Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Hei E.V.
Nyt kun muistan, haluan kirjottaa sinulle vielä yhdestä asiasta, joka kummittelee mielessäni. Nimittäin vuosia (siis niitä onnellisia vuosia) sanoin miehelleni kiusoitellen, onko hän totta vai satua? Jopa nipistelin häntä aivan kuin tunnustellakseni, ettei elämäni ole vain unta vaan täyttä totta. Minusta me olimme niin onnellisia yhdessä, kaikki tuntui menevän yhä parempaan suuntaan niin ulkoisesti kuin parisuhteessammekin. Olisiko tuo ollut kuitenkin jo silloin alitajuntaani tökkivä hälytysmerkki siitä, että jossain oli jotain kuitenkin vinossa??? En tiedä, lueskelin tänä iltana vanhoja ketjuja nähdäkseni onko mikään muuttunut ajatuksenjuoksuissani. Ja huomaan, että olen tippunut hitaasti mutta varmasti maan pinnalle, ja alkanut nähdä joulupukin yhä realistisemmin. On oikeastaan uskomatonta, kuinka kauan minultakin on vienyt, ennen kuin olen uskaltanut katsoa totuutta silmiin. Vaikka kaikki faktat olivat jo pitkään kuin avoin kirja edessäni.
Mutta palatakseni yhteen sinun ja minun vanhaan teemaan valehtelusta, olenko kertonut sinulle, että yhdessä asiassa mieheni EI ole valehdellut - hän ei ole koskaan luvannut jättää tuota viimeisintä naissuhdettaan taakseen. Ja sen lupaamatta jätetyn lupauksen hän on pitänyt... ja seikkailee edelleenkin ☺️.
Yhdessä asiassa hän on kuitenkin mennyt eteenpäin, eli on alkanut pitää uudelleen yhteyttä lapsiinsa. Erään tappelumme aikana taoin kun rauta oli kuumaa, ja muistutin ikävällä tavalla, että puhelinlaskusta se näkyy, kuka on hänen sydäntään lähellä... eivät ainakaan hänen lapsensa. Olen kuitenkin iloinen heidän puolestaan, jospa he eivät menettäisi täysin kontaktia isäänsä. Kuinkas ollakaan he palvovat häntä kuin puolijumalaa ikään. Ja luulen, että jos he koskaan pääsevät lähellekään totuutta, siitä tulee kova paikka kaikille. Mutta ehkäpä mieheni osaa väistellä näitä totuudenpaljastimia 😋
Terve JJ ja te muut, joiden nimeä en tunne. Onkohan niinkään, että vain me kaksi ollaan näitä kauan huijattuja? Pitäisikö laittaa mainos, että tämä palsta on kaikille niille, jotka ajelevat vanhoilla kolmipyöräisillä, jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten valmistetuilla?😀
Kysyit mitä tunnen vaimoani kohtaan. Tunteeni on muuttuneet. Olen alkanut nähdä hänen likaisen taipumuksensa ja se lähes puhtoinen kuva hänestä on alkanut rapistua. Nään nyt todella hyvin hänen puheittensa läpi ja huomaan nyt hänen puhuvan koko ajan pussiin itseään. Hellät tunteet on alkaneet muuttua realismiksi ja tunnen sääliä ihmistä kohtaan, joka muuten olisi mitä mainioin, mutta ihmisyyden tärkeimmällä alueella rehellisyydessä on ammottava aukko. Tajuan myös sen, että ihminen ei enää viisikymppisenä muutu, joten en odota enää mitään. Olen myös huomannut, että en yritä enää todistaa hänen puhuvan ristiin ja en yritä ajaa häntä nurkkaan. Kuitenkin olen sanonut, että aina pysymme kavereina. Vain avioliitto loppuu, mutta yhteys jatkuu. Kuulostaa vähän ristiriitaiselta, enkä tiedä tuleeko tämä näin menemään. Taidan tässä plajstaa vain läheisriippuvuuteni. Olen vielä tuhansin sitein kiinni hänessä. Meillä on Jokujossakin niin samankaltainen tilanne. Minusta puolisomme käyttävät tätä kiintymystämme törkeästi hyväksi ja vedättävät sen avulla meitä. Oletko huomannut samaa? On ollut vain niin vaikea lähteä, kun omat tunteet on olleet niin vahvat.
Yritän epätoivoisesti päästä läheisriippuvuudesta irti ja tunti kerrallaan yritän harrastaa jotain; ennen tehtiin kaikki yhdessä paitsi nämä vierasmieshommat😀. Minulle on noussut tärkeäksi pienet muistot niiltä vuosilta, jolloin en ollut vielä vaimoani tavannut. Olin silloin 19 vuotias. Yritän löytää noita ihanteita ja sitä elämäntapaa mikä minulla silloin oli. Yritän puhdistaa elämääni, joka on luisunut huonoon suuntaan tässä kieroutuneessa suhteessa taistellessa. Tarkoitan tällä elämää, joka ei ole ihanteideni mukaista.
Minulle sanoi terapeutti, että olen vaimolleni jääkaappi, joka on kotona turvallinen ja jonka luokse on sitten turvallista palata reissuiltansa. Oletko sinäkin tuntenut itsesi joskus kodin kiintokalusteeksi? Vaimo ei millään päästäisi minua pois. On aina voinut puhua minut ympäri ja saanut jatkamaan. Tuntuu siltä, että pettäessään hän on turvannut ensiksi siihen, että hoitaa asian valehtelulla. Jos se ei tepsi, sitten puhuu taas minut ympäri jatkamaan. Hän ajattelee, että tämä lääke on tepsinyt 33 vuoden ajan ja tepsii vastakin. Nyt hän erehtyy, minulle tuli vuoden alussa raja vastaan ja resepti on nyt vanhentunut. Minusta tuntuu myös siltä, että tämä kolmipyöräinen kulkee aina vain hitaammin ja hitaammin. Nyt on matkanteko jo alkanut tosissaan tökkiä ja haaveilen ajavani joku päivä ensin sirkuksen yksipyöräisellä ja etäisesti haaveilen saavani joskus jopa kaksipyöräisen😎. Aika näyttää...
Hei sinä kolmipyöräinen 😀
Tosiaan, en ole huomannutkaan, mutta oma pyöräni on pahasti ruosteessa ja natisee liitoksissaan 😋 Pitäisikö ostaa uusi??? Kenties useammilla vaihteilla??? Tai maastosellainen, ettei juuttuisi pieniin hiekkakasoihin???
Jossain vaiheessa itsekin säälin miestäni. Miten hieno puoliso, isä, ystävä hän voisikaan olla, ellei olisi niin pahoin saranoillaan vinksahtanut!!! Luulen, että osa tuosta kiiltokuvamaisesta klopista on tottakin, tai ainakin sitä mitä hän sisimmässään olisi toivonut olevansa.
Olen yrittänyt lueskella eri versioita ja teorioita siitä, mitä tuollaisen sairaan ihmisen takana liikkuu. Siis sen maskin takana. En kuitenkaan ole löytänyt sitä, mistä itse olen jokseenkin vakuuttunut, että nuo ihmiset elävät jatkuvan pelon alla. Vai pitäisikö sanoa kauhun alla. Olen seurannut kahden kestouskottoman valehtelijan elämää monen vuoden ajan, ja olen todella vakuuttunut, että he pelkäävät suunnattomasti mm. jäävänsä yksin. Nyt ajattelet, että niinhän me kaikki, mutta en usko että meidän pelkomme on verrattavissa heidän kauhuunsa. Siksi he tarvitsevat sitä ulospäin kiiltävää jääkaappia siellä kotona, jota voi esitellä vieraille. Tai no minun tapauksessani minua ei edes esitellä... olemassaoloni tuolla maalimalla pääsee unohtumaan 😮 Joka tapauksessa he tarvitsevat kipeääkin kipeämmin niitä yes miehiä ympärilleen... jotka kertovat kuinka ihania ja jaloja he ovat (sillä eiväthän he siihen usko itsekään elleivät sitä kuule kuin tuutista toistettuna ympärillään). Siksi minä esimerkiksi olen muuttunut viheliäiseksi kiveksi polulla, kun annan ei niin mairittelevaa palautetta aina. Puhetyylikin muuttui siinä vaiheessa, kun vakisuhde paljastui... olen siitä varmasti maininnutkin. Olen maanmatonen joka tekisi mieli tampata jalan alle, koska en heijasta takaisin sitä kiiltokuvamiestä, josta hän HALUAISI kuulla. Ja siinä olen samaa mieltä hänen kanssaan, että olen kenties ainoa (parisuhde siis) joka voi auttaa häntä tervehtymään sillä minä olen ainoa joka on nähnyt maskin taa. Huom, mieheni sentään jossain vaiheessa myönsi jopa olevansa ei-terve. Ei sairas, mutta ei terve. Sekin on minusta iso asia, jos sellainen ajatus pyörii hänen mielessään. Ei hän ole muuttunut muuta kuin näennäiskäytökseltään. Hän yrittää ainakin minun silmissäni terveempää elämää. Ehkä sekin on alku, kukaties.
En voi sanoa samaa itsestäni, kyllä edelleenkin etsin todisteita mieheni ristiriitaisuuksille. Eli ajan häntä nurkkaan. Yritän päästä tavasta eroon, mutta nytkin kun näen hänen yrittävän uskotella minulle, että hän kovin koittaa muuttua, haluan nähdä onko mitään konkreettista tapahtunut. Ja vastaus on aina ei. Ainoa missä on tullut muutos on hänen yhteydenpito lapsiinsa. Olen siitäkin iloinen. Jokainen lapsi tarvitsee yhteyttä vanhempiinsa, sitä paitsi eihän tässäkään tapauksessa isä ole täysin kelvoton, verrattavissa minusta ongelmaiseen alkoholistiin. Mutta aina mietin sitä, mitä sellaisen epäaidon ihmisen jälkikasvulle tapahtuu. Tuleeko heille ahaa-elämyksiä kenties myöhemmin. Olenhan itsekin ymmärtänyt monia asioita lapsuudestani vasta aivan nyt käydessäni niitä uudelleen läpi. Aikuisten tulkinnat eivät aina olleet oikeita, saati sitten lapsen omat tulkinnat...
Olet oikeassa, on hirvittävän vaikea lähteä ja jättää taakse jotain missä on ollut niin valtavan voimakkain tunnesitein kiinni. Ajattelinkin, että ehkä olen nyt hiljaa hiljaa kasvamassa tunnesiteistäni ulos, kun olen henkisesti jotenkin etääntynyt. En tiedä. Kivun kauttahan tästä pitää lähteä, se on selvä, mutta milloin ne voimat löytyvät tappelemaan oman elämän puolesta... Onhan tämä varmasti sitä läheisriippuvuutta. Itse kuitenkin huomaan muutoksen viime kuukausina parempaan päin. Alan tuntea oman erillisyyteni ja identiteettini uudelleen. Olisiko se alku ehjemmälle elämälle?
Sanoit, että olet päätynyt elämään ihanteillesi vierasta elämää. Kuin myös, nämä veijarit osaavat myydä tuotteensa kauniissa paketissa. Edellisen suhteen päättyessä ihmettelin, kuinka kauan olin jaksanut elää elämää, joka ei muistuttanut minua lainkaan. Nykyisen mieheni tavatessani luulin, että vihdoinkin olin löytänyt sukulaissieluni. Sitähän en koskaan ollut elämässäni tavannut. No jaa... joskus mietin, että ehkä me ollaan kaks samanlaista narsistia, vain eri kohdilta vinksahtaneita 😎 Mulle on tosi iso pettymys, että yhteiset ihanteemme eivät olleetkaan yhteisiä. Säännötkin koskevat ainoastaan minua. Kun minua pitää suojella kuulemma 😀
Palatakseni siihen kiintokalusteideaan, sain tarpeekseni lopulta, kun myös pomoni työpaikalla tuudittautui siihen tunteeseen. Hänenkin mielestään minua sai kohdella aivan miten tahansa. Hän ei tiennyt, että eräs kotiäiti minua oli valistanut aikanaan - raskaan pesukoneenkin heiveröinen naisihminen saa siirtymään paikoiltaan kun osaa konstit 😉 Joten luisuin läpi hänen käsiensä kuin tyhjää vaan... kiintokaluste saikin jalat alleen.
Ehkä näin tulee käymään lopulta kotonakin... jääkaappi saattaa vaihtaa osoitetta ☺️ Oletkos sitä miettinyt??? Ei sen aina tarvitse olla OMISTAJA joka vaihtaa jääkaapin, joskus JÄÄKAAPPIKIN voi vaihtaa omistajan, vai mitä 😉
Hei ja kiitos Jokujossakin sinulle vastauksestasi ja syvästä pohdinnastasi. Nuo ajatukset ovat aukaisseet minulle monia asioita. Olen ollut hyvin sinisilmäinen ja tietämätön ja tämä on tehnyt mahdolliseksi minun hyväksikäyttämisen.
On aika ahdistavaa seurata, miten ihmisluonto ei pääse koskaan pettämisestä irti. Väkivalta ja epärehellisyys on ihmisen raadollisimpia ominaisuuksia. Eikö pettäminen olekin kaikkein suurinta väkivaltaa mitä toiselle ihmiselle voi tehdä? Rakastuessaan ihminen on alaston ja haavoittuvaisimmillaan. Juuri silloin kumppani iskee pahimmalla mahdollisella tavalla. Tänne tukinettiin tulee koko ajan uusia ihmisiä, joiden elämän käsikirjoitus seuraa tuota ikivanhaa kaavaa: Heitä petetään, mutta he eivät nää vielä mitä heille tapahtuu. He kokevat vain, että kaikki ei ole kunnossa ja haluavat purkaa pahaa oloaan. Onko niin, että naiset keksivät mitä mielikuvituksellisempia tarinoita päästäkseen vieraan miehen kanssa yhteen? Ovatko miehet paljon suorasuuntaisempia ja tökerömpiä tässäkin asiassa? Näin voisi päätellä parista viimeaikaisesta viestiketjusta. Itse haluaisi sanoa suoraan noille kirjoittajille, että hei sinua petetaan, aukaise silmäsi.
Kun muistan miten itse olin sokea vielä joku kuukausi sitten, tämä vetää hiljaiseksi. Muistan miten minun piti pyytää konsultointiapua etsivänliikkeeltä, koska halusin tietää mitä vaimoni tekee. En luottanut omaan arviointikykyyni. Kerroin etsivälle juurta jaksain miten vaimoni on käyttäytynyt ja kysyin pitääkö etsivä tätä pettämisenä. Vaikka oli ihan selvä tapaus, olin vielä sekaisin vaimoni valheista ja siitä, että hän todella osaa puhua mustan valkoiseksi. Vasta sitten , kun etsivä kertoi minulle, että hän olisi raportoinut tapauksen ja tapaukset selkeänä pettämisenä, aloin hijalleen saada mieltäni asetettua uskomaan, että todellakin vaimoni on pettänyt minua. Asian todeksi uskominen oli näin työlästä. Kun on luottanut ja halunnut luottaa puolisoonsa, asian tunnustaminen on työlästä, etenkin kun puoliso yrittää hämätä kaikin keinoin samanaikaisesti.
Nyt sitten kun on päästy edellisen vuoren läpi, on uusi vuori vastassa: Miten pystyä irrottautumaan pettävästä puolisosta, joka kaikin keinoin haluaa jatkaa avioliittoa? Pitäisi pystyä irrottautumaan sekä henkisesti että fyysisesti. On niin vaikea tunnustaa itselleen, että tämä minun suuri rakkaussuhteeni epäonnistui. Tunnustamaan, että niin monet vuodet elämästä valui hukkaan. Omaisuuden ja tavaroiden jako oli minulle joskus kynnyskysymys, mutta huomaan tehneeni jo siinäkin luopumistyötä niin paljon, että se on hiljalleen muuttumassa merkityksettömäksi. Eihän täältä kai mitään mukaansa saa. Kun kaikki muu palaa elämässä ympäriltä, jää käteen sen miettiminen, että miten on elämä mennyt, mitkä ovat olleet elämän henkiset sisällöt? Voinko silloin antaa itselleni anteeksi, että en ole repäissyt itseäni irti epärehellisestä ja satuttavasta suhteesta, vaan olen jäänyt koko elämäni ajaksi uhrin asemaan? Menipä vähän kotifilosofioinnin puolelle tämä keskustelu tällä kertaa...😮
Hei,
Aina välillä olen lukaissut ketjunne viestejä ja en aivan perillä ole missä mennään..
Mutta nyt luin viimeisen viestisi E.V. ja sydäntäni riipaisi,mikä ajaa sinut näin pitkälle. En oikein muuta keinoa osaa neuvoa kuin että repäise itsesi irti. Nyt sinä olet mennyt liian pitkälle oman henkisen hyvinvointisi kustannuksella. Kivutonta tietä tuskin on, sinun tulee vain hyväksyä että tilanne on mahdoton.
Selviät kyllä,olen varma siitä. Itse olin menettää mielenterveyteni vastaavassa tilanteessa,nyt olen saanut oman elämäni kuntoon ja kauhulla muistelen aikaa jolloin alennuin suhteeseen jossa ei ollut kysymys rakkaudesta. Oikeasti on helpompi olla vaikka yksin,kuin miettiä ja pohtia samaa asiaa joka ei muutu.Sinun pitää nyt alkaa keskittymään omaan elämääsi ja sen rakentamiseen.
Voimia ja hyvää vkonloppua
t.Patinatar
Hei E.V.
Kiva jos pohdintani auttavat sinuakin. Silloin ne auttavat meitä molempia, sillä kyllä tämä mustaa valkoiselle kirjaaminen selkeyttää ajatuksia.
Älä syyllistä itseäsi niin hirveästi, siis älä PIISKAA. Me nyt vaan on valittu tämmönen elämä kuvitellen ettei meillä ole parempaan oikeutta ja nyt alkaa olla molemmilla mitta täysi. Ja kuten huomaat emme ole ainoat omaa arvoaan polkevat. Ymmärrän täysin kuinka turhauttava tunteesi elämän valumisesta hukkaan on. Olen itse tehnyt myös 20 vuotta elämästäni valehtelijoitten matkassa, joten tiedän tunteen... nyt en vielä näe metsää puilta tän suhteen kanssa, mutta tiedän, että ei niin mustaa tarinaa, etteikö sieltäkin olisi voinut ottaa paljon oppia elämänsä eväiksi.
Aivan samoin kuin sinä, olen kipuillut jo pelkästään ajatuksesta materiaalin jaosta. Kuten oon sanonutkin jos mä täältä Suomeen muutan, mun pitää lähtee tyhjin käsin. Se kuulostaa tosi ankeelta siksi, että mä oon jo kerran joutunu alottaan tyhjästä kun muutin tänne. Ja mä tiedän, että mun palkoilla tulee viemään taas vuosia ennen kun saan edes peruskeittiöjutut kasaan. Saati vaatevaraston. Tympi oikein viime syksynä kun menin kirpparille käymään, ja ajattelin, että pitääkö mun hypätä yksi vuosikymmen taaksepäin ja alkaa taas kirpparivaatteilla. Edellisiäkään ei ole vielä heitetty pois nurkista... Mutta kuten sanoit, mitään täältä ei mukaansa saa. Eikä tavara onnea tuo, ellei sitä onnea muutoin ole.
Sanoit, että mitä tehdä, kun vaimo riippuu sinussa. Sitten kun olet henkisesti valmis, joku kaunis päivä sinulle onkin yhdentekevää, mitä vaimosi tekee. Hänen temppunsa menettävät tehonsa. Näin minulle kävi exäni kanssa. Sen puheilla ei ollut enää sellaista merkitystä eikä sen läheisyydellä. Paitsi että pelkäsin sitä kuin kuolemaa, että se sekoo ja tekee jotain tosi sadistia mulle. Sitäpaitsi se matkusti ympäri maailmaa etsien minua, jopa ulkomaille... terrorisoi puhelimitse kunnes sain salaisen numeron ja lopulta myös osoitteen. Mutta ongelman toinen puoli oli alkuun se, että tiesin hänen häiriköivän sukuani ja ystäviäni, jos häviän maan alle. Joten säästääkseni muut siltä vaivalta olin juuri siellä missä hän minun olettikin olevan... se oli yhtä helvettiä... elin vuoden päivät uhkailun ja kiristyksen alla exäni kirjaimellisesti kintereilläni. Hän yritti kehitellä oikeusjuttuja minua vastaan siinä onneksi onnistumatta. Mutta onnistui tekemään minulle kostoksi lisälaskuja eikä ihan pieniä sellaisia... ja velat tietty hänen yrityksistään jäi minun kontolle kaikki.
Tätä taustaa vasten tiedän, ettei musta ole nyt tällä hetkellä yksin tempaisemaan itseäni irti. Olen tuollaiseen taisteluun liian heikko. Aloinkin miettiin, että ehkä tilanne olisi helpompi jos muuttaisin ensin jonkun nurkkiin, vaikka sekin ajatuksena muutoin tympii (saa tuntemaan itsensä taas kerjäläiseksi). Mutta ehkä se takaisi hiukan turvaa mieheni takaa-ajojahdilta ja mulle hiukka henkistä taustatukea. Kyllähän sekin haluaa muitten edessä kasvonsa säilyttää. Mutta mä tiedän jo viime syksystä sen, ettei tääkään armaani aio hevillä luovuttaa. Se soitti satojen eurojen edestä mun perääni... aina kun laitoin puhelimen päälle, se oli langoilla... Mutta mua alkaa kirjaimellisesti kuvottaa sen läsnäolo mun elämässäni. Oon aina onnellinen kun se astuu ovesta ulos. Viime yönäkin kirosin mielessäni kun se tulikin yöjuoksultaan kotiin. En kerta kaikkiaan tahdo sietää sitä enää silmissäni. Yritän olla rauhallinen, mutta se on niin vaikeaa.
Ymmärrän senkin että epäilet omaa arvostelukykyäsi. Sairaan ihmisen kanssa eläessä omakin maailma vinksahtaa. Mulla oli aivan sama tunne exäni jättäessäni. Tiesin, ettei mun elämäni ollut ollut normaalia, ja tiesin, etten enää oikein itsekään erottanut mikä oli oikein mikä väärin, mikä normaalia ja mikä sairasta. Huomaan, että on sitä ilmassa nytkin, en vain osaa vielä arvioida itse kuinka paljon. Mutta tiedän, että sairas ihminen pystyy aivopesemään loputtomiin. Minun mieheni esim. tietoisesti yrittää sanoa mulle, etten pysty elättään itte itteäni, että tarviin sellaisen tukihenkilön kuten hän, joka huolehtii minusta, kun olen sairas. Tiedän kuitenkin, että yhteiselämämme on este tervehtymiselleni, ja hidaste mitä suurimmassa määrin imiessään voimavarani. Tiedän senkin, että takaa-ajojahti tuntuu ylivoimaiselta ajatukselta. En ole varma, että psyykkeeni sen kestää. Joten soudan ja huopaan ajatuksissani kuten sinäkin. Mutta toivon silti löytäväni sellaista tukea ystäviltäni ja tukihenkilöiltäni, että mahdollisimman pian saan itseni pusketuksi kohti terveempää elämää.
Hei E.V.
Palasin vielä lukemaan viestiäsi. Kysyit voitko antaa itsellesi anteeksi, että olet antanut itseäsi kohdella niin kaltoin ja niin pitkään. TIETENKIN voit ja niin sinun PITÄÄKIN olla itseäsi kohtaan ARMOLLINEN!!! Mutta kaikki tiet vievät Roomaan... sinun pitää osata RAKASTAA itseäsi ensin voidaksesi antaa itsellesi anteeksi ja olla itseäsi kohtaan armollinen. Mä alan olla saletti siitä, että kaikki me jotka suostutaan tällaisiin suhteisiin olemme vajaita rakkaudessa itseämme kohtaan. Muutoinhan emme polkisi omaa arvoamme näin. Ja kun emme rakasta terveellä tavalla itseämme, ripustaudumme sairaalla tavalla rakkautemme kohteeseen, koska hän on se pelastusrengas jonka pitäisi pitää meidät pinnalla rakkaudettomuuden aallikoissa. Vaan eihän se niin mee. Vasta sitten kun pystyy rakastamaan itseään, hyväksymään itsensä, voi elää täysipainoisesti ja terveesti. Silloin ei oo myöskään tarvetta ripustautua ihmisiin jotka potkii päähän. Koska heidän "rakkautensa" menettäminen ei meitä hukuta, koska me JOKA TAPAUKSESSA olemme rakastetut itsemme kautta.
Oletko koskaan lukenut Hellstenin kirjaa Sen saat mitä kadotat tai jotain sinne päin. Se saattaisi antaa sinullekin paljon ajateltavaa. Hänen perusajatuksensa on kiteytettynä otsikossa, eli mitä kiihkeämmin juokset jonkun asian perässä, sitä varmemmin se jää saavuttamatta. Eikös sinun ja minunlaiseni ihmiset juokse kyltymättömästi rakkauden perään??? Patinatarkin kuuluu samaan kerhoon, tai ainakin on kuulunut, mutta ymmärsi erota 🙂👍 Meidänkin E.V. olisi aika asettaa kyseenalaiseksi jäsenyytemme kerhoon jonka voisimme nimetä "Itsensä vihamiehet". Muissa ketjuissa olen kertonut siitä, että väsäsin itselleni huoneentaulun. Yritän opetella niitä elämän perustosiasioita, että olen arvokas...osaan ja pystyn kuten kuka tahansa...eli yritän tankata niitä päähäni tsempatakseni itseäni. Tiedän myös, että eron tekeminen helpottuu omalta osaltani, jos voin olla rakkaudellinen ja armollinen itseäni kohtaan. Joten yritän kerätä eväitä siihen. Siksi hemmottelen itseäni viime aikoina myös vanhoilla harrastuksillani, jotka antavat onnistumisen iloa.
E.V. kun me lähdettiin näihin parisuhteisiin, me ajateltiin, että kaikki muut ihmiset on OK paitsi me. Puoliskomme takoivat sitten yhä tiiviimmin päähämme, että me ei olla OK. Joten nyt on tultava vuoroon vastavuoroinen aivopesu. Pitää takoa päähämme, että me ollaan OK ja että muutkin on OK. Eri asia on sitten kenen kanssa olemme samoissa leivissä. (muuten noi OK käsitteet on varastettu transaktionanalyysistä... jos olet lukuihmisiä etsi ihmeessä käsiisi kirjallisuutta siitä, se kuvaa kuin naulan kantaan juuri näitä vinoutuneita ihmissuhteita ja vinoutuneita ihmiskuvia, oon aikanaan lukenut kirjoja muistaakseni suomeksi nimeltään Minä olen OK ja sinä olet OK sekä Kanssakäymisen kuviot)
Hyvää viikonloppua kaikille 🙂🌻
Moikka,
Kävin kävelyllä ja kuten tavallista päässäni kuhinoi ajatuksia, joten lisään vielä yhdestä aiheesta. Joskus oli kait puhetta siitä, että kun palasin viime vuonna takaisin ensimmäisen eroyritykseni jälkeen ajatellen saavani selvyyttä parisuhdesotkuumme, en vielä nähnyt tilannetta kovin realistisesti. Kestäähän aikansa ennen kuin suurimmasta shokista toipuu ja alkaa uskoa todeksi kaiken. Joten ajattelin, etten halua erota riidoissa, että haluaisin lähteä hyvillä mielin neuvotteluteitse. Nyt alan kuitenkin tajuta sen olevan sula mahdottomuus. Mieheni on sairas, eikä taida koskaan tulla tarjoamaan minulle mahdollisuutta lähteä sovussa paitsi ohimenevissä juhlapuheissaan.
Viimeisen kuukauden aikana joka kerta kun olen yrittänyt lähestyä aihetta omasta lähdöstäni mieheni on saanut hirvittävän raivokohtauksen ja uhannut heittää minut kadulle siltä seisomalta... rikkonut tavaroita jne. Tyyliin jos kerran haluat lähteä, niin pistän sinut pihalle saman tien. Kivaa kun on ollut yöpuvussa sängyssä. Ne ovat olleet niin hirvittävän raskaita tilanteita minulle itselleni, että aloin pelätä sekoavani. Ihan siitä syystä raskaita, ettei minulle ole enää voimia kohdata outoja vakavia tilanteita. Siksi minusta tuntuu, että hajoan sirpaleiksi, kun sellaisia tulee. Jos olisin oma terve itseni, välittäisin vähemmän, koska tietäisin, että jotenkin löydän tieni. Tässä tilanteessa olen kuitenkin kaikin puolin hirsipuussa, koska tiedän, etten kykene menemään töihin tienaamaan vuokrarahojani. Sitäpaitsi totuuden nimissä en usko, että mieheni antaisi minulle rauhaa työpaikallakaan. Kauanko uusi työnantaja katselisi eroriitoja työaikana... Mutta yksin tuska siitä, ettei mulla oo rahaa maksaa taksia tai hotellia jos joudun yöksi kadulle saa minut sellaisina hetkinä pois tolaltaan. Sellainen valtava kauhun ja avuttomuuden tunne, mikä tietenkin johtuu siitä, että olen henkisesti niin maassa.
Eli alan nähdä jutun niin, että varkain minun on täältä joku päivä lähdettävä. Ensin vain pitää löytää se paikka minne mennä 🙂🌻 Luulen vähän, että maastamuuttokin tässä vaiheessa olisi liian rankka muutos. En jaksa sopeutua suuriin muutoksiin, voimani kuluvat muutoinkin. Siksi olen alkanut ajatella, että yritän edetä nyt askeleen kerrallaan. Iso ensi askel olisi löytää uusi oma osoite... joten se on nyt ensimmäinen tavoitteeni.
Voimia sinullekin E.V. Tämä ei ole helppoa, mutta jos jaksamme itkeä sen yhden ison lähtöitkun ja kestämme kaiken siihen liittyvän tuskan, olemme askeleen pidemmällä!!! Oikeastaan minusta tuntuu helpottavalta silloin tällöin, kun kyyneleet purkautuvat ulos. Kyyneleet menetetyistä unelmista, kyyneleet pettyneistä toiveista rakkaudesta... Viime vuosi oli minulle kuitenkin suorastaan painajaismainen kaikin puolin kaikilla rintamilla. Silloin päätin, että vuosi 2007 tulee olemaan parempi. Myös siksi, että oletin tämän vuoden olevan se ratkaiseva erovuosi. Olen iloinen, että tilanne aivan kuten sinunkin mielessäsi on minulle viime kuukausina selkiytynyt. Sekin on edistystä, on vienyt aikaa ja syönyt energiaa tämä asioitten pohdiskelu suuntaan ja toiseen ymmärtääkseen mitä IHAN OIKEASTI on tapahtunu/tapahtumassa. Ja mä luulen, että meillä molemmilla alkaa olla melko hyvä kuva siitä. Tarvitsemme enää sen suuren rohkeuden räpistellä irti kalaverkosta, johon meidät on sidottu 🙂👍
Hei E.V.
Minä nyt pommittelen viesteilläni, kun on oikein paha olla sisuksissa. Laitan nyt vain viimeisen tilannetiedotteen, joka ehkä sitten antaa minulle ne kaivatut tarvittavat voimat irtiottoon.
Kerroin sinulle varmastikin jo, että mieheni peilaa olevansa tekemässä täyskäännöstä. Kuitenkin kun puhelinlasku saapui, olin ehtinyt avata kirjekuoren kun hän tuli paikalle, joten olin nähnyt hänen jatkuvat puhelunsa typykälleen. Ja että typykkä oli vaihtanut puhelinnumeronsa. Oletettavasti armas mieheni oli niin neuvonut, vaikkei antanutkaan minun vaihtaa numeroani kun niin halusin... joten hän laittoi kiireesti laskun taskuunsa ja piilottelee sitä siitä lähtien... ja kertoi tekosyitä kuten tavallista miksi hänen oli edelleenkin pitänyt soitella, vaikka kaiken piti olla hiljenemään päin... mutta tiesin hänen valehtelevan monesta muustakin.
Tänään sain päähänpiston mennä etsimään hänen sähköposteistaan typykän täyden nimen, jotta jos tulee vahingossa vastaan joskus hamassa tulevaisuudessa, osaan välttää. Tiesin, että jäätyään viime vuonna kiinni juuri sähköpostiviesteistään, hän avasi uudet kanavat typyköitä varten. Sitäpaitsi tiesin niitä minulta pimitettyjä osoitteita hänellä olleen jo entuudestaan. Mutta hän oli kuitenkin jättänyt "minua varten" yhden viestin typykältä. Joten etsin sitä, mutta löysinkin tuoreemman viestin viime viikolta, jossa molemmat vannoivat rakkautta toisilleen lyhyesti mutta selkeästi...kait työtapaturma, että oli jäänyt näkyviin...
Että silleensä. Kyllähän sen tiesinkin, mutta kun sen näki silmiensä alla, se antaa juuri sitä voimaa ymmärtää, miksi oma nahka pitää pelastaa ja nopeasti. Sitäpaitsi puhelinlaskusta tiedän senkin, ettei tuo typykkä ole laisinkaan ainoa. Siellä on pyörinyt todella pitkään numero, johon kuin myös vastaa typykkä, josta hän ei ole koskaan maininnut... toki tiedän, että naistenmies ei jättäydy yhden eikä kahden varaan...
Tekisi mieli tehdä samoin kuin viime vuonna, vain pakata olennainen ja häipyä. Mutta kyllä mun pitää nyt kerätä voimani ja yrittää hänen selkänsä takana ruveta purkaan yhteiselämäämme. Ja sitten häipyä mahdollisimman nopeasti. Tää syö mun omanarvontuntoani niin paljon, kyllä mä ansaitsen parempaa kohtelua. Ei siis enää se, mitä tapahtuu sinällään, sillä minun ei tarvitse enää arvailla, onko hän epärehellinen. Mutta se että mun pitää jakaa asunto sellaisen epäluotettavan hepun kanssa. Kyllähän mun ihmisarvoni ansaitsee parempaa!!!
Hei E.V.
Toivottavasti sä olet suunnitellut itsellesi pakotien sitä päivää varten, kun siihen on tarvis ja mittasi on lopullisesti täysi. Mä en ollut, mutta kait mä luotin siihen, että mun pääni yleensä kuhisee ratkaisuja A, B ja C jne. eli jollei yksi tärppää, keksin jotain muuta. Mutta eipä oikein kuhise mielessä ratkaisuja, kun onkin niin pohjilla, ettei tahdo jaksaa edes pyytää apua... mutta olen kuitenkin alkanut hälyttää kaikki tukijoukot apuun 😯🗯️ toivoen, että yhdessä löydettäisiin se pakotie... Kerron lisää jos joku suunnitelma tärppää 🙂 Ikään kuin henkiseksi rohkaisuksi sinulle 🙂👍
Usko vaan, kyllä me tästä jaksetaan ulos, onhan me jaksettu tähänkin asti 🙂🌻 Sinäkin sitten kun olet siihen henkisesti valmis. Toivottavasti se ei oo sit niinkun mulla, kun voimat ei enää muuhun riitä kuin irtiriuhtaisuun pakottavan tarpeen edessä 🙄
Hei, Jokujossakin ja muut satunnaiset lukijat. Olen ollut reissussa enkä ole voinut kirjoittaa tänne. Jokujossakin, kirjoitit taas niin monta olennaista asiaa, että niihin on pakko vastata yksitellen.
"Mieheni on sairas". Tämä on todellakin sairasmielisten hommaa tällainen pettäminen. Jo pettäminen on sinänsä sairasta, mutta pettämistapa jo kertoo sen, että miehesi on vakavasti kieroutunut tunne-elämänsä alueelta. Olen tullut samaan tulokseen vaimoni kohdalla. Jos hän ei olisi niin sairasmielinen, hän pettäisi fiksummin.😮 Kun miehelläsi pitää olla samaan aikaan useita rakastajattaria, tässä on se pointti. Ensin sinä et riittänyt, sitten yksi rakastajatar ei riittänyt, sitten ehkä kaksi rakastajarta ei riittänyt jne...
Vaimoni kohdalla tämä on ollut sama tie ja lisäksi lähes perverssi nuoriin poikiin sekaantuminen. Tämmöisillä patologisilla pettäjillä kuten puolisomme ovat, ei tule koskaan loppua tähän ongelmaan, sitä on todellakin turha odottaa. Me vain olemme joutuneet tahtomattamme maksumiehen osaan.
Rahatilanteesi on sydäntäsärkevä, mutta toivon, että saat sen jotenkin kuntoon. Onko todella helpompaa ratkaista se siellä vieraassa maassa? Itse mietin kanssa tuota omaa asuntoa. Olen tehnyt jo lähtöpäätöksen, mutta sen käytännön toteutus jää varmasti syksyyn, kun ei ole rahaa tällä hetkellä maksaa kahta asuntoa.
" Sekin on edistysaskel, on vienyt aikaa ja syönyt energiaa tämä asioiden pohdiskelu suuntaan ja toiseen ymmärtääkseen mitä IHAN OIKEASTI on tapahtunut / tapahtumassa." Tämä on tärkeä lause. Minulle ja niille tuhansille samassa tilanteessa oleville tapapettäjän uhreille on elintärkeää tajuta, mitä heille tehdään. Tällaiset pettäjät osaavat todella puhua. Puhetta vuosia kuunnellessa hämärtyy totuuden taju, eikä tiedä enää mikä on normaalia ja tervettä. Minulle on käynyt näin. Menin jopa itse mukaan näihin vaimoni valheisiin ja olin jossain vaiheessa ylpeä, että hän kelpaa niin nuorille miehille! Kuvittele!😝😝😝
En tiennyt että hän pettää, luulin vain niiden yrittävän. Normaali ja tervejärkinen kaveri minun tilallani olisi heti tajunnut.
Olin reissussa katsomassa ratkaisevaa pettämispaikkaa laivalla. Kaikkien valheiden ja suunniteltujen muistamattomuuksien jälkeen minulle oli selventävää nähdä, minkälaisessa paikassa hän petti minua
Hei E.V.
Kiva kuulla sinusta taas. Kuten sanoin, pidä erinomaisen hyvä huoli itsestäsi, ettet romahda ennen kuin jaksat repiä itsesi irti. Minulle on ollut helpottavaa huomata, että täälläkään ystäväni eivät ole jättäneet minua yksin, nyt kun vihdoin olen uskaltanut avautua hiukan. Mutta tämä ei ole minulle enää vieras maa, olen elänyt jo niin monta vuotta, että tunnen itseni vieraaksi, kun tulen Suomeen 🙂 sillä moni asia siellä on muuttunut poissaollessani. Näen sen lomillani, mutta näen sen myös lukiessani uutisjuttuja ja artikkeleita. Mutta se on monipiippuinen juttu ja todennäköisesti työtilanne ratkaisee lopulta sen, mihin asetun. Niinhän se ratkaisi tilanteen silloinkin kun muutin tänne ja vuosi vuodelta kynnys palaamiselle on korkeampi. Se henkinen kynnys ensin ja nyt tässä tilanteessa myös rahallinen. Mutta aika näyttää. Riippuu siitäkin, kuinka onnistun tilanteeni rauhoittamaan lähtöni jälkeen. Edellisen veitikan kanssa meni vuosia... pahin oli sentään ohi noin vuodessa... sen jälkeen se ei enää seuraillut minua askel askeleelta, ja olin vaihtanut salaisen puhelinnumeron joten puhelinterrori loppui siihen. Kirjelappuset postiluukustakin tyrehtyivät hiljalleen... mutta vielä muutama vuosi myöhemmin asetuttuani tänne asumaan sain uhkasoittoja kun täkäläinen numeroni ei ollut salainen...
Mua väsyttää jo etukäteen ajatus, että pitää mennä tuon kaiken läpi taas... mutta henkinen kanttini ei enää kestä yhtään pidempään. Joka tapauksessa olin pitänyt takarajana kesäkuuta omassa mielessäni ja edes yhden velan olen saanut pois harteiltani sinniteltyäni tämän talven läpi... Ja tämän kevään yritin päästä mieheni kanssa neuvottelupöytään, mutta lopulta tajusin, ettei siitä tule mitään. Hän ei kykene neuvottelemaan piste. Asioiden hoitaminen tällä tavoin vain on niin paljon vaikeampaa. Monet yhteiset taloudelliset sitoumukset on hankalia hoitaa kun ei voida neuvotella avoimesti, mutta mun on pakko löytää joku keino saadakseni ne järjestykseen.
Hei E.V.
Mä sain nyt lipun ostettua ja kavereitten avulla pitäisi päästä muuttamaan ensi torstaina. Kun vaan jaksaisi sinne asti sinnitellä vielä ja pitää pään kylmänä, ettei tule paljastettua vahingossa jotain. Olen niin tottunut jakamaan kaiken mieheni kanssa, että eilenkin olin vähällä kertoa, että olin tavannut sitä ja sitä... kun olimme punoneet juonia kuinka tehdä muuttoni mieheltäni salaa 😀 Jotain hän jo aavisteli viikonloppuna olevan ilmassa, olin niin hermostunut ja etäinen, koska en nähnyt vielä miten päästä tilanteesta ulos. Sanoikin, että odotanko vain luottokorttini nollautumista lähteäkseni... kerrankin sain pidettyä suuni kiinni enkä vastannut että sitäpä juuri 😟 Mutta kuinka hämätä loppuun saakka... on vaan yritettävä jaksaa... mutta se ei ole helppoa ihmisen kanssa joka lukee sinua kuin avointa kirjaa... onneksi sillä on nyt työpaineita ja flunssakin päällä, niin jaksaa vähemmän olla skarppina minun suhteeni.
Voimia sinulle E.V. ja toivon, että me molemmat tämän vuoden aikana saamme oman elämämme takaisin! Sen lupasin itselleni viime vuoden lopulla, kun kaikki silloin kaatui niskaan. Lupasin, että tämä vuosi olisi parempi, ja tämä ero oli osa sitä lupausta.
Jokujossakin, toivon sinulle nyt tärkeässä elämäsi vaiheessa kaikkea hyvää ja että saat asiasi järjestettyä. Tämä on sinulle todella tärkeä päätös ja se tulee muuttamaan elämäsi. Kyllähän se niin on, että pettämistä ei kenenkään tarvitse hyväksyä ja pettäminen on se oikea ja riittävä syy katkaista parisuhde siihen. Jatkuvalla anteeksiantamisella ja nielemisellä asiat uudestaan ja uudestaan ei loppujen lopuksi palvele ketään. Kyllä puoliso, joka pettämään lähtee, ottaa siinä vaiheessa vastuun suhteen kaatumisesta.
Olen itse tullut myös oman suhteeni kanssa tähän tienhaaraan ja tiedän, että vanhaan ei ole paluuta. Jaksamista sinulle. 🙂👍
Kiitos E.V.
Oikeassa olet vanhaan ei ole paluuta, sillä se mitä se vanha mielessäni on ollut ei ole oikeasti ollut olemassakaan. Ei sellaisena kuin sen kuvittelin silloin. Tänäänkin kävelin ympäriinsä kotona ja katselin ikkunasta puutarhan ylle haikeudella... kumpa olisi voinut olla onnellinen siten kuin oli itse kuvitellut. En edes kaipaa ylellistä onnellisuutta, mutta kun kotona olisi rauha olla oma itsensä, eikä tarvitsisi koko ajan pinnistellä. Sillä sitähän se on ollut jo pitkään, jos haluaa rauhaa, pitää venyttää itsensä ääri rajoille... eihän se ole elämää sellainen. Kaipaan sitä, että kun tulen kotiin, voin tehdä rauhassa mitä haluan, ilman että minua kritisoidaan alati tai että minulle ladotaan pinkka tehtäviä selkään... tai että kun teen jotain se korjataan... tämä suhde ei ole ollut niin paha kuin edellinen, enhän olisi ollut näin pitkään, jos se olisi ollut yhtä kärvistelyä... ja sekin on ollut niin vaikeaa myöntää, että kuten sanoit vanhaan ei ole paluuta. Se onnellinen aika kesti ilmeisestikin sen aikaa, kun mieheni vielä minua rakasti omalla tavallaan. Mutta kun rakkaus sammui, kaikki sammui. Hän tarvitsee alati ympärilleen uusia ihmisiä, jotka jaksavat palvoa häntä. Ja siihenhän minusta ei enää ole ollut muutamaan vuoteen. Rakastin kyllä pitkälle vielä tähän kevääseen asti, vasta se kolari sai minut heräämään ja tajuamaan, että tunteeni olivat muuttuneet.
Eräs sukulaiseni romahti tosin aivan toisenlaisessa tilanteessa. Minusta oli merkillistä, että hän ei nähnyt kaikkea sitä hyvää, mitä hänellä jo oli, vaan keskittyi suremaan sitä minkä oli menettänyt. Kaiken lisäksi hänellä on vahva turvaverkko ympärillä ja vahva perhe, joten minulta vei hetken aikaa ennen kuin ymmärsin, että hänen ongelmansa oli se, että unelmat olivat romahtaneet. Ja sehän se minullekin tekee kipeää, sillä olin rakentanut vinon pinon unelmia suhteemme varaan siinä vaiheessa kun kaikki tuntui menevän vielä hyvin. Haaveilin vihdoinkin pääseväni tavoitteisiini jopa materiaalisten asioiden suhteen. Moni suunnitelma piti toteutua ironisesti juuri tänä vuonna ja pitkään yritinkin jaksaa vielä nähdäkseni hedelmän vuosien työstä. Olin niin monta vuotta paiskinut töitä rakentaakseni elämäni uudelleen, kun edellisen suhteen jälkeen olin reilusti miinuksen puolella. Kaiken tämän luovuttaminen tekee vaikeaa mutta oma jaksaminen on tärkeämpää. Pitääkö taas alkaa miinuksen puolelta... todennäköisesti... mutta kyllähän ihminen aina venyy, se on tosiasia.
Minulla on ollut tänään sellainen unelmien hautajaispäivä... olen itkenyt sisälläni, ja väliin kyyneleet tulevat poskellekin. On aika rakentaa uudenlaisia unelmia 🙂🌻 Minua kuitenkin aina helpottaa, kun minulla on tavoite edessäni. Silloin kun en ole varma mihin olen menossa, olen hukassa, ja niinhän on jatkunut hirveän pitkään minun mittapuussani. Haluan tavallisesti tehdä nopeita päätöksiä tyyliin... je ne regrette rien eli en kadu mitään laulun sanoin... 🙂
Enkä tällä hetkellä kadu tätäkään suhdetta. Olipa se onnellinen aika mitä tahansa todellisuudessa, ei se häviä muistoista. Tunsin itseni elämäni ensimmäisen kerran rakastetuksi vuosikausia. Ja olin korviani myöten rakastunut vuosikausia. Se oli niin mahtavaa, että tämä helvetillinen loppuhuipentumakaan ei taida sitä pyyhkiä olemattomiin.
Mutta nyt jos ajattelen elämääni taaksepäin, olen sitä mieltä, että elämän ehkä kaikkein tärkein päätös on se, kenen kanssa lähtee parisuhteeseen. Se määrää pitkälti elämän suunnan ja oman kasvun suunnan. Eihän sitä silloin parikymppisenä tajunnut, mutta nyt kun on riskit otettu ja tullut köniin, asia on saanut uuden merkityksen. Ei todellakaan ole yhdentekevää, millaisen puolison itselleen valitsee!!!
Tapaan viikonloppuna erään ystäväni, jonka mies lähti hehkeämmän nuoren naisen kanssa uuteen kukoistukseen viidenkympin tienoilla. Muistan elävästi, kun tapasimme ensimmäisiä kertoja työpaikalla, hän oli aivan lyöty. Kunnes hän alkoi purkamaan mieltään ja aloin ymmärtää miksi, ja oikeastaan vasta nyt tajuan, miten raakki sitä voikaan olla tuntiessaan, että joku hylkää kuin vanhan rukkasen. Sanoinkin varmaan, että joku vertasi sitä äidin hylkäämiseen... kyllä se syvälle sydämeen iskee... vaikka kuinka tiedostaisi, että vastapuolella on iso iso ongelma. Mutta lopulta, eikös suuri osa estojamme nimenomaan ole sitä, että pelkäämme tulevamme torjutuiksi ja hylätyiksi??? Pelkäämme jäävämme ilman rakkautta. Ja olen melko varma, että meille narsistien uhreille aivan samoin kuin narsisteille itselleenkin tuo pelko on suoranaista kauhua, sillä kumpikaan meistä ei osaa rakastaa itseään. Ne jotka rakastavat itseään vikoineen päivineen tietävät, että jos maailma hylkää, ei käy kuiskaan, sillä itse on sinut itsensä kanssa ja voi aina rakentaa jotain uutta. Vai mitä mieltä sinä olet E.V.?