Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Heissan,
Kirjoitan nyt kun kone osui kohdalle, enkä tulevina viikkoina ole varma, että pääsen paljoa kirjoittelemaan. Olen koekaniinina masennustutkimuksessa, mikä on hyvin mielenkiintoista. Ja etsin minkä muulta työnhaulta ehdin niitä itselleni "oikeita" työpaikkoja. Alan jo vähän uskoa siihenkin, mitä depressiohoitaja sanoi minulle, että ehkä onkin hyvä, etten löydä entisen alani työpaikkoja 😋 kun en ihan oikeasti niihin halua 😀 Asiathan ovat aina erilaisia riippuen mistä vinkkelistä niitä katsoo, ja kunhan vain jaksaisin etsiä omaa paikkaani. Eihän tämä masennus ole taakseen jättänyt. Nyt olen vähentämässä lääkitystä, saa nähdä kuinka tästä selvitään. Se oman elämän mielekkyys ja tärkeys on yhä puntarissa aika ajoin. Nimittäin silloin kun koen jääneeni hyljätyksi tai epäonnistuneeni jossakin itselle tärkeässä asiassa. Joten tuskimpa masennus jättää kumppanuutta ennen kuin olen saanut täysin pois nuo vuosikymmeniä minua varjon lailla seuranneet itsetuhoiset ajatukset. Tai oikeastaan ne ovat muuttuneet kuoleman ajatuksiksi, en ole enää aikoihin ajatellut tehdä itselleni jotakin, mutta toive kuolemasta elää väliin yhä voimakkaana. On vaikea uskoa oma arvo vain OLEMASSA OLONA. Sitä kuitenkin kaipaisi olevansa JOKU JOLLEKIN. Että joku rakastaisi oikeasti. Että olisi jollekin toiselle ihmiselle tärkeä. Oivoi, kovaa on tämä elämänkoulu 😭 Jos olisin kouluaikaan tiennyt, ettei peruskouluun oppiminen pääty eivkä varsinkaan ne rankimmat kurssit...onneksi en sitä tiennyt 😉
Toivon teille kaikkea hyvää. Pitäkää ihan hurjan hyvä huoli itsestänne. Maailmassa ei ole ketään yhtä tärkeää sinulle itsellesi kuin sinä itse, joten pidä sitä kuin kukkaa kämmenellä 🙂🌻
Kuulumisiin kesätuulien viemä jokujossakin
Heissan
Mitä teille kuuluu nykyisin??? Olen koko kesänkin veren maku suussa yrittänyt järjestää itselleni sitä mielekästä tekemistä eli jotain mikä johtaisi lopulta työpaikkaan vaikkei olisi suoralta kädeltä palkallista työtä. Vaihdoin paikkakuntaakin ajatellen, että ehkä töitä olisi helpompi saada kun muuttaa lähemmäs työmahdollisuuksia. Olisiko minun lopullisesti hylättävä aiempi urani ja suuntauduttava ihan muuhun? Siltä näyttää yhä enemmän. Eli taisi se depishoitaja olla enemmän kuin oikeassa, että hyvä vaan kun en saa niitä työpaikkoja joihin en kuitenkaan rehellisesti halua. Olen kyllästynyt liituraitamaailmaan, ja viimeisin sellainen haastattelu suorastaan puistatti minua. Se prässi ja pröystäily mitä businessmaailmaan kuuluu eli sinne missä liikkuu raha, olen nähnyt sitä niin paljon, että se tulee korvista ulos. Haluaisin muuta.
Kävin naisten ryhmässä, ja siellä tuli esiin se vanha juttu, tai minulle uusi, että asiat ei väkipakolla tule. Ne saadaan. Se herätteli minua, sillä työnhaku on muuttunut mulle täysin työlääksi 😎 Ikäänkuin soutaisi vastatuuleen. Päätin löysätä ja lakata mokoman kunnes löydän uusia ideoita. Elämässä kun pakkomielteiset asiat ovat jääneet saavuttamatta, kuten se perhekin 😀
Tästä ei nyt sitten tiedä vielä kuin yksi ainoa ihminen, eli te virtuaaliystäväni pääsette ensin tiedon lähteille... olin jo muuttamassa takaisin kotiini, pakannut tavarani ja kaikki, että muutan kun ehdin vaan...ja tänään minulle TARJOTTIIN työmahdollisuutta. Nauraa hekotin ääneen, sillä olisiko sittenkin näin, että asiat SAADAAN, niitä ei PUURRETA VÄKIPAKOLLA. Totta kai tämä oli vasta ehdotus, ja jos paikkaan saadaan joku sopivampi, tsaanssini ovat tasan nolla. Mutta se on juuri sellaista mistä olen haaveillut saavani edes työkokeilupaikan, ja nyt minulle tarjottiin mahdollista palkallista sijaisuutta 🙂🌻 Voisiko se vuosia itkemäni ja perään kuuluttamani alanvaihto alkaa tästä????
Kerron lisää kun tiedän kuinka kävi. Kertokaa te jos vain olette langoilla, kuinka teillä pyyhkii.
Hei Jokujossakin!
Oli mukavaa saada lukea kuulumisistasi! Hienoa, että nyt onnistut saamaan sinulle mieluisan työpaikan 🙂👍 ja mikäli jostain syystä ovet eivät avautuisi nyt, niin elämäämme annetaan uusia mahdollisuuksia kaiken aikaa, pidän peukkuja sinulle jatkossakin.
Kyselit mitä muille kuuluu? En tiedä, odotatko edes vastausta minulta, mutta vastaanpa kuitenkin. Olen käynyt täällä välillä lukemassa, mutta enää harvemmin kirjoittelen, koska jostain kumman syystä vuorovaikutusta ei oikein synny. Olen sitä ihan oikeasti ihmetellyt, miksi ketju pysähtyy kirjoitukseeni?
Elämäni menee omaa rataansa. Viime vuoden marraskuulla minulle sattui vakava tapaturma, jonka takia olen ollut paljon sairauslomilla. On ollut leikkauksia ja nytkin vielä menee kovat kipulääkitykset. Pystyn kuitenkin käymään töissä ja se on hyvä asia, koska sen tuoma sosiaalisuus on hyvä mielenterveydelle.
Käyn Kelan korvaamassa terapiassa lähinnä lapsuuden traumaattisten asioiden takia, joista olen täälläkin aloittanut oman ketjunsa. (Nyt jo mennyt vissiin arkistoon). Paljon on noussut lapsuudesta asioita, jotka valitettavasti vaikuttavat vielä aikuisuudessakin. Lapsuuden opituista toimintamalleista on ollut vaikeaa oppia pois. Kuitenkin se työ on tehtävä, jotta voisi oppia uuden terveemmän toimintamallin. Voisin hakea jatkoa Kelan korvaamalle terapialle, mutta olen nyt siinä tilanteessa, etten katso enää tarvitsevani lisää terapiaa. Jotkut ovat sitä mieltä, että teen tyhmästi kun en käytä sitä mahdollisuutta. Vaatii mielen lujuutta noudattaa omaa näkemystään ja johdonmukaisesti mennä sen kanssa eteenpäin.
Kotona on seesteistä, vaikka tiedän lähitulevaisuudessa olevan paljon edessä uusia ratkaisuja sielläkin. Lääkäri on kirjoittanut lausunnon vakuutusyhtiölle, etten kykene enää fyysisesti maatilan töitä tekemään. Tila on sukutilani viidennessä sukupolvessa ja periytynyt aina äidiltä tyttärelle. On aika kovaa todeta sekin, että onkin se heikoin lenkki sukupolvien ketjussa, johon mahdollisesti tilanpito päättyy. Omista lapsista kukaan ei halua jatkaa. Siinä menee koko elämäntyö, koti ja yritystoiminta. Lisäksi pirstoutuu paljon historiallista kulttuuria. Tämänkin tosiasian kanssa on vain elettävä ja pyrittävä jatkamaan omaa elämäänsä niistä lähtökohdista, jotka elämä tällä hetkellä suo. Tapaturmille ja sairauksille ei itse mahda mitään. Ainoa mihin itse voi vaikuttaa, on omat asenteet.
Jokujossakin, toivon sinun elämääsi paljon onnellisuutta ja mielekästä tekemistä!
Hei Jokujossakin ja muut kolmipyöräiset! Jokujosssakin; olen kaivannut sinua ja ihmetellyt missähän nykyisin vaikutat. Kertomasi alanvaihtomahdollisuus kuulostaa hyvälle. Toivon sydämestäni, että sinulle ehdotettu työmahdollisuus ei mene ohi. Minulla on itselläni ollut viime kevään avioeron jälkeen työhuolia, kun työni ovat vähentyneet rankasti ja rahahuolet painavat päälle. On se kummallista miten elämä kurittaa vielä lisää näiden tarpeeksi raskaitten parisuhdeongelmien lisäksi.
Sanoit, että "elämässä pakkomielteiset asiat jäävät saavuttamatta, kuten se perhekin."
Mietin nopeasti omaa elämääni ja ajattelin, että minullahan on taas perhe ollut yli kolmekymmentä vuotta. Sitten tajusin, miten oikeassa olet ollut minunkin elämää ajatellen. Onko minulla ollut omaa perhettä koskaan? Ei todellakaan; olen jakanut vaimoni kaikenlaisten miesten kanssa kymmenien vuosien ajan. Et sinäkään tämmöistä varmaan perheeksi tarkoita?
Toivon kaikille teille jaksamista ongelmienne kanssa ja erityisesti Jokujossakin: sinulle toivon hyvää elämänsuunnan muutosta ja uskoa siihen, että kun olet jo näin pitkälle päässyt, loputkin asiat varmasti järjestyy. Tähän minäkin yritän elämässäni uskoa.
Hei,
Ihanaa, että vastasitte. Minulla on vielä tunti ennen haastattelua, ja perhosia mahan pohjassa. Ikävä ollut ajatustenvaihtoamme, teitä molempia. Sillä mehän tätä kolmestaan on lähes pyöritetty. Älä ajattele kevät 2007 että ketju katkeaa sinuun. Meillä on monet syymme, miksi emme aina voi kirjotella. Mulla ittelläni rajottaa pääsy nettiin hirveästi aikaani kirjotella tänne. Toisekseen olen ollut tarkistelemassa tänä kesänä, että onko miessuhteeni vain ystävyyttä, eli asuimme hetken yhdessä ja päädyimme, että siitä ei eteenpäin mennä. Ystävyytemme varmasti jää. Arvostamme toisiamme heikkouksinemme kaikkinemme ja mikäs sen hienompaa.
Kirjoitelkaa toki kun vaan voitte. Ja sinulle E.V. en todellakaan tarkoita perheen irvikuvaa. Kas kun elämässäni toteutui se Oscar Wilden viisaus kahdesta tragediasta - ei saada mitä haluaa ja saada mitä haluaa. Sain perheen ex1 kanssa mutta se oli perheen irvikuva. Helvetti. Se oli minulle opetus, mutta en oppinut tarpeeksi vaan yhtä nälkäisenä jatkoin etsintää hyläten itseni siinä matkalla. En ymmärtänyt että olen arvokas. OLEN arvokas suorittamatta. Minulla on itseisarvoni mikä ei riipu ympäristöstäni. Minun ei tarvitse olla äiti ollakseni arvokas nainen. Minulla ei tarvitse olla miehekettä ollakseni arvokas ihminen. Olen arvokas ihminen ilman koristeitakin.
Kerron lisää kun ehdin.
Lämpimin ajatuksin virtuaalihalaus teille molemmille. Olen kaivannut kuulumisianne todella!!!!
Nyt pitää kiiruhtaa.
Hei kaikki ja ensiksi sinulle Kevät 2007: Tiedän nämä maatilan menettämisen ja muuttumisen murheet omakohtaisesti. Minäkin pelkään miten selviän osituksest ja huonosta työtilanteesta. Velkaa on muhkea määrä ja uutta pitää ottaa, jotta saa vanhaa velkaa maksettua! Kierre on valmis...
On hienoa, että olet ottanut elämän hallintaan ja olet huomannut, että et enää tarvitse terapiaa, vaan omat siivet kantavat. Olet elävä esimerkki siitä, että ihminen voi ohjata elämäänsä haluamaansa suuntaan eikä ole virran vietävänä.
Jokujossakin: MIten meni haastattelu? Muista, että jos ei nyt tärppää niin sitten seuraavalla kerralla! Otit hyvin tärkeän asian esille: eronneen seurustelun. Olen itse saman kysymyksen edessä. Olen vanhan ystäväni kanssa lähentynyt ja minulla on ollut voimakkaita tunteita, ystävälläni ei niinkään. Onko eronneella vaara ajautua epätoivoisiin ja yksipuolisiin suhteisiin? Mikä mielestänne on oikea aika eron jälkeen aloittaa seurustelu? Pitääkö olla jonkinlainen karanteeniaika? Mitä olette yleensä mieltä seurustelusta, jossa toinen osapuoli on paljon enemmän innoissaan kuin toinen, joka hädin tuskin osoittaa kiintymystään mitenkään? Onko tässä taas yksi epäonnistuminen pedattu?
Hei,
surullista E.V., että sinäkin joudut taistelemaan maatilan ongelmien kanssa, kaiken muun lisäksi.
Kiitos sinulle kauniista sanoista, jotka todella koskettivat. Nimittäin olen edellisen terapeutin pyynnöstä kirjoittanut piiitkän tarinan elämästäni ja hän pyysi siihen kirjoittamaan lopun, jonka oletan toteutuvan selviytymiseni jälkeen. Tarinan nimi on, rantautuminen omaan elämääni. Aloitan sen sillä, kuinka pieni lastu laskettiin lainehille ja kuinka siitä kasvoi elämän murjomana raskas ajopuu, joka kulki virran vietävänä, vailla omia toiveita, halua ja tahtoa. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin muutoksen tapahtuneen ja selviytyneeni kaikista traumaattisista asioista ja samalla huomasin rantautuneeni omaan elämääni.
Piti ihan tarkistaa milloin olen tämän kirjoittanut ja se on tapahtunut toukokuun alussa 2007. Muistan, kuinka terapeuttini liikuttui silloin sen luettuaan.
No, senkin jälkeen on tapahtunut paljon. Syksyllä 2007 tapahtui vakava tapaturma, jonka johdosta menee tälläkin hetkellä kolmea erilaista kipulääkettä, joiden avulla olen pystynyt hoitamaan arjen asiat, vaikka raskaisiin töihen en enää kykenekään.
Olen kovien kolhujen kautta oppinut arvostamaan elämässäni erilaisia asioita kuin ennen. Se on vaatinut paljon työtä, joka jatkuu edelleen.
Kyselit myöskin milloin eronnut on valmis aloittamaan seurustelun? Omakohtaisia kokemuksia ei ole, mutta olettaisin ihmisten olevan niin erilaisia ja eri lähtökohdista, ettei olekaan mitään "sääntöä" olemassa. Ajattelisin, että eron tuoma surutyö olisi hyvä käydä läpi, jotta olisi valmis "puhtaalta pöydältä" aloittamaan uutta. Toisaalta, silloin kun tuntee sen oikean löytyneen, olipa erosta sitten kulunut vähän tai paljon aikaa, voi mielestäni aloittaa uuden suhteen. Kannattaa miettiä, onko valinta silloin oikea, jos tuntee yksipuolista kiinnostusta. Onko valmis sitoutumaan suhteeseen, jossa ei saa tunteilleen vastinetta? Älä anna niiden muiden mahdollisuuksien mennä elämäsi ohi.
Jokujossakin, olisi mukava kuulla sinustakin. Olen kaivannut teidän molempien järkeviä ja koskettavia kirjoituksianne.
jk. Tarkoitin lähinnä muita ketjuja, jotka ovat pysähtyneet kirjoituksiini, enkä teitä henkilökohtaisesti.
Heips,
NIIIIN kiva kuulla mietteitänne. Olen kaivannut tätä. Jätin tän taas viimetteeks, kun työnhakupaineet painaa enemmän päälle. Joten heitän taas jonkun lyhyen tähän...
E.V. mietit, milloin on oikea aika. Itselleni tolkutin, että sitten kun tulen ensin toimeen omillani, enkä ripustaudu toiseen vain siksi, että en kestä yksinoloa. Noh, meillä jokaisella on oma kellomme. Siksi kuitenkin edellisestä suhteesta toipuminen on tärkeää, ettei käy kuten minulle exä2 kanssa, että lumouduin täysin siihen, kuinka erilainen hän oli kuin exä1 ja sitten vielä unelmieni täyttymys kaikin puolin. Minulta jäi kiireessä perustaa perhe huomaamatta se mitalin toinen puoli. Ekan suhteeni jälkipuinti vei vielä niin paljon energiaa, etten jaksanut ajatella, kuinka omituisesti uusi puoliskoni käyttäytyikään.
Nyt esimerkiksi suhtautumiseni ystävääni on ollut paljon realistisempi omien oletusteni ja toiveideni suhteen. Tiesin hänen omat kipunsa ja näin ne realistisemmin. Tiesin omat rajoitteeni. Ja HEI UUSINTA UUTTA - tiesin OMAT toiveeni ja haaveeni ja suunnitelmani ja OTIN ne huomioon punnitessani, kuinka meidän yhteisen tulevaisuutemme käy. Minä hoksasin ensin, kuinka sen kanssa on, mutta hyvin nopeasti ystävänikin tuli perässä.
Sen verran vielä pikaisesti, että tervetuloa tänne raha- ja omaisuushuoltajien joukkoon 😀 Tää ei oo hauskaa, varsinkaan, kun omassa tapauksessani ns. omaisuudesta on muistona velkaa ja arvoton pläntti jotakin, jota en voi myydä enkä rahaksi muuttaa edes 😎 HIPHEI.
Kaikkein tärkeintä E.V. on tässä OMA ONNELLISUUS. Pyri sitä kohta. Sen myötä tulee kaikki muu hyvä jos on tullakseen. Olen iloinen, että sinä kevät 2007 olet jo vinhaa tahtia matkalla sinne. Mutta tuo tapaturma minusta herättää epäilyksiä siitä, että et ole vielä aivan sinut itsesi kanssa. Minä ainakin telon itseäni aina silloin, kun pääkoppaani rassaa.
Pidetään yhteyttä ja virtuaalihalaus teille molemmille 🙂🌻
terveisin KAIKESTA NÄENNÄISESTÄ HUOLIMATTA ONNELLINEN JOKUJOSSAKIN ☺️
Ai joo,
perheestäni huolimatta onnellinen 🙄 sain taas kuulla sukulaistytön lipsauttama totuuden siitä, mitä perheeni ja erityisesti äitini minusta ajattelee. Se satuttaa uudelleen ja uudelleen, vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää äidin omia komplekseja ja keskeneräisyyttä. Alan ihan oikeasti uskoa, että äitini on kateellinen minulle. Eli kun minulle tapahtuu jotain hyvää elämässä, en koskaan saa siltä taholta olalletaputusta. Ja kun jotain ikävämpää sattuu, tai asiat menevät eri tavoin kun olen suunnitellut (kuten nyt kävi), saan kuulla aina tavalla tai toisella sen, kuinka avuton olenkaan. Että olen sitä kurkkuani myöten täynnä.
Toisekseen äitini haluaa pitää meitä lapsiaan seitissään, joten olen kai kertonut aiemminkin, että olemme hänen suosiossaan fyysisen ja henkisenkin välimatkamme mukaan. On järkyttävää tajuta, että äitini on tuplaiästään huolimatta aivan lapsen kengissä ja todellinen läheisriippuvainen, joka yhä polvillaan anelee ihmisten hyväksyntää. Ja mitä siitä, jos se ei vaikuttaisi ikävästi elämääni, mutta kun äiti aina lietsoo "mielipiteensä" eli omista itsekkäistä tarpeistaan heijastetut ajatukset muihin... eli saan korvilleni aina myös kiertokautta. Äiti ei enää uskalla aina suoraan minulle sanoa, mutta muiden kommenteista kuulen hänen äänenpainonsa täydellisenä kaikuna.
Hassua, että itken äidin ongelmien takia 🙄 No jaa, hänenkin pitäisi käydä omat elämänkoulunsa, mutta kun on saanut elää niin turvatussa ympäristössä, ei ole ollut sitä muuttumisen pakkoa toisin kuin lapsukaisellaan 😟
Ajattelin hiljan sitäkin, että ehkä se Darwinin laki toteutuu meidänkin perheessämme. Äiti ja isä saivat elää suojaisassa ympäristössä, joten HE pärjäsivät kuten pärjäsivät. Jos heidän olisi pitänyt elää maailman turuilla, he olisivat molemmat jääneet muiden jalkoihin. Sukumme olisi päättynyt jo siihen. Nyt se kuihtuu vähitellen, sillä meistä kolmesta lapsesta vain yksi on saanut lapsia. Heikoista vanhemmista tulee heikkoja lapsia, ja jälkeläisiä vielä vähemmän... jos ajattelemme näin puhtaasti lisääntymisopin kannalta 😮 Ja luulempa, että kato käy seuraavassakin polvessa. Ne isäin pahat teot... kyllä me kannetaan esi-isiemme taakkoja ja komplekseja harteillamme, ellei kukaan niitä omassa polvessaan ratko.
Olen suruissani kuullessani, että E.V. joudut näihin maalaistalon jakamisen kiemuroihin. Se ei varmasti ole helppoa, varsinkaan kun toinen osapuoli on mitä on. Olen nähnyt näitä omaisuuskiistoja aivan liian läheltä 😝
Kun sanoit E.V., että koet enemmän ystävääsi kohtaan kuin hän sinua. Taitaa olla deja-vu. Näin koin minäkin ystäväni kohdalla. Ja olin oikeassa - tavallaan. Kun olen itselleni perin juurin rehellinen, epäilin koko ajan, mutta halusin nähdä loppuun asti mitä ja miksi. Nyt tiedän, että edelleenkin hakeuduin siihen "äiti-lapsi" asetelmaan, joka oli tuttu ja rasittava (ja itsetuhoinen). Eli minä anelen rakkautta, jota en saa, enkä tule koskaan saamaankaan, kun toinen on siihen kykenemätön. Joskus minusta tuntuu, ettei äiti ole koskaan voinut rakastaa edes sitä ns. rakkainta lastaankaan, kun ei rakasta itseäänkään. Aivan kuten epäilin itse jälkikäteen rakastinko lopulta kumpaakaan exääni, kun paljolti olin heidän kanssaan omien tarpeideni vuoksi. On se vaikeaa olla itselleen rehellinen 😀 Nyt kuitenkin olen onneksi tietoisempi siirroistani. En ainakaan tee niitä enää siksi, että anelen rakkautta keneltä tahansa. Rima on korkeammalla, kun jotain kotiläksyistä on tullut tankattua.
Minusta on hienoa, että me kolme ollaan saatu näin paljon juttua aikaiseksi, vaikka taustamme ja asetelmamme ovat tavallaan eri. Olisko se yhteinen tekijä, ettemme ole rakastaneet itseämme oikeasti elämämme aikana ja se on saanut meidät tekemään asioita, joita emme itsekään jälkikäteen hyväksy?
Muuten E.V. oletko miettinyt, millaisen ilmoituksen laittaisit, jos hakisit itsellesi seuraa? Tein itse kokeeksi sellaisen kerran, kun halusin selventää itselleni, mitä toiselta osapuolelta oikeasti haluan, ja mihin kaikkeen suostun. Nyt olisin valmis lisäämään siihen, että haluan toisen osapuolen osaavan rakastaa itseään. Kyllä nimittäin aion olla rakastettu ja kunnioitettu ☺️ Olen jo jotain oppinut exä2 kanssa siitä, miten rakkautta ja hellyyttä voi osoittaa miljoonin eri tavoin. Ja kunnioitusta. Hän kun oli malliesimerkki niinä "terveinä" hetkinään. Joten minä, jota ei pidetty sylissä ei pussattu eikä halattu kotona opin vuosien varrella, kuinka olla hellä... muutoinkin kuin äitini tapaan VAIN toisen fyysisistä tarpeista huolehtien. Äiti teki sen potenssiin triljoona, kun se oli hänen ainoa tapansa osoittaa rakkautta. Silloin. Luojan kiitos sentään lapsenlapset saavat jo haleja ja pusujakin 😎
Kirjoitelkaa kun ehritte 🙂🌻
jokujossakin kirjoitti 8.10.2008 13:57
Ne isäin pahat teot... kyllä me kannetaan esi-isiemme taakkoja ja komplekseja harteillamme, ellei kukaan niitä omassa polvessaan ratko.
Olisko se yhteinen tekijä, ettemme ole rakastaneet itseämme oikeasti elämämme aikana ja se on saanut meidät tekemään asioita, joita emme itsekään jälkikäteen hyväksy?
Hei,
Jokujossakin, nämä pari lausetta puhuttelivat erityisesti.
Terapeuttini mielestä lapseni hyötyvät siitä, että selvitän omakohtaiset lapsuuden traumani. Juuri siitä syystä olen jaksanut käydä tätä vaikeaa prosessia läpi. Haluan ehdottomasti omille lapsilleni ja heidän perheilleen paremman elämän kuin itselläni on ollut. Sukupolvien ketjun muodostamat rasitteet siirtyvät omalta polveltamme seuraaville, ellemme tiedosta niiden olemassa oloa. Vaikka tiedostaisimmekin, ne on yleensä helpompi lakaista pois näkyvistä kuin tuoda julki ja ryhtyä niitä ratkomaan.
Hyvin tunnistan ja tunnustan tuon mainitsemasi yhteneväisyyden välillämme. Itselleni on ollut vaikeaa oppia rakastamaan itseäni, koska lapsuudessa ei ole saanut kokea aitoja tunteita. On ollut liian paljon syrjintää, moitetta ja kaltoin kohteltuna jopa henkistä ja fyysistä kidutusta. Mistä sellainen lapsi oppisi tietämään mitkä ovat lapsen oikeudet? On ollut vain velvollisuus selviytyä ja siitä olen oikeastaan nyt onnellinen, koska olen oppinut erilaisia selviytymismalleja.
Ehkäpä elämä hymyilee vielä meille kaikille ja löydämme sen todellisen itsemme ja oikean paikkamme.
No joo, sitähän tässä toivotaan jo vuosikausia, että se oma paikka löytyis... se saa mut jo kohta nauraan maha kippurassa, sillä yritykseni alkaa lähennellä jo hyvää farssia... mä oon soitellu kesän ja syksyn aikaan yhteen jos toiseen paikkaan, käyny paikan päällä, lähetelly sähköposteja ja sillein 😋 arvaappa mikä on kierroksen tulos... aina on ollu joku hyvä syy, etten olekaan tervetullut... samaan aikaan voivotetaan, että vapaaehtoistyölle olisi huutava tarve, ja näkeehän tuon yhteiskunnan pahoinvoinnista. Mutta kun sitten yrittää tarjota omaa korttaan kekoon, ei olekaan tervetullut. Milloin on oman kuntani kiintiö jo täysi, milloin vapaaehtoisia on LIIKAA, ja joudutaan KARSIMAAN (eli ei ole tullut mieleen, ettei niitä ensi vuonna ehkä ole enää liikaa vaan liian vähän...), tai sitten keksitään joku juttu, etten olekaan pätevä. Voi hyssykät sentään, kun vapaaehtoistyöhönkin pitää olla niin viimesen päälle trimmattu APUAAAAAAA, miten tää Suomi on menny tämmöseks koulutusyhteiskunnaks, ettei edes ilmaistyöhön pääse KOULUTTAUTUMATTA???? Oon ilmiselvästi pudonnu kärryiltä pahemman kerran ulkomailla ollessani. Eihän vapaaehtoistoiminta ole sitä mitä siltä vaaditaan, ellei se ole JOUSTAVAA tarpeiden mukaisesti. Tuettaviahan täällä maassa kyllä löytyisi. Kuinka paljon itsekin olisin kaivannut tukihenkilöä silloin kun kaikki oli romahtanu niskaan... tai kun tulee näitä koko maata koskettavia katastrofeja, niin oisko sittenkin hyvä, että sitä reserviä löytyis... Hei, ei tilanne ole ihan epätoivonen, yhteen vapaaehtoiskoulutukseen mulle sanottiin TERVETULOA. En ollut uskoa korviani, ja lähdenkin mukaan sillä periaatteella, etten luule liikoja. Edellisen koulutuksen päätteeksikin todettiin, etten ole pätevä, kun minulta puuttui näyttää mustaa valkoisella... joten menen innolla mukaan, mutta pääsenkö koskaan oikeasti tekemään mitään, no jaa 😎 Ehkä ihmettelette, miksi niin palavasti haluaisin vapaaehtoiseksi. Vitsi on siinä, että olen kyllästyny odottelemaan työpaikkaa jota ei koskaan tule, tuleeko noista opiskeluista mitään, se nähdään ensi vuonna, kun laitan nyt hakemuksia menemään. Mutta siihen astikin pitäisi kokea olevansa edes JOSSAKIN hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Olis kivaa TEHDÄ jotain järkevää, josta olisi ehkä iloa jolle kulle toiselle, jolla asiat on tosi heikosti. Ja toisekseen haaveilin, että kun alanvaihtoa haaveilen, ja aion sen myös toteuttaa, että olisin saanut samalla alan kokemusta... heh heh 😎
Pahat henget ovat minut ympäröineet 😟 pah en minä niihin usko, mutta en tiedä mihin uskoisin, kun ei kivinen polku tunnu silottuvan mitä tulee työputkeen...
Hienoa, että kevät2007 olet oivaltanut lastesi kohdan. Sitähän tässä itse kukin sairastaa niitä vanhempiensa käsittelemättä jääneitä juttuja...mulla ei sinällään oo väliä, kun ei oo omia lapsia. Mutta toisaalta toivon, että voin sukulaisten muksuja, kummilapsia ja exäni jo aikuista lasta tukea omalla elämänkokemuksellani. Ettei kaikki kirppujen raapiminen elämän varrella olisi mennyt ihan hukkaan 😝
Just eilen juttelin yhden ystäväni kanssa, ja totesin, että kyllä mä taidan olla onnellisin sisaruksista, vaikka ihmisten mittapuun mukaan olen onnettomin, kun materiaalisesti elän kuin köyhä kirkonrotta. Mut mulla on vihdoin alkanu seljetä, että hei mähän voin ja SAAN olla onnellinen. Vain minä itse voin olla sille este, eikä ympäristö. MÄ teen valinnat elämässäni, joilla joko teen itseni onnelliseksi tai onnettomaksi. HAH kuinka tyytyväinen olenkaan itseeni tuon tajuttuani. Arvatkaapa kuinka monta kipua, itkua, tuskaa, ahdistusta ja luettua kirjaa ja käytyä keskustelua siihen havahtumiseen on kulunut. Mutta ei sen väliä, kyllä päämäärä eli lopputulos on tässä tärkein, viis siitä mitä se on ottanut. Nyt voin sanoa elämäni ensimmäisen kerran, että olen onnellinen, kun olen minä. Minulle parasta mitä on voinut sattua on, että minä saan elää minänä. Vaikka vieläkin on vaikea uskoa, etteikö joku muka osaisi paremmin elää minänä kuin minä itse. Niinä epätoivon hetkinä. Mutta aina silloin tällöin käännyn huoneentauluni kimppuun ja taon päähäni olevani ARVOKAS, ja HUIPPU!!!
Kirjoittelehan E.V. kun kerkeät, kuinka ystäväsi kanssa on käynyt. Oletko ajamassa itseäsi uudelleen siihen epätoivoisen rakkaudenanelun loukkuun kuten minä olen tehnyt jo tuplaten enkä vieläkään oppinut - tai jospa sittenkin 😳 Kyllä sinä kuten kuka tahansa ansaitset ihmisen, joka ihan vapaaehtoisesti välittää sinusta. Jonka rakkautta ei tarvitse polvillaan rukoilla, eikä sitä sittenkään tipu. En voi muuta sanoa kuin itse parhaaksi havaitun - tee töitä, että ihan oikeasti hyväksyt itsesi, ja rakastat itseäsi. Vasta sitten uskallat lähteä niin villiin kelkkaan, että tukka pöllyää, kun ihan oikeasti kaksi ihmistä synkkaa...
Kerron vielä, miten jokin oppi on päähäni tarttunut. Eilen kipuilin päänsäryn kanssa. Lääke ei ollut vielä tehonnut. Minulla oli päässä täysi ralli menossa, miten PITÄISI juosta ja tempoilla sinne ja tänne vielä ennen kuin se ja se menee kiinni. Sit sanoin ittelleni, HETKINEN, jos olis kyse sun ystävästä, joka olis kylässä, usuttaisiks sitä juokseen kuin päätön kana tässä kunnossa. EHEI, sä sanoisit, että lepäile nyt kaikessa rauhassa, kunnes päänsärky rauhottuu, ja paapoisit sitä. NIIN MIKSI IHMEESSÄ ET NAINEN TEE SITÄ ITSELLESI??? Aivan kuin olisin itseni pahin vihamies, ja sitähän olen nelkyt vuotta ollutkin. Joten toisin kuin ennen, heitin shaalin niskaani, rauhoitin mieleni, ja soitin ystävälleni... hänen murheitaan kuunnellessa oma mieleni rauhoittui ja niin myös päänsärky ja jäljelle jäi hyvä mieli. Kaikki ne PITÄISI asiat kun ehtii tänäänkin, ja jollei tänään niin huomenna ja sitä rataa...
Kyllä ihmisen pää on puusta tehty, tämä lienee tämän päivän lorun loppu. Ystävät kalliit, PITÄKÄÄ HYVÄ HUOLI ITSESTÄNNE, OLKAA RAKKAUDELLISIA ITSEÄNNE KOHTAAN 🙂🌻
Hepskukkuu,
Olisi kiva kuulla miten siellä päin voidaan... mulla on nyt eka vapaaehtoiskoulutus takana. Se antoi uutta potkua, kun just viime viikolla mieli oli niin matalana, kun ei mikään ovi tunnu aukeavan.
Eilen soitettiin toisestakin vapaaehtoisjutusta, että olisi vielä paikkoja. Pääsen haastatteluun, jospa huolisivat mukaan, että saisi mielekästä puuhaa ja kokemusta alalta jonne aion töihin hamaan eläkeikään asti - tai kuolemaan jos eläkkeitä ei enää makseta 😋
Hain opiskelemaankin, ja marraskuun puolen välin paikkeilla pitäisi tietää, pääsenkö valintahaastatteluihin mukaan. Jollei se tärppää, niin haen, tai oikeastaan joka tapauksessa haen syksyksi opiskelemaan oikeaakin tutkintoa sitten kun taas on haku päällä.
Miesten suhteen yritän olla rauhassa 😀
Kerroinko, E.V. että olen lyöttäytynyt narsistiuhripippaloihin mukaan. Eka kerta takana, ja olipa makoisaa nauraa narskujen niin ennalta arvattavia temppuja yhdessä sellaisten kanssa, jotka asian päälle jotakin ymmärtävät. Suosittelen lämpimästi!
Kirijootelkaahan kun ikävä tuloo 🙂🌻
Kiitos Kevät 2007 ja Jokujossakin kirjoituksistanne. Olen niitä lukenut, mutta en ole oikein pystynyt selkeään ajatteluun saati sitten kirjoittamiseen. Olen Kevät 2007 pahoillani sinulle sattuneesta onnettomuudesta. Semmoisia sattuu joskus vaikka olisi kuinka varovainen. Miten kuntoutumisesi on edistynyt ja oletko varmasti hyvässä hoidossa? Miksi tällaista piti sattua, kun juuri olit kahlannut niin raskaiden asioiden läpi ja näit valoa edessäsi? Toivotan voimia sinulle paranemiseen ja kipujen kestämiseen ja toivon todella, että saavutat täyden terveyden kaiken tuskan jälkeen. Älä unohda kirjoittaa tälle palstalle!
Jokujossakin: kiitos vastauksestasi koskien minun hoippuvia ensiaskeleita eron jälkeen ja uuden suhteen epäilyä. Olet oikeassa, että itsekunnioitusta pitäisi olla niin paljon, että ei suostu välinpitämättömään kohteluun. Olen siinä asiassa kuin sinä, että minunkin pitää katsoa koartit loppuun ja että tuleeko tästä mitään. Tottakai olen analyysini tehnyt tilanteestani ja huomannut tuhon merkit. Mikä saa minut silti yrittämään? Tästä itsensä rakastamisesta kannattaisi puhua enemmänkin. En välttämättä tunnista useinkaan itsekunnioituksen puutettani, mutta toimintaani tarkkailemalla voi asiaa vahvasti epäillä.
Toivon sinulle Jokujossakin voimia ja sinnikkyyttä yrittää silti sitä työpaikkaa. Vapaaehtoistyö on sekin hyvin arvokasta ja hienoa ja ihmisistä on menesti huutava pula sitä tekemään. Se on jo paljon, että olet päässyt kotimaahan; nyt meidän on vain kestettävä kunnes aurinko nousee meillekin.
Kiitos E.V. kannustavista ja toiveikkaista sanoistasi! Elämä todellakin heittää eteeme tilanteita, joille emme voi mitään. Mekin kaikki kolme olemme omakohtaisesti joutuneet kokemaan elämässämme asioita, joiden kanssa on työstämisen jälkeenkin vain opittava elämään. Ne on hyväksyttävä elämäämme kuuluviksi. Teen jokapäivä kovasti töitä kuntoutuakseni, muistaen fysiatrini sanat, että jos periksi annat, se on menoa sitten. Periksi en ole antanut, vaikka nyt jo muutaman päivän kuluttua tulee kuluneeksi vuosi tapahtuneesta. Kukaan ei tiedä, saadaanko kipuja koskaan täysin pois. Pitäisi osata olla onnellinen elämän jatkumisesta, koska lääkärit ovat sanoneet minulla olleen paljon onnea matkassa ja selkäytimen venyminen saattoi olla milleistä kiinni hengen menoa tai halvaantumista ajatellen. Jokin tarkoitus kaikella tällä kärsimyksellä täytyy olla, minulle se vain ei ole vielä auennut.
Haluan tuoda oman elämäni tarinoiden kautta ihmisille viestin siitä, että osaisimme arvostaa elämäämme kuuluvia asioita, kuten terveyttämme, hyviä ihmissuhteita ja sitä ihan tavallista arkeamme. Kaikkien niiden eteen on tehtävä jotakin, yksikään niistä ei ole itsestäänselvyys. Mielestäni kaikki perustuu siihen oman itsensä rakastamiseen. Kaikki me varmasti haluamme voida hyvin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. On kovin paradoksaalista, että vasta silloin kun elämä murjoo, oppii todella välittämään itsestään ja lähimmäisistään. Raha ja materiat menettävät merkityksensä ja inhimillisyys nousee arvoista suurimmaksi. Kuten sinulla Jokujossakin, olet saanut elämääsi uutta sisältöä vapaaehtoistyöstä. Itsekin olen sitä paljon tehnyt ja kokenut sen palkitsevuuden.
Voikaa hyvin ja iloitkaamme niistä pienistäkin onnen hetkistä! 🙂👍
Perjantaiterveisiä sen verran, että niinkus on täällä puhuttu, fysiikka seuraa pääkoppaa. Kyllä mä taas itkuun parahdin, kun huomasin äsken, että yksi hampaani on lohjennut. Kun mun budjetissani ei oo varaa yhdellekkään tämmöselle ylimääräselle. Pysyn jotenkuten luottokortin kanssa keekoillen pystyssä, jos menot pysyvät kurissa. En tiedä, kuinka paljon tuo taas tulee maksamaan, viekö mennessään koko kuukauden budjettini. En tiedä. Juuri tällä viikolla laitoin sossuun kysymyksen vika hakemukseni kanssa, oisko mahdollista saada silmälaseihin tukea, kun on jo vuosi siitä, kun huomasin näkoni heikenneen rutkasti. Mullois vanhat pokat, saisinko niihin uudet linssit. Saa nähdä.
Se vaan, että kun mieli on aika maassa ollut viime aikoina, niin flunssakin on jo iskenyt taas ja nyt tuo hampaan lohkeaminen. Aivan kuin sitä menisi palikoiksi heti koko ihminen, kun ei ole hyvä olla!!! Odottelen nyt, josko opintie aukenisi ensi vuonna. Vikatkin työhakemukset on ollu ihan hukkaan heitettyä... On niin hirveän voimakkaana tämä en kelpaa minnekkään tunne päässä. En ole missään tärkeä. siksi haluaisin kiinni johonkin takaisin ns. aktiiviin elämään. Jos olis edes lapsia tai lemmikki pyörimässä ympärillä. Mutta nallet ym. ei kuitenkaan tee itsestäni tarpeellista. Joo, on se tämä ihminen kumman hidas oppija. Heti kun fyysisessä ympäristössä ei tunne olevansa tarpeellinen, sisäisestikin alkaa tuntea, etten olekaan arvokas 😟
Kivaa viikonloppua kaikille. Arvostan kovasti kevät2007 että ponnistelet fyysisten tuskiesi kanssa. Minusta siihen ei tahdo olla. Meen heti alamäkeä päässäni, kun sairastun. Hienoa, että kamppailet paremman elämän puolesta kaikin puolin. Viime aikoina olen huomannut, etten taida olla ainoa lapseksi jäänyt, ympärillä kuhisee iältään aikuisia, jotka eivät ole minun tavoin uskaltaneet ottaa vastuuta omasta elämästään ja kohdata kipujaan.