Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Hei JokuJossakin,
toivottavasti flunssasi on helpottanut ja hampaasi olet saanut korjattua. Etkä ole vielä hylännyt tätä kanavaa, jonka itse löysin vasta viikko sitten.
Kuten muutkin ovat sanoneet, kirjoitustapasi, huumorintajusi ja tunneälysi antavat lohtua ja uutta perspektiiviä. Asiat, joista kirjoitat sivuavat paljon omaa elämääni ja kipupisteitä sisälläni, joita en ole uskaltanut koskea parantavalla tavalla. Jotenkin samat asiat ja perustelut ja selittelyt, joita itsekin olen miettinyt avautuvat erilailla kun lukee niitä jonkun muun kirjoittamana.
Itsekkäästi toivon, että vielä jatkat täällä kirjoittamista 🙂
Hei,
Sinähän iskit narsistiseen minääni oikein kunnolla 😳 kiitos! Vaikka päättäisinkin lopettaa kirjoittelun, tämä on minulle niin iso henkireikä, että ne päätökset on tehty rikottaviksi!!!
Sen verran palaan tuohon edelliseen viestiini, että tuo flunssa, kuten olen vuosien varrella huomannut usein, oli hyvä pysäytys pääkopalleni. Olin alkanut tuntea taas yksinäisyyden tuskaa ja paniikkia rahatilanteestani ja arvottomuutta. Kun flunssa iski sängyn pohjalle, meni arvot taas oikeaan järjestykseen 😮 Eli nyt kun olen päässyt alkuun vapaaehtoistyökoulutuksissa, tunnen sellaista sisäistä tyydytystä, mitä olen vuosia ellei vuosikymmeniä etsinyt... alan tuntea sisäistä tyydytystä siitä, että teen asioita, joista oikeasti pidän, enkä vain ulkoisen pakon ja velvollisuuden tunteen ahdistamana... sitä tyydytystä en ole kokenut pitkään pitkään aikaan. Ja se tuo sisäistä seesteisyyttä tämän itsensä tuntemisen opettelun kera.
Kiva jos kirjoitukseni avaavat muillakin ovia omaan itseensä. Paljon paljon olen tältä palstalta saanut itsekin, tukea, ajateltavaa, ideoita ja hymyä huuleen, kun muutoin on hymy ollut hukassa. Ensimmäiset nauruntyrskäyksetkin masis numero 1 alkaessa parantua sain silloiselta miesten ketjulta. He kuvasivat aivan hulvattomalla osuvuudella näitä ihmissuhdekiekuroita.
Tapaillaan! Takanani pikakoneella on jono 😟
Heippa,
hienoa että ehdit taas linjoille 🙂
Oppia tuntemaan itsensä nelikymppisenä - siinäpä haastetta.. Puhun siis myös itsestäni. Itsensä on niin helppo hukata puuhasteluun ja välttelyyn ja tietoiseen unohtamiseen.
Reiluuden vuoksi vähän minusta - minä kasvoin nelilapsisen perheen paljon nuorempana kuopuksena. Mikään mitä tein ei hetkauttanut ketään koska sisarukseni olivat sen jo tehneet aikoja sitten. Vanhemmilla oli runsasta päihteidenkäyttöä ja väkivaltaa, vaikkakin hyvin piilossa naapureilta ja sukulaisilta. Samaa lojaalisuutta sanattomasti vaadittiin myös lapsilta. Tästä kodista siirryin 18-vuotiaana puolivahingossa parisuhteeseen, jossa oli pikkuhiljaa enenevässä määrin runsasta päihteidenkäyttöä ja väkivaltaa ja pettämistä. Lisäksi ex-avomieheni oli kovin yritteliäs, mutta ei valitettavasti kovinkaan pitkäjänteinen ja niin takauksia siirtyi vanhempieni ja minun maksettavaksi. Luottotiedot saan takaisin joskus vuoden kuluttua. Jossain loppuvaiheessa 7-vuotista suhdettamme älysin, että poikaystävälläni on maanis-depressiivisyyteen vahvasti viittaavia piirteitä.
15 vuotta olin ilman vakavampaa parisuhdetta. Hetken saatoin jotain katsella, mutta aika pian huomasin vain miettiväni kuinka päästä toisesta eroon antamatta mitään itsestäni..
Nyt päästään siihen ongelma kohtaan 😎
Vuosi ja 3kk sitten tapasin miehen ja nyt ollaan jo asuttu 5kk yhdessä. Meidän kanssa asuu minun murkkuikäinen tytär ja puolison teinaritytär. Kaikki voisi olla hyvin - paitsi että minä oireilen ihan hulluna...
On ollut niin ihana ja helpottava lukea sinun (ja tietenkin muidenkin) juttuja, joissa olen niin itseni tunnistanut! Ja varsinkin sävy, millä ne on kirjoitettu. Humorisesti ja ilman itsesääliä, ottaen vastuun omista valinnoista.
Kiitos siis sinulle - ja hyvä jos olet itsekin vähän löytänyt narsistista puolta itsestäsi 🙂
Pikainen lisäys vielä kun jäi edellisestä viestistä pois.
Piti onnitella vapaaehtoistyökoulutuksistasi! Muistan kun aikaisemmista viesteistäsi luin, että hait vapaaehtoistyötä- itse olin juuri päivää aiemmin ottanut yhteyttä erääseen lapsiin suuntautuneeseen järjestöön josko voisin olla jotenkin avuksi 😉
Olen toimistotöissä, ja tuntuu että elämäntarkoitus ei sieltä aina oikein avaudu 😀
No moi, pikaisesti vain. Tiedostan ihan oikeasti joitakin narsistipiirteitäni itsessäni. Ei niin, etteikö niitä varmaan löydy nykyisin jokaisesta, asia erikseen on sitten, milloin se menee sen rajapyykin sairaalle puolelle, jolloin tuhoaa läheisiään. Jolloin kenelläkään läheisellä ei ole lähellä hyvä olla... ja uskon vahvasti, että tuplasti oltuani narskujen vietävissä, minuun on myös tarttunut heidän käytösmallejaan. Muistan, kuinka kipeästi mietin exä1 jätettyäni, mitä on NORMAALI elämä. Nyt olen miettinyt exä2 jälkeen sitä, tunnistanko enää, jos vastaani kävelisi sellainen ihminen, jonka pääkoppa olisi kykenevä rakentavaan parisuhteeseen. Ja joka oikeasti välittäisi minusta, eikä pitäisi minua tarkoitusperiinsä sopivana esineenä.
Kiva että olet tullut mukaan. Olen aina iloinen, kun joku löytää tiensä tänne, sillä muistan kirjauduttuani itse ekaa kertaa, odotin kärsimättömänä vahvistusta, että pääsisin juttuihin mukaan. Pääni oli tulvillaan asioita, joita halusin selvittää, enkä silloin uskaltautunut juttelemaan vielä ystävieni kanssa. Ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Mutta eka kerta konkreettiset asiat alkavat hahmottua yksi kerrallaan. Eli sain nyt sitten kutsun haastatteluun koulutusta varten. Siis minusta voisi oikeasti tulla jotain. Se tosin ei ole vielä se koulutus mihin ihan oikeasti isona haluan, mutta käyn haastattelussa hahmottamassa, onko tosiaan niin, ettei siitä olisi minulle itselleni mitään hyötyä. Joulukuussa se sitten nähdään.
Ei muuten ole ollut ihan helppoa muuttua vastuunsa kantavaksi ja ryömiä pois itsesäälistä 😝 se on ollut kovan työn takana. Mutta näinhän se on, että se mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut vain siksi, että olen vihasta itseäni kohtaan rangaissut itseäni toisten avulla 😀
Moi,
mä olen tänään lähdössä Treelle vanhan tyttökaverin luo. Eka kerran tyttäreni syntymän jälkeen vaan pudotan hanskat kädestä ja hyppään junaan. Ja jätän muut huolehtimaan itsestään ja koirista. Mies kysyi, että lähdenkö karkuun. Puolittain valehtelin kun vastasin, että ainut syy lähteä on saada jotain omaa mielekästä tekemistä. Vaikka tytärtäni en pois antaisikaan, Jokujossakin, niin joskus olisi ihan mielettömän upeata jos en tuntisi olevani vastuussa kaikkien hyvinvoinnista. Voisin tehdä mitä haluaisin... liekö sitten mitään tekisin, mutta joskus saada tunne, että on vapaa velvollisuuksista.
Sinä kirjoitit:
Muistan, kuinka kipeästi mietin exä1 jätettyäni, mitä on NORMAALI elämä. Nyt olen miettinyt exä2 jälkeen sitä, tunnistanko enää, jos vastaani kävelisi sellainen ihminen, jonka pääkoppa olisi kykenevä rakentavaan parisuhteeseen. Ja joka oikeasti välittäisi minusta, eikä pitäisi minua tarkoitusperiinsä sopivana esineenä.
Tämä on juuri ongelmani. En ole aina varma onko nykyisen mieheni itsekkyys ihan normaalia vai ei. Mieheni on todella taitava manipuloimaan. Mutta sitten taas mietin, että ehkä tunnen noin koska en koskaan ole ollut normaalissa parisuhteessa, enkä sitä mallia lapsuudenkodissanikaan nähnyt. Ihan käsittämättömän vihainen olen itselleni, etten voi vaan nauttia kun ekan kerran elämässä olisi "ulkoiset" jutut kunnossa - koti ja perhe ja työ ja harrastukset. Mikä ihme syö sisältä niin, että mikään ei tunnu oikealta eikä reilulta?? Ihan voimat lopussa. Miehen kanssa puhumiset on siinä kohtaa, että mitä tahansa toinen sanoo se johtaa erimielisyyteen. 2 päivää hyvin, 3pvää romuna, pvä hyvin, 4pvää romuna..
Kirjoitan luultavasti väärän otsikon alla (nykyinen mies ei petä - uskoakseni 😉 ) - tai toisaalta, jos niitä kolmansia pyöriä ei olisi ollut 7vuoden ajan edellisessä suhteessa niin ehkä luottaisinkin erilailla, enkä edes olisi täällä. Tunnen myös olevani vähän jälkijunassa, koska te olette nämä asiat jo käsitelleet 😉 mutta toisaalta haluankin mieluumin pohdiskella miksi en osaa unohtaa ja vain tuntea mielihyvää ja turvallisuutta.
Toisesta ketjusta luin vapaaehtoistyöstäsi, joka veisi sinut pois Suomesta. Tätä voisin minäkin haluta kunhan tyttäreni viiden vuoden kuluttua on täysi-ikäinen ja luultavasti haluaa asua jossain muualla kuin mun kanssa 😉 Kuulostaa ihanalta, toivon että se toteutuu kohdallasi!
Kauheita on nuo turvattomuutta aiheuttavat tekijät, joista olet maininnut - sairaus, rahattomuus, kuulumattomuuden tunne, lapsettomuus, yksinäisyys - ja kuten älykkäänä naisena tiedät - nuo ovat tunteita, joita voi tuntea vaikka olisi terve, rikas, perheellinen. Ja silloin ne tuntuvat ihan yhtä pahalta, vaikkakin erilailla.
Hei vaan,
Sinulle neitsyt67 sen verran, että kyllä tämä kasvuprosessi taitaa olla vasta haudassa päättyvä... ei meistä kukaan ole valmis, vaikka paljon me kolme täällä onkin työstetty etten sanoisi haudottu 😎 asioita...
E.V. kaipailen kuulumisiasi. Olet ollut ajatuksissani varsinkin kahden kirjan merkeissä. Eka on Naimisissa narsistin kanssa, Minerva 2006 jossa yksi kirjoittajista on se narskujutuistaan kuulu Raimo Mäkelä. Mutta tässä kirjassa minusta on ainakin lukemistani parhaiten tavoitettu se, mitä toistaiseksi ymmärrän narskujen ajatuksenjuoksusta. Muut kirjat ovat jääneet jotenkin ulkokohtaisiksi. Minusta ehkä parhaita kuvauksia oli narskunaisen seksuaalielämä, joka minusta ei liity mitenkään sukupuoliseen narskuuteen, kun nimittäin tunnistin pikkuyksityiskohtia myöten oman exä2 niistä 😋
Sitten tietäen sinunkin olevan kallellaan uskonasioihin, uskallan ehdottaa myös seuraavaa. Se nimittäin yllätti minut hengellisyydellään ja siksi varmasti tökkii ns. tavallista tallaajaa. Luin sitä eräänä päivänä odotellessa nettikonetta kirjastossa, ja lainasin sen kotiin eilen. Mutta siinä vaan oli NIIN hyviä juttuja kuinka päästä omasta katkeruudestaan, kuinka kasvaa ihmisenä ottamaan vastuu omasta elämästään ja LAKATA PYYHKIMÄSTÄ VASTUU TOISTEN HARTIOILTA KERÄTEN NE OMILLEEN 😟 Toistaiseksi olen lukenut sitä hompsien sieltä täältä, mutta olen pitänyt näkemästäni. Eli siis nimi on Kaikissa toimissamme kriiseistä voimaa alaotsikkona Al-Anon perheryhmät alkoholistien perheille ja ystäville. Siinä jos missä oiva aapinen kaikille meille, jotka olemme sekaantuneet erilaisissa riippuvuussuhteissa elävien ihmisten tielle. En tiennyt, että Al-Anon on näin uskonnollisviritteinen, mutta siinä on hirvittävästi hyviä ajattelemisen arvoisia juttuja.
Paras toistaiseksi löytämäni oli tarina jossa alkoholistiperhehelvetissä elävä alkoi rukoilla miehensä puolesta, ja eka rukous oli tyyliin "siunaa sitä helvetin roistoa" 😎 Sillä kyllähän siitä on usein hellyyden tunteet ja hellät sanat kaukana ajatellessa niitä ihmisiä, jotka tuntuvat pilaavan elämämme - ennen kuin menemme itseemme ja alamme ymmärtää, ettei ole heidän vikansa, mitä MEIDÄN elämässämme tapahtuu. Heidän vastuunsa rajoittuu heidän elämäänsä, ja siihen meidänkin pitäisi rajata se omalle reviirillemme. Toinen asia on sitten toisesta välittäminen. Eräs ystäväni kiertoteitse hiljan ravisteli minua taas, että olen astunut hänen tontilleen 😟 Ensin närkästyin, kunnes tajusin, mikä viestin todellinen sisältö oli, ja totesin, että niimpä niin, vanha kuvioni toistuu enkä anna hänen ajatella omilla aivoillaan 😮
Kertoilkaa kuulumisianne kun ehditte viitsitte ja joudatte. Lähden tästä kynttilöitä valamaan ja leipää leipomaan. Tänään ei hötkyillä vaan nautitaan koti-illasta/päivästä.
Terveisin elämään opetteleva jokujossakin 🙂🌻
Hei vaan,
Jokujossakin käsittelet niin suuria ja jokaisen ihmisen kannalta merkittäviä asioita, että tässä menee ihan sanattomaksi. Luin kirjoituksesi onnellisuudesta tuolta toisesta ketjusta ja sekin "iski suoraan suoneen".
Kaikilta löytyy enemmän tai vähemmän erilaisia riippuvuussuhteita. Juuri sellaisiakin, joiden kautta omaa onnellisuuttamme etsimme ja koemme. Kun muilla on kaikki hyvin, voimme mekin olla onnellisia. Mutta..... mietimmekö koskaan mitä kaikkea olemme muiden eteen joutuneet tekemään, jotta tähän auvoiseen olotilaan päästään? Mistä kaikesta itse olemme luopuneet? Mitä sitten, kun nämä riippuvuussuhteet jostain syystä loppuu? Mistä sitten löydämme oman onnemme? Niiden kautta koimme itsemme ja elämämme tärkeiksi. Osaammeko arvostaa itseämme ja omakohtaista vastuutamme elämästämme niin paljon, että koemme kaiken sen edelleenkin tärkeäksi?
Kirjoituksesi kolahti senkin takia, että tiedostin oman tilanteeni ja missä siinä menen.
Olen sinnikkäästi ja määrätietoisesti tehnyt työtä oman itseni kanssa henkisesti ja fyysisesti. Nyt oivalsin miten paljon olenkaan siellä henkisellä puolella edistynyt vaikka fyysinen puoli reistailee entistä pahemmin. Vaikka olen kahdessa leikkausjonossa ja toiseen operaatioon liitty suuri riski, että se saattaa pahentaa kiputilannetta, niin koen henkisesti olevani onnellisessa tilanteessa.
Olen pystynyt jättämään taakseni paljon traumaattisia asioita, joista olen ollut tietyllä tavalla riippuvainen koko elämäni ajan. Siihen kaikkeen liittyy myöskin nämä epämääräiset ihmissuhteet, jotka ovat kolmipyöräisyyden syy. Koen, että olen päästänyt itseni irti menneisyydestäni. Olen vapaa ja itsenäinen. Sairaudet toki salpaavat välillä ja toki olen niistä riippuvainen. Niiden vuoksi elämäni on fyysisesti rajoittunutta, mutta henkisesti nekään eivät nujerra minua. Sairauksista, kivuista ja hoidoista huolimatta koen elämässäni onnellisuutta, joka on lähtöisin omasta isestäni.
En koe olevani mitenkään täydellinen, enkä siihen pyrikään. Rosoisuutta pitääkin olla ja haasteita elämässä. Asenne ratkaisee, miten niihin suhtaudumme.
Hei kaikki, hengissä ollaan ja palstaa luetaan, vaikka kirjoittaminen ei oikein ole luonnistanut. On mukavaa ja rakentavaa, että tänne on tullut ainakin yksi uusi kirjoittaja lisää. Saadaan uusia näkökulmia.
Olen lukenut noita muitakin aiheita ja on sydäntäsärkevää nähdä siellä kirjoittajia, jotka ovat ihan samassa tilanteessa kuin sinä Jokujossakin ja minä olimme ensikertaa vuosia tai vuosikymmeniä sitten: puoliso on juuri jäänyt pettämisestä kiinni ja he ovat täysin shokissa. Me tiedämme jo, että yrittämisestä huolimatta siitä ei enää mitään tullut. He etsivät epätoivoisesti mahdollisuutta jatkaa suhdetta ja taistelevat mielessään nousevaa epätoivoa ja verisen loukkauksen tuomaa vihaa vastaan. Yrittävät uskoa, että kaikki voi vielä muuttua hyväksi. Onneksi voikin muuttua hyväksi joskus, mutta niin ei tapahtunut meidän elämässämme, vaan jouduimme sarjapettämisen uhriksi kumpikin.
Nyt eron jälkeen exvaimo on lähettänyt sähköposteja ja haukkunut minut täysin kelpaamattomaksi esim. seurakunnalliseen elämään huonon morallini ja syntisen elämäntapani vuoksi. Eli hän jatkaa eron jälkeen tuttua tietään: vika omaan uskottomuuteen, avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja ravintoloissa tapahtuvaan nuorten poikien iskemiseen on minussa. Jos minä olisin ollut kunnon mies, hänen ei koskaan olisi tarvinnut tehdä sellaista, minä aiheutin sen.
Olen yhä seuraamassa mitä tapahtuu nykyiselle suhtelleni. Mitä itse tekisitte minun asemassani, kun seurustelen sydänystäväni kanssa? Olemme olleet erittäin läheisiä siitä asti, kun hän oli 16 vuotias, minä vähän vanhelmpi. Minä olin naimisissa ja hänellä omat suhteensa. Se ei ole ystävyyttämme estänyt. Nyt eron jälkeen otin häneen monen vuoden jälkeen yhteyttä ja nopeasti huomasimme seurustelevamme. Ongelma on se, että hän ei oikein osoita hellyyttä eikä suhtaudu minuun nytkään kuten mielestäni naisen pitäisi suhtautua rakastamaansa mieheen. Onko mahdollista, että hän pitää minua vieläkin alitajuisesti vain ystävänä ja minä kuvittelen enemmän?
Jokujossakin: olen monesti miettinyt miksi meille kävi näin. Olen miettinyt, että vain sinun kaltaisesi voi tietää miltä minusta kaiken jälkeen tuntuu. Olet itse alnalysoinut kovasti syitä mikä on johtanut sinun elämäsi tilanteisiin, että olet tullut petetyksi. Olet löytänyt syyksi esim. sen että et ole rakastanut itseäsi tarpeeksi, sinulla ei ole ollut itsekunnioitusta tarpeeksi jne. Minä allekirjoitan nämä jossakin määrin itsekin. Minulla on nyt kuitenkin päällimmäisenä mielessä, että oli paljon sattumaa, että tielleni ei osunut tervettä ihmistä, vaan narsistinen pettäjäluonne. Tunnistan itsessäni heikon itsetunnon nuorena, mutta niin oli monella muullakin ja he saivat ihan normaalin puolison. Oletko ajatellut, että meillä oli vain pahuksen huono tuuri?
Neitsyt67: on mukavaa, kun kirjoitat tänne. Olen miettinyt sinun tilannetta, kun sanot kärsiväsi monista peloista nykyisessä suhteessasi. Siitä, miten entiset pettymykset heijastuvat nykyiseen elämääsi. Ehkä onkin hyvä, että muistat ne. Älä kuitenkaan anna niiden viedä onneasi, vaan jos sinulla on nyt hyvä ja kunnollinen mies, nauti siitä ja ota varmistin pois päältä. Kun kysymyksessä on kahden terveen ihmisen liitto, se kantaa itsessään.
Kevät 2007: Toivon sinulle edelleen kuntoutumista ja olen henkisestä vahvuudestasi ylpeä puolestasi. Sinua ei enää koskaan nujerreta, kun olet näin vahva. Sinä hallitset elämääsi, etkä ole virran vietävissä. Haluan uskoa edelleen, että ruumillinen tarveytesi palaa tai ainakin paranee merkittävästi. Nykyisin on niin hyviä hoitomuotoja, että tulokset ovat huimasti parantuneet vaikkapa kymmenenen vuoden takaisesta. Jos et saa lähiseudullasi tarpeeksi hyvää hoitoa, etsi sellaista kauempaa. Itse olen löytänyt pääkaupunkiseudun yksityisen puolen lääkäritarjonnasta monesti avun.
Nyt heitit E.V. tosi pahan 😮 Mun pitää oikein funtsailla tuota ennen kuin voin vastata, eikä minuutit ole tällä kertaa puolellani koneella. Mutta olen samaa mieltä kanssasi, että sydäntä särkevän jokapäiväistä nämä kolmannet pyörät taitavat olla. En enää edes yritä lukea kaikkia niitä loputtomia kirjoituksia, joita täälläkin aiheesta on. Joskus tartun silti vielä 😉 kun ottaa niin päähän, että ihmiset ahmii naisia/miehiä kuten Roope Ankka itselleen. Jättäisivät jo meille poloisillekin jotain 😝 Eihän täällä tahdo löytää vapailta markkinoilta ketään 😋 Noh, ei ainakaan niitä, jotka haluavat oikeasti RAKENTAA jotain. Mäkin sain niitä onks sulla mimmoset tissit tarinoita, kun vastailin lehti-ilmoituksiin. Siis en sinne seksipalsta puolelle 😟 ja mitä enemmän hehkutetaan EI-SEIKKAILIJAA, sitä varmemmin teksti on törkeää. Mihin olette kadonneet te "oikeat" ihmiset, jotka etsitte muutakin kuin leikkikalua itsellenne? Uskon, E.V. että sinä voit miespuolisena sanoa samaa naisista...en usko, että tämäkään on enää yhden sukupuolen yksinoikeus. Eiköhän tässäkin tasa-arvo olla löydetty 😀
Ei vaan, mun elämä on hyvässä mallissa nyt. Olen työllistämässä itseni täysin vapaaehtoistoimin. Saa nähdä mitä "systeemi" tähän sanoo. Iso veli kun on aina vähän eri mieltä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin kuin minä. Olen kuitenkin katsonut oikeudekseni aktivoida itseni, kun en töitä saa, enkä opiskelemaan vielä pääse. Vaikken rahapalkkaa saakaan, niin ainakin teen täysipäiväisesti työtä tämän yhteiskunnan hyväksi. ja NAUTIN siitä!!!!
Halaus
Terve, kyllä valitettavasti on niin, että aika suosii irtosuhteita ja kaikenlaista epärehellisyyttä. Pettäminen on suurinta epärehellisyyttä ja siihen liittyy aina valehtelu. Valehtelulla peitetään mennyttä ja valmistellaan tulevaa. Tämmöinen yliromanttinen haaveilija, kuten pohjimmaltani olen ja siis tyypillinen (?) suomalainen mies - ei osaa tällaisessa maailmassa selvitä karille ajamatta. Tulee petetyksi oikein kunnolla, kun ei arvaa miten raadollista tämä homma pohjimmaltaan on ja näkyy vielä olevan, että mitä luotettavimman tuntuinen ihminen on, stä enemmän hän huijaa.
Naiset kokee suorasukaisempia ja törkeämpiä ehdotuksia, naisten törkeys tulee ilmi peitellymmin huijaamisena. Olenko nyt sovinistinen? Sekä miehet että naiset pettää samalla lailla, mutta miehet sikailee julkisesti ja heille annetaan se jotenkin sairaasti anteeksi.
Melkein tippa tuli linssiin, kun luin Jokujossakin, miten haluat olla yhteiskunnassa kiinni ja tehdä työtä, vaikka et palkkaa saakaan. Sinulla on oikeat arvot ja pidä niistä kiinni. Kunpa osaisit kiertää huijarit kaukaa, mutta kunpa et tulisi silti kyyniseksi. Mitä rehellisempi ihminen on, sitä helpompi häntä on huijata. Puhdas sydän ei arvaa toisen katalia tarkoitusperiä, ei osaa kuvitellakaan toisesta pahaa. Ainakin minä tunnen menneeni tähän retkuun, ja tarvitsin monenlaista ammattiapua ennenkuin uskoin puolisoni huijaavan minua koko ajan.
Kevät 2007: En tunne asiaasi, mutta olen huolissani siitä, että olet leikkausjonossa. Huolissani siksi, että kun nyt ei vain kävisi niin, että odottaessasi tilanteesi pahenee. Itse leikkautin polveni Helsingissä yksityissairaalassa ja se on hiljalleen alkanut olla kuten ennen; sain avun nopeasti, maksoin paljon leikkauksesta, mutta sain avun.
Kaikkea hyvää teille tämän palstan lukijat ja vierailijat. Hienoa, jos tänne tulisi uusia kirjoittajia!
Hei kaikille!
Jokujossakin, voi miten samanlainen tilanne meillä onkaan! Itsekin teen vapaaehtoistyötä ja NAUTIN siitä. Tämä työ on ollut se, mikä on suurimmaksi osaksi kantanut minua näiden vaikeiden asioiden yli. Muut saavat arvostella arvomaailmaani mielin määrin, sen mitenkään vaikuttamatta valintoihini. Tämänkin asian suhteen koen olevani itsenäinen.
E.V. kiitos palautteesta! Olen liikuttunut siitä, että olet ylpeä puolestani. Kun luin nuo kirjoittamasi sanat, niin luulin ensilukemalta ymmärtäneeni jotakin väärin. Sinä olet kuitenkin uskaltanut katsoa minua kokonaisuutena ja ihmisenä, jolla on vahvuudet ja heikkoudet. Heikompi minäni ja siitä johtuvat asiat elämässäni ovat olleet kasvattamassa vahvuuttani. Minua ei tosiaan ole enää helppo alistaa sellaiseen, joka ei vastaa nykyistä arvomaailmaani.
Sinulla on suuri sydän, kun kannat huolta terveydestäni. Olen ollut itsekin huolissani. Eilen sain sovittua toisen leikkausajoista ja se on tammikuun alkupuolella. Kaikkiin leikkauksiin liittyy omat riskinsä, mutta tämä on arvaamaton riskinsä suhteen. Kirurgikin sanoi, että häntä on opetettu ettei tällaista kipuoireyhtymän omaavaa potilasta saisi lainkaan leikata. Hänellä on kuitenkin kaksi potilasta, joilla on samanlainen tausta ja tehty vastaava leikkaus, ja leikkauksella on saatu myönteisiä tuloksia kivunhoidon suhteen. Lopullinen riski leikkauspäätöksestä jää kuitenkin itselleni. Leikkaus tehdään yksityisessä hoitopaikassa.
Toinen leikkaus on erilainen ja siihen on 3 - 5 kk:n jonot. Siinäkin tämä kipuoireyhtymä saattaa olla riski, ellei sitä tällä ensimmäisellä leikkauksella saada kuriin. Elämäni viimevuoden marraskuusta lähtien on pyörinyt näiden tapaturmaisesti sattuneiden ongelmien ympärillä. Tämä vuosi on omalta osaltaan muokannut arvomaailmani uuteen järjestykseen. Kun ihminen menettää terveytensä ja tajuaa, kuinka ihmeen kautta on pelastunut kuolemalta, on jokaisesta uudesta päivästä kiitollinen vaikka ne olisivat tuskan ja kivun täyttämiä.
Elämä on täynnä pieniä iloa tuottavia asioita, niiden eteen pitää vain pysähtyä ja NAUTTIA niistä. Olen kiitollinen, että kosketatte kirjoitustenne kautta sisintäni ja tavoitatte ajatusmaailmani.
Hei ystäväiseni,
Ensiksikin sinulle E.V. En parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, että joutuminen narskun kynsiin olisi sattumaa. Olen sitä pohtinut ja pohtinut, mutta ei sellainen jonka oma itseisarvo on kunnossa lähde narskun juoksutettavaksi kuin hetken. Sellainen ihminen uskaltaa laittaa sille stopin, kun kyllästyy. Sellaisen ihmisen ei tarvitse mielistellä ketään ollakseen rakastettu. Eli jollemme olisi tavanneet ko. narskuja, olisimme tavanneet jonkun muun ja langenneet hänen pauloihinsa. Tää on just sitä minkä kanssa kamppailen itsessäni. Että en ole mikään puhdas pulmunen, joka on joutunut heitetyksi pahaan maailmaan. Olen vihannut itseäni niin pohjattomasti, että olen käyttänyt ko. ihmisiä likaiseen työhön eli itseni latistamiseen. Olen ITSE vastuussa siitä, mitä minulle on tapahtunut, koska olen ITSE sallinut sen minulle tapahtuvan.
Ajattelin vuosikausia, että minun on PAKKO raataa itseni hengiltä, koska olin ainoa kunnon rahalähde ja pelkäsin menettäväni työni. Vihasin työtäni, vihasin itseäni, vihasin elämääni, ja aloin vihata lähestulkoon kaikkea. Lomalla minun oli PAKKO tavata lapsuudenperhettäni ja PAKKO tulla Suomeen. En koskaan jättänyt tilaa sille, mitä MINÄ halusin ja toivoin. Siihenhän se kulissielämäni sitten romahtikin. En jaksanut enää, kun en koskaan tehnyt mitään sellaista, mikä oikeasti olisi tarpeitani tyydyttänyt. Jopa seksi oli PAKKOPULLAA, kun sekin tapahtui kosolti partnerini ehdoilla. Jätin harrastukseni, hyvät rikkaat ihmissuhteet, laiminlöin terveyttäni, itseäni kaikin puolin... Nyt kun olen taistellut fyysisen ja henkisen terveyteni kanssa...nyt vasta arvostan terveyttä toisella tavalla. Mutta kuten kevätystävämme sanoo, sairaanakin voi olla onnellinen (tosin minusta ei siihen ole 😟 olen liian pikkusielu). Mutta olen oppinut, että sairasvuoteella vasta alan tosissani rypeä vaikeita tunteitani läpi. Sairastumiset, fyysiset sellaiset ovat olleet minulle aina henkisen puhdistumisen aikaa. Varsinkin viimeisen vuosikymmenen aikana. Uskon pitkälti siihenkin, että me sairastumme silloin helpommin, kun koemme uskaltavamme sairastaa. Että kipeät tunteet pulpahtavat pintaan joko henkisinä piikkeinä tai fyysisinä sellaisina silloin, kun koemme olevamme henkisesti turvassa. Olen joidenkin ystävien kuullut puhuvan samoin, että heidän ikivanhat kipunsa tulevat pintaan vasta, kun he kokevat elämänsä onnen vaihetta.
Mutta fyysisesti vammaantuneet ystäväni aikanaan osoittivat minulle sen, että ei fyysinen vamma ihmistä tapa. Heidän arvonsa olivat monin verroin enemmän kohdallaan kuin meidän fyysisesti terveiden. He näkivät monia asioita selvemmin. Sellaisia missä me ulkoisesti kauniit eli terveet olemme sisäisesti heikkoja ja rumia.
Toivon sinulle kevät2007 voimia, niin henkisiä kuin fyysisiäkin, fyysisten ongelmien taklaamiseen. Olet ajatuksissani, sillä ihailen sinun henkistä kanttiasi sata verroin enemmän juuri siksi, että itse olen niin huono sairastamaan...Mutta teoriassa sanon kuitenkin, että eivät ulkoiset olosuhteet vie meidän sisäistä onnellisuuttamme, jos se on tarpeeksi vankalla pohjalla. Itse olen kovasti yrittänyt oppia olevaan luottavaisin mielin. Siksi nyt kun sekä työnhaku että opiskelu ovat olleet mahdollisuuksina umpikujassa järjellä ajatellen, minulle jäi sitten sopivaksi vaihtoehdoksi vain opiskelu. En enää murehdi, kuinka taloudellisesti sen hoidan. Pidän silmät ja korvat ja mielen auki vaihtoehdoille, mutta aion ensin hakea sen paikan, ja sitten katsoa, kuinka sen voin käytännössä toteuttaa. Olen kyllästynyt murehtimaan 😎 Mutta on ollut hirveän vaikea päästä tähän levollisuuden tilaan. Siihen, ettei maailma pyöritä minua, ettei ympärilläni olevat asiat vie minua sisäiseen kaaokseen uudelleen. Arkeni on ihan toisenlaista rumbaa jo kuin viime talvena. Olen aivan uudella tavalla löytänyt voimavarani. Ja kun kerran olen löytänyt ne, aika ajoin pysäytän itseni vaikka väkisin kysymysten ääreen. Mikä on tärkeää, mikä on välttämätöntä, mikä on hyödyksi, mikä ilahduttaa ja mikä syö voimiani turhaan... Ja aina vastaus on sama, oma hyvinvointi on välttämätöntä, muu vähemmän tärkeää. Jaksan eteenpäin vain jos pidän minusta huolta. Siksi väliin hemmottelen itseäni kuin vain parhaiten taidan 🙂👍 Palkitsen itseäni. Yritän muistaa kannustaa itseäni.
Ja siltikin. Kun joudun uuteen tilanteeseen, helposti taannun itsekritiikkiin ja pelkään toisten arvostelua kuin pieni tytönhupakko. Kaipaan tunnustusta, että itsekin uskoisin selvityväni ihan hyvin. Luulen, että nuo lapsuuteni mollaukset ovat vielä melko lailla työstämättä. Luulen, että ne aiheuttavat juuri tuon itsekritiikin. Itkin viikonloppuna ystävän halauksessa pois hiukan sitä kipua, mitä nuo sinällään arkiset lapsien väliset mollaukset aiheuttavat. Kukapa ei olisi kuullut haukkumista sisaruksiltaan. Mutta mulle ne olivat yhtä kuin osoitus siitä, etten kelpaa mihinkään. Että olen nolla. Niiden uudelleen kuuleminen sisälläni saa minut itkemään hyvin kipeästi. Mietinkin joskus, kuinka hurjan kauan niitä pitää itkeä, ennen kuin voin niidenkin suhteen alkaa elää täysillä nykyhetkessä. Ennen kuin tunnetasolla tiedostan olevani kypsempi ja aikuinen ihminen, kun järkitasolla sen jo sentään olen vuosia tiedostanut. Olen tiedostanut, että moiset mollaamiset ovat johtuneet sisarusteni omista kivuista. Ettei niillä ollut mitään tekemistä todellisen arvoni tai taitojeni kanssa. Ja että siitä huolimatta, että he pitivät minua nollana joillakin alueilla, minulla on OIKEUS nauttia niistä asioista. Vaikken huippu olekaan. Eikö olekin perisuomalaista, että pitäisi olla virtuoosi voidakseen tehdä jotain...voi meitä poloisia...vaikka joskus naurattaa muiden itsekritiikin puute, eikö sittenkin oikeampi asenne ole se, että kaikki saavat yrittää taidoista ja lahjoista huolimatta??? Yritän itse (työelämässä opittua) kannustaa muita parhaan taitoni mukaan. Sehän ei ole minulta pois. Ja kuinka hyvältä tuntuukaan saada kannustusta silloin tällöin!!! Mollajiahan riittää vastapainoksi 😋
Sisältörikasta päivää ja elämää teille toivottaen
jokujossakin
Hei kaikki, taas on pakko vastata teille. Kevät2007: Nyt voimme vain rukoilla ja toivoa, että kaikki menee hyvin.
Miksi kirjoituksesi on merkinnyt minulle niin paljon? En ole kokemuksistani johtuen aina jaksanut uskoa siihen, että ihminen voi henkisillä ominaisuuksillaan ja tahdon voimallaan muuttaa elämänsä suuntaa. Olet itseäsi suojelematta kertonut myös elämäsi vaikeista vuosista ja omasta kasvuprosessistasi. Olet kritisoinut käytöstäsi ja etsinyt syyt miksi niin tapahtui. Olet ottanut itsestäsi vastuun ja kääntänyt elämäsi suuntaa. Olen tarvinnut esimerkkiäsi, jotta jaksan vielä uskoa hyvään sen kaiken jälkeen, mitä omassa elämässäni jouduin seuraamaan. Olisin onnellinen, jos exvaimoni olisi lähtenyt sinun tiellesi.
Jokujossakin, haluan selittää kantaani vähän. En tiennyt vuonna 1974 mikä on narsisti enkä edes ajatellut tällaisia. Olin kokematon poika maalta ja rakastuin hyvin kivaan tyttöön. Ei hänellä ollut näkyvissä juuri mitään huolestuttavia piirteitä, oli mahdottoman mukava. Jäljestäpäin olen kymmenien vuosin päästä analysoimalla voinut havaita vaaran merkit. Silloin en niitä osannut nähdä. Hänellä oli vain yksi ja paha vika: hän lähti omille teilleen ja petti. Sain tämän liian myöhään selville ja olin jo niin kietoutunut häneen siinä vaiheessa etten osannut ja tiennyt irrottautua. Luulin, että asiat puhutaan halki ja anteeksianto muuttaa hänet hyväksi. Olin lapsellinen, näin ei tapahtunut. Kuinka moni on lapsellinen 18 vuotiaana?
Olet ihan varmaan ajatellut minua pidemmälle tämän heikon itsetunnon merkityksen ja sen, että tietyt luonteet ajautuu narsistien uhreiksi. Kaikesta huolimatta uskon, että vähän paremmalla tuurilla saattaisin olla onnellisesti naimisissa jonkun normaalin ihmisen kanssa, joka olisi nuorena osunut tielleni. Yritin sanoa sen, että ei kakki ole meidän vikaamme. Emme saa syyllistää itseämme asioista, joita roistomaiset puolisomme ovat meille aiheuttaneet.
Monet menee nuorena naimisiin mistään mitään tietänättöminä ja sen kummemmin pohtimatta asioita ja onnistuvat erittäin hyvin saamaan onnellisen yhteiselämän. Siihen ei tarvita kuin kaksi normaalia - ei edes mitenkään erinomaista ihmistä. Mielestäni olisin silloin ilman näitä haavoja ollut toinen puolikas niistä kahdesta normaalista ihmisestä, mutta tyttöystäväni ei ollut. Olisin ollut valmis elämänpituiseen hienoon ja puhtaaseen rakkaustarinaan. Odotin sitä.
Heips,
Tuossa ajattelemme hyvin eri tavoin sitten, sillä itse en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, etteikö ihminen voisi muuttua, jos ITSE SITÄ TAHTOO. Siksi en ole valmis oikopäätä sanomaan, etteikö narsistillakin olisi toivoa, jos itsellä on halua muutokseen. Totta puhuen olen jo alkanut vähän tympääntyäkin siihen helppohintaiseen hokemaan, jota narsku-uhrien kanssa jutellessa tulee usein vastaan, etteihän he KOSKAAN voi muuttua. Eivät varmasti voi, elleivät halua tai koe sitä tarpeelliseksi, niinkuin ei me muutkaan. Mutta haluan silti uskoa, että heillä olisi se sama mahdollisuus kuin meillä muillakin muutokseen omasta vapaasta tahdostaan. Eihän meistä muistakaan koskaan täydellisiä tule, joten miksi narsistin pitäisi tulla täydelliseksi. Me voidaan kasvaa ihmisinä, ja valitettavasti se kasvukaan ei ole valmis paketti. Niihin omiin vanhoihin vaikka kuinka huonoksi havaittuihin käytösmalleihin retkahtaa helposti uudelleen. Tällä kommentilla en kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi itseään jäädä kiduttamaan narsistin rinnalla. Kyllä meillä on ihan yhtälainen oikeus elää onnellisina kuin kaikilla muillakin.
Kerroin siitä Al-Anonin kirjasta, jota nyt luen läpi. Siellä voisin usein käyttää alkoholistin/min sijasta sanaa narsismi. Tai mikä vaan muu riippuvuuskäyttäytyminen. Käyttäydyn hyvin pitkälle kuten alkoholistin puoliso. Yritän kantaa toisten ihmisten vastuuta heidän puolestaan esimerkiksi. Se on kumma miten vaikea läksy tuokin on, että antaa kullekin heidän omat taakkansa hoidettavikseen, ja keskittyy ihan näihin ikiomiin 😟
Toinen mikä on jäänyt narskun kanssa elettyä päälle on ainainen ihmisten analysointi. Onhan siitä kieltämättä joskus hyötyä, mutta voisiko tuo pääkoppa jo joskus antaa rauhan 😀 Olisi kiva vaan elää kuten sanoit E.V. miettimättä sen kummempia 🙂🌻 Tuleeko sekin aika meille vielä joskus????
Voimia ja virtuaalihalaus🙂🌻