Hei sinulle Jokujossakin! Tuntuu erikoiselle ja lohdulliselle lukea viestejäsi tässä ketjussa ja toisissa ketjuissa, kun elämäntilanteesi kulkee niin samanlaisia latuja kuin minunkin. Kuitenkin vaikeasta tilanteestasi huolimatta olet selvinnyt ja jaksanut ja vielä osaat ajatella ja kirjoittaa muillekin vinkkejä ja lohdutusta omista kokemuksistasi. Itse arvostan suunnattomasti näitä monia elämän punnitsemia sanojasi ja myös teidän muiden tähän ketjuun kirjoittaneiden ajatuksia. Saanko poimia joitakin ajatuksiasi kommenoitavakseni:

"Tämä on ratkaisujen kesä". Tiedän sydämessäni, että elämäni on kulkenut nyt yhden tien päähän ja tänä keväänä joudun tekemään ratkaisevan kipeän siirron. Minulla on mennyt neljä kuukautta nyt tottua ajatukseen tulevasta erosta, enkä enää niin usein ajatuksissani vedä asiaa takaisin mitä alussa. Joskus on vain uskallettava päättää ja tehdä se mitä sydän sanoo oikeaksi.

"Vaimo pelaa pussiinsa" Hän tekee juuri niin koko ajan, olen sen huomannut. Minun on pakko antaa hänen pelata ja olla itse tämän pelin yläpuolella. Minun on pakko antaa olosuhteille periksi ja ottaa aikalisää, mutta minun on vain yksinkertaisesti päätettävä mihin asti. Taitaa olla, että nämä narsistimaiset puolisot aina pelaaavat etupäässä omaan pussiinsa, eivät taida välittää kovin paljon meidän tunteista.Eikös narsismiin kuulu tämä toisen manipulointi? Vaimoni on aina halunnut ohjata hyvin voimallisesti minun käytöstä ja olen joskus ollutkin vahvasti hänen talutusnuorassaan. En tiedä mitä narsismi oikeasti on, mutta tällainen lievä kotipsykologi löytää käytöksestä monia narsistin piirteitä.

"Yksipuolinen päätös" Minulle sanoi perheterapeutti, että toisen puolisoista on vain pystyttävä tekemään jossain vaiheessa yksin päätös. Vatkaaminen edestaiaisin on todella uuvuttavaa ja on vain osattava ja jaksettava tehdä päätös ja lähteä, kun lähdettävä on. On turha odottaa aina sitä, että pystyy yhdessä tekemään päätöksen, vaikka yhteisestä elämästä onkin kyse. Ei meiltä ole kysyty mielipidettä näihin sivusuhteisiinkaan. Missä vaiheessa olet JJ menossa tässä - oletko kypsymässä yksipuoliseen päätökseen vai yritätkö vielä saaada yhteistä päätöstä aikaiseksi? Enkä tarkoita sinun tapauksessasi välttämättä eropäätöstä.

Olen kovasti miettinyt mitä vaimoni päässä liikkuu ja minkälainen hän todellisuudessa on. Olen tullut päätelmään, että hänellä on ehdottomasti addiktio, joka ohjaa hänen elämäänsä. Se on kuin huumetta, jota hän janoaa, ei jaksa olla ilman. Hän on valmis maksamaan minkä tahansa hinnan silloin kun hän saa tilaisuuden ja kun hän todella haluaa painua vieraisiin. Hän myös ei ajattele lainkaan sitä hintaa, minkä hän pistää puolisonsa kannettavaksi. Valehtelulla sitten hoivataan tapahtuneita piiloon vuosien ajan.

Sanopa Jokujossakin oletko huomannut samaa puolisossasi kuin minä omassani: Vasta nämä tapahtumat aukaisivat silmäni näkemään miten kivenkova hänen sydämensä on. Uskomattoman tyynesti ja paatuneesti vetää omaa rooliaan. Ei huomaa ollenkaan, että on epäuskottava vakuutellessan ettei kätke mitään. Valehtelu sujuu harjaantuneesti jä käsittämättömän taitavasti. Ainoa ongelma on vain, että se näkyy näitä tapahtumia vasten läpi. Olen sitä mieltä ihan yleisellä tasolla, että nämä vieraissa hyppääjät kovettuvat aina sisältä - väärintekeminen jatkuvasti paaduttaa sisimmän. He osaavat jopa näytellä herkkää ja itkeä lirauttaa sopivassa kohdassa.

Näillä petävillä puolisoilla on yksi paha harha: He eivät voi millään ajatella miltä meistä heidän toimintansa näyttää. Kuinka makaberia se meistä on. Hehän ovat jo itse hyväksyneet jollakin tasolla oman toimintansa. Jotenkin hyväksyvät itselleen tämän pettämisen ja sitä seuraavan valehtelun. He eivät voi tajuta sitä miten voimakkaasti tuo toiminta vieraannuttaa meitä heistä. Mikään muu ei vieraannuta puolisoita yhtä tehokkaasti. Itse olen enää vaimossani pienillä verisillä riekaleilla kiinni ja tiedän niiden katkeavan lopullisesti ihan lähiaikoina.

Hei E.V.

Kiva kun vastasit.

Sanot, että ratkaisu tekee kipeää. Minä kuitenkin uskon oman kokemukseni pohjalta, että voimme tehdä ratkaisun vain ja ainoastaan silloin, kun itse siihen uskomme. Sen takia minäkin palasin jäljilleni viime vuonna vielä, vaikka tiesinkin sen olevan täysi itsemurha. Mutta hain sisäistä varmuutta siitä, että ratkaisuni on lopullinen ja oikea, eikä sitä tarvitse enää katua. Ja luulen, että olen ollut oikeassa, sillä vahvuuteni ja varmuuteni kohti päätöstä lähestyy. Olen nähnyt asioita, joista en ollut aiemmin varma, ja jotka vahvistavat käsitystäni siitä, miten itse asiassa olen elänyt nämä vuodet. Se ei ole mairittelevaa, sillä tajuan, että en ole tuntenut miestäni laisinkaan. Itse asiassa on hiukan ahdistavaa, etten ole tunnistanut millainen hän on. (yleensä minulla on aika hyvä vaisto siitä, millaisia ihmiset ovat, ainakin työympyröissä) Minulle oli myyty mainoskuva onnistuneesti. Todellinen mies kuvan takana on aivan jotain muuta. En oikeastaan osaa syvästi kyynistyä tai katkeroituakaan sen enempää, sillä nämä ihmiset ovat sairaita. Näen kuinka mieheni kärsii hänkin sisimmässään, mutta ei vain pysty hallitsemaan omaa käytöstään. Olen itse asiassa syvästi surullinen hänen puolestaan. Hänellä kun olisi ollut kaikki muut edellytykset rakentaa onnistunut ja hyvä elämä, vain tuo sairaus on esteenä.

Mikä minua askarruttaa yhä uudestaan, en voi käsittää, kuinka noin sairas ihminen on voinut olla se, joka on eheyttänyt minut ihmisenä???!!! Kuinka hän on saanut minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja hyväksytyksi. Mystistä. Tiedän, että hän on erittäin taitava ihmistuntija, eihän hän voisi muuten niin taitavasti manipuloida. Hän usein kertoi minulle piirteitä itsestäni, joille olin ollut täysin sokea. Hän tiedosti ensimmäisenä senkin, etten sittenkään taida enää rakastaa häntä... nyt vasta hiljan olen alkanut havahtua siihen itse. Ensin kolarin myötä huomasin hänen olevan minulle tunnetasolla melkoisen yhdentekevä. Nytkin hänen sairastuessaan huomaan, etten ole AIDOSTI kiinnostunut hänen voinnistaan. Hän on minulle jollakin tapaa yhdentekevä taivaankappale, josta vain haluan päästä eroon mahdollisimman pian. Tuntuu kurjalta sanoa noin, mutta en voi sille mitään, tosiasiassa tunnen juuri noin. Tiedän, etten voi häntä parantaa, eikä hän omaa sairauttaan myönnäkään. Tämä ei ole minulle mitään uutta, sillä alkoholisoitunut edellinen kumppanikaan ei koskaan myöntänyt ongelmiaan. Enkä heitä siitä soimaa sen enempää, ei ole helppoa myöntää kenenkään edessä, että on sairas. Se vaatii himpskutisti rohkeutta. Vielä vaikeampi on myöntää sitä puolison edessä, jolle on aina uskotellut olevansa se vahvempi osapuoli, siis alistaja.

Tavallaan ymmärrän senkin, ettei vakavasti sairas ihminen jaksa loputtomiin miettiä, mitä tuskaa muille aiheuttaa. Hän itsehän on alati tuskan syömä. Niin minäkin olen ollut masennukseni keskellä. Annoin lopulta piut paut miltä kenestäkin tuntuu, kunhan sain rakennettua itselleni sellaiset ympyrät, että voin toipua. Kerron sinulle konkreettisen pienen esimerkin siitä, kuinka mieheni voi pahoin. Hän tuhlaa rahansa juostakseen naisten perään, mutta ei osta itselleen uutta paitaa (niitä täältä löytyisi muutamalla eurollakin). Huomaan hänen kurittavan itseään tällaisilla pienillä asioilla, jotka osoittavat syvällisemmin ajateltuna, ettei HÄNKÄÄN hyväksy itseään. Ja olen kovin vakuuttunut siitä, etteivät nämä "rakkauden ammattilaiset" ole onnellisia laisinkaan. Minua on mietityttänyt vuosikausia, miksi mieheni ei koskaan avaa minulle todellista sisintään, vaikka olemme olleet ajoittain hyvinkin läheisiä. Minua on mietityttänyt sekin, miksi hän on AINA surullinen. Nyt olen löytänyt siihen vastauksen. Joka ei ole sisimmässään tasapainossa, ei voi koskaan löytää rauhaa ja onnea.

Kysyit, miten aion päätökseni tehdä, kyllä siitä todennäköisesti tulee yksipuolinen minun päätökseni. Toisinaan mieheni sanoo, että olen jo päätökseni tehnyt, joten mitä yrittämään enää, ja BINGO, jälleen kerran hän on ennakoinut, minä en edes ollut siinä vaiheessa vielä varma päätöksestäni 😀

Olen paljon miettinyt sitäkin, ovatko mieheni itkukohtaukset olleet myös osa showta. Hän esimerkiksi itki kuin pieni lapsi sylissäni varmaan varttitunnin aivan sanattomana tullessani takaisin viime vuonna. Se oli niin aitoa syvää tuskaa ja pelkoa, että en tiennyt mitä tehdä. Sillä minä en ollut häntä kaivannut samalla tavoin 😳 Tiedän, että hän oli hyvin peloissaan, sillä entisestä miehestä oli jäljellä vain pieni hyttynen. Minä olin itse asiassa siitä hyvilläni, sillä ylipainosta oli vara pudottaa. Se oli vain hänen omaksi parhaakseen. Mutta sellaista painonpudotusta ei voi näytellä 😋 Joten luulen, että osa noista itkukohtauksista on näyteltyä tekoitkua, mutta osa on ihan oikeaa pelkoa elämää kohtaan. En usko, että meistä yksikään kovettuu niin totaalisesti, etteikö MIKÄÄN koskettaisi. En tiedä, kuinka sinun vaimosi on, mutta mieheni on erittäin herkkä ja tunteellinen pakkaus. Luulen, että se puoli hänessä minuun vetosi, koska minulla itselläni oli kyltymätön hellyydenkaipuu takataskussani. Ja hän onnistui sen takataskun täyttämään yli äyräittensä.

Olen sen jo sanonutkin, mutta asetupa itse sellaisen ihmisen asemaan, joka TIETÄÄ tekevänsä väärin, mutta ei PYSTY muutokseen. Ja TIETÄÄ senkin. Onko hänellä muuta vaihtoehtoa kuin yrittää uskotella itselleen, ettei tee mitään väärää? Näin näen ainakin mieheni kohdalla. Hän rauhoittelee omaatuntoaan sillä, mitä hyvää hän on minulle tehnyt. Enkä kiellä laisinkaan sitä puolta, hän on tehnyt minulle valtavasti hyvää osaamalla manipuloida positiivisesti. Luulen, että loppujen lopuksi hän satuttaa itseään kaikkein eniten. Viime aikoina on tapahtunut seikkoja, jotka ovat hänet pysäyttäneet hetkeksi. Hän on alkanut itsensä edessäkin häpeämään elämäänsä. Minä vain näen, ettei tuo sairaus hellitä. Nämä "rakkauden ammattilaiset" kun itse ovat vailla rakkautta itseään kohtaan, ja siksi janoavat kyltymättömästi "rakkautta" muilta. Miehelläni on aivan samoja oireita kuin minullakin, hän yrittää miellyttää kaikkia, ei pysty sanomaan EI, ei pidä huolta itsestään... me vain reagoimme ongelmiime eri tavoin. Olisiko tässä syy, miksi olemme yhdessä? Meillä olikin yhteinen ongelma ratkottavana - kuinka oppia rakastamaan itseään??????? Noh, tämä menee vähän koiranleukailuksi, mutta totta toinen puoli 😎

Hei Jokujossakin ja myös pari ajatusta sinulle Pajukukka!

Jokujossakin kirjoitit taas niin kohti osuvaa tekstiä, että olen joutunut lukemaan sitä uudelleen ja uudelleen. Nään elämäntilanteessasi niin samanlaisen maailman jossa itse elän. Sanoit että "et ole lainkaan tuntenut miestäsi". Olen hokenut itselleni, etä miten tämä on ollut mahdollista! Miten hän on voinut tehdä noin. Miten hän onkin erilainen ihminen mitä olen luullut. "Minulle on myyty mainoskuva onnistuneesti". Juuri noin! Elämäni on ollut tekemällä tehdyn kuvan vastaanottamista, ei aitoa kommunikaatiota, jossa kumpikin katsoo toistaan silmiin ilman suojausta ja ilman minkään esittämistä, haavoittuvaisena vereslihalle asti aitona. Minulle on myyty roolia ja olen sen ostanut mukisematta.

"Hänellä kun olisi ollut kaikki muut edellytykset rakentaa onnistunut ja hyvä elämä, vain tuo sairaus on esteenä." Sairauspa tosiaan tämä pettämistaipumus on. Olen nyt vappuna kulkenut taas yksin noilla tapahtumapaikoilla, josta yhteiselämämme vaimoni kanssa alkoi. Nyt näen niin selkeästi, että nuo hänen tekonsa silloin olivat syvästi sairaan ihmisen tekoja. Sairaus on ollut välillä näkymättömissä, mutta palannut aina uudelleen jossakin muodossa. Kuten sanot, hän ei itse sitä myönnä eikä voi huomata. Vaimollani on kaikki muut edellytykset olla aivan huippu, mutta tuo sairaus romuttaa kaiken. Luin jostakin tutkimuksesta, että suomalaiset arvostavat kaikkein eniten rehellisyyttä puolisoaan valitessaan. Nämä toistuvasti pettävät ihmiset ovat kaikkein heikoimpia tässä asiassa. Rehellisyys on heistä kovin kaukana.He tarvitsevat valehtelua oman elämäntapansa ylläpitämiseen ja vaikka valehtelu painaakin heidän omaa tuntoaan joskus, houkutus uudesta valloituksesta on liian suuri.

Mietit sitä kunka miehesi sinua pystyi kuitenkin eheyttämään. Vajavainenkin ihminen voi vuorovaikutuksessa saada hyvää aikaan. Vaikka miehesi ei ehkä kaikessa ollut silloinkaan tosissaan, riitti että itse olit ehdoton tunteissasi ja suunnatessasi elämääsi. Muuttumisesi saattoi alkaa.
Olet ihmeteellyt miksei miehesi koskaan avaa todellista sisintään. Tässä on pointti! Oireyhtymään kuuluu nimenomaan tämä. En tiedä ollenkaan kuka vaimoni todellisuudessa on. Hän on loppujen lopuksi sisimmältään minulle todella vieras ihminen, ei ole avautunut minulle koskaan. Onko niinkin, että jos miehesi avutuisi sinulle, hän ei saattaisi enää kohdella sinua noin? Piilosta on paljon helpompi kohdella toista huonosti.

Toisin kuin sinun miehesi vaimoni ei ole tunteellinen ihminen. Itse liikutun kyyneliin asti vaikka jostain hienosta biisistä, mutta vaimoni on aina melko cool. Tuntuu ettei oikein mikään liikauta häntä paljoakaan. Ei vääjäämättä lahestyvä erokaan ole saanut häntä hyppimään seinille.

Kirjoitit että pettäjä ei pysty muutokseen, vaikka tietää tekevänsä väärin. Tässä on addiktiosta kyse. Kova himo aiheuttaa teon jota katuu jäljestäpäin. Sitten yrittää valehdella itselleen ja toiselle tämän teon mitättömän pieneksi tai ei myönnä tekoa ollenkaan. Sitten taas lankeaa. Taas katuu, mutta hiukan vähemmän. Pikkuhiljaa myöntää elämässään olevan tämmöisen piirteen ja pettäminen ei vähitellen tunnu enää niin pahalta, kunhan toinen osapuoli ei pääse siitä perille. Näin mieli paatuu ja addiktio on kehittynyt. Kun pettäjä saa tilaisuuden, hän varmasti sen taas käyttää. Laskin tässä kerran, että vaimoni ei ole tietääkseni koskaan jättänyt yhtään pettämismahdollisuutta käyttämättä. Hän ei petä kaveriensa nähden eikä sukulaisten nähden, mutta on pettänyt joka ikinen kerta, kun on ollut yksin liikkeellä ja sopivan ikäinen ja näköinen poika on yrittänyt. Jotakin varmaa tässä epävarmassa elämässä!😀

Pajukukalle sanoisin - mikäli tätä ketjua satut lukemaan - minua kosketti tuo uskonnollinen vire tekstissäsi. Muistatko, että minulle taphtui "uskovaisissa piireissä" tämä elämäni suurin katastrofi. Tutustuin uskovaiseen tyttöön, joka elikin kaksoiselämää. Ei uskovaisuus ole mikään hyve kokemukseni perusteella. Hyviä ja huonoja ihmisiä on niin uskovaisissa kuin uskomattomissa. Sanoisin jopa, että uskovaisuus voi olla hyvä naamiointikeino, kuten nykyisen vaimoni kohdalla oli asia. Mitä sanot siihen, että tämä uskovainen nainen etsii nimenomaan humalaisia, tupakantuoksuisia, karhean komeita poikia ravintoloista. "Lolalla oli kaksi mieltä ja toinen niistä valtasi hänet iltaisin..."

Hei E.V.,

Tämä on suurelti osin kai meidän kahdenkeskeistä kirjoittelua, mutta oletettavasti tämä auttaa muitakin kuin vain meitä, sillä lukijoita on enemmän kuin vain sinä ja minä 🙂 Hyvä niin.

Jäin miettimään monia kommenttejasi. Sanoit, ettei vaimosi koskaan ollut aitona, haavoittuvana ihmisenä edessäsi. En tiedä, kuinka paljon sinä itse siihen pystyt, mutta minun täytyy tunnustaa, että olen tässä puolessa heikko minäkin. Sait minut miettimään sitäkin, olisinko itse osaltaan siksi tällaisten näyttelijöiden matkassa. En ole koskaan uskaltanut avautua läpikotia myöten kenellekään aiemmin. Olen aina pitänyt tietyn suojamuurin ihmisten kanssa. Itse asiassa vasta nyt haavojeni tultua väkisin vereslihalle ja avoimiksi olen pystynyt avautumaan miehelleni. Se on elämäni ensimmäinen kerta, että kukaan pääsee minua niin lähelle, näkemään minut täysin heikkona ja avuttomana, mitä sisälläni kuitenkin olen kuten kuka tahansa. Se on ollut pelottava kokemus, sillä pelkään koko ajan, kuinka heikkouttani käytetään hyväksi. Elämän matkalla kun on niitä kokemuksia kertynyt... Ehkä se on ollut myös eheyttävä kokemus, sillä toistaiseksi olen kuitenkin siitä selvinnyt hengissä, ja olen saanut siitä mystisellä tavalla uutta sisäistä voimaakin. Mietin sitäkin, olisiko tämä "naamarit alas" kokemus uusi miehellenikin. Sillä sitähän tämä naisseikkailu on ollut hänenkin puoleltaan mitä suurimmassa määrin. Nyt moni asia palautuu mieleeni, kuten se kuinka hän viime aikoina sanoo pelkäävänsä minua yhä useammin. Olisiko sekin osittain tuohon naamareiden tippumiseen viittaavaa. Toisaalta hän on usein sanonut minulle yhteisten vuosiemme aikana, että minä olen ainoa, joka tuntee hänen sisintään niin paljon. Noh, nämä ovat tällaisia ilmaan heitettyjä ajatuksia.

Olen sen ehkä jo sanonutkin aiemmin, mutta mieheni aina mainitsee rehellisyyden, kun tulee puhe siitä, mikä minussa häneen vetosi ja vetoaa. Olen tulkinnut sen niin, että se tuo hänen elämäänsä sitä turvaa ja perustaa. Ainakin jokin asia on varma, minun kanssani ei tarvitse arvailla, sillä silloinkin kun haluaisin pitää asian omana tietonani en siihen läheisteni kanssa pysty 😳 Asiat pulpahtavat ennemmin tai myöhemmin, ja viimeistään kun alamme riidellä 😋

Sanoit, että jos mieheni avautuisi minulle, hän ei voisi kohdella minua huonosti. Itse asiassa ilmitasolla hän alkoi kohdella minua huonommin kuin koskaan sivuraiteiden paljastuttua. Osittain siihen vaikuttaa tietysti myös minun oma reaktioni. Olen kai kertonutkin, että ilmitulon jälkeen kokonaisen viikon haukuin häntä yötä päivää aina kun olimme nokikkain. Olen ollut julma ja ivallinen sen jälkeenkin, häntä ei todellakaan ole kohdeltu silkkihansikkain minun taholtani. Joten meiltä meni molemminpuolinen kunnioitus alta aikayksikön. Se tuntui todella pahalta, sillä jo sanallisella tasolla tuntui pahalta kuulla tiettyjä loukkaavia sanoja, joita meillä ei koskaan viljelty aiemmin. Tiesin senkin, että valehtelu tulisi olemaan jokapäiväinen leipäni, sillä pelätessään raivokohtauksiani hänelle jäi vain peittely vaihtoehdoksi. Lopulta kuitenkin sanoin hänelle, että yrittäisi kertoa mahdollisimman totuudenmukaisesti asiat, sillä hänen valehtelunsa vain pahentaa välejämme. Se loukkaa verisesti. Jossain määrin hän on niin tehnytkin, ja kertonut avoimemmin missä mennään. Se on ollut minulle vaikeaa, mutta olen kuitenkin kokenut sen olevan se vähemmän paha vaihtoehto.

Kun sanot, että vaimoasi ei heilauta mikään, minusta se kuulostaa aivan siltä kuin hän olisi menettänyt toivonsa kaiken suhteen. Siis yksinkertaisesti vain kovettanut itsensä. Todellisten tunteidensa eläminenhän on rankkaa ja pelottavaakin. Mieheni varoitteli minua tänä viikonloppuna juuri kovettumisesta. Se mitä itse koin uudeksi vahvuudekseni hän tulkitsi kovettumiseksi joidenkin sukulaisteni tapaan. Taitaa sitä paitsi olla oikeassa. Olen kovettanut sydämeni, että jaksaisin elää tunnekuohujen keskellä. Mutta olen kovettunut juuri siitä syystä, että olen menettänyt toivoni monen asian suhteen.

Olen kirjoittanut jo pitkän romaanin, mutta halusin vielä heittää ajatuksia tuohon uskonnollisuuteen. Olen sitä miettinyt paljon ihan viime aikoinakin. Epäilen edelleenkin, että miehelleni (kuten monelle muulle uskovalle) lakiusko on ainoastaan pakopaikka. En tiedä, olisiko se hänen toivemaailmansa johon hän ei pysty. Hän on kuitenkin ollut alusta alkaen varsin "sokea" oppiensa harjoittaja ja matkija. Meillä syttyi usein uskonsota, kun emme kuulu samaan uskontokuntaan. Hän on NIIN varma siitä, että hänen uskonsa on se oikea, että tiedän siitä hänen olevan TODELLA epävarma. Mehän takerrumme raja-aitojen rakenteluun nimenomaan silloin, kun emme ole varmoja, että minkäänlaista aitaa edes kuuluisi olla olemassa. Mehän olemme agressiivisia juuri silloin, kun emme usko oikeasti siihen mitä "julistamme". Kun HALUAMME että toinen uskoo johonkin, mihin emme itsekään ihan varmasti usko.

Ja oikeassa olet, "usko" on näppärä naamio moneen lähtöön. Valitettavasti vain olen kestouskova ja kasvanut erinäisten haihattelijoiden ympäröimänä sekä tavannut ihmisiä hyvin erilaisista uskontokunnista lähtöisin, joten minuun eivät ihan mitkä tahansa tarinat uppoa. Ei siis jos uskonnon varjolla tehdään pahaa esimerkiksi. Olenkin sanonut monille, että yksikään uskonto ei käske ketään tekemään PAHAA. Jos joku tekee pahaa "uskonsa" nimissä on hän kehitellyt itse oman uskontonsa, jolla ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa.

Hei,

Ilmeisesti menin liiaksi kirjoituksessani tunnetason purkaukseen lopussa, kun moderaattori halusi viestini typistää. Olen ollut nimittäin kurkkuani myöten täynnä, kuinka tätä sivusuhdettakin on puolusteltu erilaisilla "näkemyksillä" asioista sekä mieheni että hänen naisystävänsä taholta. Molemmat yrittivät löytää "vakaumuksestaan" oikeutuksen teoilleen. Mihin en tietenkään suostunut, sillä molemmat yrittivät huijata, ei pelkästään minua, vaan myös itseään moisella roskalla. He eivät halua myöntää, että ei ole kyse vain heidän välisistä tunteistaan, vaan kaikista niistä ihmisistä jotka kuuluvat heidän "ex-elämäänsä". Me kaikki olemme satutettuja omalla tavallamme. Kuinka itsekästä, raivostuttaa todella. Tai ehkä he ovat NIIN rakastuneita... Minusta vain on niin merkillistä, että uskontoa tungetaan joka paikkaan jonkinlaisena autuaaksi tekevänä aseena. Tarvitsee vain mainita "uskovansa" johonkin, ja saa luvan tehdä mitä ikinä haluaakin. Joten aivan oikein sanoit E.V., uskonto on oiva naamio!!!

Hei, asia on juuti kuten mainitsit. Uskonto on hyvä naamio. Sen lisäksi nämä pettämiseen taipuvaiset ihmiset tekevät joka elämänalueestaan ja ympäristöstään taipumustaan tukevan tekijän. Myös uskonto muutetaaan tukemaan helposti pettämistä. Meillä se vain yksinkertaisesti on ollut kulissi, jonka takana tapahtuu outoja asioita. Ymmärrän hyvin, että joku voi hakea sivusuhteelle jumalallista oikeutusta. Tarkoititko sitä? Millä muulla lyöt toisen sanattomaksi tehokkaammin? Minulla on jo pitkään ollut selkeä tunne ja epäily siitä, että vaimoni ei oikeasti usko noihin asioihin, ne on vaan mukana liturgianomaisesti hänen elämässään. Teot eivät ole aidosti uskovaisen ihmisen tekoja, eivätkä ole koskaan olleetkaan. Tälläinen elämä on todellisen uskon irvikuva.

On surullista ja hirveää, että tavakseen pettävät ihmiset etääntyvät niin kauaksi oikeasta elämästä, oikeista tunteista ja oikeasta rakkaudesta. Kaikki on vain kulissia ja esittämistä, johon he itse myös uskovat. On älyttömän vaikea havaita, että toinen ei koe samaa kuin itse. He ovat kuin huippu-urheilijoita: jokainen seurusteluun ja rakkauteen kuuluva teko ja sana on harjoiteltu lukemattomia kertoja eri ihmisten kanssa. He ovat loistavia omassa roolissaan. He saavat meidät tuntemaan olevamme rakastettuja, vaikka todellisuus on jotain aivan muuta. Luultavasti silmäni ovat vihdoin avautuneet ja myönnän jo itsellenikin olleeni huijarin uhri. Rakkautta ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin minun hölmöissä unelmissa. Oikeaan rakkauteen tarvitaan kaksi ihmistä.

🙂🌻 uskonnon varjolla ja suojissa tapahtuu mielestäni surkeimmat jutut, se että on uskova ja tekee tietoisesti "pahaa" lähimmäiselleen, - tekee sitä myös itselleen. Oikea suhde uskontoon ei oikeuta näihin tekoihin.
Kokeneena voin sanoa; kun se tuska ja ahdistus tulee, se tulee voimalla jolle ei sitten voikaan enää mitään. Muutos on paikallaan.🙂🌻
Onko olemassa ihmisiä joilla ei olisi omaatuntoa?
Selityksille kyllä löytyy selityksiä ja sanasta voi hakea tukea, silloin kun ihminen on pahankoukussa löytää tuen teoilleenkin sieltä kansien välistä.
Onkin eri asi luuloisuus, se kuinka itse epäilemme toista, lähimmäistämme, joskushan nämä kuviot voivat mennä näinkin. Kun on mustasukkaisuutta on sitä myös sairaaloisesti.
Jollei olekaan näyttöä pettämisestä, - mitä pettäminen kunkin kohdalla sitten merkitsee, on toinen kysymys. Pelkoako?
Uskoisin ettei kukaan lähde kaivelemaan näytön saatuaan onko pettänyt vaiko ei vaan lähtee kiltisti pois suhteesta jollei hyväksy.
Itse henkilökohtaisesti en hyväksy pettämistä mutta en myöskään hyväksy kiusaamista suhteessa (oli avioliitto tai seurustelusuhde).
Toisen (herkän)ihmisen saa uskomaan suhteessa hyvään, mutta myös mustasukkaiseksi jos sille annetaan lupa eli katsotaan sormienläpi puolison/kumppanin flirttailua tms. eli Todellinen välittäminen, mitä se on. 😉

Hei E.V.

Mainitsit pari asiaa, joista varsinkin toinen on minua satuttanut mittaamattomasti viime aikoina. Nimittäin se, että kaikki kauniit sanat ja teot ovat olleet miehelleni vain hyvin harjoitellun näytelmän toistoa... voiko se todellakin olla niin??? Itseni on ainakin hirvittävän vaikea myöntää, että kaikki olisi ollut vain ulkoa opeteltu värssy. Se on suorastaan kammottava ajatus. Ja nykyisin varsinkin koen, että kaikki kaunis välillämme on merkityksetöntä. Yritän ajatella vain ihmisenä ihmiselle tasolla. Eihän minun tarvitse olla kuin kivi, onhan hän sentään ihminen, vaikka tunnetasolla olisin kuinka satutettu.

Toisekseen sanoit, että rakkauteen tarvitaan kaksi osapuolta. Niin satuttavaa kuin se onkin ja silti totta. Todellinen rakkaus on kahden ihmisen välinen juttu. Mekö sitten emme ole rakastaneet sinä ja minä??? Eläneet vain kiiltokuvatyttömme ja poikamme kanssa mukamas onnellisina? Tiedätkö, tunsin itseni jossain vaiheessa niin onnelliseksi mieheni rinnalla, etten uskaltanut siitä edes puhua oikein kenellekään. Pelkäsin kateellisten mielten reaktioita. Eikös elämä olekin tragikoomista? Kyllä mulla tulee kestämään tän jutun sulattelu pitkään. En oikeastaan ihmettele, että sullakin on vienyt aikaa ennen kuin olet silmäsi avannut. Tää on vaiherikkaampaa kuin paraskaan Hollywood filmi.

En ole sitä vielä kertonut, mutta vappuviikonlopun alla tunsin oloni todella hyväksi ja pirteäksi. Aloin suunnitella elämääni eteenpäin pitkästä aikaa innoissani. Kerroin, että sitten vietettyämme aikaa yhdessä riitelimme pahemman kerran. Ja että mielialani meni miinukselle. Mutta tapahtui muutakin, mieheni ensimmäisen kerran kuten hiukan arvelitkin kolarin jälkeen, alkoi lupailla yrittävänsä muuttaa elämänsä. Hän vietti aikaa yksin kaiketi mietiskellen missä ollaan menossa. Heitin vielä sangollisen kylmää vettä niskaan muistuttamalla missä muualla hänellä on laiminlyötyjä velvollisuuksia. Läksytin toden teolla. Ehkä siitä sitten jotain meni perille, koska asenteet hiukan muuttuivat ja äänenpainot.

Olen sanonut, etten toivo enää enkä usko mihinkään. Aika lapsille on mennyt minulta ohi, enkä olisi valmis uuteen suhteeseen tarpeeksi nopeasti joka tapauksessa biologisen kellon kiihdyttäessä vauhtiaan. Joten minä toivon vain jossain vaiheessa saavani itselleni takaisin seesteisen elämän. Ja joitain pieniä käytännön tavoitteita haaveilen. Suurin toiveeni enää on itseni kouluttaminen sellaiselle alalle, joka täyttäisi perheettömän elämän kiljuvaa aukkoa.

Kävin vakoilemassa toisesta viestiketjusta, ja ymmärsin, että teillä on lapsi. Tämä on nyt sitten kysymys, johon ei tarvitse todellakaan vastata jos tuntuu liian vaikealle. Eihän täällä tarvitse koko yksityiselämäänsä sentään ripittää 🙂 Mutta uteliaisuudesta kysyn, onko hän ymmärtänyt missä kotona mennään, ja kuinka hän on siihen reagoinut? Ja onko hän yhteinen lapsenne vai jo aikuinen itsekin? Olen utelias, koska se saattaisi auttaa minua ymmärtämään taas tiettyjä juttuja meidän elämästämme. Mutta kuten sanoin, vangitulla on myös oikeus vaieta 😎

Jaksamisia

Hei,

Lueskelin eilen netistä paljon paljon asiaa persoonallisuuden vinksahteluista. Osa kuulosti kovin tutulta. Itse asiassa tuli jo hiukan sellainen Aku Ankka olo, että lopulta alkoi tunnistaa jokaisella sivulla oireet itsestäänkin 😀 joten lopetin lukemisen vihdoin sulattelua varten.

Mutta minun pitää kuitenkin kertoa sinulle mitä ne artikkelit toivat mieleeni. Nimittäin kun katselen tällaisia itsensä kanssa viha/rakkaussuhteessa eläviä elämänmatkalla ne muistuttavat minua Pikku Prinssin tarinasta, kun hän vieraili yksinäisen Kuninkaan planeetalla. Kuningas anomalla anoi Pikku Prinssiä jäämään luokseen, sillä "enhän voi olla kuningas, ellei minulla ole yhtään alamaista" 😎 Tuttua eikö totta????

Hyvää keskiviikkopäivää

Hei, Pajukukka ja Jokujossakin! Oli ajatuksia herättävää lukuea viestejänne. Pajukukka, kerroit ajatuksia uskonnosta ja oikeutuksesta, ettei kellään ole oikeutta tehdä pahoja tekoja. Uskonnon piirissä liikkuu näitä rikkinäisiä ihmisiä, joiden rikkinäisyys heijastuu rikkinäisinä ihmissuhteina. He eivät itse sitä hahmota, mutta heidän elämänsä on hajanaista ja he ovat hyvin epäluotettavia. Sorruin tällaiseen. Eilen luin Iltasanomista juuri samasta aiheesta. Näissä yhteisöissä on varmaan ongelma, kun näitä on vaikea tunnistaa ja he pyrkivät jopa johtaville paikoille. Ei se ole uskonnon vika, vaan meitä on niin moneen junaan.
Sanoit, että ihmisiä on pahan koukussa. Tämä on nähty, olen itsekin pyristellyt irti paheistani jo muutaman vuoden. Onko ihme, että jotkut lankeaa tähän iskemisvietin koukkuun. Vaimoni varmasti tietää tekevänsä väärin, mutta on kovettanut mielensä ja alkaa hyväksyä itselleen tällaisen paheen. Sanoit, myös, että kun ahdistus tulee, se muuttaa elämän ja sille ei voi mitään. Kun tulee suhteessa tarpeeksi iso seinään ajo, se hajottaa väkisin suhteen, vaikka siinä yrittäisi mitä. Anteeksi ei kannata antaa tekoja joita ei pysty anteeksi antamaan. Minusta kenenkään ei pitäisi antaa pettämistä anteeksi. Se on vastoin ihmisarvoa. Tässä on tietysti teon vakavuusasteella merkitystä. Oletko Pajukukka törmännyt näihin ongelmiin uskonnollisissa piireissä? Muistutan sinua, että myös minä jouduin alle parikymppisenä, kuten sinäkin kerroit aiemmin, höynäytetyksi ja sitä on kestänyt eri muodoissaan 33 vuotta. Minua on voinut käyttäää hyväksi.

"Onko olemassa ihmisiä ilman omaatuntoa?" Sanoisin että on. Vaimoni pystyy vetämään sellaista roolia ja kevyesti, että omatunto ei paina missään. Katsoo silmiin vuodesta toiseen ja valehtelee samalla päin naamaa. Omatunto häviää, kun uskoo itsekin valheensa. Sanoit myös ettei kukaan jää näytön saatuaan suhteeseen, jos ei hyväksy pettämistä. Minulle on ollut vaikea lähteä ja olen ollut valmis uskomaan todella huteria tarinoita sitoutumiseni vuoksi. Tulee kai kierre jota toinen osapuoli käyttää hyväkseen.

Jokujossakin, kirjoitti seesteisen elämän etsimisestä. Sitä tässä kaivataan. Mitä tulee eron jälkeen? Sitä minä nyt ihmettelen, kun olen tietoinen, etä se varmuudella nyt tulee. Se on minun kohdalla ensimmäinen ja toivotttavasti viimeinen. Kuinka suuri mainitsemasi perheettömän elämän kiljuva aukko sitten on? Itse harrastan paljon ja toivon että se jossain vaiheessa täyttää tyhjyyttä, jonka puuttuva perhe tulee minulle aiheuttamaan. Lapsemme on jo juuri tullut aikuisikään ja sekään ei jatkossa täytä tyhjyyttä. Ero tulee hänelle ikävänä yllätyksenä, mutta aikuisena sen kestää eri lailla.

Miten sinulla on harrastuspuoli? Se on minulle tätä onnetonta tavallista elämää isompi asia ja saan siitä valtavasti voimaa. Toivon, että saat sen koulutusasian myös vetämään ja löydät alan missä voit toteuttaa itseäsi. Et selvästi ole kuitenkaan liian vanha vaihtamaan alaa vaan ilmeisesti juuri parhaassa iässä siihen.🙂👍

Hei E.V.

Minulla on aika paha olla itselläni taas. Riitelimme eilen ja se repi kaikki haavani auki. Tunne useimmiten vain suunnatonta pahaaoloa mieheni ollessa lähistöllä. En enää tunne olevani turvassa. Ja hän onnistuu lyömään minut aivan maan tasalle niin, etten enää tunnista itse itseäni. Käyn läpi raivareita ja shokkitiloja, joista en oikein enää tunnista omaa käytöstäni. Ja olen enemmän kuin huolissani. Haenkin tukea uudelleen tukipilareiltani. Yritän myös tavata ystäviäni saadakseni kokea henkistä hyvääoloa.

Mieheni on omasta mielestään kääntämässä lehteä kohti terveempää elämää. En vain enää jaksa ajatella rakastavani ihmistä, joka on minua niin pitkään pettänyt ei vain suhdetasolla vaan verbaalisestikin. Tunteeni olen yrittänyt tukahduttaa, että tulisi vähemmän niitä puukon iskuja rintaan. En halua tuntea lämpöä ja läheisyyttä kutan ennen romahtaakseni yhä uudelleen maan tasalle todellisuuden kanssa. Mutta näinä päivinä tunnen suurta huolta itseni puolesta. En vieläkään näe mahdollisuutta konkreettiseen eroon, mutta kuinka kauan tätä jaksan.

Mulle perheettömyys merkitsee nimeomaan läheisyyden puutetta ja etäisempiä ihmissuhteita. Hellyyden puutetta. Eihän parhaankaan ystävän kanssa voi avautua samalla tavoin kuin parisuhteessa, missä tulee julki kaikkein heikoimmatkin ja haavoittuvimmat puolet itsestä. Tai ainakin itsellä...

Minulta jäivät harrastukset pois pitkien työpäivien myötä. Osa harrastuksistani jäi myös jo siksi, ettei mieheni niitä hyväksynyt... tässä tulivat mukaan taustaeromme. Olen kuitenkin kävellyt ja lukenut paljon, niistä molemmista nautin ja saan voimaa. Tämä kirjoittelukin on antanut voimaa. Haluaisin itse asiassa kirjoittaa enenevässä määrin (siis muutoin kuin täällä). En vaan halua mieheni siitä tietää. Sillä kun on tämä kontrollikompleksi, ja sen pitää tunkea nokkansa joka paikkaan. Vaikka niinhän se on minullakin, kun en luota enää mihinkään, jokainen chatti, puhelu, muistilappu herättää aina epäilykseni... sekin varmaan on ihan oikeasti rassaavaa. Mutta kuten riitamme lopussa eilen sanoin hänelle, en usko koskaan pääseväni tämän pettämisasian yli. Se loukkasi minua niin kovin ihmisenä. Jos olisikin kyse vain siitä, että olemme olleet pariskunta, mutta kun olen laittanut kaikkeni peliin toisen elämän puolesta... ja sitten jätetään kuin vanha rukkanen... se menee yli oikeustajuni vallan.

Halusin vielä kysyä, tietääkö lapsenne E.V. äitinsä kaksoielämästä? Ja jos tietää, kuinka hän sen kokee? Nimittäin riippuen siitä kuinka pitkään vielä joudun mieheni matkassa olemaan, saatan joutua kohtaamaan nekin reaktiot... sillä en usko, etteivätkö lapset näitä asioita vaistoaisi paremmin kuin sokaistunut puoliso? Vai olenko väärässä?

Hei, kiitos vastauksesta. Kirjoitit ettet tunne olevasi elnää turvassa. Minä muistan sanoneeni noin joskus vuonna 94 ensimmäiisen kerran. Miten olla turvassa suhteessa, jossa ei olla uskollisia ja jossa toinen lyö ja satuttaa kaikkein kipeimmällä tavalla millä yleensä ihminen satuttaa voi? Tämä turvallisuuden tunne on ensimmäisiä, jotka häviää petetyksi tulemisen jälkeen. Näin kävi ainakin minulla.

Olen myös joutunut pitämään herkän puoleni piilossa kymmenet vuodet. En ole uskaltanut avautua, kun pelkään että taas minua satutetaan. Olet oikeassa ettei kaverille pysty samalla lailla avautumaan, mitä kumppanille voisi. Minä en ole pystynyt kenellekään todella pitkään aikaan.

Sanoit ettei miehesi hyväksynyt harrastuksiasi ja että hän sanoo voimakkaan mielipiteensä yleensäkin sinun elämääsi ja sääteäee sitä. Alkaa kuulostaa turhan tutulta. Meillä on käynyt samoin. Minun piti lopettaa harrastamiseni, kun hän jatkuvasti kiusasi siitä, painosti lopettamaan. Samoin hän todella sanoo mielipiteensä joka asiasta. Onko niin, että nämä tyypit ovat aina tällaisia kontrollifriikkejä? He eivät halua, että muilla on yhtä hauskaa kuin heillä. He tietävät mitä vapaudesta seuraa heidän omassa elämässään ja eivät halua sallia samaa muille. Vaimoni on tavattoman mustasukkainen jokaisesta risahduksesta. Tulee väkisin mieleen, että he luovat ehkä tietämättään tällaisella hurskastelevalla mustasukkaisuudella luotettavaa kuvaa itsestään. Miten epäilet ihmistä, joka on niin tavattoman ahdasmielinen ja moralisoiva puheissaan? Ei tule herkästi mieleen, että hän ei saatakaan itse noudattaa vaatimuksia, joita hän muille syytää.

Vaimostani ei kukaan arvaa mitään ( ei edes poikani), hänellä on tuo hurskas ja moralisoiva sekä menestyvä julkisivu. Voit arvata miten minua ällöttää, kun vaimo moralisoi ja antaa elämänohjeita pojalle asioissa, joissa hän ei penemmässäkään määrin pysty itse oikein elämään. Kuten olen sanonut aiemmin, minua kadehditaan ja meitä pidetään varmaan aika unelmaparina. Vain minä tiedän hänen salaiset harrastuksensa ja yömenonsa. Minäkin olin vielä puoli vuotta sitten autuaallisen tietämätön siitä, että hän yhä pettää minua. Kärsin tuolloin noista vanhoista tapahtumista, jotka tapahtui kauan sitten. Ei minulle tullut mieleenkään, että hän on etsinyt vain uusia muotoja tavata yhä poikia ja pelehtiä heidän kanssaan. Olin täydellisesti laput silmillä elävä ja vaikka merkkejä oli, en suostunut uskomaan. Nyt on sitten monet asiat hiljalleen paljastunut ja nään kaikkien selittelyjen ja hämäämisten läpi.

Koeta nyt jaksaa siellä missä oletkin ja kerätä jostain uutta voimaa. Jospa alkaisit harrastaa sitä mistä eniten pidät huolimatta ympäristösi painostuksesta? Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta kieltää sinulta elämästä täysipainoisesti, ei ainakaan ihmisen, joka ei pysty antamaan vähintäkään sinulle: uskollisuutta.

Hei vielä,

vaikka en aikonutkaan enää tänään kirjoittaa, mutta kun näin sinun vastauksesi, on pakko ottaa sulka kauniiseen käteen. Vastauksesi sai minut muuten itkemään. Se loppulause. Kiitos siitä. Se teki hyvää.

Sanoit kuinka vaimosi moralisoi, tätähän olen minäkin nähnyt, mutta myös työpaikalla olen huomannut, että mistä itse kukin esittää terävimmät havaintonsa on JUURI SITÄ mitä he itse tekevät. Ehkä siksi, että haistavat ja vaistoavat itselleen tutut asenteet ja teot helpommin kuin muut. Ja kun oikein muistelen, minä esimerkiksi aikanaan arvostelin hyvin tietäväisenä rakastajattaria, ja taisi mennä noin vuoden päivät siitä kun olin sitä itse... Mutta ehkä kaikkein satuttavinta minulle oli kun mieheni sillä viikolla kun luhistuin täysin oli lukenut chattejäni kotikoneelta työkavereitten kanssa. Suuri osa työkavereistani oli miehiä, ja voit kuvitella, ettei heidän kielenkäyttöään voi juuri aina rajata, vaikken koskaan ole siihen ketään rohkaissutkaan. Mutta koska minun kuuluu olla se neitseellisen puhdas nainen, mieheni sai hirvittävän raivarin, että minä sallin sellaista kielenkäyttöä ja siihen rohkaisen... joten koko yön hän paiskeli tavaroita, minua ohi mennessään ja simputti minua haukkuen minua lutkaksi... kokonaisen yön hän jaksoi juosta perässäni ja meuhoa mokomasta, jossa ei ollut jutun juurta laisinkaan. Hän tietää tasan tarkkaan kuinka ääriuskollinen olen hänelle ollut... mutta ehkä häntä kaiveli siinäkin minun menneisyyteni, jonka olin hänelle avannut rehellisesti. En ollut salannut koskaan, kuinka rikkinäisiä miessuhteeni olivat ennen häntä, ja hänen mielessään siis "likaisia". Nyt oikeastaan naurattaa, kun tiedän, että itse hän oli paljon "likaisempi" mieleltään silloinkin. Minä halusin kuitenkin lopulta perhe-elämää enkä flirttejä kaikesta näennäisestä huolimatta 😟

Että semmoista. Pata kattilaa soimaa.

Samoin mieheni on luennoinut, kuinka suomalaiset avioparit eivät kanna toinen toistaan, kun tiukka paikka tulee, ja toinen romahtaa... kun aloin masentua kolmisen vuotta sitten minun samainen saarnamieheni käänsi minulle yhä selkeämmin selkänsä ja alkoi etsiä hetken huumaa muualta. Alkoi yöpyä muualla jne. Onhan hän tosin yrittänyt minua tukea nyt kun olen ollut sänkypotilaanakin, mutta tietysti omilla vajavaisilla kyvyillään. Eikähän masennuspotilaan kanssa ole herkkua, tiedostan senkin. Sitäpaitsi hän hiukan säikähti huomatessaan, että olen totaalisen yksin, koska välini lapsuuden perheen kanssa menivät jumiin heidän lapsellisen käytöksensä takia. He eivät kyenneet kohtaamaan ongelmiani, ja heistä tultua minulle taakka tuen sijasta, en enää pidä yhteyttä. Enkä taatusti juokse saamaan apua sieltä viime hädässä. Sen hän tiedosti jo ennen minua. Eli hän tietää, että on ainoa todellinen läheinen elämässäni. Se on tuonut hänelle tiettyä vastuuntuntoa, varsinkin tietäessään, että yksi suuri syy romahtamiseeni oli hänen suuren rakkautensa julkitulo.

Mustasukkaisuudesta sen verran, että jos sanoin PUOLELLA sanalla jotain positiivista kenestäkään miespuolisesta, hän alkoi ristikuulustelun, kun hän haistoi kuulemma jotain tai varjele jos hänen mielestään olin silmäillyt jotakuta miestä (mikä ei tietenkään tapahtunut kuin hänen mielikuvituksessaan)... Samanaikaisesti hän saattoi kertoa minulle ummet ja lammet, kuinka hän on tarkkaillut sen ja sen naisen ongelmia... aivan yksityiskohtiaan myöten. Tai ylisti maasta taivaaseen monia heistä eikä todellakaan puolikkaalla sanalla... olen aivan varma, että yksi hänen kolleegansa esimerkiksi, jos vain antaisi pienenkin vinkin aikeista erota miehestään... sillä jopa hänen painonlaskunsa ja värinmuutoksen kasvoilla mieheni pani merkille... samaan aikaan kun minulla oli paljon tuskaa kannettavani, eikä mieheni mielestä minun elämässäni ollut mitään vinossa... arvaa sieppasiko, ja arvaa kuinka monta raivaria sellaisista tarinoista sain... niin mielelläni kuin muutoin myötäelänkin...

Muuten oletko koskaan ollut huomaavinasi, että vaimosi TOIVOO jäävänsä kiinni noista valheistaan, ikään kuin tahallisesti jättää merkkejä ja jälkiä moisesta? Olen ollut havaitsevinani tätä miehessäni silloi tällöin. Nyt tietty ei ole enää paljoa salassapidettävää, kun en oikein usko enää mihinkään... mutta aiemmmin.

Hyvää viikonloppua sinulle kaikesta huolimatta ja kiitos vastauksestasi poikaasi koskevaan kysymykseeni.

He, rupesin jo epäilemään, että vain me kaksi ajellaan kolmipyöräisillä, mutta viestiketjuja seurattuani olen huomannut muillakin olevan samoja ongelmia. Aina säännöllisesti näyttää tulevan palstoille joku hyvin kipeästi satutettu henkilo, jonka puoliso on tätä pettänyt ja jäänyt juuri pettämisestä kiinni. Sitten on aina nämä tyypilliset valehtelut, kiemurtelut ja viimein puolittainen tunnustaminen.

Kiarjoitit pettävän osapuolen mustasukkaisuudesta. Olen selkeästi pannut merkille, että tämä on enemmän kuin tyypillistä ja mainitsin siitä jo edellä. Pettäjä hakee mustasukkaisuudellaan vaistonvaraisesti luotettavaa julkisuuskuvaa itsestään. Ainakaan minä en osannut epäillä, kun vaimoni oli niin mustasukkainen kaikesta. Oletin hänen itse elävän oppiensa mukaan. Jos teillä on huomattavan mustasukkainen puoliso, kannattaisi hälytyskellojen jo soida, ettei käy kuten minulle kävi. Katselin hänen touhuaan 15 vuoden ajan enkä epäillyt tarpeeksi.

Pettämisen merkeistä: Kysyit haluaako vaimoni tahallaan jättää jotain vihjettä, jotta paljastuisi. En usko tähän, mutta hän kertoo aina pienen harmittoman yksityiskohdan tapaamistaan pojista. Luulen hänen yrittävän tällä todistella itselleen, että on avoin ja rehellinen: hänhän on kertonut. Näin hän toistelee sitten kiinni jäämisen jälkeen. Mieli keventyy tekemisen jälkeen, kun on kertonut edes vähän.

Katsoin tässä läpi monisatasivuiset muistiinpanoni 15 vuoden takaa, kun vaimoni petti ja jäi melkein kiinni. Muistiinpanoissa ihmettelin miten hän oli ostanut minulle "lepyttelylahjan" reissulta. Oletko koskaan saanut näitä? Tämä on yksi melko varmoja pettämisen merkkejä. Ihmettelin, miksi hän osti nyt niin kalliin lahjan, jollaista ei koskaan ennen ole ostanut. Miehillä taitaa olla ruusu ja naisilla jokin kiva muu lahja kädessä kotiin tullessa.

Meillä mennään nyt näin: Vaimoni kiristää sairaudellaan minua jättämään eron hakemisen. Sanoo, että nyt hänellä on jo muutenkin stressiä liikaa. Samaan aikaan viivyttää tutkimuksiin menoa.

Hei sinä kolmipyöräinen 😀

Aivan oikein huomasit, ettemme ole ainoita hiekkakasalla kolmipyörämme kanssa ähkimässä. Se kun ei oikein tahdo luistaa... ja kyllähän tätäkin tarinaa usea silmäpari seuraa älä sitä unohda... valitettavasti tämä ei ole vain meidän ongelmamme... ehkä me vain olemme hiukka kovemman tason experttejä 😝

Kysyit olenko saanut lepyttelylahjoja... o jaa... niitäkin 😋 mutta tulkitsen ne enemmänkin oman huonon omantunnon tainnuttamiseksi. Mieheni ainakin tietää, etteivät ne minun itsepäistä päätäni käännä sinne eikä tänne. Mutta hän on huomannut, että jees oisihan se kiva pitää tuokin muija maisemissa... kunnei aiemmin ollut keksinyt että muijaa voi ilahduttaa kaikella pienellä ja suurellakin kivalla 😮 Minua harmitti joskus vain, että senkin rahan olisi voinut käyttää johonkin todella tarpeelliseen, kun niitä rahanreikiä olisi juuri tänä talvena ollut joka lähtöön... ja harmittaa sekin, etten voi sanoa niiden tulevan todellisista tunteista, vaan syyllisyydestä. Mutta täytyy sanoa, että omalta puoleltani antamani lahjat ovat minulle enää roskaa vailla arvoa. Monta pientä ja suurta juttua olin antanut niin täydestä sydämestäni ja rakkaudesta... ei niillä ole pientä vähää arvoa enää silmissäni.

Mutta tän lahjomiskuvion näin jo silloin kun olin kyseenalaisen rakastajarurani huipulla... päinvastoin kuin voisi kuvitella, lahjoja ei saanut siis rakastajatar vaan vaimo... joten ehkä sentään jotain hyvää toin hänenkin elämäänsä... vaikka mies minusta olikin täysi idiootti, kun ei ymmärtänyt millaisen timantin omisti kotonaan... ja kun kerran kysyin rakastiko vaimoaan, vastaus oli hiljainen arka ei. Taivahan talikynttilät ajattelin, tee hyvä mies asialle jotain... ulkomaan komennus läheni loppuaan ja paluu hellan ääreen oli edessä... ja minusta hänellä oli vertaansa vailla oleva vaimo ja lapset kotona... kyllä minusta sellaisissa tapauksissa on ko. hepuilla kahden korvan välissä täyttä tyhjää. Jossain vaiheessa alkoi jo unelmoida, että olisin muuttanut hänen perässään... tiputin maan pinnalle sanoessani, että minä en sitten aio kenenkään perhettä alkaa hajottamaan... rajansa kaikella. Sitäpaitsi tiesin olevani ko. suhteessa silloista omaa rikkinäisyyttäni, en minkään tunteiden vuoksi. Joten olen nähnyt kuinka joillakin menee pää pyörälle... mutta siinäkin tapauksessa syytän vain häntä. Ei ollut tehnyt kotiläksyjään ja töitä avioliittonsa eteen.

Halusin muuten kysyä sinulta toinen kolmipyöräinen, mitä tunnet vaimoasi kohtaan? Minulla on tapahtunut viime kuukausien aikana iso muutos tunteissani. Jos muistat silloin kolarin aikoihin havahduin muutokseen. Toki menin shokkiin kuten kuka tahansa, mutta siltikin tunsin sellaista omituista etäisyyttä koko juttuun. Omituista siksi, etten olisi voinut kuvitella olevani niin tunteeton miestäni kohtaan. Mutta meneekö tämä nyt sitten laidasta laitaan??? Miten sinulla? Minä koen väliin vihaa, väliin inhoa. Välillä vain kahden ihmisen välistä mitäköhän se on... en löydä sanaa... olemme yhdessä ja tunnemme toisemme läpikotaisin mutta silti täysin vieraaksi, etäiseksi. Voin koskettaa häntä tuntematta yhtään mitään, voin suudella häntä tuntematta yhtään mitään, voin jopa rakastella hänen kanssaan kokematta yhtään mitään... joskus mietin, että todennäköisesti monet työympyröistä tutut ihmiset elävät elämäänsä juuri näin!!! Alan ymmärtää heidän katkeruuttaan aivan toisin. Mieheni sanoi minulle usein, kun vaikeroin työpaikkaongelmien kanssa, että kuvittele, ettei noilla ihmisillä ole ketään johon nojautua, ja kuvittele ettei heistä monikaan usko tuonpuoleiseen elämään... mitä toivoa heillä silloin on tässä elämässä???

Tää on muuten juttu jonka kanssa olen hikoillut... en halua enää NOJAUTUA kehenkään tästä lähtien, haluan seisoa omilla jaloillani. Voin ottaa kädestä, mutta yhtä kaikki haluan seisoa omilla jaloillani. Tai olisiko tarrautua parempi sana ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Minulle ainoa ihminen, joka rakasti minua oli mieheni (niin siis luulin), koska itsekään en pystynyt itseäni rakastamaan kuten pitäisi enkä olemaan itselleni armollinen. Kun sitten tuo tarrautumiseni kohde heitti irti täydessä vauhdissa, koin häviäväni tyhjiöön... en ollut enää olemassa... tai siis niin luulin. Olin ollut olemassa vain hänen kauttaan. Ja nyt sitten olen hikoillut löytääkseni minuuteni uudelleen. Että voisin olla minä vaikkei tukipuuta olisikaan saatavilla.

Ymmärrän vaikean tilanteesi, vaimosi käytös on lähinnä kiristämistä kait... mutta kun näen mieheni lävitse, voin sitäkin ymmärtää. Siis en hyväksyä, mutta ehkä ymmärtää mistä se juontaa juurensa. Ehkä sinä olet vaimollesi se ainoa ihminen koko maailman kaikkeudessa kuten minä miehelleni, joka on päässyt näkemään naamarien taakse. Kyseenalainen kunnia sinällään, mutta mitäs sanot, että veikkaan meidän olevan heille se ainoa "turvallinen" ihminen jollakin kierolla tavalla. He ovat paljastuneet edessämme, emmekä ole heitä repineet rikki siitä huolimatta, että heidän suurin heikkoutensa on silmiemme edessä alastomana. Jeps me molemmat uhkaamme jättää heidät taaksemme, mutta he luottavat siihen, että voivat tavalla tai toisella meidät puhua ympäri. Mehän olemme loppujen lopuksi ainoat ihmiset jotka heitä todella rakastavat/rakastivat vikoineen päivineen??? Muut suhteet tulevat ja menevät eivätkä koskaan pääse lähelle saati sitten sisälle minuuteen saakka. En ole varma, nämä ovat taas tällaisia ilmaan heitettyjä ajatuspolkuja. Kerrohan mitä sinä ajattelet.