hyvässä lykyssä vain parantua hänet jätettyäni, sillä hänellä oli silloin mahdollisuus myöntää omat virheensä. Minä mahdollistin hänen sairaan elämäntapansa olemalla aina valmiina peittämään hänen joskus pikkurikollisiakin tekojaan. En tosin usko, että hän muutti elämänsä kuvioita, viimeiset joitakin vuosia sitten vastaanottamani uhkailut puhelimessa kapakasta soitettuina osoittivat sen.

Suren minäkin viimeisen puoliskoni elämää. Tiedän senkin, että sairaan käytöksen on täytynyt jatkua todella pitkään, kuten E.V. niin hyvin kuvasit sitä teini-ikäisen käytöstä. Näinhän ne narsistit elävät. Ja oikeastaan E.V. jos sellaisella sairaalla ihmisellä olisi normaali syyllisyydentunto ja empatia, eiköhän sellainen ihminen syyllisyydestä ja häpeästä tappaisi itsensä. Se on sellainen oravanpyörä, voidakseen jatkaa sairasta käytöstään pitää selitellä puutaheinää jatkuvasti, uskotella itselleenkin tavalla tai toisella käytöksensä oikeutetuksi. Eli peittää sairaalla käytöksellä sairasta käytöstään. Kyllähän minullekin oli hirveä järkytys, kun loppuvaiheessa tiedostin, missä laajuudessa minulle oli vuosien ajan valehdeltu. Mutta miten sitä muutoin voisi peitellä kaksoiselämäänsä??? Ja eiköhän se ole kuin lumipallo kun valheella alottaa, valheella jatkaa peittääkseen edellistä valhetta...

Luulempa E.V. että sinä et pääse suhteesta täysin irti ennen kuin uskot täysin omaan arvoosi ja siihen, että ansaitset tulla kohdelluksi arvokkaana ihmisenä eikä irvokkaana narrina. En ainakaan minä siihen pisteeseen päässyt ennemmin. Toki minulla oli paljon käytännön vastuita, jotka hidastivat osaltaan poispääsyäni. Ja edelleenkin estävät minua elämästä elämääni täyttä vauhtia eteenpäin. Tarkoitan lähinnä rahallisia seikkoja.

Valitettavasti luulen, että aniharva pystyy tällä tavoin sairasta käytöstään muuttamaan. Siksi nostan hattua sinulle kevät 2007, vaikka en tiedäkään, miten sinä olet elämääsi elänyt. On hirveän nöyryyttävää alkaa kaivella omaa elämäänsä pohjamutia myöten. Muistan kuinka tunsin itseni oikeaksi törkypesäksi kun viimeisin puoliskoni kaiveli vuosia häntä edeltäneitä vuosiani. Hän tunsi sairasta nautintoa väännellessään jokaista typerää suhdettani edestakaisin. En ole ylpeä silloisesta käytöksestäni, mutta en usko silloin satuttaneeni ketään erityisesti, paitsi itseäni. Tietysti moraalisella tasolla lyhyet suhteet olivat kaikkea muuta kuin kenenkään ihmisarvon mukaisia. Saati rakastajattarena oleminen. Mutta olen antanut itselleni sen kaiken anteeksi. Tiedän, että silloin halusin näyttää itselleni, että olen naisena yhä haluttu, vaikka avopuolisoni oli vuosia tehnyt selväksi, että hän oli ainoa joka minua sietää. Ettei kukaan muu olisi minusta kiinnostunut. Joten minusta tuli seksiobjektina haluttu, vaikka seksi lopulta ei ollut se mitä itse etsin. Tokihan meistä jokainen siihen kelpuutetaan. Siihen ei tarvitse olla kaunis eikä hurmaava 😋

Voimia toivotan teille molemmille tahoillanne 🙂🌻 Sitähän tämä itsensä oikealle tolalleen saaminen vaatii eniten. Ja pitää aina muistaa P. Saarikosken sanoin, että "merkitsen heidät millimetripaperille kasvamaan" - hidasta tämä on mutta todellakin sen arvoista. Materiaalisesta köyhyydestä huolimatta koen, että elämäni laatu on nyt jo parantunut huomattavasti. Tervetuloa samoille eheytymisen laduille kanssani 😉

Heips te kaikki,

Halusin vain mainostaa kahta hiljattain löytämääni juttua. Kun olemme puhuneet tästä uhriksi suoriutumisesta 😋 tai pääsystä 😀 niin luen hartaasti Brita Jokisen kirjaa Kiusaaja keskellämme. Se kertoo kiusaajista niin työ- kuin yksityiselämässäkin...ja taas osui kun aloin ajattelemaan, että onkos tuo kauhea ihme, kun olen saanut kokea kiusaamista samanaikaisesti niin kotona kuin työpaikoillakin 😎 jos olen koetuksen loppusuoralla puhki poikki...

Toisekseen kun olemme puhuneet narsisteista ja heidän uhreistaan, yksi hieno nettisivu aiheesta on Narsistien Uhrien Tuki ry:llä. Sieltä saa paitsi lisätietoa aiheeseen liittyvistä artikkeleista ja kirjoista, myös aihetta koskevista luennoista ja tapahtumista jos kiinnostaa.

Itse olen päätynyt ratkaisuun, etten yritäkään enää hakea suoraan työpaikkoja. Annan itselleni tämän kesän katsella ympärilleni nuuhkien, miltä sellainen alanvaihto maistuisi, mitä aion. Joten hakeudun vapaaehtoiseksi kaikkeen mahdolliseen kiinnostavaan. Jospa sitä kautta alkaisi selvitä suuntaviivat. Kaikkea mielenkiintoista on ja on onneksi tullut tehtyä elämässäkin kaikenlaista 😮 huomasin katsellessani kuin ihmeen kaupalla säilyneitä opiskeluaikaisia muistiinpanojani tänään ☺️ Että kyllä kun kaiken oppimani ja kokemani laitan likoon, on kaiketi joku paikka auringon alla, jossa siitä kaikesta on ihan oikeasti hyötyä 😐

Aion itse hakeutua edelleenkin erilaisiin ryhmiin ja juttuihin mukaan, joilla voisin omia asenteitani uudistaa niin itseäni kohtaan kuin ympäristöänikin. Ja tuo narsistisuus on sellainen kova pala puitavaksi ja purtavaksi, että aion paneutua siihen vielä uudella tarmolla. Mikäpä ei olisi kyllin hyvää kun on kyse oman itseni hyvinvoinnista!!! Aion käyttää sen energian, jota jakelin narsisteille ennen oman hyvinvointini takaisin saamiseen ja vakauttamiseen narsistien jäljiltä 😎

Jaksellaan taas, eletään kohti tulevaa, jollei harppauksin eikä juoksuaskelin, niin väliin takaperin ja takapakin kautta eteenpäin kuitenkin 🙂🌻

Hei kaikki palstaa silmäilevät ja erityisesti Jokujossakin ja kevät 2007.
Kevät 2007: Kirjoitit asiassa ihan ytimeen, kun sanoit, että psykologiselle alalle hakeutuu ihmisiä, joilla on omia käsittelemättömiä ongelmia tuolla alueella. Tätä olen itsekin todella kauan pohtinut. Olisi mukava tietää kuinka iso osa ihmissuhdeammattilaista on siellä hoitamassa omia traumojaan potilaan avustuksella!
On hienoa että Kevät 2007 ole kirjoittanut omasta elämästäsi tähän palstaan ja valaissut myös mitalin toista puolta. Olen saanut ajateltavaa ja lohtua kirjoituksistasi.

Jokujossakin: Kerroit, että miehesi elämä on saattanut vain parantua hänet jätettyäsi. Sanoit mahdollistaneesi hänen elämäntapansa. Minä tein juuri näin. Minua käytettiin psykologisesti ammattimaisen taitavasti hyväksi. Kaikki minun luonteen piirteet oli entisellä puolisollani tiedossa ja hän osasi aina nykäistä sopivasta narusta. Luonteellani ja läsnäolollani sairaassa suhteessa mahdollistin jatkuvan pettämisen ja huijaamisen. Patologiseen pettämiseen ajautunut henkilö hyväksyy jollain tavalla elämäntapansa - hänellähän on puoliso, jolle ei kannatakaan olla uskollinen. Entinen vaimoni soitti juuri eilen ja keskustelussa ilmeni, että hän ei pidä niin hirveän pahana tekojaan eikä hyväksy, kun sanoin hänen käyttäneen minua rikollisesti hyväkseen.

Sitten vielä tämä puoli, että näin sairaassa suhteessa minäkin olen vuosikymmenten aikana kasvanut takuuvarmasti kieroon. Sairas suhde sairastuttaa siinä olijat ja muuttaa luonnetta suuntaan, joka ei ole paras mahdollinen. Kärsimys ei välttämättä jalosta. Luullakseni minullakin on nyt kaikesta vapauduttuani edessä tie lähteä pienin askelin kulkemaan kohti tervettä ihmisyyttä. Kaiken jälkeen en vain välttämättä tiedä miltä sellainen näyttää. Joudun panemaan pois asioita omasta elämästäni ja opettelemaan uusia suhtautumistapoja elämään.

Kiitos sinulle jokujossakin todella hyvistä kommenteista ja syvällisistä ajatuksistasi! Kulkemasi tie on lähes yksi yhteen omani kanssa. Meillä on ollut myös huonoa tuuria, että olemme joutuneet tahtomattamme näihin kuvioihin. Emme ole tehneet sen enempää virheitä kuin monet onnellisessa parisuhteessa elävät. Meille on todennäköisesti vain sattumanvaraisesti seuloontuneet sielullisesti sairaat puolisot.

Hei kaikille, ja kiitos teille E.V. ja Jokujossakin myönteisestä palautteesta ja mieltä lämmittävistä sanoistanne. Välillä on tuntunut uskaliaalta valottaa sitä mitalin toistakin puolta. En halua kirjoituksillani loukata ja tiedän, että petetyksi tulleet ihmiset ovat todellakin vereslihalla ja sanan miekka voi sivaltaa uusia haavoja. Hienoa kuulla, jos olen kaikesta huolimatta osannut valita lohduttavia sanoja ja varsinkin siitä olen kiitollinen, että tämä vuorovaikutuksemme on herättänyt uusia ajatuksia. Niin olin toivonutkin, koska juuri se auttaa puolin ja toisin jopa oppimaan uusia suhtautumistapoja.

E.V. epäilit, että sairas parisuhde olisi sairastuttanut sinuakin. Niin ei välttämättä kuitenkaan tarvitse olla. Itse mietin, mitkä oikeastaan ovat sairaan ja terveen psyyken kriteerit. Rajapinnalla oireilemme niin, että elämänlaatumme kärsii tai tulee lisäksi fyysisiä oireita, eikö vaan? Usein olen huomannut, etteivät terveyden ammattilaisetkaan, kuten lääkärit, psykologit ym., katso ihmistä kokonaisuutena. Pitäisi jopa huomioida ihmisen koko elämänkaari, lapsuudesta nykyhetkeen, koska juuri lapsuudesta tulee paljon opittua käyttäytymismallia. Mikäli emme tätä tiedosta, on todella vaikea oppia ensin jostain pois ja sitten oppia uusi terveempi tapa toimia.

Tällä hetkellä minulla on paljon aikaa miettiä terveyteeni ja eheytymiseeni liittyviä asioita, koska olen sairauslomalla minulle sattuneiden tapaturmien ja operaatioiden takia. Olen viimeisen vuoden aikana kohdannut monia lääkäreitä ja silloin kun kohdalle on sattunut sellainen harvinaisuus, joka ajattelee ihmistä kokonaisuutena, on aluksi mennyt aivan sanattomaksi.

Hyväksyn sen, että vuorovaikutuksessa "opetamme" toisiamme näkemään asiat uudesta näkökulmasta, näinhän se toimii myöskin terapiassa. Entinen terapeuttini on jopa antanut palautteena viimeisellä istunnollamme sen, että hän on oppinut yhteisistä tapaamisistamme enemmän kuin monelta yhteensä. En sano tätä "elvistelläkseni", vaan huomataksemme, että asiakkaiden elämänkokemukset ja selviytymiset opettavat myöskin alan ammattilaisia. Mikäli siinä ohessa tapahtuu molemminpuolista terapeuttista vaikutusta, niin uskoisin sen olevan myöskin yleisesti hyödyksi.

Kaikkea hyvää ja jaksellaan!

Heips ystäväiseni,

Tällä kertaa olen teidän kanssanne osin eri mieltä. Ensinnäkin narsistin uhriksi jääminen ei ole sattumaa vaan meidän omat vinoutumamme sen mahdollistavat. Itse luulen, että molemmissa avoliitoissani sittenkin etsin sitä egoni jatketta puoliskoistani. Ja kun pidin itseäni NIIN huonona, suostuin kaikenlaiseen järkyttävään heidän puoleltaan jollei mukisematta niin kuitenkin vuosikausiksi suhteisiin jämähtäen. Jos minulla olisi ollut se itsetuntemus ja itsearvostus kuin nyt on, luulen, että moiset suhteet olisivat jääneet. Olisin ymmärtänyt, että heidän käytöksensä ja vaatimuksensa olivat sairaita jo alkumetreillä. Olisin nähnyt heidän käytöksensä ja temppunsa oikeissa mittasuhteissa ja kääntänyt selkäni. Ja tuskin olisin viimeiseen työpaikkaankaan jämähtänyt henkisesti vinoutuneen pomon runnottavaksi, jollei minulla olisi ollut rahan tarvetta puoliskoni takia. Enhän moiseen löylytykseen olisi suostunut enkä siihen, että menetin oman elämäni työn ulkopuolella.

Toisekseen olen eri mieltä siitäkin, ettäkö narsistien kynsistä selviäisi ehjin nahoin ja terveenä. Kivihän siinä pitäisi olla ja sitä emme ole!!! Varsinkaan kun on kyse vuosikymmenten tehokkaasta aivopesusta kuten E.V. llä ja minulla. Olemme niin pahoin vinoutuneet, ettemme todellakaan enää erota mikä on normaalia ja mikä ei. Viime viikolla olin henkisesti aikamoisessa mylläkässä taas ja itkin lapsuuden suruja pois puserostani. Siinä itkun seassa ajattelin, että keneltä oikein voisin kysyä, miten oikeasti rakastava ihminen käyttäytyy. Kun epäilen, ettei KUKAAN ole minua koskaan oikeasti rakastanut. Kukaan ei ole todella kyennyt siihen, eivät nekään joilla olisi ollut asemansa puolesta siihen mahdollisuus. Joten haluaisin tunnistaa, milloin joku rakastaa minua. Onko teillä vinkkejä???? Ottaisin mieluusti vastaan 😟 Tunnistan vain sen milloin joku EI välitä tai rakasta. Mutta minulla on aina ollut sokea piste siinä, jos joku kiintyy minuun. Monesti elämässäni ihmiset ovat yllättäneet minut esim. työpaikan jättäessäni, kuinka läheisiksi he ovat minut kokeneet. Sellaiset ihmiset, joita kohtaan en ollut kokenut itse mitään erityistä, enkä ollut huomannut heidän käytöksessään mitään erityistä minua kohtaan. Joten kertokaa hyvät ihmiset, mistä tietää, että joku pitää meistä???? Tarvitsisin ABC-kirian avuksi 😎 Tai mitä se on se rakkaus... alan jo epäillä olenko itsekään koskaan rakastanut oikeasti. Exä2 sanoi minulle usein, että olen hänen kanssaan vain omien tarpeideni takia, enkä siksi että rakastan häntä. Tiedän, että hän saattoi projisoida minuun omat tuntemuksensa, mutta jokin minussa kysyy itseltäni myös olisiko hän voinut olla sittenkin oikeassa... kun en ole osannut itseäni rakastaa kuin puolittain silloin, ja voikos sitä toista oikeasti rakastaa kun ei itseään oikeasti rakasta???

Muutoin elämä hymyilee. Tapaan ihmisiä, joiden seurassa koen hyviä ja iloisia tunteita. Jotka vahvistavat positiivista minäkuvaani. Välttelen murheen kryynejä jotka kohtaavat piikit pystyssä. Pikku hiljaa huomaan oman minäni palautuvan, sen oikeasti sosiaalisen minän, joka juttelee helposti kenen kanssa vaan. Olen tehnyt jälleen satunnaistuttavuuksia. Viime viikolla "iskin" uuden naisystävän taas. Katsotaan mitä se tuo tullessaan, ystävyyden harrastuksen myötä tai vain satunnaistuttavuuden. Pääasia minulle on nyt, että ihmissuhteet tuottavat minulle TYYDYTYSTÄ!!!! Nyt kun ei ole pakko asua lapsuuden perheeni kanssa eikä olla töissä... eli saan hyvin vapaasti itse valita, kenen kanssa olen tekemisissä. Tämä on MAHTAVAA!!!! Tätä olen kaivannut ja kovasti. Jaksamisenikin on ihan toisissa sfääreissä, kun tekeminen on mielekästä ja ihmissuhteet antoisia. Viime viikon tiukka ohjelmakin meni mukisematta läpi ilman väsähdystä. Ehkä tästä hiljalleen työkuntoutuukin 🙂 Rahallisestihan se olisi enemmän kuin suotavaa.

Hienoa, että olette olemassa. Ilman tukea tätä kivipolkua kohti eheytymistä olisi melko vaivalloista ja epätoivoista kompuroida 🙄

Heips Jokujossakin,

hienoa, että ihmissuhteet tuottavat sinulle tyydytystä. Sen olet todella ansainnut kaikkien pettymysten jälkeen. Nauti niistä kaikista antoisista hetkistä! 🙂

Olen samaa mieltä, että narsistin uhriksi joutuminen sairastuttaa, jos uhriksi alistumme.

Kyselet Rakkauden ABCtä, en minäkään sellaista omista enkä ole perehtynyt, mutta kirjoitustasi lukiessani minulle tuli TUNNE, jonka halusin jakaa. Tämäkin tietenkin omista kokemuksistani.

Kohtasin mieheni lähes 40 vuotta sitten tanssilavalla. Sanotaan, että silmät ovat ihmisellä sielun peili. Sielumme saivat silloin ensikosketuksensa, jonka muistan vieläkin. En minäkään silloin vielä ollut valmis vannomaan rakkauteen ensisilmäyksellä, enkä välttämättä usko siihen täysin vieläkään. Ihastua toki voi salamannopeasti. Meni yli vuosi siitä kohtaamisesta ennen kuin uskoin yhteiseen elämäämme ja sitoutumiseen. Vuosikymmenet ovat tuoneet paljon elämäämme niin iloa kuin surullisiakin asioita. Vasta näiden kaikkien vastoinkäymisten kautta ja ne yhdessä kokeneina voin todeta, että kumpikin tunnemme rakkauden tunteita toisiamme kohtaan. Merkittävä asia nykyhetkessä lienee myöskin se, että olen päässyt eroon "kolmipyöräisestäni" ja siirtynyt "tandemiin", jolla nykyään teemme mitä kiehtovampia tutustumismatkoja elämässämme. Lapsuuden painolasti kulkee välillä mukanani ja välillä unohdan koko menneisyyteni ja katson ainoastaan eteenpäin.

Mistä sitten voin olla niin varma rakkauden tunteistamme?
Tunteet ovat läsnä jokaisessa hetkessämme, kunhan uskallamme kohdata ne - katsoa toista ihmistä suoraan silmiin, sinne sielun syvyyksiin. Sieltä se kumpuaa - niin viha kuin rakkauskin, myöskin anteeksianto ja armo. Kukin vuorollaan, mutta kun pohjalla on rakkaus ja luottamus, niin se kantaa vaikeidenkin asioiden yli.

Lopuksi pieni hauska tarina viimeviikosta. Meillä oli 36-vuotishääpäivä ja poikkesimme yhdessä kauppaan ja päätimme valita leivokset juhlistamaan päiväämme. Vietimme pitkän tovin herkkuhyllyn vierellä osaamatta päättää runsaasta tarjonnasta. Sitten huomasimme, miksi se oli niin hankalaa. Kumpikin ehdotti sellaista, josta toinen pitäisi. Kun tämän "ongelman" huomasimme, ratkaisukin löytyi. Piti soveltaa päätökseen myöskin omia mieltymyksiään - piti ottaa huomioon myöskin itsensä.
Olisikohan usein näin myöskin ihmissuhteissamme muullakin tasolla. Jokujossakin, olet sen jo sanonutkin, pitää rakastaa ja ottaa huomioon myöskin itsensä.
Käyn parhaillaan läpi eheytymisprosessia, jossa opettelen hyväksymään itseni, rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Väitän, että se tuo mukanaan yllättäviäkin muutoksia myöskin muissa ihmissuhteissa.

Vaikka polkumme onkin välillä kivikkoinen - katsokaamme myöskin ympärillemme. Meillä on ihana kukkiva luonto ja ihmisiä, jotka rakastavat meitä. Maailma täynnä mahdollisuuksia. 🙂🌻