Mies ilmoitti jokunen kuukausi sitten ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron.
Kaksitoista onnellista yhteistä vuotta ei merkinnyt enää mitään sen rinnalla, että oli löytynyt ”miellyttävä ihminen, jonka kanssa oli helppo jutella”. Tuttavuus oli kestänyt muutaman viikon. Suhde ei (miehen mukaan) ollut edennyt fyysiseksi mutta tunteita oli tunnustettu molemmin puolin ja yhteyttä pidetty. Ihastuksen kohde oli eroamassa omasta liitostaan; hänenkin puolisonsa tiesi, kenen takia.
Ilmoitus tuli minulle täysin yllätyksenä – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Olemme uusioperhe; esikoiseni asuu muualla, kaksi nuorempaa (nuorin yhteinen) ovat jo reippaita koululaisia.
Olen ollut siinä uskossa (luulossa), että näemme asiat samoin, haluamme vanheta yhdessä; elämänarvomme ovat samanlaiset, elämässämme on huumoria; arvostamme ja kunnioitamme toisiamme niin vanhempina kuin puolisoina: seksi toimii ja sitä on. Koti on meille molemmille tärkeä turvasatama, jossa viihdymme.
Elämää on varjostanut oma, yhteisen lapsemme syntymän jälkeen vakavaksi muuttunut, uupumukseni, johon olen juuri hiljattain saanut ilmeisen toimivan avun.
Ja sitten kaikki loppuu. Yhtäkkiä, ilman mitään selitystä, ilman mitään toivoa mistään muusta.
Mies alkoi kuitenkin muutaman päivän jälkeen perumaan puheitaan. Meillä ehkä sittenkin olisi toivoa.
Kävimme pari kertaa juttelemassa ammattiauttajan luona. Mies tiuskahti siellä parista asiasta ja sen jälkeen kieltäytyi lähtemästä enää uudelleen. Muuta apua hän ei ole yrittänyt hakea – eikä hän ole tarttunut ehdotuksiini. Olen hämmästyttänyt itseni suhtautumalla kypsästi; jutellut, tarjonnut vaihtoehtoja, kysellyt, kuunnellut… Mies on kuin lipeäsaippua, johon en saa mitään otetta.
Viikot – kuukaudet – ovat kuluneet ja nyt olen muuttamassa pois yhteisestä kodista lasten kanssa. En enää jaksa olla tässä odottamassa, milloin mies saa selville, mitä hän haluaa. Tunnen itseni niin turhaksi: minä rakastan, minulle mieheni on yhä edelleen Elämäni Mies – mutta hän ei tiedä, tunteeko enää mitään minua kohtaan.
En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen.
Olen niin valtavan eksyksissä, petetty ja pettynyt. Haluaisin voida suuttua, vihata, tuntea raivoa ja paiskoa astioita pitkin seiniä. En kuitenkaan vihaa sen enempää miestäni (minähän rakastan häntä!) kuin tuota naistakaan (kukapa voisi olla mieheeni ihastumatta??).
Olen vain… tyhjä… Itken, kunnes nukahdan, valvon yöt tuijottaen kattoon ja kuunnellen miehen kuorsausta olohuoneen sohvalta. Mietin, miksi minä olen tällainen epäonnistuja; miksei minua voi rakastaa aidosti ja kestävästi.
Ilman lapsiani olisin jo tehnyt lopullisen ratkaisun.
Hei 🙂🌻
Kuinka ikävää Kurnau, että ongelmat elämässäsi tuolla tavoin kasaantuvat ☹️
Sinulla oletan vielä olevan prosessi kesken tuohon miehesi uskottomuuteen liittyen. Se varmasti aiheuttaa stressiä alitajuisesti myös.
Uskomatonta on myös tuo, ettei esimiehesi seiso sanojensa takana 😐
Tuo kuulostaa jo työpaikkakiusaamiselta. Olisi hyvä, jos esimiestäsi korkeampi taho ( jos tällainen on olemassa ) keskustelisi asiasta sinun ja esimiehesi kanssa.
Minä olen jo paremmassa kunnossa miehen uskottomuuteen liittyvien tuntemusten kanssa. Onhan tässä toki aikaa jo mennytkin asian työstämisessä 😐
Miehellä sensijaan on ongelmia: hän stressaantuu herkästi mm. työasioista.
Intiimielämän puolella on hiljaista: mies ei edelleenkään uskalla lähestyä sängyssä minua 😑❓
Keskustelimme aiheesta ja hänellä on selkeästi suorituspaineita ja seksi ei sen vuoksi kiinnosta. Hän vakuutti kuitenkin rakastavansa minua ja pelkää menettävänsä minut 😐
Mies ei suostu lähtemään lääkärille/terapeutille asian tiimoilta. Hän on siinä iässä, että mm. testosteronin määrä voi olla alhainen. Tai sitten taustalla on masennus...sehän hänellä oli sen uskottomuusepisodin jälkeenkin.
Lisäksi hänen kantansa on se, että mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä vaikeammaksi se menee.
Muuten arjessa elämme jo niin, että uskottomuus ei ole enää keskusteluissa mukana. Kuitenkin mies välttelee edelleen sitä paikkakuntaa, missä tämä toinen nainen asuu.
Toisaalta en minäkään siellä halua käydä.
Toivokaamme yhdessä, että nämä kaikki ongelmamme ratkeavat jollain tapaa. Olemme menneet melkoisen " mankelin" läpi ja kuitenkin meillä on vahvuutta vielä jäljellä.
Minulle tällä vertaistuella ja muiden kirjoitusten lukemisella on ollut iso merkitys toipumiseni kannalta ajatellen.
Hyvää syystalven jatkoa kaikille 🌻🙂🌻
Kiitos viestistäsi, mariella! 🙂🌻
Aivan varmasti on uskottomuuden työstämisprosessi on minulla vielä pahasti kesken ja stressitasot kokonaisuutena taivaissa. Tässä kaikessa muussa pyörityksessä en ole saanut aikaiseksi varata edes aikaa työpsykologille, vaikka sellainen mahdollisuus on ja sen aion käyttää. Omalle tutulle, ihanalle psy hoitajalleni en enää pääse kun täällä töissä tilanne on mikä on; pitkän matkan takia tarvitsisin aina vähintään puoli päivää vapaata - ja sopivan työvuoron muutenkin.
Minulle tarjottiin esimiehen pomon ja henkilöstöpäällikön toimesta mahdollisuutta nostaa juttu esimieheni työpaikkakiusaamisesta. Pakkohan heidän oli, kun minulla oli keskustelutilaisuudessa luottamusmies mukanani. Kun minulle kuitenkin tehtiin täysin selväksi, että koko firman johto on yhtenä rintamana, eivät minun voimavarani riitä alkaa asiaa puimaan ulkopuolisten selvittelijöiden kanssa - vallankaan kun en tullut esimiehen puheita aikanaan nauhoittaneeksi.
Minä yritän kaikin voimin kasata voimani ja etsiä jotain muuta työtä: tänne en voi tässä tilanteessa mitenkään jäädä. En, vaikka minulla ja esimiehellä alkaa nyt "luottamuksen palautustyöskentely". Mitenkäs minun on tarkoitus valehtelijaan alkaa luottamaan??
Petturimieheni kävi terapiassa muutamia kertoja mutta ei kuulemma pystynyt sielläkään puhumaan tapahtuneesta tai sen taustoista. Ei osaa selittää sitäkään, miksei pysty puhumaan. Ihan sama. Talo menee luultavasti myyntiin ensi vuonna kun lainanlyhennykset alkavat taas juoksemaan; mies ei niistä tule yksin selviämään. Ellei sitten etsi/löydä uutta pikaratkaisua. 🤨 Itse olen koko ajan ajatellut, että minunkin miehelläni on taustalla melko syvä masennus mutta en tiedä, onko sitä mahdollisuutta mitenkään käsitelty tai kartoitettu. En ole kysellyt enkä kysele; iso mies pitänee huolen itsestään?
Vertaistuella on todella iso merkitys! Luen täällä muittenkin kohtalotovereitten kirjoituksia ja mielessäni tsemppaan kun en saa aikaiseksi kommentoida muitten ketjuihin.
Syyskylmään lämpimin ajatuksin kaikille 🌻🙂🌻
Hei
En voi muuta sanoa kuin VOIMIA sinulle 🙂🌻
Tämä pettämisestä ja luottamuksen menettämisestä selviäminen vie järkyttävästi voimia ja vaatii itseltä todella paljon. Minullakin on töissä paljon stressiä ja välillä tuntuu, että taakka käy liian isoksi kannettavaksi. On vaan jotenkin päätettävä että jaksaa mennä eteenpäin, sen olen päättänyt etten yhden miehen takia en suostu luovuttaa (vaikka tuntuukin todella pahalle ja häntä edelleen rakastan).
Yritä tehdä sellaisia asioita, joista saat voimaa ja energiaa (olkoon vaikka kirjan lukeminen tai teen juominen) ja pienillä asioilla helpottaa omaa elämää.
Kaikki pettäjät kiroan alimpaan hel......n, koska he eivät ymmärrä mitä tekevät, kuinka pahasti satuttavat... eivätkä välitä yhtään toisesta. Minäkin olen päättänyt etten koskaan sekaannu kehenkään sellaiseen henkilöön joka on suhteessa toisen kanssa, en halua olla koskaan sellaisessa tilanteessa, että olisin osasyyllinen toisen tuskaan.
Kiitos, Betunia! 🙂🌻
Luottamuksen palauttamisen sijalta jouduinkin työkyvyn arviointiin. Pomo oli sellaisen minulle varannut koska ei ole sitä mieltä, että olisin työkykyinen. Tämä kerrottiin minulle palaverissa toissapäivänä - ja heti eilen kävinkin työterveyslääkärillä, joka totesi, ettei ymmärrä, miksen olisi täysin työkykyinen. Kovin kummastunut hän olisikin ollut jos kuntoni olisi niin täydellisesti romahtanut siitä kun viimeksi tapasimme kuukausi sitten; olenhan hänellä vakituisessa seurannassa muutenkin. 😉
Palaverissa jo kysyin, onko työsuorituksessani jotain huomauttamista. Ei kuulemma ole, ei minkäänlaista. Olen ammattitaitoinen ja ominaisuuksiltani työhöni sopiva. Juuh, näin ajattelinkin... 😟
Luottamusmies oli jälleen mukanani ja hän oli vähintään yhtä ihmeissään kuin minäkin.
Toisaalta... tänään minulle kerrottiin, mikä tässä kaikessa saattaa olla taustalla... Kyse ei olekaan minusta vaan kollegasta, joka on ottanut asiakseen puhua minusta pahaa esimiehelle oikein tosissaan. Syytä en tiedä mutta taidanpa kyllä ottaa asian puheeksi kun kyseisen henkilön seuraavan kerran näen... 🙄
Aloitin tänään yksilökäynnit työpsykologilla, jolta saan työkaluja kaiken tämän stressin kanssa pärjäämiseen. Uusi ihminen mutta oikein mukava sellainen. Kerroin ensin puolessa tunnissa elämäntarinani pääpiirteet pähkinänkuoressa ja sitten aloitimme mielikuvaharjoitukset. Seuraava käynti on sen jälkeen kun olemme aloittaneet toisen psykologin kanssa luottamuksen palauttamistyöskentelyn.
Olen muutaman päivän ehtinyt mieleni taustalla miettimään sitäkin, mitä tunnen miestäni kohtaan. Näemme tosiaan melko tiuhaan, meillä on edelleen pääsääntöisesti mutkatonta ja helppoa olla yhdessä mutta toki asiassa on valtavan iso MUTTA - ja sen vahvistukseksi on alkanut ilmaantua pienempiä samanlaisia.
Esimerkiksi kyselin viime viikolla, mitä hän on aikonut tehdä nyt kun vuoden vaihteen jälkeen talolainan lyhennykset alkavat jälleen juosta. Hän ei ole kuulemma asiaa miettinyt mutta on suunnitellut jouluksi itselleen (taloudellinen tilanne huomioiden) melko arvokasta lahjaa.
Tai kun viimeksi olin yhteisellä talollamme ja mies kokkasi, yksi pieni juttu ei ihan mennyt suunnitelman mukaan. Sen sijaan, että mies olisi kuitannut asian olankohautuksella tai huumorilla tai miten tahansa, hän hermostui aivan kokonaan ja näin hänet kireänä ja pahantuulisena. Samalla tajusin, että sellaisena olen tottunut häntä näkemään aivan liian paljon.
Eli huomaan miehessä nyt pieniä asioita, joihin en ennen ole kiinnittänyt sen enempää huomiota mutta nyt kun olen tottunut omaan elooni ja omaan tapaani huolehtia asioista, ne joko huolestuttavat tai kummastuttavat(/ärsyttävät) minua. 😐
No, aika näyttää, miten asiat kehittyvät. Mies esimerkiksi haaveilee, että viettäisimme joulun "omalla porukalla" mutta tiedän, että hänen äitinsä loukkaantuisi siitä verisesti...
Minä aion jatkaa omaa elämääni kuten olen nyt tottunut tekemään. Eilen illalla lämmitin kuntosalilla käynnin jälkeen saunan ja kun teini ei sinne puuhiltaan joutanut, heitin lauteille pitkäkseni nauttimaan tervan tuoksuisista löylyistä. Siihen päälle laitoimme litran jäätelöpaketin puoliksi ja katselimme Under The Domen herkutellen. 😎
Hei vaan kaikille! 🙂🌻
Ensi maanantaina tulee tasan vuosi siitä kun mies pudotti pommin minun elämääni.
Asun edelleen asunnossa, johon muutin lasten (kahden kotona asuvan) kanssa viime elokuun alussa.
Ero on vieläkin vireillä... heinäkuun alkupäivinä pitää viimeistään tehdä ratkaisu. Olisin sen tehnyt jo aikaisemmin mutta mies sai vasta puolen vuoden umpeuduttua varattua meille pariterapia-ajan ja päätin vielä katsoa sen kortin (olimme siis sopineet, että harkinta-ajan ensimmäisen puolen vuoden aikana mies ottaa selvää, varaa ajan jne.).
Terapia ei vielä ole tuottanut mitään. Mies ei puhu (ei sanojensa mukaan osaa), vähättelee tapahtunutta (minun mielestäni hän vähättelee siinä samalla minun tunteitani ja tuntemuksiani siihen liittyen); hänen mukaansa kaikki voisi jatkua kuten ennenkin. Kun tunteet toista naista kohtaan ovat nyt kuolleet, niitä ei miehen mukaan ole koskaan ollutkaan. Minä vain tyhmänä jäpitän vanhoissa, merkityksettömissä asioissa.
Olen hirmuisen väsynyt ja vuosipäivän lähestyminen on aiheuttanut hirvittävää ahdistusta. Onneksi minulla on paras mahdollinen lääkärisuhde, joten olen sen suhteen luottavaisin mielin. Yövalvomiset, ruokahaluttomuus ja pään päällä jatkuvasti roikkuvat synkät pilvet koettelevat kuitenkin jaksamistani.
Kaipaan parisuhteen turvallisuutta (jota ei sitten oikeasti ollutkaan!), arkisten asioiden jakamista; koen olevani yhä edelleen rakastunut mieheeni. Olin niin täydellisen varma siitä, että me saamme vanheta yhdessä, että me olemme hyvä tiimi. Muuten olen elämääni tyytyväinen. On vain minä ja lapset (ja lemmikit); ei tarvitse ottaa huomioon miehen mielipidettä, ei ihmetellä hänen kiukuttelujensa syytä. Lapsilla - etenkin temperamentiltaan omanlaisellaan keskimmäisellä - on helpompi hengittää kun mies ei ole vaatimassa ja arvostelemassa hänen tapaansa toimia.
Muutama ystävättäreni huomauttelee uuden miehen etsimisestä. Puolileikillään toki - mutta siis myös puolitosissaan. Minä en osaa sellaista edes ajatella. Olin niin sitoutunut liittooni. En kaipaa ketään muuta nyt kun se, mitä luulin löytäneeni, osoittautui kuplaksi. Mieluummin olen yksin.
Ei ole helppoa riipiä sirpaleita kasaan ja koota niistä uutta. Eteenpäin menen kuitenkin, askel ja päivä kerrallaan. Voimaa saan lapsista, lemmikeistä, harrastuksesta, ystävistä. Joskus kulunutkin vuosi on vain muisto, joka ei enää tee kipeää. Sitä odotellessa...
Kuun vaihteessa tulee vuosi siitä kun muutin pois yhteisestä talosta.
Nyt olen muuttamassa sinne takaisin. En siksi, että parisuhteemme olisi korjaantunut tai edes korjaantumassa vaan ihan käytännön asioiden vuoksi. Minulla oli toinenkin vaihtoehto mielessäni mutta yhdessä miehen kanssa päädyimme siihen, että muutan takaisin "kahden vuoden sopimuksella". Kahden vuoden kuluttua on sellainen vaihe lasten koulunkäynnissä yms. että voin helpommin tehdä uusia ratkaisuja.
Olen viihtynyt ihan käsittämättömän hyvin asunnossani mutta asunnon sijainti, kulkuyhteydet ja vuokran suuruus yhdessä ovat sietämättömät. Vuoden olen jaksanut esim. matkoineen 11-13-tuntisia työpäiviä vaikka kovillehan se on kuukausien saatossa ottanut.
Asunnossa sinänsä olen viihtynyt erinomaisesti. Muuttaminen ahdistaa minua valtavasti ja ahdistus kasvaa samaa tahtia kuin asunto tyhjenee... Ahdistus oireilee uupumuksena ja painajaisunina. Tähän asti olen voinut oikein tiukalla hetkellä palata asunnolleni ja viettää yön siellä mutta sitä mahdollisuutta ei enää huomisen jälkeen ole.
Mies on ilmeisen onnellinen kun "tulen takaisin". Olen ollut hänelle avoin ja rehellinen mutta en tiedä, mitä hän kuulee tai miten hän sanani ymmärtää. Pettymys, loukkaantuminen - se kaikki - oli sellainen isku, etten usko, että tunteeni mistä kohtaan enää palaavat. Parhaimmillaan voin toivoa, että välimme pysyvät asiallisina, jotta tästä parista vuodesta selvitään.
Mies on lähinnä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän on oma itsensä ja voisi ilmiselvästi unohtaa menneet ja porskuttaa eteenpäin. Hänelle asiat selvästikin ovat sitä, mitä ne ovat JUURI NYT. Kun Suuri Rakkaus ei ottanutkaan tuulta siipiensä alle, sitä ei enää ole. Sitä ei itse asiassa ole koskaan ollutkaan (kyllä, hän on nyt sitä mieltä, ettei koskaan oikeastaan ollutkaan ihastunut!!). Aivan samoin kuin hänelle ei ihastuksen huumassa ollut meidän yhteisiä vuosiamme, kokemuksiamme, yhteisiä asioitamme (tai ainakaan niillä ei ollut minkäänlaista merkitystä).
Sanoin miehelle, etten luovu yhdestäkään hankkimastani huonekalusta tai muusta, jotten joudu taas aloittamaan nollasta jos/kun jatkan matkaa (asuntoni oli melkoinen keräilyerä mutta sain kuin sainkin haalittua kasaan kaiken, mitä elämiseen tarvitsee!). Mitä tekee mies? Hän käy huonekalujani läpi esikoisen kanssa sillä silmällä, mitä tämä voi ottaa mukaansa! Esikoinen on hakemassa ensimmäistä omaa asuntoaan ja kyllä, minäkin aion toki häntä auttaa elämän alkuun mutta ensimmäisenä en ehkä kuitenkaan olisi jakamassa itselleni sopiviksi osoittautuneita tavaroita...
Tunnen jonkinalaista... moraalista ylemmyyttä hänen rinnallaan enkä pidä siitä tunteesta. Tutkailen hänen olemistaan ja tekemistään kuin hän olisi jokin inha hyönteinen mikroskoopissa. Seurailen, missä vaiheessa hän aloittaa sen "puhumisen", jonka on itse kertonut ymmärtäneensä välttämättömäksi jos jotain yhteistä yritetään vielä rakentaa. Samoin odottelen kiinnostuneena, milloin hän varaa itselleen keskusteluaikoja - senkin kun hän on luvannut tehdä. Jos kokisin, että niillä on jotain merkitystä minulle (meille - jos sellaista enää edes on?!), muistuttaisin ja kannustaisin. Niillä ei kuitenkaan ole, joten voin jatkaa tarkkailua ja seurata, mitä tapahtuu.
Ps. Eromme raukeaa tällä kertaa. Olisin itse halunnut viedä sen loppuun asti - muutto kun ei minulle tarkoita paluuta yhteen - mutta mies toivoi toisin. Suostuin jättämään asian silleen mutta vaadin, että seuraavan hakemuksen maksaa sitten mies. - Sukunimeni aion kuitenkin vaihtaa tyttönimeeni; nyt se vain pitää tehdä maksullisen hakemuksen kautta kun ero jäi tässä vaiheessa toteutumatta.
Luin sinun tarinasi. Se on kuin omani. Mieheni ei tiedä haluaako jatkaa kanssani ja onko hänellä voimia korjata kaikkea mitä korjata tarvitsee.
Muutama viikko sitten mies jäi kiinni Viestittelystä toisen naisen kanssa ja selvisi heillä olleen yksi läheinen hetki. Ei seksiä. Nyt itse olen ollut helvetillisessä pyörityksessä ja tuskasta koska mieheni vetäisi maton alani aivan yllättäen. En osaa käsitellä asiaa että hän heittää 10 vuotta yhteiseloa nyt aivan noin vain pois. Rakastan miestäni suuresti ja tuntuu tyhjältä nyt. Tilanteessamme eroaa se että minä olen jäämässä yhteiseen kotiimme ja mies muuttaa pois. En tiedä koska, mutta se jo valmiiksi ahdistaa minua. Haluaisin että hän jää ja korjaamme kaiken. Olen ehdottanut pariterapiaa mutta mies ei halua. Yksin suostuu menemään juttelemaan.toivon että niin tekeekin. Olen itse kokenut suhteemme, liittomme toimivaksi kaikin puolin. Ongelmia toki on mutta niistä ollaan selvitty. Myönnän että emme ehkä ole osanneet korjata aikaisemmin kaikkea niinkuin olisi pitänyt, mutta nyt haluaisin että liittomme saa mahdollisuuden vielä ja me mahdollisuuden korjata kaiken oikein. En toki voi pakottaa miestä jäämään, minun on siis vain irroitettava. Ahdistaa ja itkettää. Olen voimaton ja palasina. Kaikki 10 yhteistä vuotta tuntuu merkityksettömältä.. 😭
Hei. Olen nuori aikuinen ja seurustelen, poikaystäväni on asunut toisessa maassa jo pari vuotta ja on tämän kevään suunnitellut muuttoa Suomeen, etsinyt asuntoa ja töitä. Minun piti mennä tällä viikolla hänen luokseen joksikin aikaa kun hän ei ole saanut sovittua kesäloman ajankohtaa jolloin hän tulisi tänne. Pari päivää sitten hän ilmoitti ettei tahdo minua luokseen eikä ole varma haluaako enää edes olla kanssani. Se oli todella kova isku kun olin tapaamista odottanut nämä viikot kun matkaa ja käytännön asioita oli järjestelty, laukku oli pakattu ja asiat hoidettu. Ja nyt yhtäkkiä mikään tuleva ei ole varmaa. Taistelen pitkän ja lamaannuttavan yksinäisyyden kanssa ja siksi nyt tuntuu täysin hylätyltä, tällä hetkellä emme edes puhu koska hän haluaa ajatella asioita.
LonelyM kirjoitti 30.7.2015 12:32
Luin sinun tarinasi. Se on kuin omani. Mieheni ei tiedä haluaako jatkaa kanssani ja onko hänellä voimia korjata kaikkea mitä korjata tarvitsee.
Muutama viikko sitten mies jäi kiinni Viestittelystä toisen naisen kanssa ja selvisi heillä olleen yksi läheinen hetki. Ei seksiä. Nyt itse olen ollut helvetillisessä pyörityksessä ja tuskasta koska mieheni vetäisi maton alani aivan yllättäen. En osaa käsitellä asiaa että hän heittää 10 vuotta yhteiseloa nyt aivan noin vain pois. Rakastan miestäni suuresti ja tuntuu tyhjältä nyt. Tilanteessamme eroaa se että minä olen jäämässä yhteiseen kotiimme ja mies muuttaa pois. En tiedä koska, mutta se jo valmiiksi ahdistaa minua. Haluaisin että hän jää ja korjaamme kaiken. Olen ehdottanut pariterapiaa mutta mies ei halua. Yksin suostuu menemään juttelemaan.toivon että niin tekeekin. Olen itse kokenut suhteemme, liittomme toimivaksi kaikin puolin. Ongelmia toki on mutta niistä ollaan selvitty. Myönnän että emme ehkä ole osanneet korjata aikaisemmin kaikkea niinkuin olisi pitänyt, mutta nyt haluaisin että liittomme saa mahdollisuuden vielä ja me mahdollisuuden korjata kaiken oikein. En toki voi pakottaa miestä jäämään, minun on siis vain irroitettava. Ahdistaa ja itkettää. Olen voimaton ja palasina. Kaikki 10 yhteistä vuotta tuntuu merkityksettömältä.. 😭
Tosiaan tilanteesi kuulostaa hyvin samanlaiselle kuin meidän.
Minunkaan mieheni "ei tiennyt" ihastumisensa paljastumisen jälkeen, mitä hän haluaa. Katselin ja kuuntelin sitä jonkin aikaa mutta sitten päätin, että minä ainakin TIEDÄN - olin tiennyt koko yhteisen elämämme ajan - mitä haluan, ja muutin pois ennen kuin miehen vatulointi sairastutti minutkin. Se oli hyvä päätös ja minua harmittaa valtavasti kun en saa elämää käytännön osalta mitenkään sujumaan siedettävällä tavalla tuosta asunnosta käsin.
Mieheni olisi halunnut itse lähteä talostamme ja jättää minut lasten kanssa siihen. En suostunut, sillä talo on vanha ja tarvitsee käsistään kätevän asukkaan, joka osaa laitella yhtä sun toista. Lisäksi talo "kuuluu" sukuperintönä miehelleni (tämä on kiistämätön tosiasia, ei katkeruuden aihe 😉 ) ja hänen vanhempansa asuvat niin lähellä, etten olisi voinut mitenkään siihen jäädä (ja mahdollisesti katsella kun mies olisi uuden rakkaansa kanssa onnellisena ja tyytyväisenä vieraillut vanhemmillaan??!). Päätin ja halusin siis itse lähteä.
Me kävimme pari kertaa kahdestaan juttelemassa Perheasian neuvottelukeskuksessa. Sain sieltä paljon hyviä näkökantoja ja ajattelemisen aihetta... juuri siihen suuntaan kuin kaipasinkin (vaikken mennessäni edes tiennyt, mitä olin hakemassa!). Mies sen sijaan koki käynnit hyvin ahdistavina eikä hän sielläkään pystynyt puhumaan sillä tavalla kuin olisin toivonut. Itse asiassa juuri noilla käynneillä aloin nähdä mieheni aivan eri silmin. Olen itse tehnyt jo vuosia töitä itseni kanssa (työstämällä lapsuuden traumoja, jotka ovat eri tavoin "kummitelleet" elämässäni ☺️ ) ja totesin älllistyneenä, että mies kokee, ajattelee ja tuntee asioista... jotenkin epäkypsästi ja epäitsenäisesti. Silmäni tosiaan aukenivat!
Mies kävi tuolla myös itsekseen pari-kolme kertaa; niiden kertojen tapahtumista en tiedä. Yleisellä tasolla kysyin "kuinka meni" mutta en halunnut udella yhtään sen enempää. Toivon toki, että mies sai privaattikäynneillä tunteitaan jollain tavalla purettua.
Olin niin rikkinäinen vuosi sitten, että minun on vaikea (jopa mahdoton!) tunnistaa tätä vahvuutta, jota tällä hetkellä tunnen. Edelleen ylitseni hulvahtaa ajoittain valtava petetyksi tulemisen, kaiken menettämisen ja epätoivon hyöky mutta se vain tulee ja menee enkä enää jää siihen päiväkausiksi räpistelemään pääsemättä mihinkään suuntaan.
Pelkään, että tulen tämän löytyneen vahvuuteni kadottamaan kun nyt muutan saman katon alle petturimieheni kanssa. Taistelen kuitenkin vastaan: muistutan itseäni siitä, että olen riittävän hyvä ja vahva enkä minä ole vastuussa miehestäni tai hänen huonoista päätöksistään.
Toivotan sinulle LonelyM voimia, niitä tarvitset. Jospa, jospa sinun miehesi tulisi järkiinsä ennen kuin liian paljon on mennyt rikki. 🙂🌻
Kurrnau, kuinka sinulla elämä sujuu?
Itsellä tunteet heittää vuoristorataa. Kaipaan miestäni vaikka hän on vieressäni. Se aikaisemmin tuntemani mies vaan on nyt tunteeton ja kylmä. Yritän elää päivä ja hetki kerralla nyt. Ja saada vain suoritettua kouluni loppuun. Odotan lääkärini soittoa jotta saisin avautua tilanteestani ja mahdollisen lääkityksen nostettua. (Minulla todettu aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö).
Ongelmaksi on muodostunut se että haluaisin mieheni muuttavan pois ja saisin alkaa koota itseäni mutta pelkään kuitenkin sitä yksin jäämistä. Ja sitä että sitten mieheni löytää uuden ja haluaa sen eron lopullisesti.. vaikka se tuntuu nyt olevan se väistämätön asia joka edessä siintää. Olemme nyt vaan pelanneet jatkoajalla.
Huomenna mieheni lähtee jälleen työreissultaan joten on taas 4pv aikaa olla yksin meidän molempien ja miettiä. Itse yritän koota itseni sillä aikaa kasaan.
Kirjoitan omaan vanhaan ketjuuni.
Olipa outo tunne lukea omia vanhoja tekstejä. Olenko tosiaan joskus tuntenut itseni vahvaksi, kuten kirjoitan viimeisimmässä viestissäni..? ☹️
Minä muutin takaisin. Elämä on soljunut eteenpäin. Muutaman kerran olen sortunut vaatimaan miestä PUHUMAAN tapahtuneesta, tunteista, ajatuksista - tuloksena on ollut mehevä riita. Olen luovuttanut; ajatellut, että eletään sitten kämppiksinä kunnes... jotain...
Arki on sujunut kun olen määrätietoisesti painanut omat tarpeeni pinnan alle. Nukumme erillämme, keskinäistä hellyyttä ei ole. Seksiä harrastamme joskus harvoin, ihan fyysisen tarpeen täyttämiseksi. Kaipaan hellyyttä, läheisyyttä, nukkua jonkun vieressä. Elämän jakamista toisen kanssa.
Mieheni ihastuminen toiseen kalvaa minua elävältä. Yhä edelleen, yli kolme vuotta asian paljastumisen jälkeen, mietin PÄIVITTÄIN tuota toista naista, sitä, miksi hän oli parempi kuin minä, miten hän pystyi saamaan mieheni ajattelemaan, että hän voisi jättää perheensä.
Itsetuntoni on ollut nollassa. Tunnen olevani ruma, typerä ja tylsä - ja kovaa vauhtia vanhenevakin vielä. Olen aina ollut epävarma itsestäni ja miehen ihastuminen toiseen romahdutti minut perustuksiani myöten.
Olen ollut psykiatrisessa hoitokontaktissa mutta se jäi, samoin mielialalääkitys. Omalääkäri (työterveyshuolto) vaihtui. Uusi, jonka kanssa en ole löytänyt ihan yhteistä aaltopituutta, passitti minut tänä keväänä uudelle psykiatrille. Hän taas miettii lähettävänsä minut taas hoitokontaktiin julkiselle puolelle. Diagnoosina on keskivaikea-vaikea masennus, mielialalääkitys on aloitettu uudelleen. Psykoterapia tekisi hyvää mutta minun ei ole taloudellisesti mahdollista sitoutua siihen.
Ja sitten...
Muutama viikko sitten olin matkalla. Tapasin siellä sattumalta miehen, joka illanvieton aikana lähestyi minua. En voi sanoa häntä edes puolitutuksi mutta tiesin hänet. Hän osasi puhua; hän kehui ja ihasteli minua - kyllä, varsinainen naistenmies. Mutta minä HALUSIN kuunnella, halusin tulla nähdyksi ja kosketetuksi. Juttelimme yöllä, minä itkin kun kerroin tilanteestani. Nukuimme yhdessä, aamulla jatkoimme juttelua. Ja me rakastelimme. Nautinnollisesti, ainakin minä.
Hän on ikäiseni, eronnut, hurmaava. En ole hupakko enkä kuvittele häntä elämääni. Puhuimme kyllä tapaavamme vielä uudelleen.
En tuntenut pettäväni ketään. Vaikka olen mieheni kanssa edelleen paperilla avioliitossa, parisuhteemme on kuollut aikapäivää sitten. Olen koko ajan ajatellut olevani vapaa tekemään, mitä haluan. En vain kuvitellut, että kukaan voisi minua huomata. Edes yhdeksi yöksi.
Päätin, että kerron, jos mies kysyy. Lopulta hän kysyi. Ja minä kerroin.
Mies raivostui. Pelkäsin häntä varmaan ensimmäistä kertaa ihan todella. Ei hän silti minulle mitään tehnyt; heitteli vain tavaroita, elehti uhkaavasti ja huusi. Uhkasi lähtevänsä, vaati saada tietää kaiken.
Sanoin miehelle, etten ymmärrä hänen reaktiotaan. Meillä EI ole ollut parisuhdetta enää aikoihin. Olen ihmeissäni, yllättynyt ja ymmälläni. Kysyn itseltäni, teinkö sittenkin väärin? Miten, ketä kohtaan? Onko minun naisena loputtomiin "ymmärrettävä paikkani", vaikka emme elä parisuhde-elämää enkä saa millään tasolla tyydytettyä omia tarpeitani? Velvoittaako pelkkä sama osoite siveelliseen elämään?
Tänään laitoin asunnonhakupaperit. Miettimättä sen enempää. Mietin sitten, jos asuntoa tarjotaan. Olen nukkunut ja syönyt huonosti, ajatukset kieppuvat eikä missään tunnu olevan mitään järkeä. En osaa ajatella jääväni, en osaa ajatella lähteväni. 😑❓
(Helpottaa vähän kun saan edes tänne sanoittaa näitä ajatuksia.)